MINUT JÄTETÄÄN ORPONA CASTLEWOODIIN, MUTTA SAAN SIELLÄ MITÄ LEMPEIMPIÄ
SUOJELIJOITA.
Ajan, jonka sotamiehet oleskelivat Castlewoodissa, oli kelpo
oppinut Dick yksinäisen, pienen orpopojan Harry Esmondin ainainen
toveri; he lukivat yhdessä ja pelasivat pallopeliä yhdessä, ja kun
toiset ratsusotilaat tai heidän upseerinsa, jotka olivat maljainsa
ääressä karkeapuheisia (niinkuin senaikuinen tapa, oli, sillä eivät
miehet eivätkä naisetkaan silloin seuloneet sanojaan) keskustelivat
sopimattomasti rakkausasioistaan ja teikaroimisistaan lapsen kuullen,
lopetti Dick, joka näytti naurattavan koko komppaniaa, heidän
leikinlaskunsa mahtilauseilla _maxima debetur pueri reverentia_ [poikaa
on kohdeltava mitä kunnioittavimmin], tarjoutui kerran laahaamaan ulos
toisen ratsusotilaan, jota sanottiin Hylky-Tuomoksi, koska tämä tahtoi
tehdä Harry Esmondille ruokottoman kysymyksen.
Huomatessaan lapsen muka ikäisiään tunteellisemmaksi ja hänen
viisautensa suureksi ja kiitettäväksi, Dick uskoi Henrylle
salaisuutena, että hän rakasti erään viinikauppiaan tytärtä, joka asui
lähellä tullipihaa Westminsterissä ja jota Dick mainitsi Sacharissan
nimellä useissa kirjoittamissaan runoissa ja jota ilman hän ei
sanonut voivansa elää. Hän vakuutti tätä tuhannen kertaa päivässä,
vaikka Henry hymyili nähdessään, että tuolla rakkauden riuduttamalla
sulholla oli yhtä hyvä terveys ja ruokahalu kuin rykmentin kaikkein
eheäsydämisimmälläkin ratsusotilaalla; ja hän vannotti Harrya myös
pitämään salaisuuden, jonka valan poika juhlallisesti pitikin,
kunnes huomasi, että kaikki upseerit ja sotamiehet myöskin olivat
Dickin uskottuja ja saivat nauttia hänen runoistaan. Ja täytyykin
myöntää, että kun Dick huokaili Lontoossa olevaa Sacharissaansa, oli
hänellä lohdutusta maaseudullakin; sillä Castlewoodin kylästä tuli
tytönletukka, joka aina pesi hänen vaatteensa ja itki lohduttomasti
kuullessaan hänen lähteneen pois -- ja Dick lähti maksamatta edes tytön
laskua; sen suorittamisen Harry Esmond otti asiakseen antaen tytölle
hopearahan, jonka oppinut Dick oli antanut Harrylle hänestä erotessaan
syleillen häntä useita kertoja ja rukoillen hänelle menestystä, kun
Castlewoodin varusväki määrättiin muualle. Oppinut Dick sanoi, ettei
hän milloinkaan unohtaisi nuorta ystäväänsä eikä hän unohtanutkaan; ja
Henry oli surullinen, kun ystävälliset sotamiehet jättivät Castlewoodin
ja katseli huolehtien kohti tulevaisuutta (sillä huolet ja yksinäisyys
olivat tehneet hänet ikäisiänsä vakavammaksi), kohtaloon, joka häntä
odotti, kun linnan uusi lordi ja lady tulivat sinne asumaan. Hän
oli nyt elänyt yli kaksitoistavuotiaaksi, eikä hänellä ollut vielä
koskaan ollut ystävää, lukuunottamatta tätä rajua ratsumiestä ja isä
Holtia; ja hänellä oli herkkä ja rakastava sydän, heikkouteen asti
hellä, joka olisi mielellään kiintynyt johonkin eikä näyttänyt tulevan
levolliseksi, ennenkuin oli löytänyt ystävän, joka otti sen huostaansa.
Vaisto johti Henry Esmondin ihailemaan ja rakastamaan tuota suloista
olentoa, jonka kauneuden ja hyvyyden ihana näky oli niin häntä
liikuttanut, kun hän näki tämän ensi kertaa; se kasvoi pian hartaaksi
kiintymykseksi ja kiitollisuuden tunteeksi, joka täytti kokonaan pojan
nuoren sydämen. Henry oli tähän asti, isä Holtia lukuunottamatta,
kokenut vain vähän hyvyyttä, josta olisi tarvinnut olla kiitollinen.
_O Dea certe,_ ajatteli poika, muistaen nuo rivit Aeneaksesta, jota
isä Holt oli hänelle opettanut. Pojan mielestä jokaisessa tämän
ihanan olennon ilmeessä ja liikkeessä oli enkelimäistä lempeyttä ja
suloista myötätuntoa -- yhtä suloiselta hän näytti levätessään kuin
liikkeessä ollessaankin; hänen äänensä sointu, vaikka hän lausui mitä
vähäpätöisimpiä sanoja, antoi Harrylle iloa, joka oli melkein tuskan
tapaista. Ei voi sanoa rakkaudeksi sitä, mitä kaksitoistavuotias
poikanen, palkollista tuskin parempi, tunsi ylhäistä naista kohtaan,
joka oli hänen emäntänsä; se oli palvontaa. Saada katse häneltä, saada
toimitettavakseen hänen asiansa ja juosta sille, ennenkuin lady vielä
oli sen lausunut -- katsella, seurata, ihailla häntä -- se tuli nyt
pojan elämäntehtäväksi. Kuten on tavallista, hänen epäjumalallaan
oli omat epäjumalansa, eikä tämä koskaan ajatellut tai aavistanut
kääpiömäisen ihailijansa ihailua.
Kreivittärellä puolestaan oli kolme epäjumalaa: ensimmäisenä ja
ylimmäisenä, Juppiterinä ja yksinvaltiaana, hänen herransa, Harryn
isäntä, Castlewoodin hyvä varakreivi. Kaikki tämän toivomukset olivat
ladylle lakeja. Jos varakreivillä oli päänsärky, oli varakreivitär
sairas, jos varakreivi oli tyytymätön, vapisi varakreivitär. Jos
varakreivi laski leikkiä, nauroi varakreivitär ja oli ihastuksissaan.
Jos varakreivi meni metsästämään, oli kreivitär aina akkunassa
nähdäkseen tämän ratsastavan pois; hänen pieni poikansa ilakoi silloin
äitinsä käsivarrella; tai varakreivitär odotti hänen palaamistaan.
Hän laittoi varakreiville ruokia päivälliseksi, mausti hänen viininsä
ja valmisti juoman hänen maljaansa aamiaiseksi; hän piti talon
hiljaisena varakreivin nukkuessa tuolissaan ja odotti katsetta, kun hän
heräsi. Varakreivi ei itsekään ollut vähän ylpeä kauneudestaan, mutta
varakreivitär ihaili sitä. Varakreivitär riippui hänen käsivarressaan,
kun hän käveli pengermällä ja hänen kaksi, pientä kättään oli
puserrettuna varakreivin suuren käden ympärille. Varakreivittären
silmät eivät milloinkaan väsyneet katselemasta miehensä kasvoja ja
ihmettelemästä niiden täydellisyyttä. Ladyn pieni poika oli isänsä
poika, hänellä oli isänsä ulkonäkö ja kihara, ruskea tukka. Ladyn
tytär Beatrix oli isänsä tytär, ja hänellä oli tämän silmät -- oliko
maailmassa koskaan ollut niin kaunista silmäparia? Koko talo oli
järjestetty siten, että se tuottaisi kreiville mukavuutta ja huvia.
Varakreivitär piti siitä, että ympäristöllä asuva alempi aatelisto
tuli kunniatervehdykselle varakreivin luo, välittämättä milloinkaan
omasta osuudestaan ihmisten suosiosta. Niiden, jotka tahtoivat olla
hyvissä väleissä varakreivittären kanssa, tuli ihailla hänen miestään.
Välittämättä puvustaan varakreivitär kulutti pukunsa ryysyiseksi vain
siksi, että hänen miehensä siitä kerran piti; ja jos tämä toi hänelle
rintaneulan tai nauhakoristeen, hän piti niitä parempana puvustonsa
kaikkein arvokkaimpia esineitä.
Varakreivi meni Lontooseen joka vuosi kuudeksi viikoksi, ja koska
hänen perheensä oli liian köyhä esiintyäkseen hovissa arvokkaasti,
meni hän yksinään. Varakreivittären kasvot eivät ilmaisseet surua,
ennenkuin hänen miehensä oli kadonnut näkyvistä; ja mikä ilo hänen
palatessaan! Mitä valmistuksia tehtiinkään hänen paluunsa edellä!
Tuo rakastava olento piti hänen nojatuoliaan takan ääressä -- hän
huvitteli asettumalla siihen ja katselemalla sitä. Kukaan ei istunut
varakreivin paikalla pöydässä hänen poissaollessaan, mutta hänen
hopeinen juomamaljansa oli yhä paikoillaan kuten varakreivin saapuvilla
ollessakin.
Kaunista oli nähdä varakreivin poissaolon aikana tai niinä useina
aamuina, jolloin uni tai päänsärky pitivät häntä vuoteessa, tämän
ihanan nuoren Castlewoodin ladyn, pieni tyttärensä polvellaan ja hänen
palvelijansa kokoontuneina hänen ympärilleen, lukevan Englannin kirkon
aamurukousta. Esmond muistaa alati hänen ulkonäkönsä ja puheensa,
kun hän nöyrästi polvistui pyhän kirjan eteen auringon kimaltaessa
hänen kullanvärisellä tukallaan, kunnes se muodosti sädekehän hänen
ympärilleen. Tusina talon palvelijoita polvistui riviin vastapäätä
emäntäänsä. Jonkun aikaa Harry Esmond pysyi erillään näistä
mysterioista; mutta kun tohtori Tusher osoitti hänelle, että heidän
lukemansa rukoukset olivat kaikkien aikojen kirkon käyttämiä rukouksia,
ja kun pojan oma taipumus aina veti häntä niin lähelle emäntäänsä kuin
hän voi päästä, ja koska poika piti kaikkea, mitä tämä teki, ilman
muuta oikeana, tuli hän pian polvistumaan yhdessä muun talonväen kanssa
saliin kuunneltuaan ensin jonkun aikaa rukouksia eteishuoneesta, ja
muutamassa vuodessa varakreivitär oli hänet täydellisesti käännyttänyt.
Poika rakasti käännyttäjäänsä niin paljon, että olisi myöntynyt
kaikkeen, mitä tämä pyysi, eikä milloinkaan väsynyt kuuntelemaan tämän
lempeätä puhetta sekä yksinkertaisia selityksiä pyhästä kirjasta;
varakreivitär luki sitä hänelle äänellä, jonka suloista kehoitusta
ja lempeätä, vetoavaa ystävällisyyttä oli vaikeata vastustaa. Tämä
lempeä käännyttäminen ja läheisyys, jonka se aiheutti, yhdisti pojan
yhä kiinteämmin emäntäänsä. Tämä oli Harryn koko elämän onnellisin
aika, ja nuori äiti luki ja työskenteli ja leikki tyttärensä, poikansa
ja suojelemansa orpopojan kanssa ja he olivat lapsia yhdessä. Jos
lady katseli eteenpäin, -- ja kukapa rakastava vaimo ei sitä tekisi?
-- tulevaisuutta kohti, ei hänellä ollut mitään suunnitelmia, joista
Harry Esmond olisi syrjäytetty, ja tuhansia kertoja yhä uudelleen
poika intohimoisella ja rajulla tavallaan vannoi, ettei mikään voima
voisi erottaa häntä hänen emännästään ja pyysi vain, että jokin
sattuma sallisi hänen osoittaa uskollisuuttaan tätä kohtaan. Nyt,
elämänsä iltana, kun hän istuu hiljaisuudessa onnellisia ja vaihtelevia
tapauksia muistellen, voi hän katsoa olleensa uskollinen tuolle
varhaiselle valalleen. Sellainen elämä on niin yksinkertainen, että
vuodet voidaan selostaa muutamilla riveillä. Mutta harvojen ihmisten
elämänmatka on säädetty olemaan kokonaan onnea, ja tämä rauha, josta
puhuimme, oli pian päättyvä.
Kun Esmond kasvoi ja alkoi tehdä omintakeisia huomioita, hän löysi
pakostakin paljon lukemista ja ajattelemista sen rakkaan sukulaispiirin
ulkopuolelta, joka oli suonut hänen liittyä heihin. Hän luki enemmän
kirjoja kuin mitä heillä oli halu tutkia hänen kanssaan; oli yksinään
aivan heidän keskellään monta monituista kertaa ja kulutti öitä töissä,
jotka saattoivat olla joutavia, mutta sellaisia, joihin toiset eivät
voineet ottaa osaa. Hänen rakas emäntänsä ihaili hänen ajatuksiaan
tavallisella hellänkateellisella valppaudellaan; hän alkoi aavistella
aikaa, jolloin poika jättäisi kotipesänsä, ja kun poika kiihkeästi
sen kielsi, huokasi lady ainoastaan ja pudisti päätään. Ennenkuin
nuo elämän kohtalokkaat säädökset täyttyvät, ilmestyy aina salaisia
merkkejä ja varoittavia enteitä. Kaiken näyttäessä vielä tyyneltä
tajuamme jo myrskyn tulon. Ennenkuin nuo onnelliset päivät olivat
kuluneet, tunsi ainakin kaksi tuon kotoisen seurueen jäsentä, että ne
olivat loppumaisillaan, ja he olivat levottomia ja odottivat pilveä,
joka oli pimentävä heidän päivänsä.
Harryn oli helppo nähdä, että vaikka varakreivitär pysyttelikin
tottelevaisena ja ihailevana miestään kohtaan -- mylord alkoi
väsyä hiljaiseen elämäänsä ja tuli veltoksi ja sitten ärtyi niistä
lempeistä siteistä, joissa hänen vaimonsa olisi tahtonut häntä pitää.
Sanotaan jumaluuden kovasti rasittavan Tiibetin Suurta Laamaa ja
hänen haukottelevan alttarillaan, kun hänen pappinsa kumartuvat ja
palvovat häntä, ja aivan samoin myrtyy monen kotijumalan sydän siitä
kunnioituksesta, jolla hänen perhehurskastelijansa häntä ahdistavat
ja huokaa vapautta ja entistä elämäänsä ja toivoo pääsevänsä alas
korokkeelta, jossa hänen holhokkinsa tahtoisivat hänen aina istuvan,
heidän ihaillessaan häntä, uhratessaan hänelle kukkia ja hymyjä ja
suitsutusta ja imartelua. Niinpä alkoi kelpo lordi Castlewoodkin
väsyä muutaman vuoden naimisissa oltuaan. Kaikki ne korkealentoiset
ihailun puuskat ja hartaat palvomiset, joita hänen vaimonsa, hänen
ylipapittarensa, hänelle omisti, ensin nukuttivat varakreivin ja
myöhemmin ajoivat hänet kodin ulkopuolelle: sillä on myönnettävä, että
kreivi oli iloinen herra, jolla oli kovin vähän ylevää ja jumalaista
luonnetta, vaikka hänen rakastava vaimonsa yhä piti kiinni sen
palvomisesta; ja sitäpaitsi hänen oli maksettava rakkaudesta korvaus,
jota hänen luonteisensa henkilöt harvoin mielisuosiolla suorittavat
-- sanalla sanoen, joskin hänellä oli rakastava vaimo, tämä oli myös
hyvin mustasukkainen ja vaativainen. Sitten alkoi kreivi väsyä tähän
mustasukkaisuuteen; sitten hän irroittautui siitä; sitten alkoi
tietysti syntyä valituksia ja syytöksiä, sitten varmaankin parannuksen
lupauksia, joita ei täytetty, ja sitten nuhteluja, jotka eivät suinkaan
olleet miellyttävämpiä siksi, että ne olivat äänettömiä ja että vain
surulliset silmäykset ja kyyneleiset katseet niitä antoivat. Sitten
saapui aviopari tuohon toiseen asteeseen, joka ei ole tavaton naineiden
kesken, kun vaimo huomaa, ettei kuherruskuukausien jumala olekaan
mikään jumala, vaan ainoastaan pelkkä kuolevainen, kuten me muutkin;
ja silloin hän katsahtaa sydämeensä ja katso! _vacuae sedes et inania
arcana_ [valtaistuimet ovat tyhjinä ja salaperäinen kadonnut]. Ja nyt,
jos oletetaan, että naisellamme on terävä äly ja oma loistava järjen
juoksunsa ja että tuo ihmeellinen lumous ja hulluus, joka johti hänet
ihailemaan jumalana hyvin tavallista kuolevaista on hänestä poissa --
niin mitä seuraa? He elävät yhdessä ja aterioivat yhdessä ja sanovat
toisilleen "armaani" ja "kultaseni", kuten tähänkin asti, mutta mies on
oma itsensä ja nainen oma itsensä. Lemmen unelma on kadonnut, niinkuin
kaikki muukin elämässä katoaa -- niinkuin kukkaset ja raivonpuuskat ja
surut ja ilotkin katoavat.
Hyvin todennäköistä on, että lady Castlewood oli herennyt ihailemasta
puolisoaan jo kauan ennen kuin hän kohosi polvistuneesta asemastaan,
mutta hän ei antanut perheensä lopettaa miehensä ihailemista.
Tuomitaksemme varakreiviä oikein täytyy sanoa, ettei hän koskaan
vaatinut näitä palveluksia. Hän nauroi ja laski leikkiä ja joi
pullonsa tyhjäksi ja kirosi ollessaan vihainen -- senkin hän teki
vallan liian jokapäiväisesti, ylevyyttä tavoittelematta -- ja koetti
parhaansa mukaan hävittää sitä juhlallisuutta, jolla hänen vaimonsa
näki hyväksi hänet ympäröidä. Ja nuoren Esmondin puolelta ei tarvittu
suurtakaan mielikuvitusta huomaamaan, että hänen omat aivonsa olivat
hänen isäntänsä aivoja paremmat, eikä varakreivi koskaan omaksunutkaan
mitään ylemmyyttä poikaan eikä kehenkään alamaiseensa nähden, paitsi
ollessaan loukkaantunut, jolloin hän saattoi ilmaista mielentilansa
kiroilemalla kovin häikäilemättömästi; hän päinvastoin luullakseni,
hemmoitteli pilalle "pastori Harryn", kuten hän nuorta Esmondia
nimitti, ylistämällä alati tämän lahjakkuutta ja ihailemalla tämän
lapsen omistamaa tietovarastoa.
Saattaa näyttää kiittämättömältä, että se, joka on saanut satoja
suosionosoituksia isännältään, puhuu muuten kuin kunnioittavalla
tavalla vanhemmistaan; mutta tämän kirjoittajalla on omia jälkeläisiä,
jotka hän on kasvattanut mahdollisimman vähäisellä määrällä sitä
orjuutta, jota vanhemmat nykyaikana vaativat lapsiltaan (ja jonka
velvollisuusnaamion takaa usein väijyy välinpitämättömyys, ylenkatse ja
kapinallisuus); ja samoin kuin hän ei toivoisi lastenlastensa uskovan
ja kuvaavan häntä tuumaakaan pitemmäksi kuin miksi luonto on hänet
tehnyt, samoin hän tahtoo entisistä ystävistäänkin puhua ilman vihaa,
mutta totuuden mukaisesti vähentämättä tai piirtämättä mitään muistiin
ilkeämielisyydestä.
Siis niin kauan kuin maailma kulki eteenpäin lordi Castlewoodin
toivomusten mukaan, hän oli hyvällä tuulella; luonteeltaan
hän oli teeskentelemättömän eloisa ja mukavuutta harrastava,
pitäen leikinlaskusta, erittäinkin alamaistensa parissa, ja oli
ihastuksissaan, kun he naurulla palkitsivat hänet. Hän oli erinomainen
urheilija -- ampui maaliin ja lennosta, kesytti varsoja, ratsasti
kilparadalla, heitti kiekkoa, pelasi kaikkia pelejä erinomaisen
taitavasti. Eikä hän ainoastaan osannut kaikkea tätä vaan tiesi myöskin
osaavansa sen; niinpä häntä petettiin usein hevoskaupoissa, hän kun
uskotteli tuntevansa hevoset paremmin kuin yksikään hevoskauppias;
veijarit, jotka veivät hänen rahansa, panivat hänet pelaamaan
kuulapeliä ja biljardia, ja hän palasi joka kerta Lontoosta surullisen
paljon köyhempänä, kuin oli ollut mennessään; sen osoitti hänen
asiainsa tila sitten, kun se äkillinen onnettomuus tuli, joka hänen
elämänsä juoksun päätti.
Hän piti komeasta pukeutumisesta ja kulutti yhtä monta tuntia päivässä
pukeutumiseensa kuin konsanaan elähtänyt kaunotar. Kymmenesosa hänen
päivästään kului hampaiden harjaamiseen ja tukan voiteluun; hänen
tukkansa oli kiharainen ja ruskea, ja sitä hän ei halunnut peittää
peruukin alle, jommoista melkein jokainen siihen aikaan käytti. (Nyt on
meille palautettu tukkamme nautinto-oikeus, mutta sen ohella puuteri
ja hiusvoide. Koskahan nämä aikamme hirveät päänrasitukset poistetaan
ja koska suodaan miesten käyttää omia värejään, mustaa, punaista
tai harmaata sellaisina, jommoisiksi luonto on ne tehnyt)? Ja koska
varakreivi piti siitä, että hänen vaimonsa oli hyvin puettu, ei tämä
säästänyt vaivoja miellyttääkseen siinä asiassa miestään; varmaankin
olisi lady rasvannut hiuksensa tai leikannut ne poiskin miehensä
pyynnöstä.
Esmond kummasteli palvellessaan paashina lordia ja ladyä päivän
toisensa jälkeen, kun kuuli mylordin kertovan vieraille, joita saapui,
samoja meluisia kaskuja, joille ei hänen ladynsä lakannut hymyilemästä
tai painamasta päätään alas eikä tohtori Tusher purskahtamasta
nauruun sopivassa paikassa, tai huudahtamasta: "Hyi mylord;
muistakaa papillista virkaani!" samalla kuitenkin osoittaen niin
laimeata vastustusta, että se vain yllytti lordia yhä enemmän. Lordi
Castlewoodin kertomukset kohosivat asteettain ja tulivat väkevämmiksi,
päivällisoluen sekä sen jälkeen tyhjennetyn pullon perästä; mylady
pakeni aivan ensimmäisen, kirkon ja kuninkaan onneksi juodun maljan
jälkeen jättäen herrat juomaan muut maljat kahden kesken.
Ja koska Harry Esmond oli hänen paashinsa, vapautettiin hänetkin
velvollisuuksistaan samaan aikaan. "Mylord on elänyt armeijassa
sotamiesten seurassa", oli hänen tapana sanoa pojalle, "ja siellä
suvaitaan suuria vapauksia. Sinä olet saanut erilaisen kasvatuksen, ja
minä uskon, että nämä asiat muuttuvat sinun tullessasi vanhemmaksi, ei
niin, että lordissa, joka on kuningaskuntamme parhaita miehiä, olisi
mitään virhettä". Ja niin tosiaankin näytti varakreivitär uskovan.
Kummallista on, mitä kaikkea mies saattaa tehdä, ja nainen kuitenkin
yhä pitää häntä enkelinä.
Ja koska Esmond on ottanut totuuden tunnuslauseekseen, täytyy myös
myöntää tuohon toiseen enkeliin, hänen emäntäänsä katsoen, että
tällä oli luonteenvika, joka tärveli hänen täydellisyyttään. Vaikka
hän oli toista sukupuolta kohtaan täydellisen kärsivällinen ja
lempeä, hän oli omaansa nähden muuttumattoman mustasukkainen; ja
todisteeksi siitä, että hänellä oli tämä vika, voimme mainita, että
vaikka hän myönsi omikseen tuhannet virheet, joita hänellä ei ollut,
niin häntä ei milloinkaan voitu saada myöntämään tätä virhettä.
Mutta jos Castlewoodiin saapui kauneuden varjoakin tavoitteleva
nainen, oli varmaa, että lady keksi hänessä jonkun virheen; mylord
usein silloin nauroi iloisella tavallaan ja kiusoitteli häntä tästä
hänen siveellisestä heikkoudestaan. Sievät palvelijattaret tulivat
tarjoutumaan palvelukseen, mutta heitä ei milloinkaan huolittu
Castlewoodiin. Taloudenhoitajatar oli vanha; ladyn oma seuranainen oli
karso ja rokonarpinen; palvelijattaret ja keittäjä olivat tavallisia
maalaistyttöjä, joille lady Castlewood oli ystävällinen, jommoiseksi
hänen luonteensa hänet teki melkein jokaista kohtaan: mutta heti kun
hänen täytyi joutua tekemisiin kauniin naisen kanssa, hän oli kylmä,
luotaan työntävä ja ylenkatseellinen. Maaseudun vallasnaiset huomasivat
tämän vian; ja vaikka kaikki miehet häntä ihailivat, valittivat heidän
vaimonsa ja tyttärensä hänen kylmyyttään ja oikukkaita ilmeitään
ja sanoivat Castlewoodin olleen miellyttävämmän lady Isebelin,
leskivarakreivittären aikana kuin nykyään. Aniharvat olivat emäntäni
puolella. Vanha lady Blenkinsop Jointure, joka oli ollut hovissa
kuningas Jaakko I:n aikana, piti aina hänen puoltaan; ja samoin vanha
neiti Crookshank, piispa Crookshankin tytär, Hextonista, joka muutamien
muiden samanlaisten kanssa julisti emäntäni enkeliksi. Mutta kauniit
naiset eivät olleet sitä mieltä; ja maaseudun mielipide oli, että lordi
oli vaimonsa tohvelin alla ja että tämä hallitsi häntä.
Toinen tappelu, jonka Harry Esmond taisteli, tapahtuu hänen ollessaan
neljätoistavuotias. Bryan Hawkshaw, Sir John Hawkshaw'n poika
laverteli, että mylady oli mustasukkainen ja hallitsi lordia, ja
saattoi siten Harryn sellaiseen raivoon, että hän hyökkäsi pojan
kimppuun niin rajusti, että poika, joka oli häntä kahta vaotta vanhempi
ja paljon suurempi, joutui pahasti tappiolle tässä ottelussa, kunnes
sen keskeytti ruokasalista saapuva tohtori Tusher. Bryan Hawkshaw
nousi seisaalle, nenä verissä, ja oli perin hämmästynyt, niinkuin
moni vanhempikin mies olisi saattanut olla, moisesta raivoisasta
hyökkäyksestä.
"Sinä pikkuinen kerjäläis-äpärä", hän uhkaili; "tästä minä vielä tapan
sinut."
Ja siihen hän olikin tarpeeksi suuri.
"Äpärä taikka ei", sanoi toinen hammasta purren, "minulla on miekkapari
ja jos tahdot kohdata minut kuin mies miehen pengermällä tänä iltana --"
Ja tässä loppui nuorten mestarien keskustelu, koska tohtori juuri
saapui. Hyvin todennäköistä on, ettei Hawkshaw, vaikka hän olikin
suuri, välittänyt jatkaa taistelua mokoman raivoisan vastustajan kanssa.