Jonkun aikaa tämän jälkeen Castlewood palasi Lontooseen ja lähetti
erään käskyläisensä pieneen tupaseen Ealingin kylään, jossa jonkun
aikaa oli asunut eräs vanha ranskalainen pakolainen nimeltä Pastoureau,
eräs niitä, jotka Ranskan kuninkaan hugenottivaino oli tuonut tähän
maahan. Tämän ukon luona asui pikkuinen poika, jota nimitettiin
Henry Thomasiksi. Vähän aikaa ennemmin hän muisti asuneensa muualla,
paikassa, joka myös oli Lontoon läheisyydessä, kangaspuiden ja rukkien
keskellä. Siellä oli ollut loppumattomiin virsien veisaamista ja
kirkonkäyntiä ja kokonainen siirtokunta ranskalaisia.
Pojalla oli siellä ollut hyvin rakas ystävä, joka kuoli ja jota hän
nimitti tädiksi. Täti saattoi joskus unissa tulla hänen luokseen, ja
hänen kasvonsa, vaikka ne olivatkin jokapäiväiset, olivat pojasta
tuhat kertaa rakkaammat kuin mrs. Pastoureaun, Bon Papa Pastoureaun
uuden vaimon, joka tuli Papan luokse tädin mentyä pois. Ja siellä,
Spittlefieldissä, joksi sitä tavallisesti sanottiin, asui George-setä,
joka hänkin oli kutoja, ja joka tavallisesti kertoi Henrylle, että tämä
oli oikeastaan herrassäätyinen lapsi, jonka isä oli kapteeni ja äiti
enkeli.
Kun hän sanoi niin, kohotti Bon Papa tavallisesti katseensa
kangaspuistaan, jolla hän kirjaili kauniita silkkikukkasia, ja sanoi:
"Enkeli! hänhän on tuon Babylonian porton palvojia." Bon Papa puhui
aina Babylonian portosta. Bon Papalla oli pikkuinen huone, jossa hän
aina saarnaili ja lauloi virsiä suureen vanhaan nenäänsä. Pikku Henry
ei pitänyt tuosta saarnaamisesta; hän piti enemmän niistä kauniista
saduista, joita tädillä oli tapana hänelle kertoa. Bon Papan vaimo
ei milloinkaan kertonut hänelle kauniita satuja; hän vain riiteli
George-sedän kanssa, ja tämä lähti pois.
Tämän jälkeen Henryn Bon Papa ja hänen vaimonsa ja kaksi lasta, jotka
vaimolla oli edellisestä avioliitosta, tulivat Ealingiin asumaan.
Uusi vaimo antoi omille lapsilleen kaikkea hyvää ja Henrylle monta
selkäsaunaa, joiden syytä poika ei ymmärtänyt. Lyöntien ohella
hän sai tältä rumia nimiä, joita ei tässä tarvitse mainita vanhan
Pastoureaun tähden, joka yhä oli toisinaan ystävällinen. Noiden päivien
onnettomuus on jo kauan sitten anteeksi annettu, vaikka ne luovatkin
surunvoittoisen varjon lapsen varhaisvuosiin, ja tämä surunvoittoisuus
on häntä seuraava hänen viimeiseen päiväänsä asti: Puun kasvu riippuu
siitä, miten vesa on väännetty; ja ainakin se, joka on lapsena kärsinyt
eikä ole kokonaan turmeltunut varhaisessa onnettomuuden koulussa, oppii
olemaan lempeä ja kärsivällinen pieniä lapsia kohtaan.
Harry oli kovin iloinen, kun mustiinpuettu herra, asestettu palvelija
takanaan, tuli ratsullaan hakemaan häntä Ealingista. Ilkeä emintimä,
joka omien lastensa tähden oli laiminlyönyt häntä, antoi hänelle
illallista aivan riittävästi iltaa ennen hänen lähtöään ja yllinkyllin
myös lähtöaamuna. Äitipuoli ei häntä enää kertaakaan lyönyt ja käski
lapsia pysyttelemään hänestä erillään. Toinen näistä oli tyttö, eikä
Harry milloinkaan olisi saattanut lyödä tyttöä; ja toinen oli poika,
jota hän helposti olisi voinut kurittaa, mutta tämä huusi aina, ja
silloin emäntä Pastoureau purjehti apuun käsivarret varstoina. Hän pesi
Harryn kasvot ainoastaan silloin kuin tämä lähti pois, eikä kertaakaan
tämän toimituksen jälkeen antanut hänelle korvapuustia. Emäntä taisi
vähän nyyhkyttää, kun mustiinpuettu herra tuli poikaa hakemaan;
ja vanha Pastoureau katsahti äkäisesti olkansa yli outoon herraan
antaessaan pojalle siunauksensa, ja murisi jotain punaisesta portosta.
Mestari oli käynyt hyvin vanhaksi ja oli jo melkein kuin lapsi. Emäntä
Pastoureaulla oli tapana pyyhkiä hänenkin nenänsä kuten lasten. Emäntä
oli suuri, pyylevä, sievännäköinen nuori nainen, mutta vaikka hän
koettikin näyttää itkevältä, piti Henry sitä vain teeskentelynä, ja
juoksi varsin ihastuneena hevosen luo, jonka selkään lakeija hänet
auttoi.
Tämä lakeija oli ranskalainen; hänen nimensä oli Blaise. Lapsi
puhutteli häntä hänen omalla kielellään varsin hyvin, tunsipa tuon
kielen vielä paremminkin kuin englanninkielen, koska hän oli näihin
asti asunut pääasiallisesti ranskalaisten luona, ja toiset Ealingin
pojat sanoivatkin häntä pikku ranskalaiseksi. Pian Henry oppi puhumaan
englanninkieltä virheettömästi, unohtaen pikkuisen ranskansa: lapsethan
unohtavat niin helposti. Lapsella oli muutamia varhaisimpia muistoja
toisenlaisesta maasta ja kaupungista, jossa oli suuria valkeita
taloja ja laiva. Mutta nämä olivat pojalle varsin hämäriä asioita,
ja hämäräksi Ealingin muistokin pian tuli, ainakin suuri osa hänen
kärsimyksistään siellä.
Lakeija, jonka edessä hän ratsasti oli hyvin vilkas ja puhelias ja
ilmoitti pojalle, että herra, joka ratsasti hänen edellään, oli
herra varakreivin kappalainen, isä Holt -- että Henryä nyt tultiin
nimittämään nuoriherra Henry Esmondiksi -- että mylord varakreivi
Castlewood oli pojan kummi, -- että hän tuli tästedes asumaan suuressa
Castlewoodin kartanossa... shiren kreivikunnassa, jossa hän tuli
näkemään rouva kreivittären, joka oli ylhäinen rouva. Ja niinpä Henry
Esmond tuotiin Lontooseen, istuen vaipalla Blaisen satulan edessä, ja
hienoon kaupunginosaan, jonka nimi oli Covent Garden, jonka lähellä
pojan isäntä asui.
Mr. Holt, pappi, otti lasta kädestä ja vei hänet tämän jalosukuisen
herran luo, suuren, väsyneeltä näyttävän herran, jolla oli päässään
iso myssy ja päällään kukikas aamunuttu ja joka imeskeli appelsiineja.
Herra taputti Henryä päähän ja antoi hänelle appelsiinin.
"C'est bien ça" [Hyvä on], hän sanoi papille silmäiltyään lasta, ja
mustiinpuettu herra kohautti olkapäitään.
"Antaa Blaisen viedä hänet ulos huvittelemaan". Ja huvittelemaan
läksivät poika ja palvelija. Henry kulki hyppyaskelin, niin häntä
ilahdutti tämä retki.
Hän on muistava elämänsä loppuun asti noiden päivien huvit. Monsieur
Blaise vei hänet katsomaan näytelmää taloon, joka oli tuhannen kertaa
suurempi ja kauniimpi kuin koju Ealingin markkinoilla; ja seuraavana
onnellisena päivänä he kävivät joella terveysvettä juomassa. Henry näki
Lontoon sillan, joka näytti kadulta, sekä sen varrella olevat talot
ja kirjakaupat ja Lontoon Towerin valleineen ja suurine vallihaudassa
olevine leijonineen ja karhuineen -- kaiken Monsieur Blaisen seurassa.
Viimein, eräänä varhaisena aamuna koko seurue lähti maalle -- nimittäin
lordi ja tuo toinen herra, jonka takana naisten satulalla istuivat
Monsieur Blaise ja Henry; vielä oli kaksi tai kolme pistooleilla
varustettua miestä, jotka johtivat kuormahevosia. Ja koko matkan
ranskalainen kertoi pikku Henrylle rosvojuttuja, jotka saivat lapsen
hiukset nousemaan pystyyn, kauhistuttaen häntä niin, että kun he
lepäsivät tien varrella suuressa synkässä majatalossa, Henry pyysi
saada nukkua samassa huoneessa jonkun palvelijan kanssa, ja isä Holt,
herra, joka ratsasti mylordin kanssa, armahti häntä antaen lapselle
pienen vuoteen omassa kamarissaan.
Henryn teeskentelemätön puhe ja vastaukset nähtävästi taivuttivat
tämän herran suosimaan poikaa, sillä seuraavana päivänä mr. Holt sanoi
Henrylle, että tämä sai ratsastaa hänen takanaan eikä ranskalaisen
lakeijan; ja hän teki koko matkan tuhansia kysymyksiä lapselle --
hänen kasvatusveljistään ja sukulaisistaan Ealingissa, mitä hänen
vanha isoisänsä oli hänelle opettanut, mitä kieliä hän puhui, osasiko
hän lukea ja kirjoittaa ja laulaa j.n.e. Ja mr. Holt sai tietää että
Henry osasi lukea ja kirjoittaa ja osasi molempia, sekä ranskan- että
englanninkieltä, täydellisesti. Mutta kun hän kysyi Henryltä
laulamisesta, alkoi poika laulaa hymniä Martti Lutherin nuotilla, joka
sai mr. Holtin nauramaan, ja hänen _grand parrain'insa_, jolla oli
nauhakoristeinen hattu ja peruukki, myös nauroi, kun Holt kertoi tälle
mitä lapsi lauloi. Näytti siltä, ettei tohtori Martti Lutherin hymnejä
laulettu kirkoissa, joissa mr. Holt saarnasi.
"Sinä et saa koskaan enää laulaa tuota laulua, kuuletko, pikkumies?"
sanoi herra kreivi, heristäen sormeaan.
"Mutta koetamme opettaa sinulle paremman, Henry," sanoi mr. Holt. Ja
lapsi vastasi, sillä hän oli hyväoppinen lapsi ja luonteeltaan hellä,
että hän piti kauniista lauluista ja tahtoi oppia kaikkea mitä herra
hänelle opetti. Sinä päivänä hän miellytti herroja puheellaan niin,
että he antoivat hänen aterioida kanssaan majatalossa ja rohkaisivat
häntä lörpöttelyssään, ja monsieur Blaise, jonka kanssa hän ratsasti ja
aterioitsi edellisenä päivänä, palveli nyt häntä pöydässä.
"Hyvä on, hyvä on!" sanoi Blaise sinä iltana (omalla kielellään),
kun he taas lepäsivät majatalossa. "Olemme pikkuinen lordi täällä;
olemme nyt pikkuinen lordi: saamme nähdä mitä olemme, kun tulemme
Castlewoodiin, jossa mylady on."
"Koska tulemme Castlewoodiin, monsieur Blaise?" kysäisi Henry.
"_Parbleu_! [Totta tosiaan!] lordi ei liiaksi rasita itseään", sanoi
Blaise virnistäen; eikä lordi tosiaankaan näyttänyt olevan kiireissään,
sillä hän kulutti kolme päivää tuolla matkalla, jonka Henry Esmond on
usein senjälkeen ratsastanut noin kahdessatoista tunnissa. Kahtena,
viimeisenä päivänä Harry ratsasti papin seurassa, joka oli niin hyvä
hänelle, että lapsi oli alkanut kovin kiintyä häneen ja tuli oikein
tuttavalliseksi hänen kanssaan matkan päättyessä, ja tuskin hänellä
oli pienessä sydämessään ainoatakaan ajatusta, jota ei hän sillä välin
olisi uskonut uudelle ystävälleen.
Viimein, kolmannen päivän illalla, he tulivat erääseen kylään, joka oli
tasangolla jalavain kehystämänä ja oli hyvin kaunis. Kaikki ihmiset
siellä ottivat hatun pois päästään ja kumarsivat herra kreiville,
joka heikosti nyökkäsi heille kaikille. Siellä oli pyylevä henkilö
papinkauhtanassa ja leveälierinen hattu päässä. Hän kumarsi syvempään
kuin kutkaan toiset ja hänen kanssaan sekä mylord että mr. Holt
vaihtoivat muutaman sanan.
"Tämä, Henry, on Castlewoodin kirkko", sanoi mr. Holt, "ja tässä on
sen kulmakivi, oppinut tohtori Tusher. Nosta hattuasi, junkkari, ja
tervehdi tohtori Tusheria!"
"Tulkaa illalliselle, tohtori", sanoi mylord, jolloin tohtori kumarsi
uudestaan syvään, ja seurue jatkoi matkaansa komeaan taloon, joka oli
heidän edessään. Siellä oli useita harmaita torneja tuuliviireilleen,
ja talon akkunat liekehtivät auringonpaisteessa, ja hyvin suuri joukko
peltovariksia lensi sujahtaen heidän päänsä yli metsään talon taakse,
kuten Henry saattoi nähdä, ja mr. Holt kertoi hänelle, että nekin
asuivat Castlewoodissa.
He tulivat taloon ja menivät holvin läpi pihalle, jonka keskellä
oli suihkulähde; ja tänne saapui useita miehiä ja he pitivät lordin
jalustinta, kun hän astui ratsulta, ja osoittivat suurta kunnioitusta
myöskin mr. Holtille. Lapsesta tuntui, että palvelijat katsoivat häntä
uteliaasti ja hymyilivät toinen toisilleen; ja hän muisti mitä Blaise
oli hänelle sanonut heidän ollessaan Lontoossa, kun Henry oli puhunut
kummi-isästään ja ranskalainen oli sanonut: "_Parbleu!_ kyllähän
sen näkee, että mylord on kummi-isäsi", joiden sanojen merkitystä
ei poikaraukka silloin tietänyt, vaikka hän oppi käsittämään niiden
totuuden pian jälkeenpäin, eikä hänen häpeänsä ollutkaan pieni, kun hän
sai sen tietää ja sitä ajatteli.
Heti kun he olivat astuneet ratsuiltaan, mr. Holt otti Harryä kädestä,
johtaen hänet pihan läpi matalasta ovesta huoneisiin, jotka olivat
rakennetut maakerrokseen, joista yhden isä Holt sanoi tulevan pojan
kamariksi, toinen käytävän toisella puolella oli taas isän oma
kamari. Niin pian kun pikku miehen kasvot oli pesty ja isän oma puku
järjestetty, johti Harryn opas hänet vielä kerran ovelle, josta mylord
oli saapunut käytävään, ja ylös rappusia ja eteishuoneen läpi myladyn
vastaanottohuoneeseen -- jonka veroista upeudessa ei Harry ollut
milloinkaan nähnyt, eipä edes Lontoon Towerissakaan, jossa juuri oli
käynyt. Kamari olikin runsaasti koristeltu kuningatar Elisabethin
aikuiseen tapaan, suuret maalatut akkunat kummassakin päässä ja
kirjailtuja seinä verhoja, jotka värillisen lasin läpi paistava aurinko
kirkasti tuhansiin väreihin; ja juhla-asussaan lieden ääressä istui
eräs nainen, jonka luo pappi vei Harryn, joka kovin hämmästyi tämän
ulkonäköä.
Rouva varakreivittären kasvot olivat tuhritut valkoisella ja
punaisella värillä silmiin asti, joille maali antoi yliluonnollisen
hohteen; hänellä oli pitsitorni päässään ja tornin alla oli kimppu
mustia kiharoita -- lainakiharoita -- joten ei ollut ihmekään,
että pikkuinen Harry Esmond pelästyi, kun hänet esitettiin hänen
armolleen -- jolloin hyvä pappi toimitti juhlamenojen ohjaajan virkaa
juhlallisessa esityksessä -- ja Harry tuijotti kreivitärtä silmin,
jotka olivat melkein yhtä suuret kuin tämänkin, samalla tavalla
kuin hän oli tuijottanut näyttelijättäreen, joka näytteli ilkeän
murhenäytelmäkuningattaren osaa, kun näyttelijät olivat tulleet
Ealingiin markkinoille. Kreivitär istui suurella tuolilla lieden
ääressä. Hänen sylissään oli lintukoira, joka haukkui raivoisasti,
pienellä pöydällä hänen vieressään oli hänen armonsa nuuskarasia ja
sokerimantelilaatikko. Hänellä oli yllään musta samettipuku ja levätti
liekinväristä brokaadia. Hänellä oli yhtä monta sormusta sormissaan
kuin vanhalla Banbury Crossin naisella, ja kauniit pienet jalat, joita
lady mielellään näytteli, ja sukissa suuret kultakellot ja jalassa
punakorkoiset valkoiset tohvelit; ja myöskin tuoksu tulvahti hänen
vaatteistaan aina, kun hän liikkui tai poistui huoneesta, nojaten
kilpikonnanluiseen keppiinsä, pikkuisen Raivon haukkuessa hänen
kintereillään.
Mrs Tusher, pastorin vaimo, oli varakreivittären luona. Hän oli ollut
tämän kamarineitinä entisen lordin aikana ja koska hän oli sydämestään
kiintynyt toimeensa, otti hän luonnollisesti sen uudelleen vastaan, kun
Castlewoodin varakreivitär palasi asumaan isänsä taloon.
"Esittelen teidän armollenne sukulaisenne ja pienen kunniapaashinne,
nuoriherra Henry Esmondin", sanoi mr. Holt, kumartaen syvään melkein
koomillisen nöyristelevästi. "Tehkää kaunis kumarrus hänen armolleen,
monsieur, ja sitten toinen vähäisempi kumarrus madame Tusherille,
Castlewoodin miellyttävälle papittarelle."
"Täällä olen elänyt, ja toivon saavani kuolla, sir", sanoi madame
Tusher, heittäen terävän katseen lapsoseen ja sitten lady Castlewoodiin.
Tähän oli pojan koko huomio jonkun aikaa kiintynyt. Hän ei voinut pitää
suuria silmiään poissa tästä. Ealingin keisarinnan jälkeen hän ei ollut
nähnyt mitään niin peloittavaa.
"Miellyttääkö ulkonäköni sinua, pikku paashi?" kysyi lady.
"Hänelläpä täytyisikin olla kovin vaatelias maku, ellei se
miellyttäisi", huudahti madame Tusher.
"Ole vaiti, sinä tyhmä Maria", virkkoi lady Castlewood.
"Olen kiintynyt siihen mihin olen, madame, ja kuolisin ennenkuin olisin
sitä sanomatta."
"Je meurs ou je m'attache" [Kuolen siinä mihin kiinnyn], sanoi mr.
Holt, hymyillen kohteliaasti. "Niin sanoo kuvakirjan muratti ja kiertyy
tammen ympärille niinkuin hellän parasiitin sopiikin."
"Parricidenko, sir!" huudahti mr. Tusher.
"No, no, Tusher! aina sinä kinailet isä Holtin kanssa", huudahti
kreivitär. "Tule suutelemaan kättäni, lapsi", ja tammi ojensi _oksan_
pienelle Henry Esmondille, joka suuteli tottelevaisesti laihaa vanhaa
kättä pahkuraisille vanhoille nivelille, joilla kimalteli satakunta
sormusta.
"Tuon kätösen suuteleminen tekisi monta kaunista miestä onnelliseksi!"
huudahti mrs. Tusher, jolloin lady huudahti: "Mene, sinä tyhmä Tusher!"
ja löi häntä viuhkallaan, ja Tusher juoksi esiin ja otti hänen kätensä
ja suuteli sitä. Raivo heräsi ja haukkui kiukkuisesti Tusheria, ja isä
Holt katseli tätä omituista kohtausta viekkain, vakavin katsein.
Kunnioittava pelko, jota poika osoitti, varmaankin miellytti
kreivitärtä, jolle tämä koruton imartelu osoitettiin; sillä kun poika
oli polvistunut (niinkuin isä Holt oli poikaa opettanut ja niinkuin
silloin oli tapana) ja suorittanut kunnioituksenosoituksensa, sanoi
hänen armonsa hänelle: "Paashi Esmond, kamariherrani neuvoo sinulle,
mitkä velvollisuutesi ovat palvellessasi lordia ja minua; ja hyvä
isä Holt on opettava sinulle miten nimeämme kantavan herran on
käyttäydyttävä. Sinä tottelet häntä kaikessa: ja rukoile, että sinusta
tulisi oppinut ja hyvä kuin opettajasikin on."
Kreivitär näytti mitä syvimmin kunnioittavan mr. Holtia ja pelkäävän
häntä enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Olipa hän kuinka vihainen
tahansa, niin isä Holtin sana tai katse riitti hänet tyynnyttämään;
isällä olikin suunnaton voima hallita niitä, jotka tulivat hänen
lähelleen, ja muiden ohella hänen uusi oppilaansa antoi itsensä
kokonaan, luottamuksensa ja rakkautensa, hyvälle isä Holtille, tullen
tämän nöyräksi orjaksi melkein ensi hetkestä hänet nähtyään.
Poika asetti pienen kätensä isän käteen heidän kulkiessaan ensi
esittelyllä emäntänsä luota ja kyseli kaikenlaista koruttomaan,
lapselliseen tapaansa. "Kuka tuo toinen nainen on?" hän kysyi. "Hän on
lihava ja pyöreä; hän on kauniimpi kuin lady Castlewood."
"Hän on madame Tusher, Castlewoodin pastorin vaimo. Hänellä on sinun
ikäisesi poika, mutta sinua isompi."
"Miksi hän pitää ladyn käden suutelemisesta? Ei sitä ole hyvä suudella."
"Maku on erilainen, pikku mies. Madame Tusher on kiintynyt
kreivittäreen, sillä hän on ollut hänen kamarineitinään ennenkuin tämä
oli naimisissa, entisen lordin aikana. Madame meni naimisiin tohtori
Tusherin, kappalaisen kanssa. Englantilaiset perhepapit naivat usein
kamarineitejä."
"Ethän sinä vain nai tuota ranskatarta? Näin hänen nauravan Blaisen
kanssa säilykehuoneessa."
"Kuulun kirkkokuntaan, joka on vanhempi ja parempi kuin englantilainen
kirkko", sanoi mr. Holt (tehden merkin, jonka merkitystä ei Esmond
silloin ymmärtänyt, rintaansa ja otsaansa); "meidän kirkossamme eivät
papit nai. Tulet pian ymmärtämään nämä asiat paremmin."
"Eikö Pyhä Pietari ollut teidän kirkkonne pää? -- Ealingin tohtori
Rabbits kertoi meille niin."
"Kyllä hän oli", vastasi isä.
"Mutta Pyhä Pietari oli naimisissa, sillä juuri viime sunnuntaina
saimme kuulla, että hänen vaimonsa äiti oli sairaana kuumeessa." Tälle
isä taas nauroi ja sanoi, että hän tulisi ymmärtämään tämänkin pian
paremmin, ja puhui muista asioista ja vei pois Harry Esmondin ja näytti
hänelle suuren vanhan talon, jonne hän oli tullut asumaan.
Se oli jyrkällä, viheriällä mäellä, jonka takana oli metsä; siellä oli
peltovariksen pesiä ja linnut rääkyivät siellä aamuisin ja iltaisin
kotiin palatessaan. Mäen alla oli joki ikivanhoine jyrkkine siltoineen,
ja sen takana suuri, iloinen vihreä tasanko, jolla Castlewoodin kylä
oli ja yhä on, kirkko keskellä, pappila aivan sen vieressä, majatalo ja
sepän talo niiden lähellä. Majatalon edustalla olevassa jalavassa on
nimi "Kolme linnaa". Lontoon tie kulki itään päin; ja lännessä yleni
kukkuloita ja mäkiä, joiden taakse Harry Esmond monet kerrat näki saman
auringon laskevan, jota hän nyt katselee tuhansien penikulmien takaa
suuren meren toiselta puolen -- uudesta Castlewoodista, toisen virran
luota, jolla paikalla, kuten harhailevan Aeneaan maalla, ovat hänen
nuoruutensa maan rakkaat nimet.
Castlewoodin linna oli rakennettu kahden kivillä vallitetun pihan
ympärille, joista ainoastaan toista, suihkulähdepihaa, enää
käytettiin, koska Cromwellin sodat olivat hävittäneet toisen seinät.
Suihkulähdepihan ympärillä, joka yhä oli hyvässä kunnossa, oli suuri
eteissali lähellä keittiötä ja ruokavarastohuoneita -- pohjoispuolella
kymmenkunta asuinhuonetta, joiden yhteydessä oli pieni kappeli. Sen
pääty oli itäänpäin, ja itse rakennus johti pääportille ja eteissalin
läpi (joka oli länteen päin), pihalle, joka nyt oli hyljätty. Tämä piha
oli ollut noista kahdesta loistavampi, kunnes protektorin tykki hävitti
siitä osan, ennenkuin linna valloitettiin ja hävitettiin. Piirittäjät
saapuivat kellotorniin alla olevan pengermän yli, surmaten varusväen
viimeiseen mieheen asti sekä heidän päällikkönsä, lordin veljen Francis
Esmondin.
Restauratsioni ei tuonut lordi Castlewoodille tarpeeksi rahaa, jotta
hän olisi kyennyt korjaamaan linnansa hävitetyn osan. Siinä osassa
olivat aamupäivä-seurusteluhuoneet sekä niiden yläpuolella oleva pitkä
musiikki-galleria, joiden huoneiden edessä oli puutarhapengermä.
Pengermällä kasvoivat uudelleen kukat, jotka keropäiden saappaat
olivat polkeneet heidän hyökätessään linnaan. Sen korjauttivat ilman
suuriakaan kuluja -- korjaamiseen tarvittiin vain huolellisuutta
-- molemmat ladyt, jotka tulivat toisen varakreivin jälkeen linnan
omistajiksi. Pengermäpuutarhan ympärillä oli matala muuri ja siinä
portti, joka johti ulompana olevalle metsäiselle kukkulalle, jota yhä
nimitetään Cromwellin patteriksi.
Nuori Harry Esmond oppi käskyläisen osan velvollisuuksistaan --
helppoa se olikin -- kreivittären kamariherralta. Hän palveli
kreivitärtä paashina, niinkuin yleisenä tapana oli hänen
lapsuudessaan, seisoen hänen istuimensa ääressä, tuoden hänelle
hajuvettä ja hopeamaljan päivällisen jälkeen, istuen hänen vaunujensa
astimella juhlatilaisuuksissa tai esitellen hänen seuransa
hänelle vastaanottopäivinä. Tähän seurapiiriin kuului suurimmaksi
osaksi katolista ylimystöä, jota oli varsin paljon maaseudulla ja
lähikaupungissa ja joka ei pitänytkään pitkiä väliaikoja saadakseen
osansa Castlewoodin vieraanvaraisuudesta. Heidän toisena Castlewoodissa
olovuotenaan näytti seura erikoisesti suurenevan. Mylord ja mylady
olivat aniharvoin ilman vieraita, ja niiden seurassa oli omituista
verrata eroa isä Holtin, perheen rippi-isän ja tohtori Tusherin,
pitäjän pastorin käytöksen välillä -- mr. Holt liikkui kaikkein
ylhäisimpien joukossa aivan vertaisena ja pikemminkin kuin kaikkien
käskijänä, kun taas tohtori Tusher-parka, jonka asema todellakin
oli vaikea, koska hän kerran oli ollut linnan kappalainen ja yhä
oli sen protestanttisten palvelijain sielunhoitaja, näytti pikemmin
ovenvartijalta kuin vertaiselta ja nousi aina poistuakseen ensimmäisen
ruokalajin tarjoamisen jälkeen.
Näihin aikoihin isä Holtille tuli myöskin useita yksityisvieraita,
jotka Harry Esmond vähässä ajassa oppi helposti tuntemaan isän
uskoon kuuluviksi pappismiehiksi, olipa heidän pukunsa millainen
tahansa (ja he käyttivätkin kaikenlaisia). Nämä istuivat alinomaa
isän kanssa kahden kesken ja tulivat usein ja ratsastivat pois
tekemättä kohteliaisuusvierailuja lordin ja ladyn, tai pikemminkin
ladyn ja lordin luona, koska lordi tuskin oli talossa paljon muuta
kuin nolla ja kokonaan itsevaltiaan toverinsa alamainen. Pikkuisen
linnustamista, pikkuisen metsästämistä, paljon unta ja pitkät ajat
korttien ja ruokapöydän ääressä, siten kului lordilta päivä toisensa
jälkeen. Heidän toisena sielläolovuotenaan oli linnassa paljon
kokouksia. Ne pidettiin usein suljettujen ovien takana. Paashimme
löysi lordin paperiarkin piirretyksi täyteen koirain ja hevosten
kuvia, ja sanottiin, että hänellä oli kova vaiva pysyä hereillä näissä
neuvotteluissa, joita varakreivitär johti ja joissa lordi tuskin oli
muuta kuin hänen kirjurinsa.
Isä Holtin ajan nämä kokoukset alkoivat äkkiä vallata niin kokonaan,
että hän hiukan laiminlöi tuon pienen pojan kasvatusta, joka niin
iloisena oli antautunut hyvän papin käskettäväksi. Ensi aikoina he
lukivat paljon ja säännöllisesti sekä latinaa että ranskaa; eikä isä
missään tilaisuudessa laiminlyönyt teroittaa omaa uskoaan pojalle,
vaikkei hän tätä siihen pakottanut, vaan kohteli tätä hellyydellä ja
hyvyydellä, mikä hämmästytti lasta ja kiinnitti häntä isään, sillä
lapsi oli helpompi voittaa näillä keinoilla kuin millään ankarilla
pakkotoimenpiteillä. Ja hänen huvinsa oli kertoa Harrylle heidän
kävelyretkillään veljeskuntansa kunniasta, sen marttyyreistä ja
sankareista, veljistä, jotka käännyttivät pakanoita myriaadeittain,
samosivat erämaita, olivat paaluun kytkettyinä, hallitsivat hoveja ja
neuvostoja tai kestivät urhoollisesti kuninkaiden kidutukset. Eipä
ihme, että Harry Esmond kuvitteli jesuiittoihin kuulumista elämän
korkeimmaksi palkkioksi ja kunnianhimon uljaimmaksi päämääräksi
-- ylväimmän elämän täällä, elämän, joka oli saava varmimman
korvauksen taivaassa -- ja alkoi ikävöidä sitä päivää, jona hänet
otettaisiin ainoaan oikeaan kirkkoon ja hän saisi ensimmäisen kerran
herranehtoollista ja voisi liittyä tuohon ihmeelliseen veljeskuntaan,
jolla oli edustajia yli koko maailman ja johon kuului viisaimmat,
urhoollisimmat, jalosukuisimmat ja kaunopuheisimmat miehet. Isä Holt
pyysi poikaa pitämään mielipiteensä salassa ja peittämään ne suurena
aarteena, jonka hän paljastaessaan menettäisi; ja ylpeänä tästä
luottamuksesta ja salaisuudesta, jonka sai säilytettäväkseen, poika
alkoi kovin kiintyä opettajaan, joka tutustutti hänet niin ihmeelliseen
ja peloittavan kunnioitettavaan salaisuuteen. Ja kun pikkuinen Tom
Tusher, hänen naapurinsa, tuli koulusta lomalle, ja kertoi miten
hänkin oli koulussa tullakseen englantilaiseksi papiksi ja saadakseen,
kuten hän sanoi, palkinnon koulusta ja sitten yliopiston opin ja
kenties opettajatoimen ja sitten lihavan papinviran, joutui Harry
Esmondin vaiteliaisuus koetukselle, sillä oli vaikea olla nuorelle
toverille sanomatta: "Kirkko! papinvirka! lihavat päivät! Voi hyvä
Tom-kulta, sanotko sinä uskoasi uskonnoksi ja pappeudeksi? Mitä ovat
hyvät päivät sen rinnalla, että kääntää satatuhatta pakanaa yhdellä
ainoalla saarnalla? Mitä merkitsee Trinityn maisterinarvo, jos vertaa
sitä marttyyrikruunuun, jonka saa palkkioksi kuolemasta, jota enkelit
katseillaan seuraavat? Voisiko opettajasi purjehtia Thamesjoen yli
viittansa päällä? Onko teillä kirkoissanne patsaita, jotka voivat
vuotaa verta, puhua, kävellä ja itkeä? Hyvä Tom, rakkaan isä Holtin
kirkossa tapahtuu tällaista jokapäivä. Tiedätkö, että Willowsin Pyhä
Filip ilmestyi lordi Castlewoodille ja sai hänet kääntymään ainoaan
oikeaan uskoon. Pyhimykset eivät koskaan tule sinun luoksesi." Ja Harry
Esmond, vaikka hän peitti nämä uskonaarteet T. Tusherilta, koska oli
luvannut niin isä Holtille, kertoi ne kuitenkin yksinkertaisesti isä
Holtille, joka taputti hänen päätään, hymyili hänelle tutkimattomin
ilmein ja sanoi hänelle, että hän teki oikein miettiessään näitä
kalliita asioita ja ollessaan puhumatta niistä muuten kuin silloin kun
isä oli häntä ohjaamassa.