1. Kohtaus Kuusiston linnassa.
2. Katumuksentekiä.
3. Tervehdys herra Bo vainajalta.
4. Tarina Ljungarsin vaakunasta.
5. Valtiomies tukalina aikoina.
6. Kuinka ritari Wulf von Grewensdorp kertoi uutisia Tukholmasta.
7. Kahden nuoren neiden matka Kuusistosta Naantaliin.
8. Mitä saattaa tapahtua talvimatkalla Naantaliin.
9. Kuinka Birger Bonpoika päätti vierailla Ljungarsin linnassa.
10. Ursula rouvan hovipoika.
11. Jouluaatto Ljungarsin linnassa.
12. Kuinka Birger Ljungarsia houkuteltiin pettämään herraansa.
13. Arvid Kurki ja Hemming Gadd.
14. Kuinka kuningas Kristian Tyranni palkitsi Hemmig Gaddia.
15. Mitä sen jälkeen tapahtui Ljungarsin lapsille linnassa ja
kuinka Ursula rouva kadotti taikakalunsa.
16. Kuinka Ljungarsin tyttö ennusti Ursula rouvan perikatoa.
17. Arvid piispasta ja herra Tuomas Wulflsta.
18. Kuinka Ljungarsin lapset seurasivat Arvid piispaa kuolemaan.
19. Juhannuspäivä Myllyrannassa.
20. Viimeinen Ljungars.
Esipuhe.
Toivoen että runoilia Z. Topeliuksen uusin taru suomalaisessakin
asussansa saavuttaa suomenkielisen yleisön ja etupäässä Suomen nuorison
suosion, pyydän saada huomauttaa, että kirjan alkupuoleen minulla
on ollut käytettävänäni eräs käännösluonnos, mutta koska olen sitä
suuressa määrin muutellut ja korjaellut, niin otan senkin osan omalle
vastuulleni.
_Suomentaja_.
Ote kirjeestä, jonka Ukkolan lukkari, hyvin uskottu kanttori Pekka
Grön, lähetti painattajalle. -- -- --
Siitä on nyt enemmän kuin 30 vuotta kulunut, kun lähetin Teille, hyvä
herra, vanhan rosvojutun, jonka pitkää esipuhetta ja puuttuvaa loppua
käypi vertaaminen suuripäiseen, mutta pyrstöttömään pelikaaniin.
Te näitte silloin sen vaivan, hyvä herra, että painatitte tämän
kertomuksen "Helsingfors Tidningar" nimiseen sanomalehteen, suureksi
huviksi koulupojille, jotka olivat sotasilla, ja vanhoille mamseleille,
jotka uneksivat kummituksista.
Syynä siihen, miksi nyt, hyvä herra, vaivaan Teitä tämän taikauskoisen
jutun uudella painoksella on se, että olen löytänyt sen puhtaaksi
kirjoitettuna, ilman esipuhetta, mutta kunnollisesti loppuun
saatettuna, neiti Pantzarskiorta-vainajan sisarentyttären, neiti
Leijomahnin luota, joka hyväntahtoisesti on päästänyt pelikaanin
eheämmän-muotoisena räpyttelemään siipiään tämän maailman sinertävässä
ilmassa.
Olen kuullut kerrottavan, että neiti Pantzarskiorta oli aikoinansa
suuresti ihaillut englantilaista romaaninkirjoittajaa Walter Scottia,
jonka monia kirjoja viisikymmentä vuotta sitten luettiin enemmän
kuin mitään muuta koko luomakunnassa. Kertomatavasta, seikkailuista
ja kummituksista päättäen neiti Pantzarskiorta on kynäillyt tämän
kertomuksensa englantilaisen mallin mukaan, mitenkä onnistuneesti,
sen jätän sanomatta, mutta eihän ole mikään häpeä räätälille, jos hän
leikkaa hännystakin tai nutun paraiden mallien mukaan, mitkä hänen
aikanansa ovat muodissa, joskin niitä 30 vuotta myöhemmin pidetään
perin vanhanmuotisina.
Olen jo ennenkin tuonut esiin muutamia syitä, joiden nojalla arvelen
kertomuksen perustuvan seudun kansantaruihin. Meidän pitäjässä on
eräs talo, nimeltä "Junkkari", jonka paikalla muinoin kuului olleen
linna, ja sen takamailla on vieläkin kolea korpi, "Junkkarin neva",
jolla ruotsalaisissa maakirjoissa on nimenä "Ljungars skog". Sitä
paitsi kuuluu siellä olevan lähde, "Junkkarin lähde", missä aina
viime aikoihin asti on harjoitettu paljon pakanallista taikauskoa,
rahakolikolta uhrattu ynnä muita taikatemppuja tehty. Vieläpä kuuluu
täällä entisinä aikoina asuneen ylhäinen suku, jota taru nimittää
"Junkkareiksi", mutta että nimi vain on suomalaisen ääntämisen mukaan
muodostettu "Ljungare" tai "Ljungars", sen minä päätän siitä, että
mainitun "Junkkarin nevan" kohdalla joki muodostaa kosken, jota
sanotaan "Leimauskoskeksi". Siellä on vieläkin nähtävänä suuri,
kammottava kallio, jonka ukonnuoli on halkaissut kahtia huipusta
juureen asti; tässä kallioisessa metsäseudussa näet ukonilmoja
sattuukin paljoa useammasti ja ne raivoavat täällä rajummasti, kuin
muissa osissa maata.
Ukkolan kirkossa kuuluu olleen vanha aatelinen vaakunakilpi, jonka
keskeen oli maalattu valkoinen tyttö ukonvasama kädessä, sekä sen
alla oli latinainen kirjoitus. Ja näyttää siltä, kuin taru Ljungarsin
aaveesta olisi tästä kuvasta saanut alkunsa.
Olkoon sen laita miten tahansa, niin minun yksinkertainen mielipiteeni
on se, että syynä siihen taikauskoisuuteen, joka on tavattavana
neiti Pantzarskiortan kertomuksessa, on siinä kuvatun ajan puoleksi
pakanallinen käsitystapa, samoin kuin meidän aikanamme kansa käyttää
munkin ja nunnan nimiä paholaisen nimityksinä. Mutta luulenpa, että
vanhan ja uuden uskon murrosaika on kyllin merkillinen, että siitä
kannattaa lukea painettunakin, varsinkin kun samaan aikaan tässä maassa
tapahtui siirros järjestyksettömästä väkivallasta lakiin ja oikeuteen.
Ja koskei tätä aikaa, minun tietääkseni, ole missään kuvattu niin
sanoakseni arkipuvussaan, semmoisena kuin se jokapäiväisessä olossaan
eli ja oli, vaan ainoastaan historian juhlapuvussa, niin saatte,
hyvä herra, itse päättää, onko tällä tarun tekeleellä minkäänlaista
arvoa. Lopuksi pyydän Teitä, hyvä herra, lisäämään että Tanskan kansa
kaikkina aikoina on ollut rehellinen, uskollinen ja urhea kansa, jonka
kanssa suomalaiset ovat tulleet hyvinä naapureina toimeen, jos kohta
tanskalaisen nimi yhteen aikaan täällä merkitsikin vihollista, ei
kuitenkaan kansan, vaan kuninkaitten tähden.
Luopuen siitä hullunkurisesta nimimerkistä, jonka suojaan nuorena
poikanulikkana ollessani kätkin vähäpätöisen henkilöni, kirjoitan nyt
nimeni niinkuin se on:
Teidän nöyrin palvelianne,
_Pekka Gran_,
cantor loci.
Ukkolassa 4 p. maalisk. 1896.