puhuvan tuo äänettömyys, tuntui puhuvan lämmintä sydänten kieltä, josta
kauneimminkin lausutut sanat ovat ainoastaan varjoja.
Koettivat meistä muutamat tunteitaan lausuakin, mutta sanat eivät
ottaneet kuuluviin tullakseen.
Eräskin tyttöoppilas nousi ja astui Lönnrotin kuvan eteen, joka oli
luennoitsijalavan pöydällä päivällisen juhlan jäleltä.
-- Hyvät toverit! lausui hän ja alkoi itkeä nyyhkyttää. -- Hyvät
toverit, lausui hän uudestaan ja pullahti täyteen itkuun. Nyt meidän
-- -- täytyy -- täältä -- erota -- -- --. Puheen jatkoksi seurasi
melkein äänekäs itku, ja hänen täytyi mennä paikoilleen istumaan.
Meidän täytyi hänen puheelleen hymyillä, ja hän hymyili itsekin
kyyneleittensä sekaan.
Saimme silloin vielä kuulla johtajankin meille viimeiset sanansa
lausuvan.
-- Nuoret ystävät! sanoi hän. Me olemme nyt täällä talven puuhanneet,
ja kevääseen on päästy. Kevät on nyt luonnossa tuolla. Hanget ovat
siellä melkein olemattomiksi hiutuneet, järvistä ovat jäät lähtemässä.
Mailla virtaavat jäistä sulaneet vedet antaen nousevalle nurmen oraalle
kosteutta kasvun tarpeeksi. Lammet paisuvat yli äyräittensä, pyrkivät
pois ahtaitten rantojensa sisältä, ja purot tulvilleen paisuttavat.
Elämä, vilkas keväinen elämä esiintyy siellä kaikkialla. Puron
paisuessa pelkäämme me sen tuhoja tuottavan. Mutta älkäämme liijaksi
arkailko; jos meillä ei olisi tulvarunsaita keväitä, ei meillä olisi
kasvurikkaita kesiäkään, ei viljavia syksyjä.
Mutta miksi kauvempaa kevään kuvia etsisin, keväthän on tässä
edessänikin. Nuoria te olette, voimanne ovat parhaallaan versomassa.
Toivon ja uskon sydämessännekin olevan keväistä elonintoa ja
kasvunhalua. Sydämissäkin liikkuu keväisiä tulvia, liikkuu myrskyjäkin.
Mutta ne meitä kasvattavat, kevään perästä saapuu ihmissydämeenkin
sointuisa kesä. Kaikilla ihmisillä ovat aina huolenpuuskansa, mutta
surukin on elämätä, ja elämässä me vahvoiksi vartumme, kun tahdomme
tulla vahvoiksi.
Hämärä hiipi hiljaa opiston saliin. Ja hämärässä me istuimme, hämärässä
kostein silmin hymyilimme.
Huomenna aamupäivällä kokouduimme kaikki opistolle. Pihalla vapunpäivän
jäleltä liehuvan lipun ääressä lauloimme jäähyväislaulumme ja läksimme
joukolla liikkeelle opistontiehaaraan asti, josta kunkinpuolelaisten
oli kotiaan kohden erottava.
-- Käyhän siellä meillä päin ja tule taloon, varusta enemmän aikaa
mukaasi, kuului siinä monesta suusta.
Mutta miksikä rupeisin yrittämäänkään kömpelöllä kynälläni kuvata pyhää
ja puhdasta surua ja sen verhoon kietoutunutta eronhetkeä!
Hetki oli pitkä ja sydämmellinen, se päättyi vähitellen, kunkin
noustessa rattailleen ja ajamaan lähtiessä, tai alkaessa jalkaisin
taivaltaa kotoisiin töihin. Keväinen päivä paistoi lämpimästi
kirkastaen maiseman, mutta valkoisten liinain liehuessa tuntui ilma
jäähtyvän ja niin kylmästi värähtelevän.
Otto.
Heppulei!
Ja kyytimieheni sivalsi laiskansutkeaa ruunaansa ohjasperillä. Hepo
kitrautti ruumistaan, huiskautti häntäänsä ja läksi juosta jyystämään,
pitäen päätään polviensa tasalla ja korviaan luimussa.
-- Heppulei!
Ja sivallus samalla.
-- Elä tuota lyö!
-- Ääh, mokomaakin ei tässä...
-- No, ennätetäänhän sitä vähemmälläkin.
-- Paremmin syö. Heppulei!
Niin sitä matkaa katkaistiin.
Tyynenä lehotti lehto ja näytti päivänpaahteessa aivan höyrähtelevän.
Peltojen ja rannalla kasvavain koivujen ylitse välkkyi peilipintainen
lahdelma.
-- Tälle kylälle minä jään.
-- Vai tälle...
Ajoimme tienviereisen talon pihalle, maksoin kyytimieheni, ja läksin
taivaltamaan Oton kotiin, jonne kuului tieltä olevan matkaa kolmisen
kilometrin verran. Lahden rantaa myöten oli mentävä, heilimöiväin
ruispeltojen poikki ja lepikkojen halki kulkevaa kivikoista polkua.
Otto ei ollut kotona. Kuului menneen suolle karhitsemaan. Eilisaamuna
oli jo lähtenyt ja aikonut nukkua yötä salopalstalla olevassa mökissä,
ettei matkalla tarvitseisi suotta kuluttaa aikaa eikä vaivoja.
-- Vai olette te Oton opistotoveri, tuumaili talon nuorenpuolinen
emäntä, Oton veljen vaimo, minuun tirkistellen.
-- Olenhan minä.
-- Mitähän se oikein tuumaa, kun tulee.
-- Ei nyt tiedä.
-- Kyllä se on täällä odotellut.
-- Eihän tuo sitten taas ruvenne riitelemään, arvelin.
-- Miten riitelemään?
-- Samoin kuin siellä opistossakin.
-- Riitelittekö te sitten siellä?
-- Mehän nyt olimme ainaiset väittelyveikot keskustelutunneilla.
Me näet teimme keskenämme sopimuksen, että tahdomme pitää
keskustelutunneilla vilkkautta vireillä. Ja sitten kun keskustelemaan
ruvettiin, kuulosti toinen, minne päin toisen mieli rupeaa
kallistumaan, ja silloin rupesi väittämään aivan vastaiseen suuntaan.
Silloin toiset tarrautuivat kiini kuin nakiaiset ja silloin varmaan
oppi itsekin katsomaan, mikä puoli asiasta se antaa pelastuksen.
-- Ai, tekös siellä istuitte Oton kanssa saman pöydän ääressä?
-- Minä, vaan mistä te...
-- Voi, onhan se Otto niistä kaikista kertonut.
-- Taitaahan niistä tulla kertoneeksi.
-- Ja Otto on aina kehunut, että ne "Toverit" olivat kaikkein
runollisimmat, jotka yhdessä toimititte.
-- Vai niin itserakkaasti hän...
-- Niinhän se. Jokaisena päivänä hän muistaa johonkin asiaan liittää
kansanopiston nimen.
-- Niinkö?
-- Niin. Ja välistä kun sattuu sille tuulelle, huokasee hän juttunsa
loppuun, että "kun saisi aina olla kansanopistossa!"
-- Eihän sitä aina jouda opistossa olemaan, elämä vaatii eläjät
tekemään jotakin työtäkin eikä ainoastaan oppimaan. -- Puuhaako hän
yhtä ahkerasti taloustoimissa kuin ennenkin? kysäsin.
-- Voi toki! Paljoa tyytyväisempiä häneen olemme kaikki. Isäukkonsakin
on oikein hyvillään hänestä, vaikka ennen niin opistoon menoa vastusti.
Välistä hän hukkuu niin kirjoihinsa, kirjoituksiinsa ja muihinsa, ettei
tahdo muiden ruokalevolta noustua muistaa lähteä työhönsä oikealla
ajalla. Mutta ei häntä isänsäkään tahdo hennoa muistuttaa, ja isänsä
sanoikin kerran, että "ei hän tahdo iletä koko pojalle työtä neuvoa,
sillä paremmin se sopisi isännäksi kun minä." Mutta sitten kun hän
kirjoistaan selviää, niin siinä alkaa ura auveta. Enemmän hän ennättää
tehdä sittenkin kuin muut ja kaikki niin sirosti ja täsmällisesti.
Työväkeä hän on aina neuvomassa ja ojentamassa, eivätkä ne edes häneen
suutukaan kun hän osaa melkein niin kyselemisen tapaan arvella,
etteikös noin ole parempi.
Emännän kasvoista loisti niin paljasta päiväpaistetta, kun hän Ottoa
kehuskeli.
-- Kirjoituksiinsa -- sanoitte. Mitä hän kirjoittelee?
-- No, hänellähän on jos senkin seitsemiä puuhia. Toissakevännä kun
tuli opistosta, rupesi hän puuhaamaan nuorisoseuraa, eikä antanut koko
kylän nuorille ei hengenrauhaa, ennenkuin sai sen seuran. Ja
sanomalehtiinkin on hän täältä kirjoitellut, että ihmiset alkavat
oikein pelätä. Sanovat, etteihän tässä tiedä milloin sitä kukin
kohdastaan joutuu sanomalehteen.
-- Onhan se hauska, ettei ole poika opistossa ollessaan turmiolle
tullut, arvelin.
-- Ei toki, eikähän tuolla näy kukaan laiskistuvan, jos ei ole laiska
ollut jo ennen menoaan. Santalan Tiinakin -- tuolta järven takaa --,
joka ennen oli niin olevinaan, ettei mihin panna, on tänä kesänä ollut
paljon ahkerampi ja elävämpi. Keväällä hän oli ensimmäisinä päivinä
ollut kuin ei maailmassa olisikaan, oli kävellä huipotellut kuin haamu
ympäri metsiä, istuskellut järven rannalla ja aina itkeä tihauttanut.
Mutta sitten oli kerran päätään puistanut, mennyt lehmiä lypsämään ja
kaikkiin talousaskareihin ja siihen oli uiveloisuus haihtunut. Itse
kertoi hän, että kevätkesällä oli ruvennut aittojen ja tuvan väliin
pistävä pellon kulma näyttämään niin rumalta. Silloin oli mennyt siitä
kiviä poimimaan, ja kun aina olivat kivenmukulat sieltä silmään
paistaneet, oli hän kivennyt melkein puolen peltoa.
-- Onko hänkin nuorisoseurassa?
-- Voi voi, etunenässä toki! Hänhän se on sinne muitakin tyttöjä
kuskannut.
-- Hyvähän se on, kun on joku saman hengen elähyttämä Oton turviksi
kylässä.
-- Saman hengen...
Ja emäntä iski veitikkamaisesti silmää.
-- Miten niin? kysäsin uteliaana.
-- Sanohan muuta!
-- No!
-- Kunhan vaan ei...
Emäntä viputti pystyyn nostettua sormeaan salaperäisen näköisenä.
-- Mutta voihan sitä olla paljon yksissä, jos siihen ei mitään niin
salaperäistäkään liittyisi.
-- Eipähän vaan!
-- No mutta...
-- Sormukset jo toi Otto kaupungista ja odotetaan vaan...
Minulta jo loppuivat vastaväitökset. Tuommoiset uutiset toki saavat
pian miehen hyväksi tuuleksi aivan kokonaan.
-- No, eihän se nyt semmoinenkaan niin hulluinta ole, taisin arvella.
-- Eipä toki, ei mitenkään? Semmoisen hyvän toverin hyvinkin mielelläni
ottaisin emännän virkaa jakamaan.
Keskustelun aikana oli emäntä asetellut kupit pöydälle. Hän toi siihen
piian keittämän kahvipannun ja kahvia juodessamme kehuskeli hän Ottoa,
kun näki sen minua huvittavan. Ja huvittavan se näkyi häntä itseäänkin.
Kahvin juotua menin kesantopellolle, jossa vanhempi veli oli kyntämässä
vasta ojitetuilla sasoilla.
-- Johan teilläkin on ruvettu peltoja ojittamaan.
-- Johan sitä. Se Ottohan se viime kesänä rupesi sitä kihnaamaan. Alkoi
tinkiä ja tinkiä, isäukko tinki vastaan, eikä sanonut kaikkiin
semmoisiin ajan eikä varojen riittävän. Mutta Otto kun selitti ja
selitti, luki kirjoistaan ukolle ja muisteli maanviljelyksen opettajan
kansanopistossa antamia neuvoja, niin antoi hän kuitenkin kaivaa pari
ojaa kesantopellon reunamalle. Maan povesta perkatun väkevän mullan
kohdalla kun on nyt paljon parempi ruis kuin muualla, sai Otto aivan
tinkimättä tänä kevännä ojittaa koko kesannon. Eikähän meillä ole
mitään häntä vastaan väittämistä. Vaikka on nuorin mies talossa, emme
me oppimattomat osaa muuta kuin antaa hänen mullistaa mielensä mukaan.
-- Eipäs sitä sankaria ala sieltä kuulua, arvelin.
-- Eipähän ala. Kyllä kaiketi se on saanut siellä suon karhituksi,
mutta mitä lienee tuohtunut mylvimään. Se käytti siellä
suonviljelysneuvojaakin keväällä, mitähän nyt ruvennee auttamaan.
Mutta kun me siinä vanhemman veljeksen kanssa keskustelimme, kuului
veräjäpuitten romahdus kujasten suulta. Ottopoika talutti veräjästä
heponsa, pani veräjän kiini ja hyppäsi jälleen selkään. Menin häntä
vastaan.
-- Mi... sinäkö... mistä sinä... Koppina kimposi hän heponsa selästä,
ryntäsi kiini ja nujuutteli hartioistani. Nujuutin myöskin puolestani.
Vihdoin heitti hän irti, meni melkein sylen päähän ja katsoi kuin
kummitukseen.
-- Ja että sinä todellakin täällä!
-- Muistahan nyt toki lähteä kotiisi asti.
Hän ei sitten puhunut mitään, enkä minä puhunut mitään. Me molemmat
vaan nauroimme kuin tytöt ja tarkastelimme toisiamme. Ja hänen
laihahkoista kasvoistaan loistivat samat silmät, jotka minä niin
hyvästi muistin opistossa olomme ajoilta ja jotka olivat niin
kauniisti kimallelleet hänen tehdessään nasakoita väitteitään
keskustelutunneilla. Hän oli yhtä pieni kuin silloinkin, melkein päätä
lyhempi minua, ja näytti vähän laihtuneen.
-- Joko sinä olet täällä ollut kauvankin?
-- Äsken tulin vasta.
-- Enkä minä tiennyt, että sinä... Siellä karhittuani rupesin vielä
suota juurimaan hevosen syödessä. -- Tästä onkin kohta kokolle lähtö.
Tietysti sinäkin lähdet?
-- Tietysti toki.
-- Nuorisoseura polttaa kokkoa tuolla lahden pohjukassa. Tässä olisi
minun, esimiehen, siellä puhuttavakin, mutta ehkäpä nyt sinä... Niin,
sinun kirjeesihän on ollut vastaamatta, puolitiehen sitä on
kirjoitettu, vaan enhän, herra paratkoon, koskaan jouda saamaan
kerralla loppuun alotettua kirjettä.
Kylvettyä ja syötyä läksimme kokolle.
-- Ja että sinä sentään tulit, puhui hän tiellä mennessämme.
Ajatteleppas, miltä minusta tuntui ensimmältä opistosta tultua tänne --
vaikka täisinhän siitä silloin kirjoittaa. -- Ei mitään henkistä
elämätä, eikä edes ketään, jolle olisi saanut sydämmensä kuohuja
purkaa. Luulin jo, että täytyy heretä elämästä, lyödä rukkaset lautaan.
Sitten rupesin puuhaamaan nuorisoseuraa, se sai ivaa osakseen, harvat
siihen tulivat, eivätkä nekään mistään välittäneet, kulkivat vaan
korttisakeissa ja yöjalassa tutulla tavallaan, ja muut sanoivat, että
"niinpä nuo tekevät nuorisoseuran jäsenetkin." Vanhat alkoivat
seuraamme vihata jo alussa, sanoen sen syyksi kortinlyöntiä, yöjuoksua
ja muita. Kansakoululla emme saaneet pitää kokouksiammekaan, opettaja
pysyi kaukana pyrinnöistämme ja halveksien nauroi. Ei mitään apua, minä
vain yksin johtamassa, joka itsekin johtajaa kaipasin. Puolikymmentä
nuorukaista tarttui paremmin runkoon, usein pidimme kokouksia
ainoastaan heidän kesken. Syksykesäksi saimme iltaman ja vähillä
tuloilla ostimme kirjoja. Niitä olen houkutellut lukemaan ja kiskonut
mukaan nuorisoa. Viitisenkymmentä jäsentä jo on, joukossa oikein
hartaita ja innokkaitakin, joshan enimmät toimintaan katsoen ovatkin
ainoastaan joukon jatkona. Mutta onhan seurastamme ainakin se etu, että
on jotakin elämätä, edes tilaisuutta elämälle.
Hän lämpeni, aivan tulistui puhuessaan, ja hänen silmistään loisti tuo
tuttu, pirteä kirkkaus.
Kokolla oli jo paljon kyläläisiä koolla. Risukasa sytytettiin ja liekit
liehuivat iltaöistä taivasta kohden. Otto piti puheen riutuvien hiilien
ääressä, puhui terävästi ja elävästi, ja totisena joukko kuunteli.
Luettiin seuran sanomalehti, jossa oli muun ohella parikin Oton tekemää
runoa, yksinkertaisia mutta hehkuvia herätyshuudahduksia.
Juhannuksen jälkeisenä aamuna erosimme. Hänen silmänsä kimaltelivat
kosteina, kun hän otti suitset ja läksi haasta hevosta hakemaan. Mutta
mennessäni minä ajattelin, että jos jokainen hänen tavallansa tekisi
minkä voi, niin meidän olisi helppo synkimmistäkin seuduista saada
kansa kulkemaan valoa kohden.