MINUT PANNAAN ROOMALAISKATOLISEN PAPIN KASVATETTAVAKSI JA KASVATETAAN
SIIHEN USKOON. -- VARAKREIVITÄR CASTLEWOOD.
Jos olisi ollut aikaa siihen ja jos hänen lapsellisia taipumuksiaan
olisi oikealla tavalla hoidettu, olisi Henry Esmond ollut
jesuiittapappi, ennenkuin hän vielä oli kahtatoista vuotta vanhempi
ja olisi voinut lopettaa päivänsä marttyyrinä Kiinassa tai Towerin
mäen uhrina; sillä niinä muutamina kuukausina, jotka he viettivät
yhdessä Castlewoodissa, mr. Holt sai kokonaan valtaansa pojan
ymmärryksen ja tunteet ja oli saanut hänet ajattelemaan, niinkuin
isä Holt koko sydämellään ajatteli, ettei mikään elämä ole niin
jalo, ei mikään kuolema niin suotava kuin se, jonka useat hänen
kuuluisan veljeskuntansa veljet olivat valmiit elämään ja kärsimään.
Rakkaudellaan, terävällä järjellään ja iloisuudellaan, joka
lumosi kaikki, vaikutusvallallaan, jota hän niin oikealla tavalla
osasi käyttää, salaperäisyydellään ja omaan persoonaansa nähden
osoittamallaan vaiteliaisuudella, joka lisäsi lapsen kunnioitusta
häntä kohtaan, hän saavutti Harryn täydellisen uskollisuuden ja olisi
sen epäilemättä säilyttänyt, elleivät häntä olisi kutsuneet muualle
suuremmat ja tärkeämmät suunnitelmat kuin pienen poikaparan ottaminen
veljeskuntaan.
Oltuaan muutamia kuukausia kodin rauhassa (mikäli heidän elämäänsä,
joka oli ainaista riitelyä, saattoi rauhaksi sanoa) jättivät lordi ja
lady maaseudun ja menivät Lontooseen ottaen rippi-isänsä mukaansa, ja
hänen pieni oppilaansa on tuskin milloinkaan vuodattanut katkerampia
kyyneleitä koko elämänsä aikana kuin useana yönä peräkkäin ensi kerran
erottuaan rakkaasta ystävästään, maatessaan yksinäisessä kamarissa,
joka oli sen huoneen vieressä, jota isä tavallisesti käytti. Harry
ja muutamat palvelijat jätettiin suuren talon ainoiksi asukkaiksi;
ja vaikka Harry uutterasti teki kaikki ne työt, jotka isä oli hänen
toimekseen antanut, jäi hänelle useita tunteja vapaaksi, ja hän luki
kirjastossa ja vaivasi pientä päätään niillä suurilla kirjoilla, jotka
hän sieltä löysi.
Jonkun ajan kuluttua pieni poika tottui paikan yksinäisyyteen ja
muisteli jälkeenpäin tätä elämänsä osaa aikana, joka ei ollut
onneton. Kun perhe oli Lontoossa, matkusti koko palveluskunta sinne
lukuunottamatta portinvartijaa -- joka sitäpaitsi oli oluenpanija,
puutarhuri ja puunhakkaaja -- sekä hänen vaimoaan ja lapsiaan.
Näillä oli asuntonsa portinvartijan tuvassa, jonka ovi johti linnan
pihalle; kappalaisen huoneen akkuna oli tasangolle päin; tämän huoneen
vieressä oli pieni kamari, jossa isä Holtilla oli kirjansa ja Harry
Esmondilla makuukomeronsa. Itäänpäin oleva linnan osa oli säästynyt
cromwellilaisten tykeiltä, joiden patteri oli läntiselle pihalle päin
olevalla kukkulalla; niinpä olikin tässä itäisessä osassa vain vähän
hävityksen merkkejä, lukuunottamatta kappelia, jonka Edward VI:n
aikuiset maalatut akkunat tasavaltalaiset olivat rikkoneet. Isä Holtin
aikana Harry Esmond toimi hänen tuttavallisena ja uskollisena pikku
palvelijanaan -- pudistellen hänen vaatteensa, järjestellen hänen
papilliset pukunsa, hakien hänelle vettä kaivosta kauan ennen päivän
sarastusta, valmiina juoksemaan mihin tahansa rakastetun pappinsa
palvelukseksi. Kun isä lähti pois, hän lukitsi yksityishuoneensa; mutta
huone, jossa kirjat olivat, jäi pienen Harryn käytettäväksi. Ellei
ota lukuun isä Holtin seuraa, oli poika ollut, yhtä yksinäinen lordi
Castlewoodin kotonakin ollessa.
Ranskalainen nero on sanonut, ettei kukaan ole sankari
kamaripalvelijansa silmissä, ja vähemmänkin terävät silmät kuin
varakreivittären pienellä paashilla oli, riittivät näkemään, että
ladyllä oli paljon ominaisuuksia, jotka eivät olleet millään tavoin
ylistettäviä huolimatta siitä, miten paljon mrs. Tusher häntä kehui
ja imarteli. Kun isä Holt ei ollut lähellä, hän, jonka vallassa tuo
aviopari täydelleen oli, riitelivät varakreivi ja varakreivitär,
solvaillen toisiaan, saattaen palvelijat nauramaan ja pelästyttäen
toimessaan olevan pikku paashin. Poika parka vapisi emäntänsä edessä,
joka nimitti häntä sadoin haukkumanimin ja joka ilman muuta läimäytteli
hänelle korvapuusteja ja viskasi hopeamaljan päin pojan kasvoja,
vaikka maljan varakreivittärelle vieminen päivällisen jälkeen kuului
pojan velvollisuuksiin. Lady on korvannut myöhemmin osoittamallaan
hyvyydellä tämän kovuuden, joka epäilemättä teki pojan lapsuuden
hyvin onnettomaksi. Olihan varakreivitär itsekin onneton siihen
aikaan, ihmisparka, ja hän vaati alamaisensa elämään samaa surullista
elämää. Luulen, että lordi pelkäsi häntä yhtä paljon kuin paashikin,
ja talon ainoa henkilö, joka hallitsi häntä, oli mr. Holt. Henry oli
aivan haltioissaan ilosta, kun isä aterioi pöydässä ja kun poika sai
tilaisuuden pujahtaa tämän seuraan ja lörpötellä tämän kanssa myöhemmin
tai lukea tai kävellä hänen kanssaan. Onneksi rouva varakreivitär
ei noussut ennenkuin puolipäivän aikaan. Taivas armahtakoon
kamaripalvelijatar raukkaa, jolle oli uskottu ladyn pukeminen! Olen
usein nähnyt tuon onnettoman tulevan punaisin silmin huoneesta,
jossa nuo pitkäveteiset ja salaperäiset kreivittären pukeutumismenot
suoritettiin, ja kuullut lautapelilaatikon kannen kolahtavan mrs.
Tusherin sormille, kun tämä pelasi huonosti tai kun peli kulki väärään
suuntaan.
Siunattu olkoon kuningas, joka otti käytäntöön kortit, ja piketin
ja cribbagen jalot keksijät, sillä nuo pelit veivät vähintään
kuusi tuntia, hänen armonsa päivästä, jonka ajan kuluessa hänen
perheensä hengitti vapaasti. Usein lady julistikin, että hän
ilman tätä ajanvietettä kuolisi. Toinen toisensa jälkeen hänen
alamaisensa vaihtuivat vartiossa, -- vaarallista oli olla hänen
armonsa vastapelaajana -- ja ottivat korttivelvollisuuden käsiinsä.
Mr. Holtilla oli tapana istua hänen kanssaan pikettiä pelaamassa
useita tunteja peräkkäin, jonka ajan varakreivitär käyttäytyi
soveliaasti; ja luulen, että tohtori Tusher olisi jättänyt pitäjäläisen
kuolinvuoteelleen, jos häntä olisi tultu kutsumaan Castlewoodiin
pelaamaan ratkaisevaa peliä emäntänsä kanssa. Joskus, kun he olivat
hyvissä väleissä, lordikin otti osaa peliin. Näiden toverien ohella
kreivittärellä oli uskollinen emäntä Tusher ja pari kolme seuranaista,
jotka Henry Esmond voi aikanaan muistaa. He eivät voineet kestää
tuota hienoa tointa kauankaan; toinen toisensa perään koetti ja
epäonnistui. Näillä ja taloudenhoitajalla ja pikku Henry Esmondilla
oli oma pelipöytänsä. Naisraukat! heidän elämänsä oli vielä paljon
kovaosaisempi kuin paashin. Hän oli jo sikeässä unessa kääriytyneenä
pieneen vuoteeseensa, kun he yhä istuivat hänen armonsa luona, lukien
hänet uneen _News Letterin_ ja _Grand Cyruksen_ avulla. Kreivitär sai
tavallisesti laatikoittain uusia näytelmiä Lontoosta, ja Harrya oli
kielletty selkäsaunan uhalla tutkimasta niitä. Pelkäänpä, että hän
ansaitsi tuon rangaistuksen tuhkatiheään ja saikin sen toisinaan. Isä
Holt antoi sen pari kolme kertaa yllättäessään nuoren huimapään tyynyn
alta Shadwellin tai Wycherleyn häijynilkisen hauskan huvinäytelmän.
Nämä olivat lordin lempilukemista mikäli hän yleensä luki. Mutta häntä
ei miellyttänyt lukeminen, eikä, kuten hänen pieni paashinsa luuli
huomanneensa, mikään työ suuressa määrin.
Nuoresta Harry Esmondista tuntui aina, että hänen isäntänsä kohteli
häntä lempeämmin silloin, kun ei hänen vaimonsa ollut saapuvilla, ja
toisinaan lordi Castlewood vei pojan pienelle metsästysretkellekin.
Lordi pelasi mielellään korttia ja lautapeliä hänen kanssaan,
-isäntänsä mielihyväksi poika, oppi pelit -- ja alkoi päivä päivältä
pitää hänestä enemmän, osoittaen erityistä suosiota, jos isä Holt
antoi hänestä hyvän lausunnon, taputtaen häntä päähän ja luvaten pitää
pojasta huolen. Lordi ei kuitenkaan osoittanut ladyn läsnäollessa
mitään sellaisia lempeyden merkkejä ja koetti kohdella poikaa
karkeasti, moittien häntä ankarasti pienistä virheistä, mitä hän
tavallaan pyysi anteeksi nuorelta Esmondilta heidän ollessaan kahden
kesken, sanoen että ellei hän olisi puhunut tylysti, olisi sen tehnyt
kreivitär ja ettei hänen kielensä ollut aivan yhtä ilkeä kuin hänen
ladynsä -- seikka, josta poika, niin nuori kuin hän olikin, oli
täydelleen selvillä.
Suuria valtiollisia tapahtumia sattui koko tämän ajan, mutta näihin
asioihin ei yksinkertainen nuori paashi kiinnittänyt mitään huomiota.
Mutta eräänä päivänä ajaessaan naapurikaupunkiin kreivittären vaunun
astinlaudalla vaunuissa oli kreivi, kreivitär ja isä Holt -- kokoontui
suuri kansanjoukko pilkaten ja ivaten vaunun ympärille huutaen:
"Eläkööt piispat!" "Alas paavi! pois paavi! Iisebel, Iisebel!" niin
että kreivi alkoi nauraa ja kreivittären silmät pyöriä vihasta, sillä
hän oli yhtä rohkea kuin naarasleijona eikä pelännyt mitään; kun taas
mr. Holt, kuten Esmond näki paikaltaan astimelta, nojautui taaksepäin
hätääntyneenä, huutaen kreivittärelle: "Jumalan tähden, madame, älkää
puhuko älkääkä katsoko akkunasta; istukaa hiljaa." Mutta varakreivitär
ei totellut tätä isän viisasta käskyä; hän työnsi päänsä vaunun
akkunasta ja kirkaisi kuskille: "Raivaa tiesi, Jaakko, noiden lurjusten
läpi ja käytä piiskaasi!"
Väkijoukko vastasi ulvovalla pilkkanaurulla ja uusilla: "Iisebel,
Iisebel" huudoilla. Lordi yhä vain yltyi nauramaan: hän oli
hidasverinen herra; mikään ei näyttänyt häntä yleensä kiihdyttävän,
vaikka olen nähnyt hänen kehoittavan ja huutavan koiriaan hyvin
reippaasti ja hänen kasvojensa (jotka tavallisesti olivat hyvin
keltaiset ja tyynet) käyvän aivan punaisiksi ja iloisiksi kiitäessämme
tasankoja jäniksen jälkeen ja nauravan ja kiroilevan ja hurraavan
kukkotaistelussa, josta urheilusta hän paljon piti. Ja nyt, kun
väki alkoi pilkata hänen vaimoaan, hän nauroi näyttäen hieman
vahingoniloiselta, aivan kuin olisi odottanut kilpailua ja ajatellut,
että varakreivitär ja väkijoukko olivat tasaväkisiä.
Jaakko-kuski pelkäsi varmaankin enemmän emäntäänsä kuin väkijoukkoa,
sillä hän käytti piiskaansa käskyn mukaan ja poika, joka ratsasti
ensimmäisen parivaljakon ohjaajana (varakreivitär kulki aina
kuusivaljakolla), löi suitsilla hartioihin erästä miestä, joka ojensi
kättään etumaisen hevosen ohjiin tarttuakseen.
Oli toripäivä, ja maalaisväki oli kaikki koossa siipikarjakoreineen,
munineen ja sen semmoisine tavaroineen. Tuskin valjakonratsastaja oli
lyönyt miestä, joka aikoi ottaa kiinni hänen hevosensa, kun suuri
kaalinkupu pyrähti kieppuen vaunuihin, aivan kuin suuri kanuunankuula,
ja kreivi alkoi yhä enemmän nauraa, sillä se löi kreivittäreltä viuhkan
kädestä ja maksahti päin isä Holtin vatsaa. Sitten seurasi porkkana- ja
perunakuuro.
"Taivaan tähden, olkaa hiljaa!" sanoi mr. Holt; "emme ole enää
kymmenenkään askeleen päässä 'Bellin' holvikäytävästä, jossa portti
voidaan sulkea meidän jälkeemme ja tämä _Canaille_ [roskajoukko] pitää
ulkopuolella."
Pieni paashi oli vaunun astimella, ja eräs mies väkijoukosta
heitti häntä perunalla, joka sattui häntä silmään, jolloin onneton
pikku raukka alkoi huutaa; mies, lihava, suuri kaupunkilainen
satulasepänsälli, nauroi. "Oh! senkin --keleen ulvova paavilaisäpärä",
hän sanoi ja kumartui ottamaan toista perunaa. Väkijoukko oli sillä
aikaa kokoontunut aivan hevosten ja majatalon oven väliin, ja vaunut
pysähtyivät kokonaan. Mylord hyppäsi vaunuista reippaasti kuin poika,
paashin puolella olevasta ovesta, kiskaisten pikku Henryn sen taakse ja
otti kiinni perunanheittäjän kauluksesta silmänräpäyksessä. Seuraavalla
hetkellä olivat konnan jalat ilmassa ja hän putosi tömähtäen
kivitykselle.
"Sinä kelvoton konna!" ärjyi lordi, "mokoma kirkuva roskajoukko! kuinka
te uskallatte ahdistaa lapsia ja loukata naisia? Yritäpä kertakaan
uudelleen noihin vaunuihin, sinä luikkija, siannahkainen rajasuutari,
niin Herra nähköön, lähetän miekkani lävitsesi!"
Muutamat väkijoukosta huusivat: "Hurraa, mylord!" sillä he tunsivat
hänet, ja satulasepän sälli oli tunnettu nyrkkisankari, melkein toista
vertaa isompi mies kuin mylord.
"Väistykää tieltä", huusi tämä (hän puhui korkealla, terävällä
äänellä, mutta tavattoman arvokkaasti). "Väistykää ja antakaa hänen
armonsa kreivittären vaunujen kulkea!" Miehet, jotka olivat vaunujen
ja "Bellin" portin välillä, todellakin väistyivät ja hevoset menivät
portista, ja mylord käveli niiden perästä hattu päässään.
Kun hän oli menemäisillään portista, josta vaunut olivat juuri
kulkeneet, alkoi toinen huuto, "pois paavin valta -- alas
katolilaiset!" Mylord kääntyi ja katsahti heihin vielä kerran.
"Jumala suojelkoon kuningasta!" huusi hän kaikin voimin. "Kuka uskaltaa
solvata kuninkaan uskontoa? Sinäkö, sinä kirottu virren vinkuja,
rajasuutari ja niin totta kuin olen tämän kreivikunnan viranomainen,
vangitsen sinut!" Mies vetäytyi pois ja mylord palasi takaisin
kaikella ajan arvokkuudella. Mutta kun pieni kiihko, jonka kohtaus
oli aiheuttanut, oli ohitse ja puna sammui mylordin kasvoilta, hän
vajosi tavalliseen velttouteensa ja leikki pienen koiransa kanssa ja
haukotteli, kun mylady puhutteli häntä.
Väkijoukko oli eräs niistä monituhatlukuisista joukoista, jotka
maleksivat maata siihen aikaan, vaatien niiden seitsemän piispan
vapauttamista, jotka juuri oli tuomittu ja joista pieni Henry
Esmond siihen aikaan tiesi tuskin mitään. Hextonissa oli käräjät ja
"Bellissä" suuri ylimystön kokous, ja mylordin palvelijoilla oli
yllään uudet, livreansa ja Harryllä pienoinen sininen hopeakoristeinen
puku, jota hän käytti juhlatilaisuuksissa. Ja ylimystö tuli ja
puhutteli mylordia, ja tuomari oli puettu punaiseen kaapuun näyttäen
hyvin mahtavalta henkilöltä, ja lausui erikoisia kohteliaisuuksia
mylordille ja myladylle, joka oli kovin mahtava. Harry muistaa, että
hänen laahustintaan kantoivat hänen seuranaisensa. "Bellin" suuressa
huoneessa oli iltahuvit ja tanssiaiset ja toiset kreivikunnan perheiden
nuoret herrat olivat sitä katsomassa niinkuin Harrykin. Eräs niistä
pilkkasi hänen mustaa silmäänsä, joka perunakuulasta oli ajetuksissa;
ja toinen nimitti häntä äpäräksi, jonka johdosta hän ja Harry joutuivat
nyrkkisille. Mylordin serkku, eversti Esmond Walcotesta, oli siellä ja
erotti nuo kaksi poikaa -- pitkä, vahvarakenteinen herra, jolla oli
sievät, hyvät kasvot. Poika ei tietänyt, miten läheisesti hän myöhemmin
oli liittyvä eversti Esmondiin ja miten paljosta hyvyydestä hän sai
olla tälle kiitollisuuden velassa.
Näiden kahden perheen välillä ei vallinnut hyvinkään lämmin rakkaus.
Myladylla ei ollut tapana sääliä eversti Esmondia hänestä puhuessaan,
syistä, joihin jo on viitattu, mutta joista Harry Esmondin, kovin
nuoren ikänsä vuoksi, ei voitu otaksua tietävän mitään.
Hyvin pian tämän jälkeen mylord ja mylady menivät Lontooseen isä Holtin
seurassa jättäen paashin kotiin. Pikku miehellä oli Castlewoodin suuri
linna kokonaan käytettävänään, tai hänellä ja taloudenhoitajalla
emäntä Worksopilla, yhteisenä. Tuo vanha nainen oli jokin perheen
etäinen sukulainen ja protestantti, mutta luja konservatiivi ja
kuningasmielinen, kuten kaikki Esmondit. Henry kävi koulua tohtori
Tusherin luona tämän ollessa kotona, mutta tohtorinkin aika oli hyvin
rajoitettua. Kaikkialla oli hyvin levotonta ja kiihkeätä, Castlewoodin
pienessä, hiljaisessa kylässäkin, jonne tuli eräs joukkio kaupungista.
Nämä olisivat rikkoneet Castlewoodin ikkunat, mutta kylän kansa ajoi
tiehensä heidät. Ottipa linnan puolustukseen osaa vanha Sievewrightkin,
tasavaltalainen seppä; sillä kreivitär, vaikka olikin katolilainen ja
vaikka hänellä oli paljon omituisia tapoja, oli lempeä vuokralaisia
kohtaan ja Castlewoodin linnassa oli aina yltäkyllin lihaa ja
vuodevaatteita ja lääkkeitä köyhille. Kuningaskunta vaihtoi omistajaa
kreivin ja kreivittären poissaollessa. Jaakko kuningas oli pakomatkalla
ja hollantilaiset tulossa; heistä ja Oranian prinssistä oli mrs.
Worksopin tapana kertoa kauhistuttavia kertomuksia joutilaalle pikku
paashille.
Poika rakasti suuren talon hiljaisuutta. Hänellä oli kaikki
näytelmäkirjat vapaasti luettavinaan, eikä isä Holt ollut häntä
kurittamassa, ja sadoittain lapsekkaita puuhia ja huvituksia sekä
ulkona että sisällä. Ne tekivät hänen olonsa hyvin hauskaksi.