SALALIITON TULOS. THOMASIN, CASTLEWOODIN KOLMANNEN VARAKREIVIN KUOLEMA
JA KREIVITTÄREN VANGITSEMINEN.
Ensin mylady aikoi kuolla kuten Maria, Skotlannin kuningatar (jonka
kaltainen kaunotar hän kuvitteli olevansa), ja sivellen suonista laihaa
kaulaansa, hän sanoi: "He saavat nähdä, että Castlewoodin Isabel on
kohtalonsa tasalla." Hänen seuranaisensa Victoire neuvoi, että koskei
hän enää voinut paeta, oli hänelle kaikkein viisainta ottaa vastaan
sotamiehet aivan kuin hän ei epäilisi mitään ja että varakreivittären
omassa huoneessa oli paras odottaa niitä. Niinpä tämän musta
kiiltonahkainen matkalipas, jonka Harry oli viemäisillään vaunuihin,
vietiin takaisin hänen armonsa huoneeseen, jonne palvelija ja emäntä
vetäytyivät. Victoire tuli heti takaisin käskien paashin sanoa, että
rouva varakreivitär oli sairas ja vuoteen omana reumatismin vuoksi.
Tällä aikaa sotamiehet olivat saapuneet Castlewoodin linnaan; Harry
Esmond näki heidät seinäverhokamarin akkunasta. Portille asetettiin
pari vahtia, puolikymmentä miestä kävi talliin ja muutamat muut,
päällikkönsä ja erään mustapukuisen miehen johtamina, joka varmaankin
oli lakimies, menivät erään palvelijan neuvosta rappusille, jotka
johtivat siihen linnan osaan, jossa mylord ja lady asuivat.
Niinpä saapuivat kapteeni, sievännäköinen, ystävällinen mies, ja hänen
kanssaan asianajaja eteisen läpi seinäverhokamariin, jossa nyt ei ollut
ketään muita kuin nuori Harry Esmond, paashipoika.
"Sano emännällesi, pikku mies", sanoi kapteeni ystävällisesti, "että
meidän täytyy saada puhutella häntä."
"Minun emäntäni on sairaana vuoteessa", sanoi paashi.
"Mikä häntä vaivaa?" kysyi kapteeni.
"Reumatismi", vastasi poika.
"Reumatismiko! Se on ikävä sairaus", jatkoi iloinen kapteeni; "ja
varmaankin vaunut ovat pihalla tohtorin hakemista varten?"
"En tiedä", vastasi poika.
"Kuinka kauan hänen armonsa on sairastanut?"
"En tiedä", vastasi poika.
"Koska mylord poistui?"
"Eilen illalla."
"Isä Holtin kanssako?"
"Mr. Holtin kanssa."
"Entä mitä tietä he matkustivat?" kysyi lakimies.
"En minä ollut heidän mukanaan", vastasi paashi.
"Meidän täytyy saada tavata lady Castlewood."
"Minulla on määräys, ettei kukaan mene hänen armonsa luo -- hän on
sairas", sanoi paashi, mutta samalla tuli Victoire kreivittären
huoneesta. "Hiljaa!" hän sanoi, ja muka tietämättä, että vieraita
oli lähellä. "Mitä melua täältä kuuluu?" hän kysyi. "Tämä herrako on
tohtori?"
"Pötyä! meidän täytyy saada tavata lady Castlewood", sanoi asianajaja
työntyen sisälle.
Hänen armonsa huoneen akkunaverhot oli laskettu alas, ja kamari oli
pimeä, ja kreivitär itse vuoteessa yömyssy päässään ja kohotettuna
tyynyjensä varaan. Hän oli kaamean näköinen, vaikka puna vielä olikin
hänen poskillaan; punamaalista hän ei halunnut luopua.
"Onko siellä tohtori?" hän kysyi.
"Tästä kujeilusta ei ole mitään hyötyä, rouva", sanoi kapteeni Westbury
(se oli hänen nimensä). "Minun velvollisuuteni on vangita Thomas,
Castlewoodin varakreivi, uskoton ylimys, Robert Tusher, Castlewoodin
kappalainen, ja Henry Holt, jolla on monta nimeä ja tuntomerkkiä,
jesuiittapappi, joka toimi täällä kappalaisena entisen kuninkaan aikana
ja on nyt sen salaliiton johtaja, joka oli syntymäisillään tässä
maassa heidän majesteettiensa kuningas Wilhelmin ja kuningatar Marian
valtaa vastaan; ja minut on määrätty etsimään tästä talosta salaliiton
papereita tai merkkejä. Teidän armonne suvainnee siis antaa minulle
avaimensa, ja parasta olisi, että kaikin tavoin auttaisitte meitä
tarkastuksessamme."
"Näettehän, sir, että minulla on reumatismi ja etten voi liikkua",
sanoi lady näyttäen tavattoman aavemaiselta istuessaan vuoteellaan,
jossa hän sentään oli antanut maalata poskensa ja panettanut uuden
myssyn päähänsä voidakseen esiintyä parhaassa valossaan, kun upseerit
tulivat.
"Otan itselleni vapauden asettaa vahdin tähän huoneeseen, jotta teidän
armollanne, jos haluaisitte nousta, on käsivarsi, johon nojata", sanoi
kapteeni Westbury. "Teidän seuranaisenne näyttää minulle, missä minun
on tehtävä tarkastuksia;" ja Madame Victoire, lörpötellen ranskan
ja englannin sotkuaan, aukaisi laatikon toisensa perästä kapteenin
tutkittavaksi; mutta Harry Esmond huomasi, että kapteeni teki työnsä
hyvin huolimattomasti, hymy kasvoillaan, aivan kuin hän olisi tehnyt
tutkimusta vain muodon vuoksi.
Erään kaapin edessä Victoire polvistui, kohotti käsivartensa
rukoilevaan asentoon ja huudahti läpitunkevan terävästi: "Non, jamais,
monsieur l'officier! Jamais! [Ei, ei koskaan, herra upseeri! Ei
koskaan!] Kuolen mieluummin kuin annan teidän nähdä tämän kaapin."
Mutta kapteeni Westbury tahtoi aukaista sen, hymy yhä kasvoillaan. Kun
komero aukaistiin, muuttui hymy iloiseksi naurun puuskaksi. Se sisälsi
-- ei salaliittoa koskevia papereita -- vaan myladyn tekotukkia,
ihovoiteita ja ihomaalipönttöjä; ja Victoire väitti, että miehet olivat
petoja; kapteeni puolestaan jatkoi yhä toimitustaan. Hän koputti kaapin
taustaa kuullakseen, oliko se ontto ja kun hän työnsi kätensä kaappiin,
huusi mylady vuoteelta äänellä, joka ei kuulostanut kovin sairaan
ääneltä: "Onko teidän toimenanne loukata naisia, samoinkuin vangita
herroja, kapteeni?"
"Nämä esineet ovat vaarallisia vain silloin, kun teidän armonne niitä
käyttää", sanoi kapteeni syvään kumartaen ja hymyillen pilkallisen
kohteliaasti. "En ole vielä löytänyt mitään valtiollista -- vain
sellaisia aseita, joilla kaunotar voi tappaa", hän sanoi osoittaen
miekankärjellään erästä tekotukkaa. "Meidän täytyy nyt tutkia talon
muita osia."
"Ettehän vain aio jättää tuota hylkyä samaan huoneeseen minun
kanssani?" huudahti mylady osoittaen sotamiestä.
"Mitäpä minä voin tehdä, rouva? Joku täytyy teidän saada silottamaan
tyynyänne ja antamaan teille lääkettä -- suokaa minun --"
"Sir!" kirkaisi mylady.
"Madame, jos olette liian sairas noustaksenne vuoteelta", sanoi
kapteeni silloin melkoisen ankarasti, "minun täytyy käskeä tänne neljä
miestäni nostamaan teidät siitä lakanoissanne. Minun täytyy, sanalla
sanoen, tutkia tämä vuode. Papereita voi olla piilotettuna vuoteeseen
yhtä hyvin kuin muuallekin, sen tiedämme varsin hyvin, ja --"
Nyt oli hänen armonsa vuoro kirkaista, sillä kapteeni, joka puserteli
nyrkeillään tyynyjä ja patjoja, saapui viimein "polttopisteeseen"
ja kiskaisi pois yhden tyynyistä sanoen: "Katsokaapa nyt! Enkö sitä
sanonut? Tässä on papereilla täytetty tyyny."
"Joku konna on meidät kavaltanut!" huudahti mylady istuutuen
vuoteelleen ja näyttäen, että hänellä oli täysi vaatetus yöpukunsa alla.
"Ja nyt teidän armonne epäilemättä voi liikkua; sallikaa minun tarjota
teille käteni noustaksenne. Teidän on matkustettava joltinenkin matka,
-- Hexton-linnaan asti tänä iltana. Tahdotteko vaununne? Seuranaisenne
seuraa teitä, jos haluatte -- ja tuo kiiltonahkalaatikko."
"Sir, te ette lyö lyötyä miestäkään", sanoi mylady arvokkaasti; "ettekö
siis voi armahtaa naista?"
"Teidän armonne on suvaittava nousta ja sallittava minun tutkia vuode",
sanoi kapteeni; "ei enää ole aikaa hukata kinastelemiseen."
Ja muitta mutkitta tuo vanha, laiha nainen nousi vuoteeltaan. Harry
Esmond muistaa elämänsä loppuun asti tuon olennon kirjosilkkipukuineen
ja valkoisine yövaippoineen, kultakelloisine punaisine sukkineen
ja valkoisine, punakorkoisine kenkineen istumassa vuoteellaan
ja nousemassa siitä. Matka-arkut olivat valmiiksi sullottuina
varakreivittären eteishuoneessa ja hevoset valmiiksi valjastettuina
tallissa; tästä kaikesta kapteeni näytti saaneen joltain taholta
tietoja; Esmond saattoi jälkeenpäin tehdä melko terävän arvauksen, kun
tohtori Tusher valitti, että kuningas Wilhelmin hallitus oli kohdellut
häntä huonosti huolimatta niistä palveluksista, joita hän oli sen
hyväksi tehnyt.
Ja tässä hän voi mainita, vaikka hän silloin olikin liian nuori
käsittääkseen kaiken mitä tapahtui, mitä ne paperit sisälsivät,
jotka kapteeni Westbury oli anastanut ja jotka oli siirretty
kiiltonahkalippaasta vuoteeseen upseerin saapuessa.
Niissä oli luettelo kreivikunnan aatelismiehistä isä Holtin
käsialalla -- herra Vapaamielien (kuningas Jaakon) ystävistä --
ja samanlainen paperi oli löydetty myös Sir John Fenwickin ja mr.
Coplestonin papereista; nämä molemmat kärsivät kuolemanrangaistuksen
osallisuudestaan tähän salaliittoon.
Niissä oli valtakirja, joka antoi Esmondin markiisin arvon lordi
Castlewoodille ja hänen miehisille perillisilleen; sekä julistus, joka
määräsi hänet kreivikunnan käskynhaltijaksi ja kenraalimajuriksi.
[Rouva varakreivittären kunnianhimona oli aina ollut saada tämä
markiisin arvo palautetuksi perheelle; kun hänen vanha naimaton
tätinsä, Barbara Topham, kultasepän tytär, kuoli näihin aikoihin
jättäen koko omaisuutensa lady Castlewoodille, niin kerrottiin, että
hänen armonsa lähetti melkein koko tuon omaisuuden kuningas Jaakolle,
mikä menettely siinä määrin ärsytti lordi Castlewoodin, että hän meni
kylän kirkkoon ja rauhoittui vasta markiisin arvosta, jonka hänen
karkoitettu majesteettinsa lähetti hänelle korvaukseksi niistä 15,000
punnasta, jotka hänen uskollinen alamaisensa hänelle lainasi.]
Siellä oli useita kirjeitä aatelistolta ja ylimystöltä; toisissa
kirjeissä tulkittiin tulisesti uskollisuutta kuningasta kohtaan, toiset
olivat epäröiviä; siellä oli myös kaksi eversti Francis Esmondia
koskevaa kirjettä (jotka olivat hyvin suotuisia hänelle), -- yksi isä
Holtilta, joka kuului: "Olen ollut tapaamassa mainittua everstiä hänen
talossaan Walcotessa, Wellsin lähellä, jonne hän on asettunut asumaan
kuninkaan lähdön jälkeen, ja kiihkeästi koetin häntä taivuttaa herra
Vapaamiehen asian puolelle, osoittaen hänelle ne suuret edut, joita
hänelle koituisi siitä, että asettuisi liikesuhteisiin tuon kauppiaan
kanssa, ja tarjoten hänelle suuria palkkioita, kuten olimme edeltäpäin
keskenämme sopineet. Mutta hän kieltäytyy: hän pitää herra Vapaamiestä
yhä liikkeen päällikkönä eikä tahdo milloinkaan olla liikesuhteissa
tämän vahingoksi eikä myöskään asettua liikesuhteisiin minkään
muun kauppaseuran kanssa, mutta katsoo velvollisuutensa päättyneen
silloin, kun herra Vapaamies poistui Englannista. Tämä eversti näyttää
välittävän enemmän vaimostaan ja vainukoiristaan kuin liikeasioistaan.
Hän kyseli minulta paljon nuoresta H. E:stä, 'tuosta äpärästä', kuten
hän häntä nimitti, epäillen varmaankin mylordin tarkoituksia hänen
suhteensa. Vahvistin hänen uskoaan tässä asiassa ja ilmoitin mitä
tiesin pojasta ja selitin meidän tarkoituksemme hänen suhteensa, mutta
Vapaamiehen suhteen hän oli taipumaton."
Toinen kirje oli eversti Esmondilta hänen sukulaisilleen; siinä
ilmoitettiin, että eräs kapteeni Holt on oli käynyt hänen luonaan
tarjoten hänelle suuria palkkioita, jos hän yhtyisi _tiedätte kehen,_
ja tämä oli maininnut, että Castlewoodin linnan isäntä oli osallisena
asiaan. Mutta omalta osaltaan hän oli katkaissut miekkansa, kun K.
jätti maan, eikä enää milloinkaan aikonut taistella tämän riidan
johdosta. O. P. oli ainakin mies, jolla oli jalo luonne, ja hänen
velvollisuutensa, ja jokaisen englantilaisen, hänen mielestään, oli
pitää maa rauhallisena ja ranskalaiset sieltä poissa; joten, sanalla
sanoen, hän ei tahtonut olla missään tekemisissä tuon suunnitelman
kanssa.
Näiden kahden kirjeen olemassaolosta sekä tyynyn sisällöstä eversti
Frank Esmond, josta tuli Castlewoodin kreivi, kertoi jälkeenpäin Henry
Esmondille ja onnitteli itseään hyvällä syyllä siitä, ettei ollut
liittynyt suunnitelmaan, joka osoittautui niin tuhoisaksi usealle
osanottajalleen. Mutta poika ei luonnollisesti tiennyt paljoa näistä
asioista niiden tapahtuessa hänen silmäinsä nähden, vaan oli ainoastaan
huomaavinaan, että hänen isännällään ja emännällään oli joitakin
huolia, jotka olivat aiheuttaneet toisen paon ja saattaneet kuningas
Wilhelmin upseerit pidättämään toisen.
Kun herrat olivat saaneet takavarikoiduksi paperit, eivät he näyttäneet
pitemmälti tarkastavan Castlewoodin linnaa kovinkaan innostuneesti. He
tutkivat isä Holtin huoneen, jonne heidät johdatti tämän oppilas, joka
näytti, kuten isä Holt oli käskenyt, paikan missä tämän huoneen avain
oli, aukaisi oven herroille ja johdatti heidät huoneeseen.
Kun herrat huomasivat puoliksi palaneet paperit hiiliastiassa, he
tutkivat ne kylläkin innokkaasti, ja heidän nuorta opastansa hieman
huvitti heidän ällistyksessä.
"Mitähän nämä ovat?" kysyi eräs.
"Ne on kirjoitettu vieraalla kielellä", sanoi asianajaja. "Mitä sinä
naurat, penikka?" lisäsi hän kääntyen, huomatessaan pojan hymyilevän.
"Isä Holt sanoi niiden olevan saarnoja", virkkoi Harry, "ja pyysi minua
polttamaanne", -- tämä olikin noihin papereihin nähden totta.
"Saarnojapa kylläkin -- kavallusta ne ovat, siitä lyön vaikka vetoa",
huudahti asianajaja.
"Herra nähköön! Se on hepreaa minulle", virkkoi kapteeni Westbury.
"Osaatko sinä lukea sen, poikanen?"
"Kyllä sir, vähäsen," sanoi Harry.
"Lue siis, ja lue englanniksi, sir, tai on leikki kaukana", sanoi
asianajaja. Ja Harry alkoi kääntää:
"Eivätkö omat kirjoittajanne ole sanoneet: 'Aatamin lapset näkevät nyt
vaivaa yhtä uutterasti kuin hän itse konsanaan hyvän ja pahan tiedon
puusta, puistellen sen oksia ja etsien hedelmiä, ja ovat suurimmaksi
osaksi välinpitämättömiä elämän puusta.' Oi, sinä sokea sukukunta! tämä
tiedon puu on se, johon käärme on sinut johdattanut", -- tässä pojan
oli pakko pysähtyä koska muu osa sivua oli tulen hiillyttämää, ja hän
kysyi asianajajalta: "Jatkanko minä, sir?"
Asianajaja sanoi: "Tämä poika on viisaampi kuin miltä hän näyttää;
kukapa tietää, ettei hän vain tee pilaa meistä?"
"Käsketään sisälle oppinut-Dick", huudahti kapteeni Westbury nauraen;
ja hän huusi akkunasta eräälle ratsusotilaalle: "Hei, Dick! tule tänne
selittelemään."
Ja lujarakenteinen sotamies, jolla oli nelitahoiset, iloiset kasvot,
tuli sisään kutsun saatuaan, tervehtien upseeriaan.
"Kerro meille, mitä tämä on, Dick", sanoi asianajaja --
"Minun nimeni on Steele, sir", sanoi sotamies. "Saatan olla Dick
ystävilleni, mutta en laske teidän puvussanne kulkevia herroja niiksi."
"No, siis Steele."
"Mr. Steele, sir, jos suvaitsette. Kun puhuttelette hänen
majesteettinsa henkivartiostoon kuuluvaa herraa, niin suvaitkaa olla
vähemmän tuttavallinen."
"Sitä en tiennyt, sir", sanoi asianajaja.
"Mitenkäpä te sen olisittekaan tiennyt! Ette varmaankaan ole tottuneet
tapaamaan herrasmiehiä", sanoi ratsumies.
"Ole lörpöttelemättä ja lue tuo paperipalanen", sanoi Westbury.
"Se on latinaa", sanoi Dick vilkaisten siihen ja tehden uudestaan
kunniaa upseerilleen, "ja se on eräästä mr. Cudworthin saarnasta;"
ja hän käänsi sanat melkein samalla tavalla kuin Henry Esmond oli ne
kääntänyt. "Sinäpä vasta olet nuori oppinut!" sanoi kapteeni pojalle.
"Olkaa varma, että hän tietää enemmän kuin kertoo", sanoi asianajaja.
"Luulenpa, että viskaamme hänet vaunuihin vanhan Isebelin viereen."
"Niin sentähden, että hän on kääntänyt palasen latinaa!" sanoi kapteeni
kovin iloisena.
"Menisin yhtä mielelläni sinne kuin mihin tahansa", sanoi Harry Esmond
yksinkertaisesti, "sillä ei kukaan välitä minusta."
Lapsen äänessä tai tässä hänen yksinäisyytensä määrittelyssä oli jotain
liikuttavaa, sillä kapteeni katsahti häneen lempeästi ja Steele-niminen
ratsusotilas laski hellästi kätensä pojan pään päälle ja sanoi muutamia
sanoja latinaksi.
"Mitä hän sanoi?" kysyi asianajaja.
"Herran tähden, kysykää Dickiltä itseltään", huudahti kapteeni Westbury.
"Sanoin, etten itsekään ollut vieras onnettomuudelle ja että olin
oppinut tukemaan onnettomia; se ei ole _teidän_ toimenne, herra
Pergamentti", sanoi ratsumies.
"Teidän näyttää olevan edullisinta jättää oppinut Dick rauhaan, mr.
Corbet", sanoi kapteeni. Ja Harry Esmond, jota aina liikuttivat
ystävälliset kasvot ja ystävällinen sana, tunsi olevansa hyvin
kiitollinen tälle hyväluontoiselle puolustajalleen.
Hevoset oli tällävälin valjastettu vaunujen eteen ja kreivitär
ja Victoire tulivat ulos ja heidät asetettiin ajoneuvoihin. Tämä
kamarinainen, joka riiteli Harry Esmondin kanssa päivät pitkät, joutui
vallan liikutuksen valtaan hänestä erotessaan, ja nimitti häntä
"enkeli-kullaksi" ja "lapsi-raukaksi" ja sadoilla muilla hyväilynimillä.
Kreivitär pyysi häntä, tarjoten hänelle laihan kätensä suudeltavaksi,
aina pysymään uskollisena Esmond-suvulle. "Jos onnettomuus tapahtuisi
mylordille", sanoi hän, "olen varma, että hänelle saadaan _seuraaja_
ja hän on antava sinulle suojeluksensa. _Nyt_ kun olen tässä tilassa
he eivät uskalla vuodattaa kostoaan minun ylitseni." Ja hän suuteli
kuvaa, joka oli hänen kaulassaan, kovin kiihkeästi, eikä Henry Esmond
vähääkään käsittänyt, mitä kreivitär tarkoitti, hän on jälkeenpäin
oppinut ymmärtämään, että kreivitär, vaikka olikin jo vanha, odotti
aina pyhimysten välityksen ja pyhäin jäännösten avulla saavansa
perillisen Esmondin arvolle.
Harry Esmond oli liian nuori ottaakseen osaa vehkeilyihin, joihin hänen
haltijaväkensä oli kietoutunut; ja miehet tekivätkin pojalle (joka oli
kooltaan pieni ja näytti ikäistään paljon nuoremmalta) vain muutamia
kysymyksiä; ja niihin kysymyksiin poika vastasi varsin varovaisesti
ja tekeytyi vielä tietämättömämmäksi kuin hän todellisuudessa oli;
hänen tutkijansa uskoivat häntä helposti. Hän ei maininnut sanaakaan
ikkunasta eikä tulisijan yläpuolella olevasta kaapista; ja nämä
salaisuudet säilyivät kokonaan hakijain silmiltä.
Niinpä asetettiin mylady vaunuihin ja lähetettiin Hextoniin mukanaan
seuranaisensa, asianajaja ja muutamia ratsusotilaita vaunujen
kummallakin puolella. Ja Harry jätettiin linnaan aivankuin ei hän
kuuluisi kenellekään, aivan yksinäiseksi maailmassa. Kapteeni ja joukko
sotamiehiä jäivät linnan haltijoiksi, ja sotamiehet, jotka olivat kovin
hyväluontoisia ja lempeitä, söivät herra varakreivin lammaspaistia ja
joivat hänen viiniään ja asettuivat mukaviin oloihin, -- mitenkäpäs
muuten he olisivat tehneet näin miellyttävässä ympäristössä.
Kapteenit söivät päivällisensä varakreivin seinäverhohuoneessa, ja
pikkuinen Harry luuli, että hänen velvollisuutensa oli palvella
kapteeni Westburyn takana, niinkuin hän oli palvellut varakreiviä hänen
istuessaan samalla istuimella.
Kreivittären lähdön jälkeen oppinut Dick otti Harry Esmondin erikoiseen
suosioonsa ja tutki häntä tieteissä ja puhui hänelle sekä ranskaa että
latinaa, joissa kielissä poika huomasi olevansa vielä suurempi mestari
kuin oppinut Dick; tämän hänen uusi ystävänsäkin kernaasti myönsi.
Kuultuaan, että poika oli ne oppinut eräältä jesuiitalta, jota ja
jonka hyvyyttä Harry ei milloinkaan väsynyt ylistämästä, hämmästytti
Dick poikaa, joka alkoi tulla pikkuviisaaksi niinkuin useat yksinään
kasvatetut lapset, osoittamalla suurta teologista tietoa selittäessään
näiden kahden kirkkokunnan erimielisyyksiä niin, että hänellä ja
Harryllä oli useita tunteja kestäviä väittelyjä, joissa poika joutui
tappiolle tämän tavattoman ratsusotilaan todistellessa. "En ole mikään
tavallinen sotamies", oli Dickin tapana sanoa; ja helppo olikin huomata
se hänen oppineisuudestaan, kasvatuksestaan ja useista sivistyksen
merkeistä, "Olen valtakunnan erään kaikkein vanhimman perheen jäsen;
ja olen saanut kasvatukseni kuuluisassa koulussa ja kuuluisassa
yliopistossa ja oppinut latinan ensi alkeet lähellä Smithfieldiä,
Lontoossa, siellä missä marttyyreitä kärvennettiin."
"Te hirtätte yhtä monta meidän marttyyriämme", keskeytti Harry; "ja
mitä kidutukseen tulee, niin isä Holt kertoi minulle, että eräs nuori
herra Edinburghista, kahdeksantoistavuotias ylioppilas Edinburghin
yliopistosta, hirtettiin vääräoppisena vielä viime vuonna, vaikka hän
teki peruutuksen ja juhlallisesti pyysi hairahduksiaan anteeksi."
"Totta on! on ollut liian paljon vainoa molemmin puolin, mutta te sen
opetitte."
"Ei, alun tekivät pakanat", huusi poika ja alkoi esimerkiksi luetella
kirkkonsa pyhimyksiä ensimmäisestä marttyyrista alkaen; -- tämän alla
tuli sammui; tuon kattilassa jäähtyi öljy; kolmatta pyhää päätä löi
mestaaja kolme kertaa eikä se eronnut ruumiista. "Näyttäkää meille
teidän kirkkonne marttyyrejä, joille sellaisia ihmeitä on tapahtunut!"
"Ei", sanoi ratsusotilas vakavana, "ensimmäisen kolmen vuosisadan
ihmeet kuuluvat minun kirkolleni yhtä hyvin kuin sinunkin, herra
paavilainen". Ja lisäsi sitten, kasvoillaan jotain hymyn tapaista ja
katsellen omituisesti Harrya: "Ja kuitenkin, pikkuinen saarnamies,
olenpa toisinaan ajatellut noista ihmeistä, ettei niistä ollut
paljon hyötyä, koska uhrin pää aina lopuksi putosi kolmannella tai
neljännellä iskulla, ja kattila, vaikkei se jonakuna päivänä kiehunut,
kiehui seuraavana. Olkoonpa miten tahansa, kirkko on meidän aikanamme
menettänyt lykkäyksien epäilyttävät edut. Rankkasade ei ole milloinkaan
ehkäissyt Ridleyn tulta eikä enkeli kääntänyt Campioniin kirveen
terää. Kidutuspenkki repi samalla tavalla Southwell-jesuiitan kuin
Sympson-protestantinkin jäsenet. Uskon puolesta kuolee kaikkialla
joukoittain ihmisiä varsin kernaasti. Olen lukenut monsieur Rycaut'n
'Turkin historiasta' tuhannesta Muhametin seuraajasta, jotka
taistelussa syöksyivät kuolemaan aivankuin olisivat syöksyneet
paratiisiin; ja Suuren Mogulin alusmaissa heittäytyy sadoittain ihmisiä
epäjumalain vaunujen alle joka vuosi, ja lesket polttavat itsensä
miestensä ruumiiden ääressä, kuten on hyvin tunnettua. Uskon puolesta
kuoleminen ei ole niinkään kovaosaista, herra Harry -- jokaisen kansan
yksilöt ovat sen tehneet -- sen mukaisesti eläminen on vaikeampaa, sen
tiedän omasta kokemuksestani", hän lisäsi huokaisten. "Ja voi!" jatkoi
hän, "en ole poika raukkani, tarpeeksi vahva vakuuttamaan sinulle
totuutta elämälläni -- vaikkakin uskoni puolesta kuoleminen antaisi
minulle suurimman ilon -- mutta minulla oli hyvä ystävä Magdalen
yliopistossa, Oxfordissa; toivon, että Joe Addison olisi täällä
käännyttämässä sinua ja sen hän tekisi nopeasti -- sillä luulenpa, että
hän on koko jesuiittakoulun veroinen, ja mikä vielä parempi, noudattaa
oppiaan elämässään. Sanat, joita mestarisi lainaili ja jotka kärsivät
marttyyrikuoleman hiiliastiassa", sanoi Dick hymyillen, "olivat tohtori
Cudworthin. Kun kuulin Cudworthin itsensä niitä käyttävän, ajattelin
valita mustan takin (mutta häpesin elämääni, näes, ja valitsin tämän
surullisen punaisen); olen usein ajatellut Joe Addisonia, -- tohtori
Cudworth sanoo: 'Hyvä omatunto on taivaan paras peili', ja ystäväni
kasvoilla on rauha, joka aina sitä heijastaa. Toivon, että saisit nähdä
hänet, Harry."
"Tekikö hän teille paljon hyvää?" kysyi poika yksinkertaisesti.
"Hän olisi voinut tehdä", -- vastasi toinen -- "ainakin hän opetti
minut näkemään ja ymmärtämään parempia asioita. Oma vikani on kaikki,
_deteriora sequi_." [Huonompien seuraaminen.]
"Te näytätte kovin hyvältä", sanoi poika.
"En ole sellainen miltä näytän, paha kyllä!" vastasi ratsusotilas. Ja
todellakin näytti siltä, että Dick parka oli sanonut totuuden; sillä
juuri sinä iltana, illallisen aikana yhteisessä ruokasalissa, jossa
ratsuväki aterioitsi ja kulutti suurimman osan päiviään pelaamalla
arpapeliä, polttamalla tupakkaa ja laulaa hoilottamalla ja kiroilemalla
Castlewoodin oluen ääressä, löysi Harry Esmond oppineen Dickin
murheellisessa juopumuksen tilassa. Hän sammalsi nikottaen suustaan
saarnan; ja hänen nauravat, toverinsa pyysivät häntä laulamaan hymnin,
jolloin Dick vannoi, että hän lävistäisi sen lurjuksen, joka solvasi
hänen uskontoaan, ja lähti hakemaan miekkaansa, joka riippui seinällä
ja kaatui miekkansa alle sanoen Harrylle, joka juoksi häntä auttamaan:
"Ohoo, pieni katolilainen, kunpa Joseph Addison olisi täällä!"
Vaikka kuninkaan henkivartioston ratsuväki oli pelkästään herrasmiehiä,
näyttivät toiset herrat Harry Esmondin mielestä tietämättömiltä ja
raaoilta tomppeleilta hyväluontoisen, oppineen korpraali Steelen ja
kapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin rinnalla, jotka olivat aina
ystävällisiä pojalle. He viipyivät muutamia viikkoja tai kuukausia
majoitettuina Castlewoodiin, ja heiltä Harry sai tietää aika ajoittain
kuinka ladyä Hextonin linnassa kohdeltiin sekä yksityiskohtia hänen
vankina olostaan. Tunnettua on, että kuningas Wilhelm oli taipuisa
kohtelemaan hyvin lempeästi ylimystöä, joka pysyi uskollisena
vanhan kuninkaan asialle, eikä kukaan vallananastaja -- siksi hänen
vihamiehensä sanoivat häntä (vaikka nyt mielestäni hänellä oli oikeus
kruunuun) -- ole aiheuttanut vähemmän verenvuotoa. Vaarattomammille
naispuolisille salaliittolaisille hän asetti vakoilijoita ja telkesi
tyrmään toiset. Lady Castlewoodilla oli parhaat huoneet Hextonin
linnassa, ja vanginvartijan piha kävelytilana; ja vaikka hän yhtä
mittaa halusi päästä ulos mestattavaksi kuten Skotlannin Maria
kuningatar, ei kukaan koskaan ajatellut katkaista hänen vanhaa
maalattua päätään ruumiista eikä tehdä hänelle muuta kuin pitää hänet
taatusti lukkojen takana.
Ja tapahtui, että lady tapasi nyt onnettomuudessaan muutamia ystäviä,
joita hän menestyksensä päivinä oli pitänyt pahimpina vihamiehinään.
Eversti Francis Esmond varakreivin ja varakreivittären serkku, joka
oli nainut Winchesterin tuomiorovastin tyttären, ja kuningas Jaakon
maasta poistumisen jälkeen oli asunut Hextonin kaupungin läheisyydessä,
tuli, saatuaan tiedon sukulaisensa onnettomuudesta, katsomaan rouva
varakreivitärtä vankeuteen, tarjoten setänsä tyttärelle kaikenlaisia
ystävällisiä palveluksia, jotka olivat hänen vallassaan. Ja hän toi
vaimonsa ja pienen tyttärensä vankia katsomaan; lasta, joka oli
erinomaisen kaunis ja jolla oli paljon miellyttäviä tapoja, vanha
varakreivitär alkoi suuresti rakastaa, vaikka varakreivittären ja
lapsen äidin välillä tuskin oli enemmän rakkautta kuin ennenkään. On
muutamia loukkauksia, joita eivät naiset anna milloinkaan toisilleen
anteeksi; ja Madame Francis Esmond oli naidessaan varakreivittären
serkun tehnyt tuollaisen korvaamattoman vääryyden lady Castlewoodia
kohtaan. Mutta koska tämä nyt oli nöyryytetty ja onneton, saattoi
Madame Francis myöntää aselevon vihalleen ja saattoi, ainakin jonkun
aikaa, olla hyvä miehensä hylkäämälle rakastajattarelle. Niinpä
sallittiin pikku Beatrixin, Madamen tyttären, usein käydä vierailulla
vangitun varakreivittären luona, joka, mitä lapseen ja tämän isään
tulee, lievensi vihaansa tuota Castlewood-suvun haaraa kohtaan. Ja kun
eversti Esmondin kirjeet tulivat päivän valoon, kuten on mainittu, ja
kun hänen käytöksensä tuli kuninkaan neuvoston tietoon, pääsi eversti
parempiin suhteisiin vallitsevaan hallitukseen kuin hän oli milloinkaan
ollut; kaikki epäilykset hänen uskollisuuteensa nähden pyyhittiin
kokonaan pois ja siten hän kykeni paremmin hyödyttämään sukulaistaan
kuin muuten olisi voinut.
Ja nyt sattui tapaus, jonka avulla tämä lady sai vapautensa ja
Castlewoodin linna uuden omistajan ja isätön pieni Harry Esmond
uuden ja mitä lempeimmän suojelijan ja ystävän. Olipa se salaisuus
mikä tahansa, joka Harryn piti saada kuulla mylordilta, niin hän
ei sitä saanut häneltä tietää; sillä se ilta, jona isä Holt saapui
ja vei mylordin pois mukanaan, oli viimeinen, jolloin Harry näki
holhoojansa. Mitä varakreiville tapahtui voidaan tässä lyhyesti kertoa.
Haettuaan hevosensa lepopaikastaan ratsastivat varakreivi ja isä Holt
yhdessä Chalterisiin, jossa heillä oli joksikin ajaksi suojaa erään
kaupungissa asuvan isän rippilapsen luona; mutta koska heitä haettiin
kiivaasti ja koska palkkio jommankumman löytämisestä oli melkoinen,
katsottiin viisaaksi, että he eroaisivat, ja pappi lähti toisiin
piilopaikkoihin, jotka olivat hänen tiedossaan, kun taas varakreivi
matkasi Bristolin kautta Irlantiin, jossa Jaakko-kuninkaalla oli hovi
ja sotajoukko. Varakreivi oli vain pienenä lisänä siihen -- hänhän ei
tuonut muuta kuin miekkansa ja muutamia taskussaan olevia kolikoita --
mutta kuningas otti hänet vastaan lempeästi ja huomaavaisesti, hänen
köyhyydestään huolimatta, vahvisti hänen uuden markiisin arvonsa,
antoi hänelle rykmentin komennettavaksi ja lupasi lisäylennystä. Mutta
eivät arvonimet eivätkä ylennykset nyt enää hyödyttäneet häntä. Mylord
haavoittui Boynen kohtalokkaassa taistelussa, jolta taistelukentältä
paettuaan (paljon myöhemmin kuin hänen herransa oli hänelle antanut
siihen esimerkin) hän makasi jonkun aikaa piilossa rämeisessä
maaseutupaikassa Trimin kaupungin läheisyydessä, ja riutui ja kuoli
pikemminkin suoseuduissa saamansa katarrin ja kuumeen tähden kuin
vihollisen miekasta. Kepeät olkoot mullat Thomas Castlewoodin haudalla!
Sen, joka tämän kirjoittaa, on ajateltava häntä rakkaudella, vaikka
tämä herra teki hänelle kaksi onnetonta vääryyttä: toisen näistä hän
olisi varmaankin hyvittänyt, jos hänelle olisi elämää annettu, mutta
toinen oli yläpuolella hänen hyvitysvaltansa, vaikka onkin toivottavaa,
että suurempi synninpäästäjä kuin pappi on kreivin siitä vapauttanut.
Hän sai myös jonkinlaisen synninpäästön lohdutuksen, sillä eräs
Trimin pappi kirjoitti kirjeen varakreivittärelle ilmoittaen hänelle
onnettomuudesta.
Mutta niihin aikoihin kirjeet kulkivat hitaasti, ja pappimme
kirje viipyi kaksi kuukautta tai enemmänkin matkallaan Irlannista
Englantiin; ja kun se sinne saapui, ei se tavannut kreivitärtä omasta
kodistaan -- hän oli kuninkaan kartanossa Hexton-linnassa kirjeen
saapuessa Castlewoodiin, -- mutta siitä huolimatta sen aukaisi siellä
päällysmiehenä toimiva upseeri.
Harry Esmond muistaa hyvin tämän kirjeen saapumisen; Lockwood toi sen
sisälle kapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin ollessa tasangolla
pelaamassa pallopeliä ja nuoren Esmondin katsellessa heidän urheiluaan
tai lukiessa kirjaansa lehtimajassa.
"Tässä on uutisia Frank Esmondille", sanoi kapteeni Westbury. "Henry,
oletko koskaan nähnyt eversti Esmondia?" Ja kapteeni Westbury katsoi
hyvin tutkivasti poikaan puhuessaan.
Henry sanoi nähneensä hänet vain kerran tämän ollessa Hextonissa siellä
pidetyissä tanssiaisissa.
"Sanoiko hän silloin mitään?"
"Hän sanoi sellaista, jonka toistamiseen minulla ei ole halua", vastasi
Harry. Sillä hän oli nyt kaksitoistavuotias: hän tiesi syntyperänsä
ja sen häpeän, eikä hän tuntenut rakkautta sitä miestä kohtaan, joka
todennäköisimmin oli tahrannut hänen äitinsä kunnian sekä hänen omansa.
"Rakastitko mylord Castlewoodia?"
"Harkitsen vastausta, kunnes tulen tuntemaan äitini, sir", vastasi
poika ja hänen silmänsä kyyneltyivät.
"Lordi Castlewoodille on tapahtunut jotain," sanoi kapteeni
Westbury hyvin vakavalla äänellä, -- "jotain, jonka täytyy tapahtua
meille kaikille. Hän on kuollut Boynen luona saamastaan haavasta
taistellessaan kuningas Jaakon puolesta."
"Olen iloinen, että mylord taisteli oikean asian puolesta", sanoi poika.
"Oli parempi kohdata kuolema taistelutantereella miehen tavoin kuin
Towerin mäellä, kuten muutamien käy", jatkoi mr. Westbury. "Toivon,
että hän on tehnyt jonkun testamentin tai jollain tavalla turvannut
sinun elämäsi. Tässä kirjeessä sanotaan, että hän jättää _unicum filium
suum dilectissimum_ [rakkaan ainoan poikansa] ladynsä hoivaan. Toivon,
että hän on jättänyt sinulle muutakin kuin sen."
Harry vastasi, ettei hän tiennyt. Hän oli taivaan ja kohtalon käsissä:
mutta yksinäisempänä nyt, kuten hänestä tuntui, kuin hän oli vielä
koskaan elämässään ollut, ja sinä yönä maatessaan pienessä huoneessaan,
jossa hän yhä asui, poika ajatteli häpeän ja surun tuntein outoa ja
yksinäistä asemaansa: kuinka hänellä oli ja ei ollut isä ja nimetön
äiti, jonka kukaties oli saattanut perikatoon tuo samainen isä, jonka
Harry saattoi tunnustaa omakseen vain salaisesti ja punastuen ja jota
hän ei voinut rakastaa eikä kunnioittaa. Ja hän tuli sydämestään
sairaaksi ajatellessaan miten isä Holt, vieras ihminen, ja pari kolme
sotamiestä, joihin hän oli tutustunut viimeisenä kuutena viikkona,
olivat ainoat ystävät, jotka hänellä oli suuressa avarassa maailmassa,
jossa hän nyt oli aivan yksin. Pojan sydän oli täynnään rakkautta
ja hän ikävöitsi maatessaan siinä pimeydessä jotakuta, jolle voisi
sen antaa. Hän muistaa ja muistaa kuolinpäiväänsä asti, tuon pitkän
yön ajatukset ja kyyneleet ja tunnit, jotka surullisesti löivät
lyöntinsä sen kuluessa. Kuka hän oli ja mikä? Miksi täällä paremmin
kuin muualla? Minun on paras, ajatteli hän, mennä Trimin papin luo ja
tutkia mitä isäni sanoi hänelle kuolinvuoteellaan ripityksessä. Onko
koko maailmassa ketään lasta niin turvatonta kuin minä? Nousenkohan ja
lähden täältä ja pakenen Irlantiin? Näissä ajatuksissa poika kulutti
kyynelöiden tuon yön, kunnes viimein itki itsensä nukuksiin.
Seuraavana päivänä henkivartioston herrat, jotka olivat kuulleet mitä
hänelle oli tapahtunut, olivat tavallista ystävällisempiä lapselle,
erittäinkin hänen ystävänsä oppinut Dick, joka kertoi hänelle oman
isänsä kuolemasta, joka oli sattunut Dickin ollessa Dublinissa; Dick
ei ollut silloin ollut edes viisivuotias. "Se oli ensimmäinen surun
tunne", sanoi Dick, "jota koskaan olen tuntenut. Muistan menneeni
huoneeseen, jossa hänen ruumiinsa oli, ja äitini istui itkien sen
ääressä. Minulla oli pallopelin karttu kädessäni ja aloin lyödä arkkua
ja huutaa isää; silloin äitini otti minut käsivarsilleen ja kertoi
minulle kyynelten tulviessa, ettei isä saattanut minua kuulla eikä
enää milloinkaan leikkiä minun kanssani, sillä he aikoivat panna
hänet syvälle maahan, josta hän ei enää milloinkaan voinut tulla
meidän luoksemme. Ja tämä", sanoi Dick lempeästi, "on saattanut minut
säälimään kaikkia lapsia sen jälkeen ja sai minut rakastamaan sinua,
isätön, äiditön poika raukkani. Ja jos milloinkaan kaipaat ystävää,
tiedät, että sellainen on Richard Steele."
Harry Esmond kiitti häntä ja tunsi iloa. Mutta mitäpä korpraali Steele
saattoi tehdä hänen hyväkseen? Ottaa hänet vapaaksi jääneen hevosen
ratsastajaksi ja ratsuväen palvelijaksi? Vaikkei Harry Esmondin kilpi
ollutkaan tahraton, oli se kuitenkin jalo. Noiden kahden ystävän neuvo
oli, että Harryn oli jäätävä sinne missä oli odottamaan kohtaloaan;
niinpä Esmond jäi Castlewoodiin odottamaan suurella jännityksellä
kohtaloaan, -- muodostuipa se sitten miksi tahansa.