olivat työssään touhunneet, iltasilla kylpeneet ja tyytyväisiä olleet.
Sunnuntaisin oli naapuriin pistäytynyt vakava vanhus, naapurin miesten
kanssa juttelemaan ilmoista, viljojen kasvusta, kesannon kynnöstä,
heinänteosta ja talvisista töistä. Nuoret olivat kesäisinä
sunnuntaipäivinä parvehtineet sileällä kentällä kylän reunalla,
karkeloineet siellä, lyöneet palloa, pistäytyneet metsässä nakilla,
talvisin istuneet jonkun talon saunassa ja tuohtuneina paiskiloineet
penkkiin kuvitettuja paperipalasia, ja veren suonissa kiehumaan
ruvetessa olivat he laittaneet karkelokemut kylän äärimäiseen taloon.
Kauvan oli siellä sillä tavalla eletty, nuoret olivat vanhoilta
tämmöiset tavat oppineet ja vanhat vakauduttuaan niistä nuorempia
moittivat. Joskus oli sinne jotakin uuttakin kulkenut, ensin oli
semmoista pilkattu ja ivattu ja sitten se oli omaksi otettu.
Mutta sitten alkoi kiertokoulu kulkea kylässä, jokaisena talvena kävi
ja parisen viikkoa kerrallaan viipyi. Hän, kylän rikkaimman talon ainoa
poika oli siellä myöskin parina kolmena talvena kulkenut, katkismusta,
piplianhistoriaa ja virsikirjaa päähänsä päntännyt ja kiviselle
taululle kirjaimia raaminut. Avaimet oli siellä annettu tiedon
tenholinnan tanhuille pääsyä varten, hämärästi hän sen loistoa aavisti,
mutta se ei näyttänyt kuuluvan hänelle. Lukossa antoi hän oven olla ja
kätki avaimet takkinsa taskuun.
Vaan kerran kirkolla käydessään sattui hän näkemään lainattavan kirjoja
kirkonkylän lainakirjastosta. Kun kuuluivat maksavan ainoastaan
viisitoista penniä vuodelta ja sitten kuului saavan vaihtaa vaikka
kuinka tiheään, arveli hän, että sopiihan nuo talossa olemaan. Niin oli
tullut pari kirjaa otetuksi, ruokalevon aikana rupesi niistä toista
silmäilemään ja mukaansa se rupesi vetämään. Siinä kerrottiin niin
kauniisti ja hauskasti köyhästä pojasta ja tytöstä, jotka tahtoivat
saada itselleen "oman tuvan ja oman luvan", ettei mitenkään malttanut
olla lukematta loppuun, että saisi tietää, tulivatko he tuvalliseksi.
Illoin, ruokalevon aikoina ja sunnuntaisin saivat ajatukset siivittää
kirjan sisällön mukana, ettei joutanut kuin hädintuskin pistäytymään
naapurissa, eikä laisinkaan ottamaan osaa muiden nuorten kisoihin.
Puolenkymmenen päivän perästä sai nähdä, että tyttö ja poika tulivat
tuvalliseksi, kun lujalla tahdolla päämääräänsä kohden ponnistelivat.
Kun kirjat tulivat loppuun luetuiksi, oli hän kirkolla käydessään
ottanut uusia aina uudestaan ja uudestaan. Niin hän alkoi matkustella
mailla ja merillä, kotimaalla ja muualla, rakennella ajatuksissaan
kuvia ja niihin kotoisia oloja vertailla. Alkoi tuntua kuin olisi
elänyt unissaan ennen ja vähitellen valveille pääsyä kaivannut, nyt oli
alkanut herätä ja tunsi valveille pääsystään iloa.
Hän alkoi muillekin nuorille löydöistään puhua, näytellä kirjojaan ja
niiden sisältöä kertoa. Muutamat alkoivat kirjoihin mielistyä, etsivät
ensin niitä paikkoja, joista Ellu oli kertonut ja vähitellen
viekoittuivat muitakin sivuja silmäilemään. Vaikka toiset olivat
kirjoja joutaviksi väittäneet ja olleet tyytymättömiä siihen, että he
niiden ääressä tuhersivat, olivat nämä muutamat kuitenkin yhä Ellun,
kylän rikkaimman talon ainoan pojan, lainaamia kirjoja lukeakseen
kulettaneet ja sitten itsekin lainaamaan lähteneet. Ja niin oli heitä
siellä karttunut melkein kymmenkuntainen joukko, joukko nuorukaisia,
jotka eivät joutaneet käymään öisin tyttöjä katsomassa niin tiheään
kuin muut, eivätkä sunnuntaisin kaikkiin nuorten kisoihin.
Viime syksynä panivat he säästörahojaan kokoon ja tilasivat tienoon
sanomalehden. Talosta taloon saivat lehdet kierrellä ja vasta viikkojen
perästä viimeisille luettaviksi tulivat, mutta silloin ne olivatkin
luetut niin tarkkaan, ettei jäänyt kuin riekaleita jälelle. Ne
muuttuivat pian nekin aivan jokapäiväiseksi leiväksi, niitä täytyi
silmäillä aina palanpaineeksi puolisen perästä, useimmiten semmoisia
parhaimpia paloja, jotka jo oli lukenut ja tiesi lukemista ansaitsevan.
Alkoi jo ruveta tuntumaan pitkältä odottaessa, milloin kirkolla kävijät
ne kauppamiehestä tullessaan kulettivat, ja vähitellen tuli tavaksi
kokoontua sunnuntaisin puolisen perästä rikkaimman talon tupaan, johon
sanomalehdet ensiksi tulivat.
Vähitellen alkoi lehdissä olla yhä tiheämpään uutisia uudesta
laitoksesta, josta kylän nuoret ensimäisiä kertoja kuulivat. Ja vihdoin
niissä oli pitkä, juhlallinen kirjoitus, jossa kerrottiin mitenkä
naapuripitäjäässä on avattu kansanopisto. Silloin sykähti niin somasti
rinnassa ja mielen täytti epäselvä kaipaus.
Ellun mieleen laitos lähtemättömäksi hautautui. Sinne ne aina ajatukset
siivittivät ja mielikuvitus koetti opistoa nähtäväksi muodostella.
Kuvastui mieleen Kotoisen kylän kiertokoulu ja kirkonkylän
kansakoulukartano, joka kirkon jälkeen komeinna korkealla kummulla
seisoi. Niistä sulautui sekoitettu kuva, joka muistellessa yhä
kaunistui ja kirkastui.
Sitten sinne kaukaiseen salokylään kulkeutui pienonen kirja, jossa
opiston oloista kerrottiin.
Ellun opistokuvaan puhalsi se elävän hengen ja niin se tuli hänelle
kaukana kuvastavaksi toivojen keskustähdeksi.
Muutkin nuoret, jotka Ellun puolueeseen kuuluivat, lukivat kirjan ja
olivat jo ennen sanomalehdistä uutiset lukeneet. Opistosta alettiin
yhteen tultua keskustella siellä salomaan kaukaisessa kylässä, ja se
painautui unhottumattomasti muistoon tuolle melkein kymmenkuntaiselle
nuorisojoukolle.
Tultua pitkän talven, jolloin jokapäiväisissä oloissa ei niin tulista
kiirettä ollut, heräsi Ellun mielessä ajatus, että kun olisi lähteä
käymään siellä opistolla. Viikkokausia sitä asiata sitten joukolla
tuumittiin ja pohdittiin, uhkauksia tehtiin, arkailtiin ja epäiltiin,
ja vihdoin saatiin määrätyksi päivä, jolloin lähdetään.
Ja kerran kevättalvella, kun useimmissa taloissa oli mudanveto
lopetettu ja kaikki, jotka edelleen elää aikoivat, olivat pitkät
pinot kesähalkoja liitereihinsä vedättäneet, silloin muutamana
sunnuntai-aamuna kohosi nuorukaisia suksilleen melkein kymmenkuntainen
joukko, ja kylän rikkaimpaan taloon he saapuivat. Siinä he pihalla
suksiaan sujuttivat, odottelivat toisiaan ja suksien varvasremmejä
kuntoon laittelivat. Potkasivat sitten pitempään ja sauvoillaan
survasivat, kansanopistoa kohden alkoivat liukua sukset ja lumi pelmusi
valkoisena vitinä joukon ympärillä.
Kuusikkojen läpi he kulkivat, saloja samosivat ja vuorien rinteitä
liukuivat. Heikompia alkoi väsyttää, mutta jälestä hekin tulivat
vahvempain halkaisemaa latua. Ja kun kovin paljon alkoivat jälelle
jäädä, niin vahvemmat odottivat. Talossa kävivät he laukuistaan palasta
haukkaamassa, mutta eivät malttaneet levolle heittäytyä. Jännerten
jousia jännittäen he vaan yhä eteenpäin kiitivät.
Vihdoin alkoi hämärtää ilta. Mutta illan hämärtyessä pilkisti heidän
silmiinsä kirkas valo opistotalon ikkunarivistä sinne jään reunalle,
jonne he hangen kattaman katajikon halki myötämäkeä suksillaan
sujauttivat. Ellu, joka edellä laski, seisottu! jäälle, viittasi
valonvälkettä kohden ja huusi tovereillensa:
-- Tuolla se nyt on!
Sydämet sykkivät arkuudesta ja ilosta, kun he jään poikki
ponnisteltuaan opistotaloon saapuivat ja sydämet sykinnässään
kiihtyivät, kun he hiljaa kuiskien astuivat opiston eteiseen. Avoimen
oven kautta loisti vastaan valoisa sali, jossa nuorisojoukko
rattoisasti piirissä istuen sunnuntai-iltaansa vietti.
Vieraiden tulon huomattuaan astui salista johtaja eteiseen. Hän
tervehti heitä niin yksinkertaisesti ja koristelematta kuin olisi ollut
oikea talonpoika ja kyseli, mistä olivat ja minne menivät. Vieraita
ensin vähän ujostutti, mutta johtajan koristelematon käytös pian
ujouden haihdutti. Peräkkäin vetäytyivät he sisään ja istuutuivat
rinnakkain penkille pitkin oviseinämää.
Mutta johtaja astui iloisena huoneen perälle. Hän silmäsi vieraita,
silmäsi oppilaitaan ja vieraita taas. Ja sitten hän lausui:
-- Niin, tässähän on meillä vieraita, kuten näkyy. Ovat harvinaisia
vieraita, mutta sitä enemmän tervetulleita. He ovat salon sisästä,
kaukaisesta kylästä. Ovat kuulleet työstämme kerrottavan ja tulleet
katsomaan. Emme ole osannet teitä odottaa, mutta sitä parempi on
ilomme. Olkaa tervetulleet, tervetulleet joukkoomme, tovereiksemme!
Enempää ei hän sanonut, mutta sen hän sanoi niin sydämenhartaudella,
että se tempasi mukaansa kotijoukot ja vieraat. Sitten meni hän
istumapaikkansa luo, oppilasjoukkonsa sekaan. Mutta hän ei istunut,
silmäili vaan ympärilleen hymyillen ja vihdoin virkkoi:
-- Emmekö muista enää tervehdyslauluammekaan?
Seisomaan sinkosi nuorisojoukko. Värähteli salin valoisa ilma ja seinät
tuntuivat tahtovan hajota reippaan ja intoa uhkuvan laulun kaikua
rajoittamasta.
Terve ystävä sä tänne seuranamme,
terve joukkohon nyt nuorien!
Edistys, valistus, siinä ohjelmamme
sekä rakkaus pohjana sen.
Palvellaksemme Suomea, kansaa sen,
ja sen toiveitakin ilolla,
oomme yhtyneet liittohon nuoruuden --
lippu liehukoon korkealla.
Iloisa puna kohosi nuorten laulajain poskille. Vieraat seisoivat kauvan
äänettä ja värähtämättä. Mutta sitten tahtoi Ellu puhua. Kauvan hänen
huulensa ensin sanoja tapailivat, kuului sitten sanatonta ääntäkin,
kunnes se vihdoin puhkesi katkonaisiksi sanoiksi.
-- Hyvät... rakkaat... hyvät ihmiset! Tänne me tulimme... emme
tienneet... emme osanneet uneksiakaan... Minä kiittäisin, mut...
minä... kiitoksia meidän kaikkien edestä!
Puhuja seisoi vielä hetkisen paikallaan ikäänkuin lisäsanoja odottaen,
mutta kun niitä ei ruvennut kuulumaan, painautui hän verkkaan
istualleen, kaivoi taskustaan äitinsä laskoksille laittaman nenäliinan
ja pyyhiskeli poskiaan, joille oli valunut silmistä jotakin kosteata.
Ja pyyhkiessään hän hymyili puheelleen. Hän katui, että oli ruvennut
yrittämäänkään puhumista.
Mutta hetki oli ylevä juhlahetki, lämmin sydänten juhla. Jokainen
huoneessa olija hengitti tavallista voimakkaammin ja jokaisen silmät
kirkkaasta kosteudesta loistivat.
Vieraat olivat muuttuneet aivan kotijoukoksi. Heidän täytyi olla mukana
laulamassa ja leikkimässä, vaikkakin heitä tahtoi ujostuttaa, ja vaikka
heistä tuntui, etteivät he ole kunnon ihmisiäkään, kun eivät osaa noita
lauluja, joita opistolaiset.
Aamulla olivat he tuntia ennen opistotyön alkamista luentosalissa
istumassa. Johtajalla olisi ollut vielä työtä historialuentonsa
valmistamisessa, mutta hän tuli vieraitten luo, kyselemään heidän
kotikylänsä kuulumisia ja kertomaan opiston oloista.
Koko päivän he istuivat hievahtamatta opiston perimmäisellä penkillä,
oppilasjoukon takana, seurasivat tarkasti työntekoa ja kuuntelivat
luentoja. Iltapäivällä otettiin keskustelua, siirrettiin
keskustelutunti siksi illaksi, että vieraat saisivat olla siinäkin
mukana.
Tasa-arvoisuudesta keskusteltiin. Lämmintä vastakaikua herättivät
vieraitten sydämissä nuo innokkaat lausunnot, että kaikki olemme
yhdenarvoisia, kun vaan vilpittömästi voimaimme mukaan tehtävämme
täytämme, olipa sitten ulkonainen asemamme rengin, päiväläisen eli
kaikkein korkeimpain. Johtaja sanoi, että silloin olemme tasa-arvoisia
kuin luontoa tarkastaen ja kirjoista tai muuten tietoja ammentaen
opimme tuntemaan oman arvomme. Jokainen on asemassaan yhtä tärkeä kuten
hammas myllyn rattaassa, siksi ei meillä kenelläkään ole oikeutta
toista halveksua eikä mitään syytä toisen edessä matalana madella.
Oppikaamme tietämään tehtävämme ihmisenä, kansan ja ihmiskunnan
jäsenenä, kasvakaamme henkisesti niin korkealle kuin voimme!
Asettakaamme itsellemme jalo päämäärä, ei ainoastaan omaa onneamme
varten, vaan niin, että oman onnemme ehdot ovat sopusoinnussa kaikkien
niiden onnen kanssa, joiden keskellä elämme! Kun tämän opimme, silloin
meillä on voimaa toteuttaa omat vaatimuksemme itseemme ja muihin nähden
ja silloin me osaamme heikonkin tunnustaa yhtä arvokkaaksi kuin itse
olemme. Ja heikolle on meidän etupäässä koetettava saada heräämään
oikea tunto ihmisarvostaan, siinä on hänellä paras kohoamisen voima.
Pyrkikäämme henkiseen tasa-arvoisuuteen, oppikaamme rakastamaan
lähimmäisiämme, joista jokainen on ihminen yhtähyvin kuin meistä kuka
hyvänsä, ja oppikaamme, että kaikki mitä maapallolla on, on olemassa
ainoastaan nykyisten eläjäin ja tulevain polvien yhteistä onnea varten.
Siinä on korkein tasa-arvoisuus, mitä ihmiskunnan kehityksen
nykyisellään ollen voimme käsittää, siinä on suurin onni, että voimme
etsiä oman onnemme jokaisen onnellisuudesta.
Ellu hypähti innostuneena seisalleen. Hän ei osannut pyytää
puheenvuoroa, vaan sanoi värähtelevällä äänellä, navakasti kuin mies:
-- Tasa-arvoisia olemme Jumalan edessä kaikki! Eläköön tasa-arvoisuus!
Hän hujautti kädellään ja astui innoissaan eteiseen. Kun hän ei
tietänyt, mitä varten oli liikkeelle lähtenyt, palasi hän takaisin ja
painautui paikoilleen istumaan.
Iltarukousten jälestä lauloivat oppilaat vielä vierailleen
kokoontuneena suureen ryhmään luentolavan juurelle. Vieraat seisoivat
ovensuussa samoin yhdessä ryhmässä. He seisoivat siinä kuin kaksi
sotajoukkoa vastatusten, mutta tuo pienempi joukko halusi liittyä
yhteen suuremman kanssa. Heille oli hetkeksi välähtänyt tuntemattomia
oloja kuin päivän säteet välähtävät pilven raosta keväisen lumen
sulaessa. Hekin tahtoivat astua taisteluun henkisen vapauden puolesta
itseään ja muita vastaan.
Mutta tuolla perällä lauloi tuo suurempi joukko reippaita laulujaan.
Laulujen lomassa sanelivat he yhteen ääneen, sanelivat voimakkaasti,
jotta ääni ukkosena jyrähteli:
Takokaa,
takokaa,
heiluttakaa vasaraa!
Sepät nuoret nuoren Suomen,
takokaa ja takokaa!
Teidän tulee kansallenne
onnensampo valmistaa.
Sitten johtaja puhui kiittäen käynnistä ja lähettäen terveisiä
vieraitten kotikulmille.
-- Kun olette olleet täällä työhömme tutustumassa, viekää terveisiä
niille, jotka eivät työstämme tiedä, lausui hän. Viekää terveisiä ja
sanokaa heidän olevan tervetulleita tänne edes katsomaan, jos ei
olisikaan halua ryhtyä kanssamme yhdessä henkisesti eteenpäin
pyrkimään. Olkaa itse tervetulleet tänne takaisin ja tuokaa muita
mukananne!
-- Minä ainakin ensisyksynä tulen, lausui Ellu.
-- Ja minä!
-- Ja minä!
Niin kuului useasta suusta, ja sanojain silmät kuvastivat elävää intoa
ja kasvot varmaa tahtoa.
Oppilaat lauloivat vieraitten mennessä ovensuuhun kokoontuneina:
Mä tiedän maan, se pohjolassa on,
ei rikkautta löydy siellä,
vaan raitis rohkeus on nuorison
ja miehuutta
ja miehuutta
on Saimaan äyristöillä.
-- -- -- -- --
Nuorukaiset törmäsivät suksilleen ja käänsivät niiden kärjet
kotikyläänsä kohden.
-- Huudetaan hurraata, äännähti Ellu.
Ja he huusivat. Kartano kajahteli, kun he huusivat kartanolla ja vielä
suksillaankin, nuoruuden uhkuvin voimin eteenpäin kiitäen.
Nuori vanhus.
Hän, viidettäkymmentään kulkeva mies, on jo kauvan aikaa ollut mies
pitäjäänsä pontevin. Kuntakokouksissa on hän kaikissa käynyt, vaikkakin
on asunut kahden peninkulman päässä kirkolta, on kuntakokouksia
johtanut ja toimella ja menestyksellä kunnan yhteisten asiain eduksi
puuhannut.
Hänellä on kotonaan kunnollinen kirjasto, jonka nidoksia hän on
jokaista perin pohjin aina uudestaan ja uudestaan tutkinut ja niistä
jokaisella kerralla uutta ajattelemisen aihetta löytänyt. Kun hän
jonkun tietävämmän seuraan pääsee, osaa hän aina niehittää keskustelun
semmoisille aloille, joilla luulee jotakin uutta kuulevansa. Hän
kyselee ja latelee, kiertelee ja kaartelee, antaa myöten ja väittää
joskus vastaan, vaikka olisi yhtä mieltä keskustelukumppaninsa kanssa,
pakottaen toisen tuomaan ilmi sisimmätkin mielihauteensa. Ja usein on
hän paljailla kysymyksilläänkin pannut ystävänsä ymmälle, kiertänyt
kyselemään semmoisia kohtia, jotka eivät ole olleet toiselle
itselleenkään selvillä. Siten on välistä saanut kokonaisia mielipiteitä
muserretuksi, johtanut toisen ajattelemaan asiansa hämäriä ja häilyviä
kohtia, jolloin on voinut ennen hartaasti ajamansa aate ruveta
tuntumaan kokonaan lapsekkaalta.
Mutta kaiken sen on hän tehnyt ainoastaan oppiakseen.
Ja kun hän on pelloillaan työskennellyt tai niityillään liikkunut, on
hän kiintynyt jokaista kukkaa, jokaista pienintäkin esinettä
tarkastamaan ja kuunnellut jokaisen lintusen laulua. Siksi hän tuntee
jokaisen kukkasen, jotka hänen tienoillaan kasvavat ja jokaisen linnun,
jotka hänen metsissään laulavat. Ja missään ei hän tunne yksinäisyyden
kaihoa.
Mutta kun tienoolle avattiin kansanopisto, täytyi hänen heti
ensimmäisenä talvena sinne päästä.
-- Sillä vanhalla ovat aina vuodet vähenemässä, lausui hän.
Ja hän saapui sinne, tuo viidettäkymmentään kulkeva, vahvaan sarkaan
puettu isäntä, jolla olivat kädet työstä kovettuneet, luisevat kyntäjän
kasvot, raatajan leveä leuka ja leuvassa harmahtava savolaisparta,
mutta joka oli kuitenkin maamme hienoimpia miehiä.
Kun hän opistoon saapui, näytti hänessä olevan arkuutta melkein enemmän
kuin yhdessäkään meissä muissa. Kuin vierastava lapsi tuntemattomassa
kylässä, niin tarkasteli hän kaikkea näyttäen pelkäävän, että
saapikohan siihen koskettaa. Ja kun hän jotakin sanoi, johtajalle ja
opettajille etenkin, lausui hän sen niin tarkkaan tahkottuna ja
punnittuna ja arasti nauraa hykerteli.
Vaikka me muut olimme jo täysin taloon kotiutuneet, näkyi hänen
olennossaan vielä sittenkin semmoista arkuutta. Näytti kuin joku
näkymätön käsi olisi ohjannut hänen pienimpiäkin liikkeitään, ettei hän
milloinkaan sattunut toisten tielle ja että hänen kömpelyytensäkin
tuntui niin miellyttävältä.
Hän ei koskaan koettanutkaan lausua sukkeluuksia, mutta kun hän jotakin
rupesi puhumaan kääntyivät kaikki mielihyvällä häntä kuuntelemaan.
Hänen suustaan tulevat sanat tiettiiu jo edeltäpäin ikäänkuin
yksinkertaiseksi ytimeksi, jossa ei ole mitään ihmeellistä, mutta
kuitenkin aina jotakin arvokasta.
Ja miten hartaasti hän luentotunneilla kuunteli! Usein täytyi
kääntyäkseni ihaillen katsomaan hänen hartaan näköisiä kasvojaan,
hartaampia kuin yhdenkään muiden. Ja jos luennoitsijan kysymyksiin ei
kukaan muu olisi osannut selitystä antaa, osasi hän silloinkin
useimmiten, -- varsinkin, jos oli kysymys omien seutujen oloista.
Laskennossa ja piirustuksessa pääsi hän pian etevimmäksi väsymättömän
hartautensa avulla. Teki oikein hyvää sydämelle, kun katseli häntä
työpöytänsä ääressä, muun joukon keskellä, kymmenysmurtomain, muiden
murtolukujen tai päätöslaskentojen numeroihin vaipuneena, eli toisilla
tunneilla äidinkielen oikeinkirjoitussääntöjä itselleen selvittämässä.
Ja miten totisena, huulet vähän tavallista pitemmälle puristuneena,
hääräili hän piirustustunneilla suunnitellen maatalousrakennusten tai
huonekalujen kaavoja! Ajanmukaisen navettarakennuksen piirustukset
laati hän huolellisimmin, kun sanoi jo kolmisen vuotta kyteneen
mielessään uuden kivinavetan teettämisen taloonsa. Huonekalujen
piirustukset hän myöskin kaikki jäljensi, sillä niiden sanoi hän olevan
tarpeen talven pakkasilla ja pitkillä puhteilla. Hänen puhdetöinään
kaupaksi tekemänsä huonekalut olivat jo ennestäänkin kaikkien halutut.
Maanviljelysluentojen aikana hänen kynänsä rapsahteli ja pyöri, sillä
hän tahtoi säilyttää niistä edes pääpiirteet jälkeenkinpäin
nähtäväkseen, että voisi niitä sitä tarkemmin noudattaa viljamaitaan
uuteen kuntoon laittaessaan ja raataessaan uusia viljelysaloja suureen
suohon, josta hän välistä puhui omistajan iloisuudella.
Kun hän noin taloutensa kaikenpuolisia parannuksia ajatellen puuhasi,
olisi häntä ainoastaan silloin näkijä voinut luulla nykyisen vilkkaan
aineellisen edistyksen orjaksi. Mutta toista luuli se, joka näki hänen
laulavan, ottavan osaa keskusteluihin tai opettajain luennoista
ihanteitten siemeniä sydämeensä kätkevän. Millaista lämpöä väreilikään
silloin hänen karkeista kasvoistaan ja mitenkä hänen ruunisen harmaat
silmänsä nuoruuden tuoreutta säteilivät!
Ja talviset illat tutki hän ahkerasti läksyjään ja kunnallisoppia --
tuo viidettä kymmentään kulkeva nuorukainen. "Läksyiksi" nimitti hän
niin hartaalla vakavuudella niitä aineita, joita opettajat aina illoin
sanoivat seuraavana päivänä tulevan esille sekä harjoitus- että
luentotunneilla. Jos kuka sattui, useimmiten ihmetellen, mainitsemaan
hänen alituista ahkeruuttaan, vastasi hän tavallisesti melkein kuin
anteeksi anovalla äänellä:
-- Niin, ettei aika kuluisi hukkaan, kun on kerrankin onni olla aivan
näin oppimisen nojalla.
Niin vietti hän opistossa talveaan, hän, joka jokaista vakoa
kotipellollaan kyntäessään oli osannut jotakin oppia.
Mutta keväällä, kun hän opistosta lähtiessään antoi johtajalle kättä,
näyttäen tahtovan hänet rintaansa vastaan rusentaa -- rusentaa koko
talven käyttämättä väkineellä kyntäjävoimallaan -- niin hänen kasvonsa
värähtelivät, kun hän vakavasti lausui:
-- Nyt kun on päästy vähäsen alulle, nytkö sitä jo täytyy lähteä.
Mutta hänen kuvansa viimesine sanoineen ja kaikkineen on painunut
sydämeeni niin syvälle. Ainakin silloin kuin sanomalehdissä huomaan
jotakin hänen kotipitäjäänsä rauhallisista kuntakokouksista, ilmestyy
hän elävänä eteeni. Ja silloin minä aina tulen ajatelleeksi, että
onkohan se sittenkään niin kokonaan korupuhetta, jos ne sanovat
kansaamme tiedonhaluiseksi kansaksi.
Ero.
Talvi oli mennyt opistolla oppimisen touhussa. Oli kuin olisimme
vähitellen horroksista heränneet ja alkaneet nähdä ympäristöä uuden
aamun hohteessa. Meitä oli opistossa kuljetettu tiedon kukkuloille,
joista näköaloja katselimme ja näkemästämme ihastuimme. Mutta näköala
näytti niin ahtaalta ja pieneltä, silmän kantaman takana peittyivät
maisemat sinertäväin metsien peittoon ja metsien keskeltä kuumotti
korkeampia kukkuloita, joille mielemme halusi yhä laajemmalta
nähdäksemme.
Veljinä ja siskoina olimme opistossa ahkeroineet ja yhdeksi kotoiseksi
perheeksi toisemme tunsimme. Olimme rinnakkain kehittyneet ja meistä
tuntui kuin henkisillä siteillä olisimme toisiimme liitetyt ja
kasvaneet kiinni opettajiimme.
Mutta vähitellen läheni eron hetki, jolloin lapsilauman täytyi
maailmalle lähteä, lähteä armottoman arvostelun alaiseksi, malliksi
siitä, millaiseksi kansanopistossa tullaan -- yhdessä ainoassa
talvessa.
Säännölliseen, iloiseen hyörinään ja pyörinään alkoi vähitellen yhä
tiheämpään tulla semmoisia surunsekaisia juhlahetkiä, jotka
sydämmestä alkunsa saivat, eivätkä sieltä huomattavasti ilmoihin
päässeetkään. Tyttöoppilaat kuuluivat jonakin rauhallisena iltahetkenä
opettajattarensa kanssa kahden kesken itkeä tihuuttaneenkin, mutta me
miesväki emme semmoiseen tunteneet niin voittamatonta halua.
Ja vihdoin saapui lopettajaispäivä yksinkertaisine juhlatoimituksineen.
Vieraita ei ollut monta eikä komeita juhlapuheita pidetty. Pitäjään
rovasti piti rukoukset toivottaen siunausta talven työlle ja johtaja
jäähyväispuheessaan kehotti vilpittömästi valoa kohden pyrkimään
kotoisten askareitten lomassa, kehoitti koettamaan yhä laajemmalle
katsoa, yhä kasvamaan ja kehittymään. Mutta kellään meistä ei ollut
halua vielä sinä päivänä pois lähtemään. Me tahdoimme vielä kerran
kokoontua yhteen ainoastaan toverien kesken, kokoontua viettämään
viimeistä iltaa, laulamaan viimeiset laulumme yhdessä ja
jäähyväissanoja toisillemme lausumaan.
Äänettöminä me istuimme kokouduttuamme opiston saliin auringon
lasketessa ja illan hämärtäessä. Laulu ei ottanut oikein huuliltamme
kaikuakseen ja unhottuneet olivat iltojemme rattoisat leikit.
Johtaja astui huoneestaan keskellemme. Hänenkin kasvoistaan kuvasti
eron ikävä, mutta kuitenkin hän koetti hymyillä kuten ennenkin
tullessaan keskellemme.
-- Kyllä kaiketi me vielä laulaa voimme sanoi hän alakuloisen
reippaasti ja asettui joukkoon istumaan.