KANSANOPISTOSTA JA KANSANOPISTON YMPÄRISTÖILTÄ
Kirj.
LAURI SOINI
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1898.
SISÄLTÖ:
Opettajattarellemme.
Kansanopiston avajaiset.
Laulava kansa..
Johtaja.
Esityksiä.
Kuusikon Vuokko.
Uutta sisällystä.
Toivioretki.
Nuori vanhus.
Ero.
Otto.
Opettajattarellemme.
Reväisen talven kullankirkas päivä
luo nietoksille verhon hohtavan.
Jo kaikotkoon nyt kauvas kaihon häivä,
kun päiväpaiste täyttää maailman!
Nyt varjotonna valonvälke päilyy
mun rinnassani, siellä muistot häilyy
iloiset, heijastaen loistettaan.
Semmoista kirkkahinta varjottuutta,
keväimen lepposinta herttaisuutta
sä myöskin lietsot tänne maailmaan.
Sä luonnon kukkasista kerrot meille,
viet talvellakin suvimaailmaan,
vaan lemmikkinä pellon penkereille
oot auvennut myös itse nuokkumaan.
Sä rikkaimmilla väreillä et loista,
on ihanuutta sulla toisenmoista,
on tunnelemuisuutta henkevää.
Lait luonnon koitat meille selvitellä,
sen lakia myös näytät käytöksellä,
lakia lempeätä, lämpimää.
Sä laulatatkin meitä iltasilla
ja neuvot rintojamme soittamaan
iloisten tuntehitten kantelilla
ja laulamalla huolet voittamaan.
Sä seurassamme leikit siskonamme,
me sua äitinämme rakastamme,
oot lemmen lempeydellä voittanut.
Sun luonasi on olo onnekkuutta,
kun eroamme, uutta suloisuutta
on tuovat tuoksuntasi muistelut.
Kansanopiston avajaiset.
Yötä myöten olimme hevosella ajaa ryhmäneet kaupunkiin. Aamuyöstä
olimme vasta perille saapuneet.
Siksi oli aamulla unetar kovin vierasvarainen... ei olisi mielellään
luotaan laskenutkaan.
Eli eihän se oikeastaan vieraanaan pitänytkään... minne lienee mukanaan
kuljetellut. Reki tuntui tärähdellessään aivan ruumistakin
tärahdyttelevän, ja tierat narskahtelivat hevosen kavioissa. Korkea
kukkula kuumotti edestä, lumisten lehdon lehvien välitse ja halki öisen
ilman, jossa souteli vienon vitisateen näköistä utua.
Mäkipä se näkyi olevan allammekin... nyt rupesi juuri tie eteenpäin
viettämään. Kovin reki kulkikin kovasti... aivan korvissa rupesi
vinkumaan... mitenhän tässä käyneekään...
-- Laiva lähtee kohta.
Mitä se nyt veli Ellu siinä laivasta hourii... pidätä, pidätä
veikkonen... eihän laivakaan toki noin kovasti... Pitele... pitele,
Ellu... muuten menemme möyhnäksi mäen alle.
Koetin huutaakin, mutta mikä lienee painanut rintaa ja kuristanut
kurkkua, etten saanut ääneen pikahdetuksi.
-- Kuulkaahan! Puolen tunnin perästä lähtee laiva.
-- Mikä?
-- Laiva.
-- Minnekä?
-- Sinne sen koulun avajaisiin.
Silmäni revähtivät auki ja ensityökseni rupesin katsomaan edelle, että
vieläkö siellä on pysynyt hevonen seisallaan. Ei näkynyt enää koko
hevosta, eikä asuntonani ollut reki, vaan sänky.
-- Niinkö opiston avajaisiin!
Ja silloin se uni silmistä sirkosi -- sirkosi kuin usva tullessa
aamuisen tuulen. Tunnin aika oli vielä höyryvenheen lähtöön, mutta ei
siinä ollut liikaa siinäkään.
Siellä se höyryvenhe jo ähkyi ja puhkui laiturin kyljessä. Lienee
varmaankin ruvennut tukehduttamaan, kun olivat vatsa ja povukset kansaa
täytenään sekä vielä täysi kannannainen harteilla.
Lähdettiin. Höyryvenhe velloi itsensä ympäri, osotti kokkansa
salmensuuta kohden ja läksi sinne mustaa savua torvestaan puhkuen
pahkuamaan. Vesi vuohkautui vaaleaksi venheen pyrstöllään potkiessa,
laittautui laineiksi, ja laineet läksivät vierymään venheemme perästä.
Uusia aaltoja kohota kumpuili toinen toisensa edelle ja jälkimmäiset
vierymiseen väsyneinä paikoilleen painautuivat. Mutta suuremmiksi
aalloiksi vesi vääntäytyi venheemme sivuilla, siirtäytyen syrjään
mahtavan matkustajan tieltä. Pyöreäselkäisinä ne pyörivät perätysten ja
vieryivät vieretysten rantaan päin, viskautuivat vimmoissaan rannikkoa
vasten ja pirstouneina takaisin pauhahtivat.
Niin me aaltoja nostatimme ja aaltoja mursimme ja eteenpäin menimme,
lahden halki salmensuulle ja sieltä aukealle ulapalle.
Kyllä kaiketi se oli oikeastaan samalaista kuin muulloinkin
höyryvenheellä matkustaminen, mutta siinä tuntui olevan niin omituista
toisellaisuutta. Minusta tuntui jotenkin samalta kuin silloin, jolloin
isäni kanssa kuljin ensikertaa kirkkoon ja odotin uteliaana näkemistä
komean kirkon, jota naapurini pienen Pentin olin kuullut ihastellen
ihmettelevän.
Ja samaa minä luulin huomanneeni matkatovereissanikin, nimittäin
niissä, jotka ympärilläni olivat, mutta joista ennestään en ketään
tuntenut. Kaikki näyttivät he olevan niin totisella tuulella ja jos
nauroivat, nauroivat niinkuin juhlissa nauretaan.
Matka ei ollut pitkä, mutta matkan määrän utelias odotus tuntui sitä
aivan ijänikuiseksi venyttävän. Ja kuitenkin tunsin jotakin melkein
pelon tapaista arkuutta, joka yhä kasvoi matkan määräämme lähetessäni.
Tuntui melkein siltä kuin kansanopistoa ympäröisi lämpösempi ja
pehmosempi ilmakehä, jota minä en oikein uskaltaisi lähetä ja joka
minua puoleensa päin vetäisi ja samalla luotaan lykkeleisi, tekisi
molempia sitä voimakkaammin mitä lähemmäksi tuon tenhopiirin keskustaa
jouduimme.
Semmoista pelon sekaista juhlatuulta, semmoista arkailevaa mielitekoa
en ennen tietänyt tunteneeni muulloin kuin pahaisena poikasena
ensikertaa lukukinkereillä käydessäni -- ja siksi se nyt minun kaikki
viettini valloitti. Hämärä juhlaharso näytti peittävän metsäiset
rannat, joista tasaisimmilla paikoilla kuulti vasta sataneita syksyn
ensimmäisiä lumihiveneitä. Ja höyryvenheen yksitoikkoinen jyskytyskin
pehmeni yhä sulavammaksi ja soinnukkaammaksi.
Laskeuduin alas salonkiin, kun tuntui ruumiissani vilun väreitä suuren
selän syksyisessä tuulessa. Sieltä alhaalta täytyi silloin tällöin
vilkaista ulos, sitä tiheämpään, mitä pitemmältä matkustimme. Mutta
pienestä ikkunasta katsoen oli maisemista kadonnut juhlatuulinen
kokonaisuus. Sinne näki rannoilta ainoastaan palasen siitä mitä
kohdalle sattui, alastomasta lahdesta tai niemen kaistaleesta, lumen
rippeitä rantaäyräällä tai ehkä harmaaseinäisen talon peltojensa
keskellä.
Höyrykone jyskytti ja sydämeni jyskytti... taisi toki höyrykone
jyskyttää kovemmin.
Mutta muuten melkein äänetönnä me matkaa jatkoimme, joskus vain joku
virkkoi vähän kärsimättömän näköisenä kumppanilleen, että "eiköhän sitä
jo kohta aljettane olla perillä" ja sitten taas painautui koettamaan
odottaa.
Vihdoinkin joku ikkunasta katsonut virkahti:
-- Nytpäs se jo sittenkin näkyy.
-- Niin sekö opisto jo?
-- Niin. Se on tuo tuolla koivujen keskellä.
Menin muiden mukana ikkunasta tirkistämään. Ja sieltä se näkyi koivujen
välistä. Lumen hiveneitä oli levittynyt liinaksi katolle.
Laivamme laulahti viestiksi rannalla oleville. Kohta alkoi sen runko
vavista potkurin takaperin pyöriessä, ja köysi viskattiin.
Lappauduimme laiturille ja tienoota silmäsimme. Toinen puoli taivasta
oli jo poudassa, vaikka se oli ollut kokonaan pilvessä aamummalla.
Pilven reunan alta pilkahti juuri parhaiksi ruskoisenpunainen päivä
maan ohutta lumipeitettä kirkastamaan.
-- Mihinkä tästä mennään?
-- Eikö tuota vaan mentäne suoraan sinne opistolle.
Lähdimme siitä peräsukaa pistättämään laivassa tulleet ja laivaa
vastaanottamassa olleet, tuttavukset vähän keskenään ryhmittyen ja
tuttavattomat yksitellen. Kävelimme ensin kuistia myöten rannasta ylös
ja mäen päältä pellon poikki opistotaloon.
Aivan kummalliseksi kävi siinä yksin astuessani mieleni arkuus. Enkä
minä tahtonut mitenkään uskaltaa astua ovestakaan sisälle, ennenkuin
muut menijät mukanaan työnsivät.
Mutta ovella oli vastassa herttainen ja ystävällinen mies, jonka
kaikkia liikkeitä näytti johtavan lämpimän ystävyyden tenho ja silmissä
loisti vastustamattomasti puoleensa vetävä iloisuus. Keltään kysymättä,
melkein itsekään ajattelematta oli minulla mielessä tunne, että "tuo se
nyt on se johtaja", ja pettymykseni olisi varmaankin tuntunut
sietämättömältä, jos asia olisi sattunut olemaan toisin.
Siellä sisällä oli ja sinne tuli yhä joukkoa kosolta, enimmäkseen
nuorta väkeä, joiden kaikkien kasvot kuvastivat kuin ennen tehtyä
sopimusta noudattaen aivan samallaista arkuuden, ilon ja toivon
sekasotkua, jommoista itsekin tunsin.
Vanhemmalla väellä ei tietysti ollut mitään syytä näin hupsusti
hätäillä -- niillä, jotka olivat tulleet omiaan kyyditsemään, eikä
niilläkään, jotka muuten ystävinä tai epäluuloisina tarkastelijoina
tulivat tämän uuden laitoksen avajaisia katsomaan. Mutta nuoret menivät
sen ystävällisen miehen luo, jonka kasvot näyttivät niin paljojen
ponnistusten uurtamilta, ja ilmoittivat tulonsa. Ja kun se ystävällinen
mies toivotti meille tervetuloa, tuntuivat hänen sanansa niin sydämestä
tulleilta ja siksi ne niin tyynnyttävästi sydämeen sattuivat. Aloimme
olla kuin kotonamme, sillä arkuus alkoi sulautua pehmosen puhtaaksi
juhlatunnelmaksi, joka tuntui olevan yhdistys vienosta hartaudesta ja
raittiista ilosta.
Kun sitten toimitus aljettiin ja veisattiin virsikirjan virttä, tuntui
siinäkin olevan ponnistavaa voimaa, voimakasta hartautta enemmän kuin
milloinkaan muulloin. Ja pitäjään vanhan rovastin rukous lämmitti
mielen ja vei väkistenkin mukanaan rinnastani huokauksen korkeutta
kohden, sinne, jonne en aikoihin ollut uskaltanut huoata muka
miehuuteni mainetta peljäten.
Mutta tuossahan nousee johtaja puhumaan. Hän tietää, että joukossa on
monta, jotka ovat tulleet tänne mielessään epäilevää arvelua, ja hän
tietää että siinä on myöskin ystäviä, jotka toivovat täältä valonhalua
kansansa nuorisolle, tulevaisuuden polvelle, eivätkä tahdo ihmistyön
heikkouksista opistoa vastaan syitä etsiä. Hän on tahtonut kuulijainsa
erilaisuuden unhottaa, mutta kuitenkin on se hänen puheensa sisältöön
jotakin vaikuttanut, kun hän totisesti hymyillen selittää työnsä
tarkoitusta.
-- Arvoisat kansalaiset! näin hän lausuu ja kuin katsoen johonkin
kauvas, miettii hetkisen. Kun tapaan jonkun savolaisen työtä
alottamassa ja häneltä kysyn: "mikä siitä tulee?", vastaa hän
tavalllisesti: "mikähän tullookin, -- eihän tuota vielä tiijä sannoo".
Tämmöinen välttelevä epämääräinen vastaus on minua aina aikatavalla
harmittanut.
Nyt olen työtoverieni kera työtä alottamassa ja ikäväkseni huomaankin,
että itse olen pakotettu käyttämään tuota harmillista vastausta. Täytyy
oikein savolaisen tapaan kysyjälle vastatakseni, että "mikähän tullee,
eihän tuota vielä tiedä sanoa". Mutta on tällä epämääräisellä
vastauksella tällä kertaa kuitenkin puolustuksensakin. Aines ei tässä
työssä ole puuta, ei kiveä, eikä savea, vaan nuorta väkeä, jolla
on oma päänsä kuten omat jalkansakin, omat tapansa kuten omat
taipumuksensakin.
Mutta jos tulos onkin näin epävarma, niin tarkoituksesta olemme
kuitenkin selvillä. Ja varmasti toivomme työn jotakin hyvää tuottavan.
Ilman sitä varmuutta emme olisi uskaltaneet ryhtyä näin suureen ja
tärkeään työhön ja ilman varmaa toivoa ette tekään, arvoisat
kansalaiset, olisi tämän opiston eduksi niin paljoa puuhanneet.
Mutta toiveet aina jonkun verran pettävät, pettävät siksi, että me
tavallisesti ne kohotamme korkeammalle kuin todellisuus voi nousta.
Silloin on voimaa ja luottamusta ammennettava työn tarpeellisuudesta,
tärkeydestä.
Ja onko sitten tämä työ tarpeellinen, työ, joka tarkoittaa nuorison
henkistä kehitystä? Onko se tärkeätä?
Olet kaiketi, kansalaiseni, usein katsellut kansaasi, tätä jonka kanssa
yhteistä henkeä huovut. Olet nähnyt siinä paljon hyvää, olet iloinnut
sen sitkeydestä, sen kärsivällisyydestä, sen edistyksestä. Mutta olet
varmaankin nähnyt siinä paljon, josta et iloitse. Olet nähnyt paljon
raakuutta, nähnyt paljon hellyyden puutetta, paljon epärehellisyyttä,
paljon tyhjyyttä elämässä. Ja mielessäsi on liikkunut elävä tunne
siitä, että jotakin olisi tehtävä -- ja paljonkin -- että kansa ja
varsinkin sen nuoriso pääsisi tuosta tilasta.
Mutta mitä?
Kokemus ja sielutiede sanovat: opeta, jos tahdot täyttää tuon henkisen
tyhjyyden, niin -- opeta! Anna tietoja, rikastuta sielun tietovarastoa,
siitä tyhjyys täyttyy. Tahdot enemmän hellyyttä, voimakkaampaa,
jalompaa tunne-elämää. Opeta, anna tietoja sellaisia, joihin tunnetta
liittyy ja jotka tunnetta herättävät. Tahdot hyvää tahtoa. Taaskin
opeta. Anna yhä tietoja, jotka herättävät tai vastaisuudessa voivat
herättää voimakkaita siveellisiä tunteita. Tunteita tahto tottelee.
Ainoastaan voimakkaita hyviä tunteita herättämällä nuorisoomme voimme
siitä perinpohjin poistaa pahuutta.
Ja jos todella tunnet kansaamme, olet tavannut sen nuorisossa -- ja
vanhoissakin -- opinhalua, tiedonikävää, liikuttavaa kaukaisuuden
kaihoa. Ajattelen, että paljas mainitseminen herättää mielessäsi
muiston monesta sellaisesta tapauksesta. Minussa se herättää yhden,
jonka kerron.
Pari vuotta takaperin tuli luokseni mies, joka pyrki kansanopistoon.
Hakuaika oli jo umpeen kulunut, kaikki paikat täytetyt. En voinut siis
luvata hänelle pääsyä. Lupasin kuitenkin kaukopuhelimella ilmoittaa
hänen kotipitäjäänsä kirkonkylään, jos joku paikka sattuisi opistossa
avonaiseksi.
Raskaalla mielellä läksi mies luotani. Hän pääsi kuitenkin opistoon ja
kertoi sitten miten tukalan raskaalta ja pitkältä odotusaika oli
tuntunut. Eräänäkin päivänä oli kuljeskellut metsällä, mutta ollut niin
toivoton, ettei muistanut ensinkään riistan etsintää. Oma toivottomuus
oli tehnyt metsänkin niin suruisen ja kaihoavan näköiseksi. Mutta kun
tuli kotiinsa, oli siellä eräs naapurin ukko, joka kertoi: "Sinulle
käskettiin sanomaan, että minne toivot, sinne pääset." "Minne sitten
pääsen?" oli hän iloisesti kysäissyt. "Itsepähän parhaiten tietänet",
vastasi ukko. "Pääsenköhän kansanopistoon?" "No, niin sitä vaan
käskettiin sanomaan sieltä telehvoonikonttoorista, että minne toivot,
sinne pääset."
Ja kansanopistostahan tuo sanoma oli. Hän oli mielestään saavuttanut
kaikkein rakkaimman toiveensa. Keväällä pois lähtiessään ei hän paljoa
puhunut -- itki vaan, kyyneleet tukahduttivat hänen puheensa. Ajattelin
hänen varmaankin olevan kiitollisen siitä, että kansanopisto on
olemassa.
Mutta miksi kaukaa etsinkään todistuksia työmme tarpeellisuudelle.
Todistaahan sitä jo osaltaan tämä lukuisa nuorisojoukko, joka tähänkin
opistoon on nyt saapunut.
Ja toivon, rakkaat oppilaani -- käännyn nyt teidän puoleenne -- että
puhdas tiedonhalu on teidät tänne johdattanut. Ainoastaan silloin
voitte täällä saada omat toiveenne täytetyiksi, ainoastaan silloin
täytätte tämän yleisön vaatimukset. Muistakaa, että tämä yleisö, joka
ponnistuksillaan on meille tämän yhteisen työpaikan toimittanut,
vaatii tosityötä vastapalkkioksi ja on samalla tarkastajamme kuin
hyväntekijämmekin. Toivon että se hyväntahtoisesti arvostelee meitä, ei
millään alentuvalla armeliaisuudella, mutta oikeuden mukaisesti,
vanhurskaan kannalta. Raskaaksi taakaksi tiedän vastuunalaisuutemme
tulevan, vaan jos yhdestätuumin panemme viidetkymmenet hartiamme sitä
kantamaan, niin ei hätääkään.
Mutta taakan kantaminen, yleisön vaatimusten täyttäminen -- sekö yksin
tulisi täällä olostanne voitoksenne? Ei, palkaksi lupaan teille vapaan
kehityksen ilon. Tahdon, että minua käsitettäisiin ihan sanani mukaan.
Kun puhun vapaasta kehityksestä, niin käytän tarkoituksella sanaa
_vapaa_. En uhratakseni vapausaatteelle, vaan sentähden että uskon ja
olen kokenut, että vapaa kehitys se saa parhaiten nuorisossa kaikki
voimat esille, ja me tahdomme todella saada nuorissa kaikki hyvät
voimat hereille.
Vapaudella ei täällä ymmärretä vallattomuutta eikä mielivaltaisuutta
vaan vapaata alistumista siveellisyyden lakien alle. Muita ohjeita ei
ole, sanotaan vaan: tee ainoastaan sitä, josta voit vastata Jumalan,
ihmisten ja omantuntosi edessä. Se on vaikea ja velvollisuuksia,
painavia velvollisuuksia lisäävä ohjelma ja joskus erehdykseenkin
vievä. Mutta kehittävä se on. Ja kehittymään olemme tänne kokoontuneet,
emmekä ainoastaan kesyttymään.
Tähän kehitystyöhön sanon teidät, rakkaat oppilaat, sydämmellisesti
tervetulleiksi samalla kuin kiitän sitä yleisöä, joka on toimittanut
meille tällaisen työtilaisuuden. Suljen lopuksi vakavan työmme Jumalan
haltuun. Uskon, että hän tahtoo auttaa työtä, joka tehdään hänen
nimeensä ja hänen kunniakseen ja jonka päätarkoitus on Jumalan kuvan
kirkastaminen ihmisessä.
Hän lopetti. Kaikki olivat liikutettuja, vaikka sanat olivatkin
yksinkertaiset, eivätkä loistavia korusanoja. Tuntui rintaani puheesta
tarttuneen jotakin niin vaativaa, melkein pelvon tapaista, mutta
kuitenkin se tuntui niin hyvältä.
Minusta tuntui kuin olisin ollut eksyksissä, kulkenut korvessa kauvan
ja kaihoissani huhuillut, mutta kuin nyt vihdoinkin lehtevän vesakon
välitse alkaisi kuumottaa silmiini kaivattu kotoinen veräjä. Ja siksi
se lienee tullut rintaani niin raivoisa riemun puuska, että se herutti
silmäini nurkkiin suuret kyyneleet.
Minä painausin piiloon siellä nurkassani jossa olin, ja muiden
Savolaisen laulua laulaessa pyyhiskelin silmäini nurkkia. Sillä minua
tahtoi semmoinen vetisteleminen vähän hävettää.
Mutta kun jykevimmän juhlallisuuden aika oli ohitse ja me joukolla
iltaa viettäen opistossa ensimmäisiä laulujamme lauloimme, niin silloin
olivat kyyneleet jo poissa ja mieleni vilpastui kotoiseen toveruuteen.
Minä melkein luulin, että olin siellä kaiken ikäni viettänyt, enkä
koskaan tulisi pois lähtemään.
Laulava kansa.
Kukapa meistä suomalaisista ei olisi kehaissut kansamme laulunlahjalla.
Ja onkinhan se ihanata ajatella kuuluvansa kansaan, joka uinuessaan
öisessä hämärässä on osannut kastehelmin kimaltelevat niittyjensä
nurmet ja ijänikuisten kuusikkojensa humun niin taitavasti lauluiksi
loihtia. Vielähän niistä lauluinakin kuuluu kuusikkojen syvää,
surusointuista huminata, ja vielähän niistä tuommoiset vesihelmiä
helpeillään keinuttelevat nurmet kuumottavat!
Mutta surulliselta se tuntuu, kun sanovat kansaltamme laululahjan
katoavan.
Mistähän entiset isämme ja äitimme sitten tuon laulutaitonsa saivat,
kun se ei voi heidän lapsillaan ja lastensa lapsilla säilyä, vaan
edistyksen vauhdin enetessä alkaa aamuisen usvan tavalla ilmaan hajota?
Olivatkohan sen idut kiinitetyt taikuuden hämärään, kuten muutamat
sanovat, ja täytyikö sen sitten hämärän hajotessa hukkaan haihtua?
Niin se lienee ollut. Oikeastaan tahtoisin sanoa isiemme laulunlahjan
orastaneen omasta kotoisesta, kansallisesta hengenelämästä, jommoinen
meiltä on alkanut sekoittua ja peittyä ulkoa puhalteleviin
edistysvirtauksiin. Tahtoisin sanoa, että kun vanhat isämme ja äitimme
saivat hengittää kotona kehkeytynyttä henkistä ilmaa, tai ainakin
kotoisten kuusikkojen humussa omaksi sulautunutta, niin siksi he olivat
pakoitetut laulamaan parhaimmat laulunsa. Siksi he lauloivat, kun
heillä oli paljon semmoista, jota he eivät tienneet kellään muilla
olevan, jota he sydämmensä sisimmässä pyhänä pitivät, joka heidän
ympärillään pehmoisena henkäili ja heidät tuttavallisesti tenhosi.
Mutta sitten ihmiset toivat tänne muilta mailta uusia uskoja, uusia
tuulia, joiden liijan niukasti antoivat kansalle henkäillä. Kansaa ne
tuulet eivät voineet tenhota, sillä kansa ei niitä omikseen tuntenut.
Kansa katsoi uusiin oppeihin ja uskoihin kuin loistaviin torneihin,
joiden kullatut kuvut eivät ole omia, joita ei tohdi koskettaa, vaan
niiden kirkkautta kaukaa kurkistella -- kuin kerjäläinen avautuessa
eteen loistavan salongin.
Ja kuu tämä meidän niemekkeemme alkoi paukahdella, ryskää ja rätistä
yhä uusien ja uusien tulokkaiden jaloissa, joista tulokkaista saloille
kuului ainoastaan kaukainen kaiku, niin meidän saloiset eläjämme
tunsivat jäävänsä voimattomina edistyksen vilkkaiden vyöryjen
jalkoihin. Silloin he alkoivat vain hiljalleen hyöriä ja pyöriä muiden
puuhaavain ja pyöriväin perästä, eivätkä voineet ihania lauluja laulaa.
Mutta se on niin ihanata uskoa, ettei laulunlahja vielä ole tykkönään
sammunut, vaikkakin se yksityisten sydänten sisimpiin on äänensä
alentanut. Ja meillä on niin usein syytä tuommoiseen uskoon.
Ovathan meidän saloillamme nykyään vielä melkein nukuksissa henkiset
voimat. Kun me nukkuvat herätämme, niin tottahan ne taasen herättyään
ainakin aamulaulunsa laulavat. Ja parhaallaanhan ollaan puuhassa kansan
henkeen omaa elämää, uutta täytelästä tunnetta herättää.
Kun tuonne sydänsaloille astelemme, tapaamme siellä niin tiheässä
nuoria ihmisiä, joilla ovat suuret tukut tekemiään runoja tallessa.
Olen tavannut kokonaista puolikymmentä yhdessä ainoassa kylässäkin.
Kuka tietää minkälainen laulajajoukko niistä oikeastaan karttuisi,
jos jokainen tietoon tulisi. Mutta me emme niistä tiedä, kun
meille on tullut siunattu kirjoitustaito, joka auttaa kainoja
kansanrunoilijoitamme pistämään tuotteensa piiloon johonkin
romukoppaan, ettei niitä tarvitse laulaa kotiväen ja naapurien
kuultavaksi, josta ne sitten laulunrakastajat ihaillakseen ottaisivat.
En ensinkään tahdo väittää, että nykyisten eläjäin laatimat laulut
kauneimpana kansanrunoutena kajahtelisivat. Mutta kuitenkin olen niissä
tavannut niin paljon kaunista, että on syytä uskoa kansamme
laulunlahjan vielä elävän.
Ja kukapa tietää mitenkä sulosointuisin sävelin kansamme kannelkin
vielä kaikumaan herkkeneisi, kunhan henkiset riennot saataisiin
saloillamme kaikkein nukkuvainkin omiksi ja kun kirkastettu
kansallistunne kasvaisi vahvaksi ulkonaisten tuulien avulla. Ja tuosta
omasta henkisestä voimasta kansamme laulut sitten uhkuisivat, sen
kotoista loistoa ne heijastaisivat ja jälleen lähteelleen kirkkautta
antaisivat.
Semmoista ainakin olen uinaillut silloin, kun muistelen lukuisia
runomestarejamme ja etenkin niitä, jotka kansanopistossa ollessamme
runoniekoiksi rupesivat.
Siellä opistossa oli alkanut vähitellen tuntua olevan rinnoissamme
semmoista ponnistavaa voimaa, joka yhä vahvemmaksi varttui johtajan ja
opettajain luentoja kuullessamme. Aikansa se voima siellä syvällä
ponnisteli ja jännisteli, kunnes vihdoin puhkesi esille runsaana
runotulvana.
Meillä oli siellä opistossa varsinainen historioitsija, joka
kirjoitteli jokaisen viikon "Toveriin" jälkikatsauksia Toverilan joukon
elämästä. Kerran, taisi olla talvisydämen aikana, oli arvoisan
historioitsijamme päähän pälkähtänyt lehden lukijakuntaa iloisesti
hämmästyttää käärimällä viikkokatsauksensa runollisuuden huntuun. Mutta
hän saikin itse hämmästyä nähdessään, mitenkä koko "Toveri" sisälsi
yksinomaan runoja, kun sitä lukemaan ruvettiin. Vieläpä runojen alla
olevia nimimerkkejäkin karttui kokonainen kymmenkunta ja jokainen
heistä oli aikonut säkeillään säikähdyttää tätä tiedonviljelykseen
hautautunutta nuorisojoukkoa. Arvoisa historioitsijamme koetti arvella
runsaan runotulvan syyksi sitä, että oli muutamina päivinä tuuli
hengähdellyt karjalaisilta runoseuduilta päin ja sieltä kaiketi
runohenkeä tullessaan tuoksuttanut.
Mutta sinä iltana oli talossamme iloa ja riemua noiden ainoastaan
arvaamalla tunnettujen runoseppien kunniaksi. Me lauloimme entistä
enemmän, ja me valitsimme laulettaviksemme semmoisia lauluja, jotka
parhaiten soveltuivat meidän lajisillemme laulajapojille.
Mutta voi sitä kuumeentapaista intoa, millä me sen perästä rupesimme
lauluja laatimaan! Meillä oli siellä eräs asunto, jossa asui seitsemän
nuorukaista ja jonka me siksi olimme Jukolaksi nimittäneet. Näissä
Jukolan veljeksissäkin oli kokonaista neljä runoniekan kokelasta. Kun
aina iltasella oli kiireisesti saatu huomisiin luentoaineihin
tutustuneiksi ja yönseuduksi asuntoihimme eväiksi annetut
laskentoesimerkit suoritetuiksi, silloin me miehissä pöydän ympärille
istuen kävimme runosäkeitä sydämistämme suoltamaan. Ja kun veljesjoukko
vuoteihinsä vetäytyi ja uneen uupuivat, jäi useimmiten vielä parinen
veljeksistä runotaidossa kilpailemaan, istumaan vastatusten hehkuvin
poskin ja tulisin tuntein, vuodattaen paperille sydämensä syvyyttä
veljesjoukon sihisevän hengityksen säestäminä.
Ja semmoista sitä sitten jatkui kevääseen asti. Toinen runoniekka sai
vauhtia toiselta, jalon kilpailun kautta ja muuten. Ja runotuulahdukset
vetivät tenhoonsa yhä uusia ja uusia miehiä, jotta "Toverissa" oli
useimmiten ainoastaan runoja ja että laulajapoikia oli keväällä melkein
puolet toverijoukostamme.
Keväällä -- silloin se tietysti runotulva tulvimmilleen paisui ja
vahvimpina aaltoina edelleen vyörähteli.
* * * * *
Olen ollut jälkeenpäin noiden runoniekkojemme parissa, ja silloin me
olemme toisillemme runojamme lukeneet ja toistemme tekeleitä
arvostelleet. Ja sitä mieltä me olemme olleet, että kunkin runosuoni on
puhdistumaan päin ja alkaa yhä vuolaammin väylässään pulahdella.
Ja siksi minusta on niin ihanata uskoa, että laulunlahja on vielä
kansassamme eleillä, vaikka sen sävelet kumahtelevatkin ainoastaan
kunkin runoniekan pöytälaatikossa. Mutta kunhan jokainen henki
saataisiin hereille, kun jokaiset aivot saataisiin täytetyksi
ajatuksilla, jokainen sydän rakkaudella ja jokainen henki innon
tulella, niin silloin minä uskoisin ilmestyvän laulajoita, jotka
voisivat saada kantelonsa kaikumaan tunteittensa tulkkeina, ainakin
niin, että laulajat itse tuntisivat tyydytystä.
Johtaja.
Kansanlapsena oli hän syntynyt, sieltä opintielle urennut ja
yliopistoon asti kavunnut. Siellä oli tyhjäntoimittajana toverien
seurassa taivastellut, ilopöydissä istunut ja tutkintojakin
suorittanut.
Mutta kerran keväällä, kun oli pääkaupungista kotiseuduilleen palannut
ja kun maaseudun mehevä ja raitis luonto oli saanut mielen entistään
herkemmäksi, oli hänessä herännyt entistä enemmän osanottoa niiden
ihmisten kohtaloon, jotka karun maan kamaraan sitoutuneina saivat
päivät päästään myrätä ja möyriä, maksaen veroja niille, jotka
puolijoutilaina iloisia päiviä viettivät. Siellä he henkisesti
ummehtuneina hiessäotsin ahersivat, kohottivat hattua niille, jotka
heitä halveksivat ja heihin yli olkansa katsoivat. Silloin löysi hän
itsellensä elämän tehtävän, hän tahtoi tulla antamaan salolla asuville
veljille ja siskoille sitä, jota heidän hikensä ja vaivansa avulla oli
itse osakseen saanut, tahtoi tulla herättämään kansalaisiinsa
itsetuntoa ja kuntoa, halua ja tahtoa kohoamaan notkostaan pois, ja
auttamaan niitä jotka itse eivät kohoamaan kyenneet.
Ja niin hän rupesi kansanopiston johtajaksi.
Hän oli ollut jo toimessaan vuosia ja saanut tottumusta ja vakaumusta
ja työnsä tulokset antoivat hänelle uutta intoa ja elähdytystä.
Talonpoikaisena miehenä matkusteli hän kesäisin pitkin saloja,
keskusteli isäntien kanssa, kyseli nuorison puuhia, harrastuksia, iloja
ja huolia. Hän tahtoi tarkalleen tietää minkälaatuinen se maa oli, jota
hänen oli viljeltävä, minkälaisia ne sydämmet, joihin hänen oli
henkisen herätyksen siemeniä kylvettävä ja mitä ne kasvunvoimaa
saadakseen kaipasivat. Veljenä hän heidän keskessään liikkui ja koetti
valonhalua herättää.
Hän näki mitenkä hyviä ihmisiä kaikki siellä pohjaltaan olivat,
mutta hyvän pohjan peittona hän näki niin paljon itsenäisyyden,
avomielisyyden ja suoruuden puutetta. Hän näki, että niiden puutteesta
olivat saaneet alkunsa kaikki ne moitittavat ominaisuudet, joita he
omistivat.
Hänet tunsivat pian ystäväkseen ympäristöpitäjästen asukkaat, ystävänä
he hänet vastaan ottivat ja mielihyvällä hänen vieraikseen tulivat. Ja
kerran opiston työkauden alkajaisissa muistan hänen puhuneen seuraavaan
tapaan:
-- Teitä en toivota tänne tervetulleiksi arkuutta oppimaan enkä
umppuunne sulkeutumaan, vaan avautumaan, näkemään ympäristöänne ja
ymmärtämään itseänne ja muita. Ensiksikin toivoisin teidän oppivan
tuntemaan itsenne aivan vapaiksi, mutta myöskin rakastamaan
ympärillänne olevia, jolloin ette voi vapauttanne väärin
käyttää. Opetuksieni suhteen tahtoisin teidän oppivan semmoista
tarkkaavaisuutta, että arvostelette, onko oikea se henki, jossa
opetukseni annan ja lausumaan myöskin peittelemättä ajatuksenne. Niin
kun te seuraatte, niin silloin opetukset teissä parhaita hedelmiä
kantavat. Oppikaa ystävällistä avonaisuutta! Puhdistakaa ajatuksenne,
ettei teidän tarvitse niitä keneltäkään salata, tehkää tehtävänne niin,
että voitte kaiken toimittaa vapaasti kaikkien nähden! Koettakaa
heikkouksista vapautua, ja parhaiten voitte niistä vapautua, kun ne
suoraan muille tunnustatte ja rakkauden voimalla yhdessätuumin
eteenpäin pyritte. Minä puolestani en tahdo olla poikkeuksena, minulle
voitte tehdä huomautuksia, milloin erehdyn, voitte arastelematta sanoa
huolenne ja puutteenne ja yhdessä voimme etsiä apua.
Reipas, iloinen henki oli hänen opistossaan vallalla. Iloisina ja
vapaasti tulivat oppilaat paikoilleen, mitään hienoja tapoja ja
kohteliaisuuksia ei heiltä vaadittu. Vapaasti ja tapoihin kahlehtimatta
he käyttäytyivät, ja pääpainoa kehotettiin heitä panemaan henkiseen
kauneuteen. Semmoisia palveluksia heitä kehoitettiin toisilleen
tekemään, josta toiselle oli todellista hyötyä tai edes iloa.
Käytännölliselle opetukselle antoi hän yhtä suuren arvon kuin
henkisellekin. Hänen ihanteensa oli semmoinen, että jokaisen olisi
saatava tilaisuus jakaa aikansa ruumiin ja hengen hoidon välillä,
molempien terveyttä ja hyvinvointia kartuttaa. Siksi oli hänestä
kansanopistonkin työ yksipuolista, jos siellä annettiin arvoa
yksinomaan henkisyydelle. Silloin kun siellä olivat mielet
herkimmillään, silloin oli suorastaan herätettävä harrastusta myöskin
taloudellisen edistyksen vilkastuttamiseen.
Yksinkertaisuuteen elämäntavoissa hän kehoitti oppilaitaan. Hän näytti
oppilailleen varmoilla laskuilla, mitenkä jokaiselle kansalaiselle
riittää henkisiin harrastuksiin runsaasti puolet ajasta, jos jokainen
asettaisi itsellensä yksinkertaiset elämänvaatimukset ja käyttäisi
ruumiillisia voimiaankin työhön edes sen verran kuin se tarvitsee
liikettä pysyäkseen täysin terveenä ja raittiina. Silloin saisivat
paljon raikkaamman voiman ja tuoreuden henkisetkin harrastukset.
Opistossa oli keittokoulu, jossa pidettiin yksinkertaista
yksinkertaisempi ruokajärjestys, sillä voitakaan ei annettu kuin
välistä, silloin kuin ei ollut keittoa. Johtaja vaimonsa kanssa söi
samassa pöydässä samoja ruokia. Kerran kun joku oppilaista
ruokajärjestyksen puheena ollessa kysäsi mitenkä johtaja voi tulla
toimeen semmoisella ruualla, vastasi johtaja:
-- Kuinka minä voisin kehoittaa teitä tekemään sitä, jota en täytä
itse? Ja olisiko minulla silloin toivoakaan, että te minua uskotte.
Minä toivon, että teidän pitää saada varmaksi ohjelmanne ja että te
opitte tahtomaan muiltakin sen täyttämistä.
Kerran oli hän muutamain suurempain vastoinkäymisten tähden hyvin
kärtyisällä tuulella, ja esiintyi semmoisena tunnillakin. Muutamat
tytöt olivat ottaneet asiasta keskustellakseen ja eräs suora
suomalaistyttö oli ottanut tehdäkseen johtajalle muistutukset.
Tämmöistä ei muilla olisi ollut rohkeutta tehdä, ja siksi he
varoittelemallakin varoittelivat olemaan menemättä, mutta tyttö oli
vaan mennyt johtajan luokse ja alakuloisena valittanut, että johtaja
kun on pahalla tuulella, on meidän niin vaikea olla. Kauvan olivat he
sitten asiasta tuumineet ja johtaja esiintyi sen perästä yhtä iloisena
kuin ennenkin.
Toisen kerran oli eräs miesoppilaista ollut veiston ja piirustuksen
opettajalle niin uppiniskainen, että opettaja oli katsonut
tarpeelliseksi tehdä johtajalle valituksen. Johtaja oli sanonut, että
koettakaa vaan vasta sopia riitanne keskenänne. Kuitenkin kutsui hän
oppilaan luokseen, käski istumaan viereensä, kertoi asian ja sanoi
oppilaan velvollisuuden olevan pyytää anteeksi. Oppilas puristi
kiitollisena johtajansa kättä ja kävi opettajansa luona asiasta
tuumimassa.
Meillä oli tapana raitista ilmaa hengittääksemme käydä useimmilla
välitunneilla pihalla piirissä pyörähtelemässä; sillä sisällä oli
ankara veto, kun kovimmillakin pakkasilla revautettiin välitunniksi
ikkunat auki. Tavallisesti me piirissä pyöriessämme lauloimme, että
"arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa." Mutta kerran
talvisella iltapuhteella me menimme pihalle ja rupesimme huutelemaan
muita piirilauluja, vaikka tavallisesti emme puhteen aikana ensinkään
ulkona laulaneet. Piirissä pyöriessämme näimme johtajan kulkevan
sivuitse ja äänetönnä menevän sisälle, vaikka hän useimmiten oli mukana
pyörähtelemässä ja samoin muutkin opettajat.
Seuraavalla tunnilla oli johtaja tavallista totisempi. Rukousten
jälkeen alkoi hän uhkaavan totisena puhua:
-- Minä näin viime yönä unta, joka sai minut kovin levottomaksi. Se
tuntui puristavan ja ahdistavan, se tahtoi viedä kaiken rauhan
rinnastani. Minulle valitettiin, että te olette käyttäneet vapauttanne
väärin, antaneet sen vallattomuudeksi yltyä. Ihmiset ovat sen saaneet
tietää, he tuomitsevat siitä teitä ja koko meidän opistoamme.
Me kuuntelimme hymyssäsuin alkua, odotellen, että mitähän sieltä
oikeastaan tuleekaan. Johtaja alkoi sitten jättää pois peloittavan
totista naamariaan, mutta meidän vuoromme oli muuttua vakavaksi, kun
johtaja jatkoi, kerrottuaan asian, josta tahtoi meitä huomauttaa:
-- Minun puolestani ei tosin ole mitään pahaa tavallisissa
piirilauluissakaan, kun ne vaan raittiilla mielellä lauletaan. Mutta
onhan niistä ihmisillä, varsinkin vanhoilla, aivan toisellainen käsitys
ja kun he täältä opistosta päin niitä kuulevat, varsinkin niin
puhteella, voi siitä syntyä jos minkälaisia huhuja. Vilkkailla maineen
siivillä voivat tämmöiset huhut levitä jos kuinka laajalle ja olla
suureksikin haitaksi työllemme. Minä uskon, että te tahdotte säilyttää
ihmistenkin silmissä itsenne kunnioitusta ansaitsevana ja samoin
laitoksen, jossa työskentelemme. Tahdotteko?
-- Tahdomme! kuului jokaisesta suusta varma vastaus, ja me täytimme
myöskin lupauksemme.
Paljon on meillä oppilailla muistoja hänestä ja koskaan ne eivät
unhoitu. Mutta miksikä niitä enää jatkaisin, jokainenhan näkee jo
näistäkin mitenkä hän veljenä keskellämme työskenteli, ja me häntä
isänämme kunnioitimme.
Hänen nimipäivänään luki eräs opistolaisista hänelle tekemänsä runon,
josta lopuksi liitetään tähän kolme säkeistöä.
Sun vastahasi täältä kultamuuri
ei hohda, nuoren rusoposket vaan.
Ne nuoret sulle lausuu: "kiitos suuri"
vain työnsä lomaan, hiet poskillaan.
Liekkeinä taivahalle hulmahdellen
ei tulkitse tää kansa tunteitaan,
vaan sydän äänetönnä sydämelle
hartaasti kuiskehtivi kiitostaan.
Sä kestä kauvan, kauvan voimakassa
ja hengenvoimaa lietso nuorisoon!
Ja meissä, nuorisossa nousevassa
sun iloksesi touko toittakoon!
Esityksiä.
Olimme olleet opistossa marraskuun alusta jo lähelle joulua. Olimme
siellä tutkineet raamattua, koettaen sitä oppia lukemaan ymmärtäen,
missä tarkoituksessa ja millä mielialoilla kunkin paikan ovat sen
aikuiset suuret miehet kirjoittaneet. Olimme historian hengetärten
keralla kulkeneet kaukana muinaisuuden yössä, jolloin suomalaiset
samoilivat tuntemattomina Aasian aroilla ja kentiesi ensimmäisiä
laulujansa laulelivat. Olimme alotelleet matkustelemistamme mailla ja
merillä, muita maita pohjolaiseen niemekkeeseemme vertaillen ja
koettaneet saada selville, minkälaisia elämänmahdollisuuksia meillä
täällä on odotettavissa. Olimme runsaasta runoudestamme kotoista
elonvoimaa rintoihimme ammentaneet ja kukkaansa puhkeavan
kansalliskirjallisuutemme umppujen aukeamisen alkuaikoja tutkineet.
Olimme luontoa ja luotujen ihmeellisyyttä ihastelleet ja kummastelleet
sitä, mitenkä ihminen on ottanut luonnonvoimia hallitakseen, mutta
kuitenkin on itsekin voimana luonnossa, luonnon muuttumattomien lakien
alaisena. Olimme kansamme pääelinkeinoille etsineet uusia järkevämpiä
uria, olimme piirrelleet kuvia, joiden mukaan itsellemme mukavimmin
asuntoja valmistaisimme, olimme opetelleet kynää käyttämään ja tätä
suloista suomenkieltä kauniisti ja sujuvasti kirjoittamaan, olimme
numerojen avulla valmistautuneet tekemään selkoa siitä mitä ansaitsemme
ja kulutamme -- ja mitä kaikkea jo olimmekaan alkaneet puuhata!
Eräänä iltana joulun edellä, kun viimeisellä tunnilla olimme opetelleet
lausumaan Vänrikki Stoolin tarinoita, että se tuntuisi aivan luissa ja
ytimissä, ja kun sen perästä oli iltarukoukset pidetty, laskeutui
johtaja luennoitsijalavalta ja seisottui sen vierustalle hyvin
merkillisen näköisenä.
-- Niin, sanoi hän ja sitten silmäili meihin hymyssäsuin. Nyt teidän
olisi ruvettava näyttämään, mihinkä kelpaatte. Vaikkapa tämä etumainen
rivi ottaisi ensiksikin huolekseen valmistaakseen meille muille
kuulemista ensi sunnuntai-illaksi.
Siitä oli jo ollut ennen siksi paljon puhetta, että me aivan hyvin
tiesimme mitä hän tarkoitti. Viikon varrella olivat nuoret hyvin
touhuissaan, salaisin puolin sanoja toisiinsa solmisivat ja puheitaan
punnitsivat. Sunnuntaina heidän oli astuttava esiin ja sanottava
sanottavansa. Ja meillä toisilla oli ankara arvostelijan ilme
kasvoilla, sillä meidän oli saatava selville missä kohden mikin esitys
vinolleen vääristyy.
Kajahti laulu, kaikui loppuun ja kaiku sammui. Esitysten oli alettava.
Epäröimistä siinä oli kuka ensiksi uskaltaisi. Vihdoin joku nousi,
jäykkä nuorukainen, jykevä poika, astui lavalle, rykäsi suljetusti ja
alotti.
-- Hyvät toverit! -- -- --
Vapauskäsitteen oli hän esityksensä aiheeksi valinnut. Ja niin
kohisevasti soinnahtavalla äänellä kertoi hän vapauskäsitteestään ennen
ja nyt. Kertoi mitenkä hänelle kansanopistossa oli muodostunut aivan
toinen käsitys, toinen tunne vapaudesta -- jos hänellä oikeastaan siitä
mitään käsitettä ennen olikaan. Ei hän sanonut käsittävänsä vapautta
oikeudeksi mielinmäärin mellastaa. Päinvastoin sanoi hän oikeata
vapausihannetta ajatellessaan tuntevansa semmoisen pyhän tuulahduksen,
joka tuntuu niin suloiselta, mutta tuopi samalla jonkillaista pelkoa,
arkuutta mieleen. Arveli, että tämä tämmöinen tunne on vapauden
vahventamaa velvollisuuden tuntoa. Luuli tätä tunnetta vahventavan
jokaisessa ihmisessä, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, aseman,
jossa ei rakenneta mitään ulkonaisia, lukuunottamattakaan pakollisia
raja-aitoja oikean ja väärän välille, vaan jossa on siveellisyyden
kirkas laki ohjaajana.
Semmoinen oli pääsisältö hänen esitelmässään, sillä vapauden kaikkia
puolia ei hän sanonut kykenevänsä selittämään. Lopuksi hän kertoi:
-- Kun tulin tänne opistoon eikä täällä ollut mitään tauluja, joissa
olisi talon järjestys määrätty, tuntui mielestäni niin _orjalliselta_.
Kun olin tätä laitosta ennen niin kovin pilventakaiseksi kuvitellut,
tuntui peloittavan, että mitenkä tässä osaa olla ja käyttäytyä
niinkuin pitäisi. Nyt en enää kuitenkaan kaipaa täällä mitään
järjestyssääntöjä, olenpahan vaan samallaisena ihmisenä kuin ennenkin.
Minusta tuntuu täällä olevan semmoinen tenhovoima, joka sanoo
sydämelle, mitä on tehtävä ja mitä tekemättä jätettävä. Se kyllä
ponnahduttaa takaisin, etten tee mitään, joka olisi muille tahi
itselleni vahingoksi, kun vaan koetan sen ääntä seurata.
Lopuksi kajahti viidestäkymmenestä suusta voimakas laulu:
-- -- -- -- --
-- -- -- -- --
Oi terve vapaus,
sä kansain ihanuus!
Eipä ken
orjuuteen
voi syöstä poikiamme.
Sitten nousi toinen poika, matala mies, puhumaan. Lappalaisista hän
puhui ja niitä itsekin pienuudellaan muistutti. Hän kertoi, että he
ovat pohjaltaan suomalaisia hekin, ainakin hän sanoi niistä tulevan
kunnon suomalaisia, kun ruvetaan tekemään. Hän oli ahkerasti kirjoja
selaillut, katsellut Kalevalat, Maammekirjat ja muut, joissa
lappalaisista oli vähänkään puhuttu ja nyt hän niistä löytämistään
langoista kudottua kangasta koetti toveriensa nähtäviksi levitellä.
Lopuksi lauloimme, että "juokse porosein!" Senperästä hiipi esille
tyttö, lempeäsilmäinen, ruunitukkainen. Hän oli kirjoittanut paperille
esityksensä, jossa sydämellisin sanoin kehoitti kotieläimiä säälimään.
Muun ohella kertoi hän siitä kauniista hevosesta, joka nuorena
ollessaan oli hänen kanssaan leikitellyt kuin mikähän hyvä toveri.
Kerrankin oli ruvennut häntä syleilemään, mutta oli sen tehnyt niin
taitamattomasti, että oli sormellaan raapaissut suuren verihaavan hänen
otsaansa. Sitten se oli vanhennut, tullut hitaaksi ja laihtunut, mutta
sillä oli yhä kiskotettu suuria tukkikuormia ja lyöty selkään, kun se
ei jaksanut. Mutta miten ystävällisesti se oli aina häneen katsonut,
kun hän illalla oli vienyt sille leipää ja silitellyt ja taputellut sen
kaulaa! Kerran -- niin, hän oli todellakin nähnyt sen vanhan tamman
silmistä vierivän kyyneleitä.
Esitelmän jälestä lauloimme "jos sydän sulla puhdas on."
Seuraava puhuja kertoi kauneuskäsitteestään. Hän sanoi miellyttävän
itseään luonnossa ilmenevän vapaan kauneuden. Puu joka metsässä vapaana
tuuheita lehviään levittelee, kuului hänen mielestään olevan paljon
kauniimpi kuin se, joka kitukasvuisena kääköttää jäykkiin riveihin
istutetuissa puutarhoissa ja jolta kaikki hienoimmat oksat ovat poikki
saksitut. Ihmisissä ja heidän keskinäisessä yhteydessään sanoi hän
näyttävän paljoa kauniimmalta vapaan ja yksinkertaisen lähimmäisen
palvelemisen kuin koneellisten ja luonnottomiin sääntöihin
typistettyjen turhanpäiväisten seuraelämän temppujen noudattamisen.
Kaikki muodit ja muut turhuudet kuuluivat häntä vaivaavan, sillä hän
sanoi näyttävän itsestään paljon kauniimmalta, että kukin seuraa omaa
makuaan puvuissa ja muissa kuin että antautuu muotien kahleihin ja
yksitoikkoisuutta maailmaan rakentamaan. Ja että hänen suunsa oli
sydämen kyllyydestä puhunut, osoitti sekin, että hänen tukkansa oli
vanhaan talonpoikaiseen tapaan tasalatvaksi leikattu eikä
perunapetkeleen muotoiseksi kulittu. Hänellä oli todellakin ollut
tahdonvoimaa pitää tukkansa semmoisena, jommoinen häntä miellytti,
muiden muoteja noudattaessa.
Vielä esiintyi sinä iltana sinisilmä neitonen, jonka kasvoista ei
vieläkään ollut ennättänyt kesäinen päivettymys täydelleen hävitä,
vaikkakin oli jo talvi solunut niin joulun lähelle. Hän kertoi kesäisiä
muistojaan kotitalonsa karjamailta, jonka taloutta kuului olleen
monena monituisena kesänä hoitamassa. Hän jutteli lehmistään ja
lehmisavuistaan, hohisevasta petäjiköstä karjamajan viereisellä
kankaalla ja ihanien iltahetkien vietosta mökkinsä kynnyksellä istuen
ja ommellen ja lammen pintaan kuvastuvia lehtoja katsellen. Oli siellä
ollut välistä ikäväkin, mutta ensi kesänä hän ei aikonut ikävöidä, kun
ottaisi kirjoja mukaansa ja laulaisi täällä opistossa oppimiaan
lauluja.
Kertomusta kuunnellessa meidän mielemme herkkenivät ja lämpenivät ja
tavallista vienommasti me lauloimme:
Mull' laaksossa on koti armainen,
miss' salojen tyyneys vallitsee.
Siell' lintuset laulavat riemuiten,
ja tuulonen lehdossa humisee
ja puroset kirkasna välkkyilee,
niin kirkasna puroset välkkyilee.
Oi laaksoni! Riemujas muistelen.
Oi laaksoni! Rauhaasi kaipailen.
Tämän kertomuksen täydennykseksi lienee tässä mainittava, ettei tämä
sinisilmä kuulu enää senperästä olleenkaan kotitalonsa karjamajalla,
vaan on muuttanut yhden kansanopistotoverinsa kotiin miniäksi.
Monta on näistä "esityksistä" -- joiksi me niitä johtajan ehdotuksen
mukaan rupesimme kutsumaan, vaikka ensin esitelmiksi nimitimme --
painunut syvästi muistooni. Useimmat olivat aineensa valinneet
kotoisilta aloilta, jotka olivat itseään lähinnä ja siis enimmän
tuttuja ja rakkaita. Usea esitti opistossa opittua tai kirjoista
lukemaansakin ainetta, varsinkin kevätpuolella, kun tiedonviljelys oli
tullut enemmän omaksi. Ja esitysten perästä oli aina lopputehtävänä
arvosteleminen.
Puheenjohtaja valittiin kuten keskustelutunneillammekin, usea oli jo
merkinnyt paperille kohdat, joista aikoi muistuttaa -- sillä
muistutuksia ne enimmät arvostelumme olivat. Lopuksi antoi johtaja
lausunnon, jossa ansiotkin otettiin huomioon heikkouksien ohella.
* * * * *
Ne olivat kuin varpusenpoikasten lentoyrityksiä nuo meidän esityksemme.
Mutta nyt jälkeenpäin olen heistä usean nähnyt punakoin poskin ja
säkenöivin silmin kansanjuhlissa ja iltamissa, seisovan seisovan
puhujan paikalla, selittämässä kotinurkkiensa asukkaille niitä tunteita
ja mietteitä, joita sydäntensä sisimmässä liikkuu.
Kuusikon vuokko.
Meitä oli melkein kymmenkuntainen joukko meitä kansanopistolaisia ja me
ajoimme lumisten metsien sisäistä, sydänmaan poikki kulkevaa tietä
joululomalle koteihimme.
Varhain aamulla olimme olleet jalkeilla ja opistolle olimme joulukuusen
ympärille kokoutuneet. Johtaja, joka aina osasi löytää sopivan hetken
kullan kaivamiseen sydämistämme ja aina mieltämme ihanteellisuuteen
ylentää, oli kertonut meille joulukuusen vaiheista ja lausunut lopuksi:
-- Mutta lieneepä muinen kuusta koristeltukin mitä tarkoitusta varten
tahansa, niin sen puhtaus meidän mieltämme puhtauteen viitatkoon!
Vihertäkäämme kasvavina kärsimyksissäkin kuin talven tuiskussa kuusi,
ja toivon kynttilöitä kantakaamme!
Niin hän oli lausunut ja hänen reipas hymyilynsä ja nuo timantteina
kiiltelevät sanat kuvastivat niin selvästi mieleen siinä reen laitaa
vasten istuessa. Koko lähtijäisjuhlakin palautui muistoon niin
lämpimänä ja kotoisena.
Samalla tuntui mielessä vähän kuin alakuloisuuden tapaista opistosta
poispäin ajaessamme. Eikä sitä alakuloisuuden tapaista tahtonut saada
täydelleen pois karkotetuksi tieto kotiin ja kotijoukon pariin
pääsemisestäkään. Tuntui kuin olisi ollut siinä soutelemassa semmoisen
lammin pinnalla, josta lähtevät virrat molemmille päin ja molempien
virtojen varsilla olisi tuttuja kukkarantoja, ja tekisi mieli
jakautumaan kahdeksi saadakseen kumpaakin virtaa myöten meloskella.
Mutta kun tuolta edelläkulkevasta reestä kajahtaa äkkiä reipas laulu,
niin silloin se kaihontapainen ilmaan huiskahtaa. Äänensä antavat
jokainen laulun vahvikkeeksi ja luminen metsä koettaa laulaa mukana.
Mutta tottapa se metsä ei oikein osanne meidän uusia laulujamme,
koskahan surumielisesti vetelee vähän jälelläpäin, kuin olisi
kuulosteltava laulumme sanoja. Vaan kun meidän mielemme ovat nuoruuden
riemua täynnä, niin näyttää metsäkin vanhat huolensa unhottavan ja
riemuumme yhtyvän. Kuusoset niin kovasti vavahtelevat, että lumihyreet
oikein lehviltä hankeen putoilevat... ja tienvartisimmat puut
viskelevät välistä niskaamme suuria lumipalloja.
Laulaen, puhellen ja muuta melskettä pitäen me ajoimme poikki
neljättäpeninkulmaisen sydänmaan, jossa ihmisasuntoa ei nähnyt muuta,
kuin silloin tällöin pienoisen torpan. Kun lähenimme ensimmäisen kylän
taloja, oli jo puolisenkymmentä tuntia pimeän aikaakin kulunut ja
hepomme käyneet hikisiksi ja väsyneiksi.
Mutta ensiksi olikin siinä tien varressa vahvasti elävä talo, jossa
kyllä sopi yösydäntä viettämään. Olivatpa talon asukkaat vielä vähäsen
sukuakin eräälle pojalle matkueessamme, joka sekin oli oikeuttavinaan
koko sisaruskuntaa siihen taloon yöpymään.