HALTIJAVÄKENI OVAT SALALIITOSSA KUNINGAS JAAKKO II:N
VALTAANPALAUTTAMISEKSI.
Poika makasi pienellä vuoteellaan voimatta nukahtaa ajatellessaan
muutamia ankeriaan koukkuja, jotka hän oli edellisenä iltana asettanut
jokeen ja odottaen hetkeä, jolloin portti aukeaisi ja hän ja hänen
toverinsa, John Lockwood, portinvartijan poika, voisivat mennä purolle
katsomaan, oliko heillä ollut onnea. Päivänkoittaessa Johnin piti
herättää hänet, mutta hänen oma intonsa tuohon urheiluun oli jo kauan
ollut hänen herättäjänään. Hän oli ollut valveilla niin kauan, että
hänestä tuntui siltä, ettei päivä koskaan tullut.
Kello oli neljän tienoissa, kun hän kuuli viereisen kamarin,
kappalaisen huoneen, oven aukeavan ja miehen yskivän käytävässä. Harry
hypähti vuoteeltaan ajatellen, että huoneessa varmasti oli rosvo,
tai kukaties toivoen sen olevan haamun, ja työntäen oman ovensa auki
hän näki edessään isän huoneen oven avoinna ja huoneen valaistuna ja
olennon seisovan sisäänkäytävällä sakean savun keskellä, joka tuli
huoneesta.
"Kuka siellä?" huudahti poika, joka oli rohkealuontoinen.
"_Silentium_" [Hiljaa], kuiskasi toinen; "minä täällä olen, poikaseni!"
ja kun tämä ojensi kättään, tunsi Harry hänet hyvin opettajakseen ja
ystäväkseen isä Holtiksi. Verho oli kappalaisen huoneessa pihallepäin
olevan akkunan edessä ja Harry näki, että savu syntyi suuresta
paperikasasta joka paloi hiilipannussa, kun hän saapui kappalaisen
huoneeseen. Suotuaan pikaisen tervehdyksensä ja siunauksensa pojalle,
joka oli ihastuksissaan saadessaan nähdä opettajansa, isä jatkoi
paperiensa polttamista, ottaen niitä kaapista, joka oli uunihyllyn
yläpuolella. Kaappia Harry ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.
Isä Holt nauroi nähdessään pojan huomion kokonaan, kiintyneen tähän
syvennykseen. "Se on oikein, Harry", sanoi hän; "uskollinen pikkuinen
heimolainen, tarkasta kaikkea äläkä sano mitään. Sinä olet uskollinen,
sen tiedän."
"Tiedän, että menisin hirteen teidän puolestanne", sanoi Harry.
"En tahdo päätäsi", sanoi isä taputtaen sitä lempeästi; "Sinun ei
tarvitse muuta kuin olla vaiti. Polttakaamme nämä paperit ja olkaamme
sanomatta kellekään mitään. Haluttaisiko sinua lukea niitä?"
Harry Esmond punastui ja painoi alas päänsä. Oli niin, että hän jo oli
ajattelematta katsonut edessään olevaa paperia; ja vaikka hän oli sen
nähnyt, hän ei voinut ymmärtää siitä sanaakaan, sillä kirjaimet olivat
varsin selviä, mutta aivan tarkoituksettomia. He polttivat paperit,
musertaen tuhan erääseen hiilipannuun, niin että niistä tuskin jäi
jälkeäkään.
Harry oli tottunut näkemään isä Holtin useammassa kuin yhdessä puvussa
-- ei ollut turvallista eikä vaaran arvoista paavin kirkonmiesten
käyttää oikeata pukuaan, eikä hän siis ollut vähääkään hämmästyksissään
siitä, että pappi nyt ilmaantui puettuna ratsastusasuun, suuriin
puhvelinahkaisiin saappaisiin ja sulkahattuun, joka oli yksinkertainen,
mutta sellainen, jota herrat käyttivät.
"Tiedät kaapin salaisuuden", hän sanoi nauraen; "ja sinun on
valmistuttava muihin salaisuuksiin", ja hän aukaisi -- ei salaista
kaappia tällä kertaa -- vaan vaatekammion, jonka hän tavallisesti
piti lukossa ja josta hän nyt otti kaksi tai kolme eriväristä pukua
ja tekotukkaa, muutamia hienotekoisia miekkoja (isä Holt oli innokas
miekkailutaidon harrastaja, ja kun hän oli kotona, harjoittivat hän ja
hänen oppilaansa joka päivä tätä urheilua, jossa pojasta tuli suuri
mestari), sotamiehen takin ja viitan sekä maamiehen puseron ja pani ne
tuohon suureen syvennykseen uunihyllyn päälle, josta paperit oli otettu.
"Elleivät he löydä tuota kaappia", hän sanoi, "eivät he löydä näitä;
jos he löytävät nämä, he eivät niistä saa mitään juttua kokoon, paitsi
että isä Holt on käyttänyt useampia kuin yhtä vaatekertaa. Niin tekevät
kaikki jesuiitat. Tiedäthän millaisia petkuttajia me olemme, Harry."
Harry oli hädissään siitä, että hänen ystävänsä aikoi heti jättää
hänet; "Mutta ei tiedä", sanoi pappi, "on hyvin todennäköistä, että
tulen takaisin mylordin kanssa muutaman päivän kuluttua. Luultavasti
meitä tullaan suvaitsemaan; ehkäpä meitä ei vainota. Mutta heidän
päähänsä varmaankin pälkähtää tulla vierailulle Castlewoodiin ennen
meidän palaamistamme. Ja koska minun puvussani kulkevia herrasmiehiä
epäillään, he voisivat nähdä hyväksi tutkia minun paperini, jotka
eivät koske ketään -- eivät ainakaan heitä." Ja tähän päivään asti
Harry Esmond, hänen oppilaansa, on pysynyt täydelleen tietämättömänä
siitä, koskivatko nuo kyseenalaiset paperit politiikkaa, vaiko tuon
salaperäisen seuran asioita, jonka jäsen isä Holt oli.
Muun osan tavaroistaan, pienen vaatevarastonsa ja muun, Holt jätti
koskemattomaksi hyllyilleen ja kaappiinsa ottaen sieltä kuitenkin
nauraen ja heittäen hiiliastiaan, jossa hän vain puoliksi poltti
ne, muutamia teologisia kirjoitelmia, joita hän oli kirjoittanut
englantilaisia pappeja vastaan. "Ja nyt", hän sanoi, "voi Harry poikani
todistaa puhtaalla tunnolla nähneensä minun polttavan latinalaisia
saarnoja viimeisen kerran täällä ollessani ennen Lontooseen
menemistäni; ja kohta on päivänkoitto ja minun on oltava poissa,
ennenkuin Lockwood liikkuu."
"Eikö Lockwood päästä sinua ulos, sir?" kysyi Harry. Holt nauroi;
hän ei milloinkaan ollut iloisempi ja hyväntuulisempi kuin ollessaan
täydessä toimessa tai vaarassa.
"Lockwood ei tiedä mitään minun täällä-olostani, huomaa se", hän sanoi;
"etkä sitä tietäisi sinäkään, pikku rasu, jos olisit nukkunut paremmin.
Sinun täytyy unohtaa, että olen ollut täällä, ja nyt, hyvästi. Sulje
ovi ja mene omaan huoneeseesi äläkä tule ulos ennenkuin -- odotahan,
miksi et voisi tietää yhtä salaisuutta lisäksi? Tiedän, ettet koskaan
petä minua."
Kappalaisen huoneessa oli kaksi akkunaa -- toinen pihalle päin, josta
oli näköala suoraan länteen suihkulähteelle, ja toinen, pieni akkuna,
joka oli vahvasti raudoitettu ja oli tasangolle päin linnan edustalla.
Tämä akkuna oli liian korkealla, jotta siihen olisi ylettynyt maasta,
mutta kiipeämällä tarjoilupöydälle, joka oli sen alla, isä Holt
näytti minulle kuinka akkunanalustaa painamalla koko lyijyn, lasin ja
rautatankojen muodostama kehys laskeutui allapäin olevaan syvennykseen,
josta se voitiin nostaa ja palauttaa tavalliseen paikkaansa
ulkopuolelta, sillä eräs rikkinäinen ruutu oli tarkoituksellisesti
avoinna, niin että käsi voi käyttää tuon koneiston vieteriä.
"Kun olen mennyt", sanoi isä Holt, "tulee sinun työntää paikoilleen
tarjoilupöytä, niin ettei kukaan voi kuvitella, että tätä tietä on
käytetty ulosmenoon; lukitse ovi ja pane avain -- mihin panisimmekaan
avaimen? -- pane se 'Chrysostomuksen' alle kirjahyllylle; ja jos joku
kysyy sitä, sano että minä pidän sitä siellä ja olen ilmoittanut
sinulle, mistä se on löydettävissä, jos sinulle tulee tarvis mennä
minun huoneeseeni. Tässä laskeutuminen on helppoa seinää pitkin alas
ojaan ja, siis vielä kerran, hyvästi, siksi kunnes taas tapaan sinut,
rakas poikani." Ja niin sanoen rohkea isä kiipesi pöydälle tavattoman
notkeasti ja reippaasti ja astui akkunalaudalle, nostaen taas esiin
rautatangon ja koko laitoksen toiselta puolelta ja jättäen Harry
Esmondille aikaa vain kurkottautua varpaisilleen ja suudella hänen
kättään ennenkuin akkunan pieli sulkeutui; rautatangot kiinnittäytyivät
yhtä lujina kuin konsanaan, kuten näytti, yläpuolella olevaan
kivikaareen. Kun isä Holt seuraavalla kerralla saapui Castlewoodiin,
tuli hän suuresta portista ratsain, eikä hän edes vihjannut
yksityistien olemassa olosta Harrylle muutoin kuin tarvitessaan
yksityislähettilästä sisäpuolelta, jossa tarkoituksessa hän epäilemättä
oli ohjannut nuoren oppilaansa tämän linnasta poistumistavan perille.
Esmond, vaikka olikin nuori, olisi mieluummin kuollut kuin pettänyt
ystävänsä ja opettajansa; tämän mr. Holt hyvin tiesi; sillä hän oli
koetellut poikaa enemmän kuin kerran panemalla kiusauksia hänen
tielleen, nähdäkseen, taipuisiko tämä niihin ja jälkeenpäin tunnustaisi
vai kestäisikö hän ne, niinkuin hän toisinaan teki, tai valehtelisiko,
jota hän ei koskaan tehnyt. Tässä suhteessa isä Holt opetti, ettei
salaisuuden säilyttäminen ollut valehtelemista, jota se ei missään
tapauksessa olekaan, vaikka vaitiolo onkin kiellon arvoinen, ja
siksi suora "ei" ei ole rikoksellinen oikeuden tai ystävän puolesta
tai vastauksena kysymykseen, joka on ennakkoluuloinen, vaan on
päinvastoin kiitettävä ja yhtä laillinen menettelytapa kuin toinenkin,
väärää vaatimusta vältettäessä. Jos esimerkiksi (sanoi hän), hyvältä
kansalaiselta, joka on nähnyt hänen majesteettinsa etsivän suojaa
puusta, kysyttäisiin: "Onko kuningas Kaarle tuossa tammessa?", niin ei
hänen velvollisuutensa olisi antaa myöntävää vastausta, -- tällöinhän
cromwellilaiset voisivat vangita kuninkaan ja surmata hänet, kuten
hänen isälleen tekivät -- vaan kielteinen, sillä hänen majesteettinsa
on salaisena tuossa puussa eivätkä häntä siis näe uskolliset silmät.
Kaiken tämän opetuksen samoin kuin kieli- ja tiedeopintojen alkeet
poika innolla ja kiitollisuudella otti vastaan opettajaltaan uskonnon
ja siveysopin ohella. Kun siis Holt oli mennyt ja kieltänyt Harrya
olemaan häntä näkemättä, oli niinkuin hän ei olisi käynytkään. Ja
pojalla oli tämä vastaus sujuvan valmiina, kun hän muutaman päivän
perästä joutui kuulusteltavaksi.
Oranian prinssi oli silloin Salisburyssa, kuten nuori Esmond sai
tietää nähdessään tohtori Tusherin parhaassa kauhtanassaan (vaikka
tiet olivat kuraiset eikä hänen koskaan tiedetty ratsastaessaan
käyttäneen silkkistä kauhtanaansa, vaan ainoastaan villakankaista,)
ja suuri oranssikokardi leveälierisessä hatussa ja Nahum, tohtorin
kanslia-apulainen oli samalla lailla koristettu. Tohtori käveli
edestakaisin pappilan edustalla, kun pikku Esmond hänet näki, ja Harry
kuuli hänen sanovan, että hän aikoi osoittaa kunnioitustaan hänen
korkeudelleen prinssille, kun hän nousi satulatyynylleen ja ratsasti
pois, Nahum takanaan. Kylän väellä oli niinikään oranssikokardit ja
Harryn ystävän sepän naurava tytär kiinnitti sellaisen Harrynkin
vanhaan hattuun, jonka koristeen tämä vihaisena repi pois, kun
kansa vaati häntä huutamaan: "Jumala suojelkoon Oranian prinssiä ja
protestanttista uskoa!" Mutta ihmiset vain nauroivat; kylässä pidettiin
pojasta, sillä hänen yksinäisyytensä herätti kaikkien sääliä, ja hän
tapasi siellä iloisen vastaanoton ja ystävällisiä kasvoja monessa
talossa. Isä Holtillakin oli siellä monta ystävää, sillä hänellä oli
tapana väitellä sepän kanssa teologiasta, milloinkaan kiivastumatta,
nauraen koko ajan miellyttävällä tavallaan, ja lisäksi hän paransi
sepän vilutaudista kiinanpulverilla, ja oli aina valmis suomaan lempeän
sanan, jos joku sitä kaipasi, niin että kylän asukasten mielestä oli
vahinko, että nuo kaksi olivat paavilaisia.
Rippi-isä ja Castlewoodin kappalainen sopivat keskenään erinomaisesti;
ensinmainittu olikin korkean sivistyksen saanut mies, ja toisen
velvollisuus taas oli olla sovussa kaikkien kanssa. Tohtori Tusherilla
ja hänen vaimollaan, kreivittären kamaripalvelijalla, oli poika, joka
oli pikku Esmondin ikäinen; ja näiden poikien välillä oli sellainen
ystävyys, jonka naapuruus, suvaitsevaisuus ja hyväluonteisuus melkein
varmasti aiheuttavat. Tom Tusher lähetettiin kuitenkin varhain
Lontooseen kouluun, jonne hänen isänsä vei hänet sekä nidoksen
saarnoja, Jaakko kuninkaan ensimmäisenä hallitusvuonna; ja Tom palasi
sittemmin useana vuotena vain kerran vuodessa Castlewoodiin kouluja
yliopistoaikoinaan. Näin ollen Tomilla oli vähemmän vaaraa siitä,
että rippi-isä, joka tuskin milloinkaan häntä näki, saastuttaisi
hänen uskonsa, kuin Harryllä, joka alinomaa oli kappalaisen seurassa;
mutta, sanoi tohtori vakavana, niin kauan kuin Harryn uskonto oli sama
kuin hänen majesteettinsa ja herra kreivin ja kreivittären, hän ei
tahtonut tätä häiritä eikä kiusata. Eikä hän millään muotoa tahtonut
väittää, ettei hänen majesteettinsa kirkko ollut syntynyt katolisesta
kirkosta; tällöin isä Holt tapasi nauraa ja sanoa, että Pyhä Kirkko yli
koko maailman ja jalojen marttyyrien joukko olivat tohtorille hyvin
kiitollisia tästä tunnustuksesta.
Tohtorin ollessa Salisburyssa tuli rakuunarykmentti, jonka miehistöllä
oli oranssinväriset koristenauhat, ja majoittautui Castlewoodin
kylään, ja muutamat niistä tulivat linnaankin, jonka he valtasivat,
rosvoamatta kuitenkaan mitään muuta kuin kanalan ja olutkellarin ja
vaatien ainoastaan, että saisivat tutkia linnan, hakeakseen papereita.
Ensimmäinen huone, jota he pyysivät nähdä, oli isä Holtin huone, jonka
avaimen Harry Esmond luovutti. Ja he aukaisivat laatikot ja hyllyt
ja käänsivät nurin paperit ja vaatteet, mutta eivät löytäneet mitään
muuta kuin hänen kirjansa ja vaatteensa ja papinviitat erikoisessa
laatikossa, ja löydöistään rakuunat pitivät lystiä Harry Esmondin
kauhuksi. Kysymyksiin, jotka heidän johtajansa teki Harrylle, vastasi
tämä, että isä Holt oli erittäin hyvä hänelle ja kovin oppinut mies
eikä varmaankaan olisi kertonut salaisuuksiaan hänelle, jos tällä
sellaisia oli. Tähän aikaan Harry oli noin yksitoistavuotias ja näytti
yhtä viattomalta kuin hänen ikäisensä pojat tavallisesti.
Perhe oli poissa enemmän kuin kuusi kuukautta ja palatessaan sen
jäsenet olivat mitä syvimmän masennuksen tilassa, sillä Jaakko kuningas
oli karkoitettu, Oranian prinssi oli valtaistuimella, ja kreivitär
pelkäsi mitä hirveimpien vainojen kohtaavan katolisen uskon tunnustajia
sanoen, ettei hän uskonut totuuden hiventäkään olevan niissä
suvaitsevaisuuden lupauksissa, joita tuo hollantilainen hirviö lateli,
eikä ainoassakaan sanassa, jonka tuo valapatto ilkimys sanoi. Kreivi
ja kreivitär olivat tavallaan vankeja omassa talossaan, sen antoi
kreivitär pienelle paashilleen tiedoksi; poikanen alkoi tähän aikaan
kehittyä ymmärtämään mitä hänen ympärillään tapahtui sekä jonkun verran
niiden henkilöiden luonteita, joiden läheisyydessä hän eli.
"Olemme vankeja", sanoi kreivitär, "vailla kahleita olemme vankeja.
Tulkoot siis; viekööt minut vankiloihinsa tai lyökööt pääni erilleen
tästä pienestä kaulaparasta" (ja hän pusersi sitä pitkillä sormillaan).
"Esmondien veri on aina juokseva uskollisena heidän kuninkaittensa
puolesta. Emme ole niinkuin Churchillit -- nuo Juudakset, jotka
suutelevat mestariaan ja pettävät hänet. Tiedämme miten on kärsittävä
ja miten on annettava anteeksi, kun kuninkaan asia on kyseessä"
(epäilemättä hänen armonsa viittasi tuohon tuhoisaan maitoviinin
ritarin paikan menetykseen, niinkuin hän teki kymmenkunnan kertaa
päivässä). "Tuokoon tuo Oranian tyranni vain piinapenkkinsä ja
hirvittävät hollantilaiset kidutusvehkeensä -- senkin peto! -- senkin
lurjus! Syljen hänelle ja uhittelen häntä! Iloisena lasken tämän pään
mestauspölkylle; iloisena seuraan lordiani mestauslavalle ja huudamme:
'Jumala Jaakko-kuningasta suojelkoon!' viimeisellä henkäyksellämme ja
hymyilemme mestaajalle." Ja hän kertoi paashilleen ainakin sata kertaa
yksityiskohdittain viimeisestä kerrasta, jolloin hän oli tavannut hänen
majesteettinsa.
"Heittäydyin valtiaani jalkain juureen", hän sanoi, "Salisburyssa.
Uhrasin itseni -- puolisoni -- linnani hänen asialleen." Varmaankin
hän muisti vanhoja aikoja, jolloin Isabella Esmond oli nuori ja
ihana; varmaankin hän muisti päivän, jolloin en minä ollut se, joka
polvistui -- ainakin hän puhui minulle äänellä, joka toi mieleeni
menneet ajat. "Niinpä vain!" sanoi hänen majesteettinsa, "teidän
tulisi mennä Oranian prinssin luo, jos olette jotain vailla". "Ei
sire", vastasin, "en tahdo polvistua vallananastajan edessä; Esmond,
joka olisi saattanut palvella teidän majesteettianne, ei koskaan
alistu olemaan petturin maitoviiniritarina. Kuninkaallinen pakolainen
hymyili onnettomuuksiensakin ylitsevuotavaisuudessa; hän yritti nostaa
minut maasta, lohduttaen minua. Puolisoni varakreivikään ei voinut
olla vihoissaan siitä ylevästä suudelmasta, jolla majesteetti minua
kunnioitti."
Valtiollisista vastoinkäymisistä oli seurauksena, että; kreivi ja
kreivitär tulivat paremmiksi ystäviksi kuin he koskaan olivat olleet
kihlausaikansa jälkeen. Herra kreivi oli osoittanut sekä lojaalisuutta
että rohkeutta silloin kun nämä olivat harvinaisia ominaisuuksia
kuninkaan ympärillä olevassa arassa joukossa; ja kiitokset, jotka hän
sai, kohottivat häntä suuresti hänen vaimonsa silmissä, ja kaiketi
myöskin hänen omissaan. Hän heräsi huolimattomasta ja laiskottelevasta
elämästä, jota oli viettänyt, ratsasteli alinomaa edestakaisin
keskustelemassa sen tai tämän kuninkaan ystävän kanssa -- joista
tehtävistä paashi ei tietysti paljoa tietänyt, tämä kun huomasi vain
hänen iloisuutensa ja muuttuneen käytöksensä.
Isä Holt tuli usein linnaan, mutta ei enää julkisesti toiminut
kappalaisena. Hän nouti ja vei aina vieraita, sota- ja kirkonmiehiä
(viimemainitut Harry tunsi, koska he tulivat kaikenlaisissa
valepuvuissa), saapui ja poistui yhtämittaa. Varakreivi teki pitkiä
retkiä ja ilmestyi odottamatta, käyttäen toisinaan samaa tietä, jota
isä Holt oli käyttänyt, vaikkei Harry voinutkaan tietää kuinka usein
tuo pieni, kappalaisen huoneessa oleva akkuna päästi sisälle tai ulos
lordin ja hänen ystävänsä. Hän piti uskollisesti isälle antamansa
lupauksen olla urkkimatta, ja jos hän keskiyöllä kuuli pieneen
huoneeseensa ihmisten liikettä viereisestä huoneesta, kääntyi hän
seinään päin ja hautasi uteliaisuutensa tyynyyn, kunnes nukahti. Hän ei
kuitenkaan saattanut olla huomaamatta, että papin matkat tapahtuivat
tiheään, ja käsitti sadoista merkeistä, että jokin vakava, vaikkakin
salainen asia oli vaatinut tämän palveluksia. Mikä tämä oli, voidaan
varsin helposti arvata siitä, mitä pian tapahtui mylordille.
Vartioväkeä ei asetettu Castlewoodiin, kun lordi palasi, mutta kylässä
oli vartiosto ja joku heistä oli aina tasangolla, pitäen silmällä
suurta porttiamme ja niitä, jotka siitä menivät tai tulivat -- Lockwood
sanoi, että erittäinkin iltaisin jokaista henkilöä, joka tuli tai meni,
pitivät silmällä ulkopuolella olevat kenttävahdit. Onneksi meillä oli
portti, josta eivät heidän ylhäisyytensä tienneet mitään. Mylordin ja
isä Holtin täytyi tehdä alituiseen yöllisiä retkiä. Pari kertaa pikku
Harry toimi heidän lähettiläänään ja varovaisena pikku adjutanttinaan.
Hän muistaa, että hänen käskettiin mennä kylään onkineen, käydä
muutamissa määrätyissä taloissa, pyytää vettä juodakseen ja sanoa
isäntämiehelle: "Newburyssa olisi hevosmarkkinat ensi torstaina", ja
sitten viedä uutinen seuraavaan luettelossa olevaan taloon.
Hän ei silloin tietänyt, mitä tuo uutinen merkitsi tai mitä parhaillaan
tapahtui. Se kuitenkin selvyyden vuoksi voidaan selittää tässä. Kun
Oranian prinssi oli mennyt Irlantiin, jossa kuningas oli valmistunut
häntä kohtaamaan suurella sotajoukolla, päätettiin, että hänen
majesteettinsa puoluelaiset nousisivat suureen kapinaan tässä maassa,
ja kreivistä piti tulla kreivikuntamme sotajoukon päällikkö. Viime
aikoina hän oli ottanut paremmin johtaakseen asioita kuin ennen,
ja hänellä oli tuo uupumaton isä Holt apunaan ja rouva kreivitär
innokkaana kehoittajanaan; ja koska lordi Sark oli Towerissa vankina
ja Sir Wilmot Crawley, Queen's Crawleysta, oli mennyt Oranian prinssin
puolelle, tuli mylordista kreivikunnan huomattavin henkilö kuninkaan
puoluelaisista.
Oli järjestetty niin, että rykmentti skotlantilaista harmaaväkeä
ja rakuunoita, jotka silloin oli majoitettu Newburg'iin, jonakin
määrättynä päivänä julistautuisi kuninkaan miehiksi -- ja myöskin
aateliston, joka oli suosinut hänen majesteettinsa asiaa, oli määrä
vuokrata sineen ja liittolaisineen tulla Newburg'iin -- ja kaikkien
marssia hollantilaista Ginckelin johtamaa armeijaa vastaan Readingiin,
ja heidän kukistettuaan nämä sekä heidän kesyttömän pienen herransa
siellä Irlannissa, ajateltiin, että meidän puoluelaisemme voisivat
edetä itse Lontooseen ja kuninkaalle ennustettiin varmaa voittoa.
Kun näitä suuria asioita pohdittiin, häipyi lordista kokonaan hänen
velttoutensa ja hän näytti ruumiillisestikin virkistyvän; mylady
ei riidellyt hänen kanssaan. Isä Holt kulki aina kiireissään väliä
edestakaisin; ja pikku Harry olisi toivonut olevansa muutamaa tuumaa
pitempi, jotta olisi voinut paljastaa miekkansa tämän hyvän asian
puolesta.
Eräänä päivänä (varmaankin kesäkuussa 1690), kutsui lordi, puettuna
suureen ratsastustakkiin, jonka alta Harry saattoi nähdä kirkkaan
teräksisen rintasuojuksen, pikku Harryn luokseen, työnsi hiukset
pois lapsen otsalta ja suuteli häntä ja rukoili Jumalaa suojelemaan
häntä, ja hänen puheensa oli lempeämpää kuin milloinkaan ennen. Isä
Holt siunasi myöskin pojan. Ja sitten he jättivät jäähyväiset rouva
kreivittärelle, joka tuli huoneestaan nenäliina silmillään; hänen
seuranaisensa ja mrs. Tusher tukivat häntä. "Te menette -- menette
ratsastamaan", sanoi hän. "Voi, jospa minäkin voisin tulla! Mutta tässä
tilassani minulta on ratsastaminen kielletty."
"Suutelemme rouva markiisittaren kättä", sanoi isä Holt. "Jumala teitä
suojelkoon, mylord", sanoi lady astuen esiin ja syleillen mylordia
suurin elein. "Isä Holt, pyydän siunaustanne", ja hän kumartui sitä
saamaan, kun taas mrs. Tusher keikautti ylpeästi päätään.
Mr. Holt antoi saman siunauksen pienelle paashille, joka polvistui ja
piteli mylordin jalustinta, kun hän nousi ratsaille. Kaksi palvelijaa
antoi niinikään apuaan; ja sitten he ratsastivat kaikin Castlewoodin
portista.
Kun he menivät sillan yli, saattoi Harry nähdä punapukuisen upseerin
ratsastavan esiin, koskettavan hattuaan ja puhuttelevan mylordia.
Seurue pysähtyi ja joutui jonkinlaiseen keskusteluun tai väittelyyn,
joka pian päättyi, sillä mylord pani hevosensa nelistämään otettuaan
ensin hattunsa päästään ja kumarrettuaan upseerille, joka ratsasti
hänen vieressään askel askeleelta -- ja häntä seuraava sotamies jäi
jälkeen, ratsastaen mylordin kahden palvelijan seurassa. He nelistivät
tasangon yli ja jalavain taakse (lordi heilautti kädellään, niin Harry
luuli huomaavansa), ja niin he katosivat. Sinä iltana olimme kovin
peloissamme, sillä lypsyaikaan tuli paimenpoika ratsastaen yhdellä
ratsuistamme, jonka oli löytänyt ruohoa syömästä ulomman puistomuurin
luota.
Koko illan varakreivitär oli hyvin hiljaisella ja masentuneella
mielellä. Hän ei huomannut juuri kenessäkään mitään vikaa ja pelasi
korttia kuusi tuntia. Pieni paashi meni nukkumaan. Hän rukoili mylordin
ja hyvän asian puolesta, ennenkuin ummisti silmänsä.
Aamu alkoi jo sarastaa kun portinvartijan kello soi, ja vanha Lockwood
heräsi ja päästi sisään erään mylordin palvelijoista, joka aamulla oli
mennyt hänen mukaansa ja joka palasi surullisin sanomin. Upseeri, joka
oli ratsastanut mylordin luo, oli, kuten ilmeni, sanonut hänelle, että
hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa hänen ylhäisyydelleen, ettei tämä
ollut vanki, mutta silti tarkastuksenalainen, ja pyytää häntä olemaan
ratsastamatta kartanon ulkopuolelle sinä päivänä.
Mylord vastasi, että ratsastaminen teki hyvää hänen terveydelleen,
että, jos kapteeni näki hyväksi häntä seurata, sai tehdä mielensä
mukaan; ja silloin juuri lordi kumarsi ja he ratsastivat pois yhdessä.
Kun hän saapui Wanseyn lakeudelle, mylord aivan äkkiä pysähtyi ja
seurueen täytyi pysähtyä siinä teiden risteyksessä.
"Sir", hän sanoi upseerille, "mitä on neljä kahta vastaan. Oletteko
ystävällinen ja valitsette tuon tien ja jätätte minut kulkemaan omaani?"
"Teidän tienne on minun, mylord", sanoi upseeri.
"Siinä tapauksessa --" sanoi mylord. Mutta hänellä ei ollut aikaa
sanoa enempää; sillä upseeri veti esiin pistoolin ja näpsäytti sitä
mylordin edessä, mutta samalla hetkellä myös isä Holt paljasti
pistoolin ja ampui upseeria pään lävitse. Se oli tehty ja mies
kuolleena silmänräpäyksessä. Sotamies tuijotti upseeriinsa näyttäen
säikähtäneeltä hetkisen ja nelisti sitten pois henkensä edestä.
"Ampukaa, ampukaa!" huusi isä Holt, lähettäen toisen luodin sotamiehen
jälkeen; mutta nuo kaksi palvelijaa olivat liian säikähtäneitä
kyetäkseen käyttämään aseitaan, ja kun mylord käski heidän olemaan
asiaan puuttumatta, pääsi sotamies karkuun.
"Mr. Holt, _qui pensait à tout_" [joka ajatteli kaikkea], sanoi
Blaise, "astui ratsultaan, tutki kuolleen upseerin taskut, löytääkseen
papereita, antoi hänen rahansa meille kahdelle ja sanoi: 'Viini on
laskettu, m le Marquis', -- miksi hän sanoi markiisiksi herra kreiviä?
-- 'meidän on se juotava'."
"Tuon herraparan hevonen oli parempi kuin se, jolla minä ratsastin",
jatkoi Blaise. "Mr. Holt pyysi minua nousemaan sen selkään; ja niinpä
sivalsin Sukkajalkaa selkään piiskalla ja se juosta hölkötti kotiin.
Ratsastimme, eteenpäin Newburya kohti. Keskipäivän ajoissa kuulimme
ammuntaa. Kahden aikaan antaessamme hevosillemme juotavaa eräässä
majatalossa tuli luoksemme ratsastaja, joka sanoi: 'Kaikki on lopussa!
Skotlantilaiset antoivat julistuksen tuntia liian aikaisin -- kenraali
Ginckel hyökkäsi heidän kimppuunsa.' Koko asia oli menetetty.
"'Ja me olemme ampuneet upseerin virantoimituksessa ja antaneet hänen
käskyläisensä pujahtaa pakoon'", sanoi mylord.
"'Blaise', sanoi mr. Holt, kirjoittaen pari riviä muistikirjaansa
-- toisen myladylle ja toisen teille, nuoriherra Harry -- 'sinun on
mentävä takaisin Castlewoodiin ja vietävä nämä sinne' ja katsokaapa
nyt!"
Ja hän antoi Harrylle nuo kaksi paperia. Harry luki hänelle osoitetun
ja siinä oli ainoastaan: "Polta kaapissa olevat paperit; polta tämä. Et
tiedä mistään mitään." Harry luki tämän ja juoksi yläkertaan emäntänsä
huoneeseen, jossa tämän seuranainen nukkui lähellä ovea, sekä pani
tämän hakemaan kynttilän ja herättämään myladyn, jonka käsiin hän antoi
tuon paperin. Lady oli ihmeellinen nähtävyys yöasussaan. Harry ei
milloinkaan ollut nähnyt mitään sen veroista.
Niin pian kuin lady sai paperin käsiinsä, Harry palasi takaisin
kappalaisen huoneeseen, aukaisi tulisijan yllä olevan salakaapin,
poltti kaikki siellä olevat paperit, ja, kuten oli nähnyt papin
tekevän, otti erään arvoisan isän käsinkirjoitetun saarnakokoelman
ja poltti sen puoliksi hiiliastiassa. Kun paperit oli täydelleen
hävitetty, oli jo aamu valjennut. Harry juoksi takaisin emäntänsä luo.
Tämän seuranainen johdatti hänet taas kreivittären kamariin. Kreivitär
pyysi (aviovuoteensa verhojen takaa) poikaa käskemään valjastamaan
hevoset vaunujen eteen, sanoen aikovansa lähteä heti matkaan.
Mutta hänen armonsa pukeutumismenot olivat yhtä mahdottoman pitkät tänä
päivänä kuin muinakin, ja vaunut olivat olleet jo kauan odottamassa,
kun mylady pukeutui vielä. Ja juuri kun kreivitär astui huoneestaan
valmiina poistumaan, saapui nuori John Lockwood juoksujalkaa kylästä
tuoden sen sanoman, että eräs lakimies, kolme upseeria ja parikymmentä
sotamiestä marssi sieltä linnaa kohti. John oli vain kahden minuutin
verran heitä edellä ja tuskin hän vielä oli kunnolleen saanut
kerrotuksi sanottavansa, kun sotajoukko ratsasti pihallemme.