suoraa päätä ja ainoat taloiset miehet, kaksi eukotonta veljestä,
tulivat pakinata pitämään. Ainoa taloinen naishenkilö, veljesten sisko,
meni piikojen kanssa kahvipuuhiin, käytyään ensin vieraille kättä
pistämässä.
Vaikka tuon neitosen näinkin ainoastaan niin melkein vilahdukselta,
huomasin hänen kasvoissaan jotakin niin erinäistä, että hän aivan
ehdottomasti veti katseeni itseään lähemmin tarkastamaan. Hänen
naurahduksessaan näytti olevan niin väkinäinen ja surunsekainen ilme.
Kasvoistakin ja ruskeista silmistä aivan hehkumalla hehkui niin haikean
heleätä kaihomielisyyttä, että heti tulin kuvitelleeksi hänen
vuosikausia aivan riemun pisaratontakin elämää eläneen.
Puhe luonnollisesti siirtyi kansanopistoon. Veljekset näyttivät sen
pitävän kohteliaana velvollisuutenaan, kun me olimme juuri sieltä
tulossa, joshan lienevät muutenkin halunneet kuulla jotakin omin silmin
näkijöiltä. Huomasin heidän ajattelevan jokseenkin nurjanpuolisesti
kansanopistoa, vaikka eivätkään meidän kuultemme ruvenneet jyrkempiä
tuomioita lausumaan. Kilvalla rupesimme kertomaan mitä kukin oli
opistossa parhaimpana pitänyt.
Mutta mitä kaikkea puhelimmekin, ei hetkeksikään häipynyt mielestäni
äsken näkemäni neitosen kuva. Se oli niin sinne syöpynyt, että huomasin
häntä ajatellessani huulteni heittäytyneen huultensa surumielisyyden
vivahdusta matkimaan, Ja kun hän vaan sattui huoneesen tulemaan,
kääntyivät silmäni väkivedolla häntä tarkastelemaan. Saamani vaikutus
yhä vahvistui. Noissa kasvoissa ilmenevä alakuloisuus oli jotakin niin
voimakasta, että sen nähtyään olisi aivan kivikovakin sydän tuntenut
osanottoa.
Heräsin mietteistäni kuuntelemaan toisten keskustelua. Veljekset
näyttivät yhä halukkaammin ja uteliaamminkin kuuntelevan kertomuksiamme
opiston oloista. Eiväthän he ennen olleet niistä mitään tietäneetkään
muuta kuin suusta suuhun kulkevia juttuja.
Illallisen jälkeen olimme pari kolme vieraista vierashuoneen
viereisessä kamarissa talon merkillisyyksiä katselemassa ja talon
neitonen -- Hanna kuului olevan nimeltään -- oli meitä opastamassa.
Toiset vieraat olivat vierashuoneessa isäntämiesten kanssa tarinata
jatkamassa.
Toverini sattuivat kuulemaan jotakin erinäisempää keskustelusta
toisessa huoneessa ja menivät sinne. Siten jäin Hannan kanssa kahden
kesken.
Puhe solahti pian kansanopistoon siinä pöydän nurkan kahden puolen
istuessamme. Kerroin hänelle niistä kohdista kansanopistoelämää, jotka
olivat selvimmin mieleeni painuneet. Kerroin toveri-iltojemme
rattoisuudesta, innostuttavista esitelmistä ja muista opiston oloista.
Välistä hänen silmissään näytti olevan vähän iloisuuteen vivahtavaa,
mutta sitten hän taasen painui alakuloisuuteensa ja hänen suupielissään
luulin huomanneeni jotakin katkeruuden tapaista. Joskus hän yhtä tai
toista seikkaa kysäsikin, mutta näytti kysyvän kuin vasten tahtoaan,
kuin ei olisi kysymistään asioista tahtonut tietoa ensinkään.
Silloin tuntui hän minusta olevan kuin suljettu kirja, josta on kuullut
kerran jotakin kaunista kerrottavan ja jonka sen vuoksi niin mielellään
tahtoisi avata.
Vaivuin mietteihini. Vaivuin muistelemaan häntä niin, kuin olisin hänet
jolloinkin nähnyt, mutta nyt olisin hänestä kaukana. Hän koetti alottaa
uudestaan keskustelua kysymällä oliko sydänmaalla tie tukossa.
-- Ei pahasti, vastasin kuin heräten vähän ajan perästä.
Ja siihen se taas keskustelu katkesi.
Mutta minulla oli vastustamaton halu saada tietää, mitä oikeastaan
liikkui noiden kasvojen kätkössä.
Vähän arastellen vihdoinkin kysäsin:
-- Minkätähden te olette noin alakuloisen ja surullisen näköinen? Onko
ehkä äskettäin kuollut sukulaisia?
-- Onhan niitä, vastasi hän aina surulle soinnahtavalla äänellään.
-- Vanhemmista ehkä toinen?
-- Äiti.
-- Vastako hän on kuollut?
-- Onhan siitä jo kaksi vuotta, mutta ainahan se säilyy sekin mielessä.
-- Isä on tainnut kuolla aikasemmin?
-- Johan se... En minä hänestä muista kuin yhden illan.
-- Vai yhden illan vaan!
Hän puhui niin ihailuttavan alakuloisella ja surunsekaisella äänellä,
että se helähti kuin raukean kaipauksellinen soitto.
Hän jatkoi:
-- Hän oli tullut markkinoilta silloin ja minä muistan kuin unen näköä,
miten hän piti minua polvellaan ja antoi jotakin makeaa. Kuuluivat
olleen rusinoita. Olin ollut kaksivuotias hänen kuollessaan.
-- Olette häntä kaiketi paljon kaivannut.
-- Mitenkä minä häntä, kun en hänestä muistakaan sen enempää.
Äitiä kaipaan sitä enemmän, hänhän se kertoi isästäkin mitä hänestä
tiedän.
-- Vieläkö kovastikin surette äitiänne nyt kahden vuoden perästä?
-- Vieläkin minä... usein täytyy itkeänikin.
Ja silloin hän hymyili. Eikä hänen hymyilynsä nyt näyttänyt
väkinäiseltä, vaikka se olikin niin surunsekaista.
-- Ei moni niin useita vuosia rupeisi suremaan, arvelin.
-- Mutta hän olikin niin hyvä. Mitään ei hän hennonnut kieltää, jota
vaan oikein halusin. Jos ei hän olisi silloin elänyt, en olisi päässyt
kansakouluunkaan siksikään yhdeksi ainoaksi kevät-talveksi, jonka
siellä sain olla.
-- Mutta eihän se asia suremalla parane... menettää vaan siten
nuoruutensa onnen, koetin muka lohdutella. Pitäisi koettaa olla
iloinen.
-- Kyllähän se niin olisi, myönnytti hän. Mutta minä en ole koko
ikänänikään voinut olla oikein iloinen. Aina on vaan niitä kaihoja.
Eikä niille voi edes mitään, joten toisinaan tekee mieli aivan itseensä
kyllästymään.
-- Mutta mikäs teitä sitten surettaa?
-- Eihän sitä kaikistellen ymmärrä itsekään, mutta mieli on sittenkin
surua ja kaihoa täynnä. Lapsena minä kuulun olleen vähän iloisempi,
mutta kohta kansakoulusta päästyä alkoi kaipaus rinnassa asustaa ja
viime vuosina se on yhä yltynyt. Ja kun ne ihmiset vielä kiusottelevat
ja koettavat etsiä syitä, vaikka eikö tuo liene vaan Luoja antanut
semmoisen luonteen, ja sillehän ei voi mitään. Mähölän Maiju -- tuolta
mökistä peltomaiden takaa -- se aina sanoo, että minun mieleni muka
palastaa Helsinkiin tahi muuanne suureen maailmaan. Mutta en tok
lähtisi, vaikka maksaisivat mitä. Ja äsken kävi niin pahasti
sydämmelleni, kun suutari tuolla tuvassa vornuili... ikään kuin minä
vähät välittäisin hänen sulhasistaan ja muistaan.
Viimeisiä sanoja sanoessaan oli hänen alakuloisuutensa muuttunut
melkein mieliharmiksi, jolle hänen itsensäkin täytyi kohta naurahtaa.
-- Eikä se useinkaan niin raskaalta tunnu, kun ne luulevat, jatkoi hän
vähän vilkastuneena. Luulen melkein että jos pääsisin oikein iloiseksi
ihmiseksi, niin silloin rupeisin ikävöimään entisiä kaihojani. Sitä
eivät voi ihmiset uskoa, miten hyvältä se joskus tuntuu, kun saa
heittäytyä utuisten surujensa syliin.
-- Ehkäpä sitä voi niin suruihinkin ystävästyä että niitä kaipaa,
arvelin.
-- Jospa lienee tottumuksessakin, myönsi hän.
Niin aukeni hänen sydämenkirjansa lehti lehdeltä siinä istuessamme.
-- Se tuntuu tekevän niin hyvää mielelle, kun saa kerrankin haastella
huolensa semmoiselle, jonka ei näe niille nauravan, sanoi hän
muutamakseen kertomustensa lomassa.
Hän sanoi pienestä pitäen olleensa semmoinen, ettei koskaan saanut
huviaan vertaistensakaan seurassa ja hänestä oli näyttänyt, että toi
mukanaan muihinkin äänettömyyttä ja jotakin raskasta. Tyttösempänä
ollessaan oli hän aina mennyt aitan parvelle, jossa oli neliruutuinen
ikkuna järvelle päin ja siellä "katsonut kauvas". Välistä oli hänestä
tuntunut siellä siltä, kuin ei olisi oikein tietänyt, onko hän
tosiaankin täällä kotiaitan parvekkeella, vaiko tuolla kaukana järvien
ja metsäin takana, jossa on siniseltä näyttävä korkea kukkula ja suuren
raunion näköinen talo kukkulan vierulla.
-- Niinhän minä hupsu ikävöin ja uneksin, sanoi hän. Tuntui niin
tyhjältä ja toivottomalta, että minä melkein ihmettelin muita nuoria,
kun voivat olla niin iloisia ja tyytyväisiä, vaikka en itsekään
ymmärtänyt, mitä minulta puuttui.
-- Ettekös ole ajatelleet kansanopistoon menoa? kysäsin.
Mutta ei ikinä mene mielestäni se, minkälaisen vaikutuksen tämä
kysymykseni näytti häneen tekevän. Hän näytti saaneen kuin pistoksen,
hänen kasvonsa rupesivat punehtumaan, ja se puna liekehti kuin
hiiloksen hehku. Vihdoin häneltä pääsi itku, tuommoinen kuin sateen
edellä lienteytyvä pilvi, joka tahtoo purkautua yhdellä kertaa ympäri
taivasta. Silmistä se vihdoin purkautuikin kyyneleinä, joita hän koetti
huolellisesti pois pyhkiä.
Minusta näytti, että hän oli varsin koettanut karttaa kansanopistosta
puhumista kaihoistaan kertoessaan.
Olihan hän toki opistoa ajatellut. -- Oli syksyllä sinne pyrkinyt,
rukoillut ja itkenytkin. -- Eivätkä olleet laskeneet, hupsuksi olivat
vaan sanoneet.
-- Meidän miehet, jotka toki eivät välitä muusta kuin perkkiöistään ja
viljansa kasvusta, virkkoi hän, ja hänen mielensä oli alakuloinen
samalla tavalla kuin lapsen, joka ei pidä siitä, että vanhemmat eivät
laske häntä mäkeen. -- Sanovat vaan että "sinne vielä tärväämään ja
herrastumaan! Ole vaan yksin tein, jos aijot tässä kerran pysyä."
-- Ensi syksynä pitää koettaa uudestaan! kehottelin.
-- Tulleeko tuosta sen paremmuutta. Saahan vaan sitten olla enemmän
pahoillaan, jos ensin heittäytyy toivomaan.
-- Minkälaiseksi olette opistoa kuvitelleet ennen? kysäsin.
Eihän hän sitä osannut niin sanoa, tokko lienee kuvitellut erittäin
miksikään. Olihan kuvastanut vaan jotakin kirkonkylän kansakoulun
tapaista mieleen, joka seisoisi samallaisella mäenkenkämällä, vaan
jossa olisi sisällä jotakin niin -- niin -- ei hän sitä oikein osaisi
sanoa, -- niin lämmintä ja kirkasta...
-- Viime kesänä, kertoi hän, kun haudoin mielessäni toivoa sinne
pääsyyn, tuntui usein peloittavan, että jos ne sielläkin pilkkaavat ja
kiusoittelevat... minä kun poloinen olen niin jokapäiväinen ja
yksinkertainen.
Ja sekin oli peloittanut, että jos hän ei mitään ymmärtäisi. Ja jos hän
jäisi siellä kaikista jälelle, niin nauraisivat.
-- Kansanopistostako pelkäätte semmoista! huudahdin innoissani. Enkä
minä mitenkään voinut löytää sanoja semmoisia kuin olisin tahtonut
selittääkseni opistossa vallitsevaa yhdenvertaisuuden tunnetta.
Hänenkin kasvoihinsa oli yhdenvertaisuussaarnastani tarttunut jonkun
verran eloisuutta. Vähän toiveekkaamman näköisenä hän huoahti: -- Kunpa
sinne pääsisi!
Ja se hänen huokauksensa tuntui tulevan niin syvältä.
Siihen meidän puhelumme päättyi. Toisessa huoneessa olivat muut yhä
jatkaneet keskustelua kansanopistosta ja ovea avatessani kuulin juuri
toisen veljeksistä lausuvan:
-- Kyllä siellä taitaa pitää käydä katsomassa jolloinkin tässä talven
varrella.
Aamulla, jo puolenyön puhteella, läksi meidän iloinen joukkomme
matkaansa jatkamaan. Hän oli pihalla lyhty kädessä meitä matkalle
puuhaamassa.
-- Kiitos vaan itsellenne kaikesta! vastasi hän kiittelyihimme
yösijasta. Tuntui aivan kuin olisin ollut _siellä_.
-- Elkää ikävöikö kovin paljoa, lohduttelin. Minä uskon, että ensi
syksynä pääsette.
Mutta minä näin, miten kaihoisena hän jäi sinne seisomaan. Näin hänen
lyhtynsä pilkoittavan sieltä pimeältä pihamaalta pellon veräjälle asti
ja vielä lumiseen lehtoon peittyessämmekin. Ja pitkin tietä minä hänen
toivotonta toivoaan ajattelin ja hänen kaihoisia kasvojaan muistelin.
Kuvittelin häntä keväiseksi vuokoksi, jonka kohtalo on kasvattanut
jykeväin kuusien keskeen. Siellä hän kaihoaa ja kärsii, toivoo
toivotonna ja tahtoo tahdotonna aukeammille aloille, päivän
paistantatiloille.
Ja täällä saloillahan on vielä tiheässäkin tämmöisiä vuokkoja, jotka
kuusikon keskessä kärsivät, kaipaavat ja kuoleutuvat -- tai kuoleutuvat
kaipaamatta.
Mutta toivokaamme päivän kerran niin korealle nousevan, että se paistaa
täydellä terällä kuusikonkin kukkasille, kaipaaville ja
kaipaamattomille, ja lämmittää kuusetkin kukkasia kantamaan!
Uutta sisällystä.
Esa astuskeli myllykuormansa perässä mietteihinsä vaipuneena.
Hevonen, kolmitalvias tammavarsan heppalainen, kävellä virvelsi rekensä
edessä ja löi astunnalleen tahtia päällään, jotta vainen liinaharja
hessahteli. Karskiksi oli kuiva pakkasilma karkaissut hepovarsan
mielen, ja hevon kävely sotkeutui niin juoksunsekaisen näköiseksi.
Vähänväliä varsa vilkasi Esaan, kuin anteeksi pyytäen ja sitten melkein
paikoillaan koetti ottaa juoksuaskeleita! Kavioita näytti aivan
polttavan juoksemishalu, mutta kun koetettua aina kuului trrr jäljeltä
päin, täytyi kuitenkin asettua kävelemään. Katseli heitä sitten
huvikseen noita kantojen hangen pintaa pullistamia lumikuplia ja
jokaista lumilakkista männynkäkkyrätä tien varressa.
Esa kävellä kirmitti uusine valkovartisine lapikkaineen reen perässä,
katsellen nuoren nimikkohevosensa metkuja sekä kuunnellen reen jalaksen
narinaa, pakkasen rysähtelemistä etäisemmässä, vesakon takaisessa
lehdossa ja pakastiaisen tiitäälitöstä läheisten lumisten vesojen
oksilla.
Esa oli juuri siinä kävellessään hymyillen mietiskellyt ihmisiä ja
kotioloja kansanopistosta joululomalle tultuaan. Miten somilta
olivatkaan kotiolot näyttäneet kerrankin vähäsen pitemmän aikaa poissa
oltua! Olivat näyttäneet niin yksinkertaisilta ja melkein kömpelöiltä,
mutta sittenkin niin paljon hauskemmilta ja rakkaammilta kuin ennen.
Esan mieleen kun siinä kotioloja muistellessa välähti ajatus opistoon
pyhien jälkeen uudestaan menosta, tuntui kuin olisi oikein säälittänyt
kodista eroaminen. Heti sääli kuitenkin ääntään laimensi, kun Esa
ajatteli tarkemmin opistoa. Ja kyllähän tuota nyt toki yhden
talvikorvan voi olla kotoa poissakin.
Isävanhalle oli Esan täytynyt aivan hymyillä siinä yksin kävellessään
ja mietiskellessään. Miten kunnioittavan näköisesti hän oli katsonut
opistosta juuri tullutta poikaansa... melkein kuin pappia. Mutta siinä
katseessa oli kuitenkin niin totisen tutkiva vivahdus kunnioittavan
ihailun seassa. Ei liene kuitenkaan ehkä pahoja vikoja huomannut,
koskahan koko yönseudun piti aivan kuin jonkin parhaimman vieraan
tavalla. Äiti kun oli aikonut pitää vaan jokapäiväisen kotoisen ihmisen
laisena eikä tuoda voitakaan "vieraalle" kun sitä ei ollut muullakaan
perheellä, niin isä oli katsonut häneen pitkästi ja sanonut, että
"eikös sitä meidän talossa ole enää voitakaan". Äiti oli vaan
naurahtanut herttaisella tavallaan, ottanut avainkimppunsa koukusta
uunin nurkasta ja käynyt särvinaitasta hakemassa ison voimurikan
lautaselle.
Esa ajatteli siinä piloillaan, että olisiko hänen syynsä, jos kohta
saisivat moittia herrastelemisesta, kun ensin sillä tavalla
hemmoittelevat.
Tulonsa jälkeisenä aamuna kun hän oli kuullut, että pariltakin lehmältä
olivat peräimet rikki ja kun hän oli silloin hakenut vitsaksia ruveten
niitä karsimaan ja vääntämään, koska rengeilläkin näkyi olevan
semmoista touhakkata reenkaplaittensa teossa, oli isäukko silloin niin
hyväntuulisen näköisenä katsellut hänen touhujaan verkonkudelmansa
äärestä pöydän takaa. Mutta sitten päivän valjetessa, ruokalevolta
noustua, kun hän oli mennyt isäukolle arvelemaan, etteiköhän se varsa
jaksaisi olla toisten hevosten kanssa mudanvedossa niinä parina
päivänä, jotka tästä enää jouluun olivatkin, silloin oli isä hänelle
tuumitellut hyvitellen kuin pienelle lapselle:
-- Noo, olehan nyt vähän kuin vieraan tavoin, kun tuota niin vähäsen
aikaa joudat olemaankin. Kyllähän nämä työt näyttävät tässä vähitellen
eteenpäin niehautuvau, jos vähän lepäiletkin.
Kylläpähän hän nyt olisi kotona viitsinyt ruveta sillä lailla
herrastelemaan -- varsinkin kun opistossakin oli alkanut ruveta
tuntumaan niin pakottavalta alituinen istuminen!
Ja kun hän ei ollut helpottanut, oli isä lopulta sanonut:
-- Jos niin kovin mielesi tekee, niin laita tuolta aitasta jyväkuorma
rekeen ja vie myllyyn sillä varsallasi.
Myllyllä olivat kaikki häneen katsoneet kuin johonkin ulkomaalaiseen --
tahi kuin hän ei olisi enää ollut tavallinen ihminenkään. Vauhkolan
vanha isäntä oli katsonut niin alta kulmainsa, tullessaan vastaan
Myllylän riihen perässä ja ivallisen näköisenä myhähdellyt. Lieneekö
muistellut syksyllistä, kun olivat menneet hänen päivittelemisensä
hukkaan ja hän oli vaan mennyt kansanopistoon. Myllärin emäntä oli niin
lepposasti kutsunut kammariin ja kahvia keittäessään ja sitten juodessa
puhua purpattanut tyttärensä kirjeistä ja hyvästä edistymisestä
karjakkokoulussa. Mitähän lienee oikein meinannut sillä niin paljolla
tyttärestään puhumisella... Ensi syksynäkö kuului pääsevän pois
koulusta. Olihan se hyväsydäminen tyttö, kasvukumppani ja
leikkitoveri...
Esan täytyi hymähtää yksikseen, kun huomasi, mille tielle olivat
ajatukset joutuneet.
Mylläri se oli vasta mukavaksi heittäytynyt. Aivan oli käähyytellyt
kättään jauhoisen lakkinsa reunukseen hyvää päivää sanoessaan. Esalta
oli silloin päässyt ilmeinen nauru ja molemmat olivat olleet vähän
hämillään kättä pistäessään. Mutta kankeus oli haihtunut ja Esasta oli
tuntunut, että he olivat paremmat ystävykset kuin ennen sitten
yhdestätuumin säkkejä myllyyn kantaessaan.
Tuota hevosta, kun taas hypähti juoksuun! Heti se asettui kävelemään,
kun Esa kielsi, mutta saihan kuitenkin ajatukset eksytetyksi entiseltä
tolaltaan.
Esa katseli ympärilleen. Miten ihmeellisen värikkäänä säteili hanki ja
miten pyhäisen pehmosina heilahtelivat lumipallot petäjäin lehvillä!
Koko tienoo tuntui niin juhlallisen henkevältä. Todellakin tuntui
luminen ja jäinen metsä melkein elävän ja huokuvan. Esasta tuntui aivan
ihmeeltä, että hän oli ennen voinut kulkea kuin kuuroin korvin ja
sokein silmin tätäkin tietä tämän kaiken kauneuden keskellä.
Siinä kulki tie juuri poikki mäkijonon, joka oli seutukunnalla kaikista
korkein. Mäen päällä, solakan petäjikön juurella, oli semmoinen soikea
loivalaitainen notkelma, jommoisia näkee useinkin hiekkaisilla ja
somerikkoharjanteilla. Esan mieleen välähti aivan sydäntä hiipaseva
havainto, kun hän huomasi laakson. Kyllä kaiketi se oli tämäkin
harjanne syntynyt silloin jääkaudella, josta johtaja maantietotunnilla
kertoi. Tuolla kahden puolen ovat olleet suuret jäävuoret, tuollakin
jossa ovat nyt heidän suuret perkkiöniittynsä ja tuolla jossa saarikas
järvi jään alla ähöttää, mutta tällä kohdalla on voimakasvesinen virta
jäiden välissä juosta hulistanut ja tuossa on ollut jääsaari tuon
mäenpäällisen kuoppuran kohdalla. Sitten ovat jäät alkaneet sulaa
virran molemmin puolin ja lähteneet mereenpäin viettävää maata tuonne
Hukkalan kylää kohden mennä rymyämään. Silloin on vesi saanut levitä
vapaasti tästä vanhasta väylästään ja jättänyt kuljettamansa hiekan ja
somerikon tähän tämmöiseksi mäeksi. Mutta tuossa kun on ollut se
jääsaari, niin siihen ei ole päässyt hiekkaa niin paljoa ja siksi
siihen on tullut tuommoinen laakson loivanne harjanteen korkeimmalle
kohdalle.
Esa koetti kuvitella mielessään, että miltähän seutu olisi silloin
mahtanut näyttää, jos olisi ollut sitä katsomassa jääpaljouden
pakenemaan lähtiessä. On siinä vainen mahtanut olla rytinätä ja
solinata ja hulinata! Nyt vasta tunsi Esa saavansa oikein elävän
käsityksen silloisista johtajan selityksistä. Samalla tuntui oikein
peloittavalta, kun ajatteli että tämäkin mäki olisi kätkenyt nuo
suuremmoiset muistonsa ehkä kuuksi päiväksi, jos ei olisi ollut
kansanopistossa. Ja siinä kiertyi mieleen sekin johtajan puhe, jossa
hän oli verrannut nuoruutta tulvivaan kevääseen, jolloin lampi ruhtoo
jäitä pinnaltaan, saattaakseen sitten vapaana aallota tai kesäisinä
iltoina tyynenä päilyä rannan kukkasia kuvastaen.
Esan mietiskellessä oli varsa kulkea keikutellut harjanteen päällisen
tasangon ylitse, ja myöttävän maan lähetessä hypätä keksahti Esa
jauhosäkkien päälle istumaan. Mäen sen puolinen rinne oli aukeaa ahoa
ja siitä rinteen niskoilta oli niin laaja ja mahtava näköala, että Esan
täytyi oikein hevosensa seisauttaa saadakseen rauhassa silmäillä. Siitä
heidän matalavesakoisen hakamaansa ylitse näkyi lahden takaa suuren
suurehko liuta taloloita seisten mikä milläkin mäen kenkämällä, näkyi
lumivalkoisia peltoja rinteitten vieruilla, sikin sokin risteileviä
aitoja peltojen rajoilla ja äärillä, talojen takana taasen lumisia
ahoja ja tuolla toisaalla vihreän ja vaalean kirjava petäjikkö.
Edempätä näkyi monenmuotoisten, ilman sinertämäin kukkulakihermäin
vuorovaihtelua, udun verhossa uinailevia sinisaloja ja sieltä täältä
voimakkaan vaalea, pullea savukasvannainen.
Esa ei tiennyt mikä niistä noista enimmin miellytti, eikä niistä
tainnut miellyttää erikseen mikään, sillä kaikkiallahan niitä semmoisia
oli nähtävissä. Mutta se oli tuo puhtosen mahtava kokonaisuus, joka
mielen aivan huikasi ja hurmasi. Taas välähtivät Esan mieleen tiedot,
joita hänellä oli isänmaan historiasta. Mikä niitä lienee ruvennutkin
sinne palauttelemaan. Esa kuvitteli mielessään, että miltähän mahtaisi
tuntua, jos tuolta sinisalolta olisi nyt juuri sota tulossa ja nuo
pauhkean pulleat savupatsaat olisivatkin "soan savuja, noita
vainovalkehia". Ja Esan rinnassa tuntui niin hyvältä, kun ei toki
tarvinnut semmoista peljätä.
Sieltä sodan muistojen kautta kiertivät Esan ajatukset
peruslakeihimmekin, joitten sisältöä myös oli kansanopistossa isänmaan
historian yhteydessä selitetty. Tuntui kuin hän olisi voinut paljon
huolettomammin juuri siihen jauhosäkkiensä päälle heittäytyä niitten
turvissa. Tuntuipa melkein kuin niistä laeista olisi liikkunut jotakin
tuoksun tapaista talvista pakkasilmaa lämmittämässä.
Noita kaikkia mietiskellessä ja tunnustellessa tunsi Esa itsensä paljon
onnellisemmaksi kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin tienoot ja koko
elämä olisivat saaneet uutta sisällystä, kuin lumiset petäjät, talot
tuolla ja savupatsaatkin olisivat osanneet kertoa menneitä ja nykyisiä
asioita.
Mutta hepovarsa oli Esan mietiskellessä lähtenyt hiljalleen alamäkeen
astuskelemaan. Reki alkoi puskea päälle eikä nuori liinaharja
tahtonutkaan sitä vastustella, vaan läksi juoksemaan. Juoksu kiihtyikin
pian huimaksi laukaksi huolimatta Esan pidättelemisestä. Reki hypähteli
ja rysähteli lumen vähyyden vuoksi vielä korkealla olevissa kivissä ja
Esa odotti joka hetki huiskahtavansa metsään säkkiensä keralla.
He pääsivät kuitenkin mäen alle onnellisesti molemmat. Ja Esa antoi
saman vauhdin jatkoksi varsan mennä pihaan asti juoksun hölkällä.
Mutta kun Esa oli riisunut heponsa, laittanut sille apetta ja sitte
meni kotoiseen lämpimään tupaan, tuntui hänestä elämä niin herttaiselta
ja hyvältä. Ja hän oli niin iloisella tuulella, ettei tahtonut osata
syödäkään.
Toivioretki.
Sydänmaan kylässä, syrjässä suurempain eläjäin tienoilta, jonne kulki
kivikkotie kuusikon keskitse, siellä oli hän syntynyt, siellä kasvanut
ja siellä aikojaan eleli.
Hän oli kylän rikkaimman talon ainoa poika, vaikkei se talo siltä niin
suuremmoinen pohatta ollut. Olihan vaan omistaan elävä, velaton ja
muiden mielivallasta riippumaton. Lahden rantaan laskeutuivat laakeata
rinnettä kattaen talon vanhojen peltojen reunat. Ylimmäisessä reunassa
oli kartano petäjikön peittämän kukkulan juurella. Toinen talo oli
peltojen perillä, molempain talojen pellot vastatusten, ja toisen talon
takana oli pari muutakin samallaista pienehköä taloa. Lahden takaisen
keihkeän mäenkenkämän vieruilta näkyvät harmaat talot kuuluivat myöskin
saman kylän kirjoihin.