TOINEN LUKU.

Herätyskellon koneisto läpsätti ja tärisi velvollisuudentuntoisesti ja

julmasti. Se oli käheää särähtelevää rämpätystä enemmän kuin soimista,

sillä kello oli vanha ja kulunut; mutta sitä kesti kauan, toivottoman

kauan, sillä se oli huolellisesti vedetty.

Hanno Buddenbrook säikähti. Tuon hänen yöpöydältään, korvan juuresta

kuuluvan pahansuovan, mutta uskollisen pärinän ääni sai nyt, kuten joka

aamu, hänen sisimpänsä käpertymään kokoon myrtymyksestä, valituksesta

ja epätoivosta. Ulkonaisesti hän oli aivan rauhallinen, ei edes

muuttanut asentoaan vuoteessaan, repäisi ainoastaan silmänsä auki,

aamu-unesta heräten.

Hänen talvisen kylmässä huoneessaan oli aivan pimeä; ei voinut

erottaa yhtään esinettä, ei myöskään kellon viisareita. Mutta hän

tiesi kellon olevan kuusi, sillä hän oli eilen illalla asettanut

herätyskellon siten... Eilen... eilen... Tuumien jännitetyin hermoin

tulensytyttämistä ja ylösnousua jäi hän liikkumatta selälleen, ja

vähitellen palasi hänen tietoisuuteensa kaikki se, mikä eilen oli

täyttänyt hänen mielensä...

Oli ollut sunnuntai, ja kärsittyään monta päivää peräkkäin hirveätä

piinaa tohtori Brechtin käsissä oli korvaukseksi saanut tulla äidin

mukana teatteriin kuulemaan »Lohengriniä». Hän oli odottanut tuota

iltaa jo viikon. Valitettavasti oli vain moisten juhlahetkien edellä

niin monenlaista pahaa, joka pilasi viime hetkeen asti odotuksen ilon.

Mutta vihdoinkin oli koulu sitten loppunut lauantaina, ja porauskone

oli viimeisen kerran ritissyt hänen suussaan kipua tuottaen... Nyt

oli kaikki voitettu, sillä läksyjenluvun hän oli lykännyt päättävästi

sunnuntai-illan taakse. Mitä oli maanantai? Oliko se milloinkaan

koittava? Kuka uskoo maanantaihin, kun on kuuleva sunnuntai-iltana

»Lohengrinin»... Hän oli aikonut nousta maanantaiaamuna varhain ylös

toimittaakseen nuo joutavat asiat silloin — sillä hyvä! Ja sitten hän

oli kulkenut mieli vapaana, iloiten sydämestään tulevasta illasta,

soitellut haaveillen flyygelin ääressä ja unohtanut kaikki vaivat ja

vastukset.

Ja sitten oli onni muuttunut todellisuudeksi. Se oli tullut

häntä vastaan pyhine intoineen, salaisine mielenliikutuksineen

ja vapistuksineen, äkillisine sisäisine nyyhkäyksineen, koko

ylenpalttisine, korvaamattomine hurmauksineen... Tosin eivät orkesterin

halpahintaiset viulut olleet alkusoiton aikana soineet oikein hyvin,

ja eräs lihava, itserakas mies, jolla oli leivänruskea täysiparta, oli

liukunut esiin ruuhessaan luonnottomasti töksähdellen, ja viereisessä

aitiossa oli istunut hänen holhoojansa herra Stephan Kistenmaker,

joka oli moittinut, että pojan annettiin huvitella ja ohjattiin siten

hänen ajatuksensa pois velvollisuuksista. Mutta suloinen, kirkastettu

musiikki oli saanut hänet unohtamaan kaikki puutteet ja mieliharmit...

Viimein se kuitenkin oli loppunut. Sointuva, säihkyvä onni oli

vaiennut ja sammunut, polttavin ohimoin oli hän huomannut olevansa

kotona huoneessaan ja nähnyt, että vain pari tuntia erotti hänet enää

seuraavasta harmaasta arkipäivästä. Ja silloin hänet oli vallannut

täydellinen avuttomuuden ja alakuloisuuden tunne, jonka hän jo tunsi

ennestään. Hän oli taas kokenut, miten kipeää kauneus tekee, miten se

järkyttää tunteita ja saattaa ihmisen kaipaavaan epätoivoon, jäytäen

samalla jokapäiväisessä elämässä tarvittavaa rohkeutta ja kelpoisuutta.

Näin hirveän toivottomana ja raskaana se ei ollut vielä milloinkaan

painanut häntä; ja hänen oli täytynyt taas sanoa itselleen, ettei häntä

painanut vain hänen henkilökohtaisten huoliensa taakka, vaan jokin,

joka sielun alkuajoista asti oli ollut sen hartioilla ja joka vielä

kerran sen musertaisi...

Sitten hän oli vetänyt herätyskellon ja nukkunut niin syvään ja sikeään

uneen kuin ei hän enää ikinä heräisi. Ja nyt oli edessä maanantai, ja

kello oli kuusi, ja kaikki läksyt olivat lukematta!

Hän kohottautui ylös ja sytytti yöpöydällään olevan kynttilän. Mutta

kun hänen käsivarsiaan ja hartioitaan alkoi palella jääkylmässä

ilmassa, pistäytyi hän sukkelasti takaisin peitteen alle.

Viisarit osoittivat kellon olevan kymmenen minuuttia yli kuuden... Oli

järjetöntä nousta vuoteesta ja ruveta lukemaan, se oli liian paljon

vaadittu, joka tuntia varten oli jotakin valmistettavaa, ei kannattanut

alkaakaan, hänen määräämänsä lukuaika oli liian lyhyt. Ja oliko sitten

niin varma, että hänen vuoronsa tulisi tänään kemiassa ja latinassa?

Se oli otaksuttavaa, inhimillisten laskelmien mukaan se oli hyvin

otaksuttavaa. Mitä Ovidiukseen tulee, olivat äskettäin olleet esillä ne

nimet, jotka alkoivat kirjaimiston viime kirjaimilla, ja tänään tulisi

todennäköisesti alettavaksi A:sta ja B:stä. Mutta eihän se sittenkään

ollut ehdottoman varmaa ja epäilemätöntä! Saattoihan säännössä olla

poikkeuksiakin! Hyvänen aika, eikö sattuma toisinaan saanut aikaan

kummempiakin... Ja hänen näin punnitessaan asiaa puolin ja toisin

sekaantuivat hänen ajatuksensa ja hän nukkui uudelleen.

Pieni ja kolkko koulupojan huone vuoteen yläpuolella riippuvine

sikstiiniläistä madonnaa esittävine kuparipiirroksineen, keskellä

lattiaa seisovine levypöytineen, huolimattomasti täyteen sullottuine

kirjapöytineen, jäykkäjalkaisine mahonkipulpetteineen ja kapeine

pesupöytineen oli vaipunut hiiskumattomaan hiljaisuuteen; kynttilä

loi vain ympärilleen häilyvää valoaan. Ikkunassa kukkivat jääkukat;

uutimia ei oltu laskettu kokonaan alas, jotta valo lankeaisi sisään

aikaisemmin. Ja Hanno Buddenbrook nukkui poski tyynyä vasten.

Hän nukkui huulet raollaan, luomet lujasti suljettuina, palavan,

tuskallisen antaumuksen ilme kasvoillaan ja pehmeä, vaaleanruskea,

kihara tukka ohimoillaan. Ja vähitellen kadotti yöpöydällä palava

tuikku punakellertävän hohteensa, ja ikkunan jäämetsän takaa alkoi

virrata huoneeseen aamun kalpea valo.

Kellon ollessa seitsemän heräsi hän kauhistuen uudelleen. Nyt oli

viimeinenkin vara-aika mennyt. Ei auttanut muu kuin nousta ja kestää se

minkä tuleman piti. Oli vielä tunti koulun alkamisaikaan... Aika oli

niukka, ei ollut puhettakaan läksyjenluvusta. Mutta siitä huolimatta

jäi hän yhä sänkyyn mieli täynnä katkeruutta, surua ja nuhdetta

tuon raa'an väkipakon johdosta, joka olisi vaatinut häntä nousemaan

lämpimästä vuoteesta kolkossa hämärässä ja lähtemään pahansuopien

ihmisten pariin, jossa uhkasi hätä ja vaara. Vielä kaksi lyhyttä

minuuttia, eikö niin? kysyi hän tyynyltään ylitsevuotavan hellästi.. Ja

sitten uhman puuskassa salli hän itselleen viisi minuuttia, ummistaen

vielä hetkiseksi silmänsä, raotti milloin toista, milloin toista

ja tuijotti epätoivoisesti minuuttiviisaria, joka kulki tylsänä,

tietämättömänä määrättyä rataansa...

Kymmenen minuuttia yli seitsemän hän karkaisi luontonsa ja alkoi

liikkua mitä joutuisimmin edestakaisin huoneessa. Kynttilä paloi

edelleenkin, sillä paljas päivänvalo ei vielä riittänyt. Puhaltaessaan

sulaksi yhden ruudussa olevan jääkukan näki hän ulkona olevan sumua.

Häntä vilutti kauheasti. Kylmä puistatti toisinaan aivan kipeää tehden

koko hänen ruumistaan. Hänen sormenpäitään poltti ja ne olivat niin

paisuneet, ettei kynsiharjasta ollut mihinkään. Hänen pestessään

yläruumistaan vaipui sieni puutuneesta kädestä lattialle ja hän seisoi

siinä höyryten kuin hiestynyt hevonen.

Viimein hän sitten kuitenkin seisoi valmiiksi puettuna, huohottaen

ja murheellisin silmin keskipöydän ääressä, tarttui nahkalaukkuun

ja ponnisti kaikki jälelläolevat sielunvoimansa, joita epätoivo ei

ollut musertanut, ahtaakseen siihen tarvittavat kirjat. Hän katsoi

jännittyneesti eteensä ja mumisi: »Uskontoa... latinaa... kemiaa...» ja

latoi kuluneet ja musteen tahraamat pahvikannet toisiaan vasten...

Pikku Johann oli jo jokseenkin pitkä. Hän oli täyttänyt viisitoista

vuotta eikä enää käynyt puettuna kööpenhaminalaiseen merimiespukuun,

vaan vaaleanruskeaan jakettipukuun, johon kuului sininen,

valkopilkullinen kravatti. Hänen liiveissään riippui ohuet kultaiset

kellonvitjat, jotka olivat isoisänisän perintöä, ja oikean käden

nimettömässä sormessa oli vanha perintösinettisormus vihreine kivineen,

joka samoin oli joutunut nyt hänelle... Hän veti ylleen paksun,

villaisen talvipäällystakkinsa, painoi hatun päähänsä, tempasi laukun,

sammutti kynttilän ja loikki portaita alas eteiseen, täytetyn karhun

ohi, oikealla olevaan ruokasaliin.

Neiti Clementine, äidin uusi sisäneitsyt, laiha tyttö, jolla oli

poltetut otsakiharat, terävä nenä ja likinäköiset silmät, oli jo siellä

ja toimitteli jotakin ruokapöydän luona.

»Mitä kello oikeastaan on?» kysyi Hanno hampaiden välitse, vaikka hän

hyvin tiesi ajan.

»Neljännestä vailla kahdeksan», vastasi sisäkkö osoittaen seinäkelloa

laihalla punaisella kädellään, joka oli leininlyömän näköinen. »Teidän

pitää joutua, Hanno...» Näin sanoen laski hän höyryävän kupin pojan

eteen ja työnsi leipäkorin, voilautasen, suolan ja munakupin lähemmäs.

Toinen ei sanonut enää muuta, vaan tarttui leipään ja alkoi

seisaaltaan, hattu päässä ja laukku kainalossa, hörppiä kaakaota.

Kuuma juoma vihloi hirveästi erästä poskihammasta, jonka herra Brecht

juuri oli korjannut... Hän jätti puolet juomatta, ei koskenut myöskään

munaan, äännähti epäselvästi, huulet vinossa jotakin hyvästin tapaista

ja lähti juosten talosta.

Kello oli kymmentä vailla kahdeksan hänen sivuuttaessaan etupihan,

jättäessään taakseen pienen punaisen huvilan ja alkaessaan rientää

talvista kujaa oikealle... Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan minuuttia. Ja

tie oli pitkä. Eikä sumussa tahtonut nähdä miten pitkällä milloinkin

oli! Hän veti henkeensä ja huokui taas ulos tuota sakeaa, jääkylmää

sumua, hengitti koko kapean rintansa voimalla, painoi kielen hammasta

vasten, jossa vielä tuntui kuuman kaakaon vaikutus, ja jännitti

jalkalihaksiaan suunnattomasti. Hän oli hikinen, mutta tunsi silti

palelevansa. Hänen kylkeään alkoi pistellä. Niukka aamuateria piti

ääntä hänen vatsassaan tämän kiireisen kävelyn johdosta, hän tunsi

pahoinvointia, ja sydän läpätti kuin jokin irtonainen kappale, ollen

salvata häneltä hengen.

Burgtor, vasta Burgtor, ja kello oli jo neljä minuuttia vailla

kahdeksan! Ponnistaessaan edelleen kylmää hikeä uhkuen, kipua ja

pahoinvointia tuntien ja hätäisin mielin koetti hän katsella, eikö

missään enää näkyisi toisia koululaisia... Ei yhtään ainoata. Kaikki

olivat jo perillä, ja kellot kuuluivat lyövänkin jo kahdeksan! Niiden

ääni kaikui kaikista torneista sumun läpi, ja Marian-kirkon kellot

soittivat hetken kunniaksi vielä »Herraa hyvää kiittäkää»... Ne

soittivat sen aivan väärin, havaitsi Hanno raivoissaan, niillä ei

ollut aavistustakaan rytmistä, ja ne olivat hyvin huonossa vireessä...

Mutta ei tämä ollut vielä mitään, ei mitään! Hän oli myöhästyvä,

siitä ei enää ollut epäilystä. Koulun kello oli jäljessä, mutta hän

oli myöhästyvä sittenkin, varmasti. Hän tuijotti vastaantulijoita.

Nämä olivat matkalla konttoreihinsa ja liikkeisiinsä eivätkä pitäneet

kiirettä, sillä heitä ei uhannut mikään. Moni vastasi hänen kadehtivaan

ja valittavaan katseeseensa, katsahti hänen läkähtymäisillään olevaa

muotoaan ja hymyili. Häntä raivostutti tuo hymy. Mitä he luulivat, mikä

käsitys noilla huolettomilla olennoilla oli aseman laadusta? Tuo teidän

hymynne on raakuutta, olisi hänen tehnyt mieli huutaa heidän jälkeensä!

Saattoiko heitä naurattaa se, että toinen pihalle tultuaan kaatuisi

kuoliaana maahan!...

Pitkä kilisevä soitto, maanantairukousten aloittamisen merkki kaikui

hänen korviinsa hänen ollessaan kahdenkymmenen askeleen päässä

pitkästä, punaisesta, kahdella rautaportilla varustetusta muurista,

joka erotti etupihan kadusta. Jaksamatta enää juosta puski hän

eteenpäin vartalo etunojossa, jalkojen koettaessa jotenkuten estää

kaatumista liikkuessaan eteenpäin kompuroiden ja laahaten, ja saapui

siten lähimmälle portille soiton jo vaiettua.

Herra Schlemel, vahtimestari, tanakka karkeapartainen, työläisen

näköinen mies oli juuri sulkemassa sitä. »Vieläkö nyt...» sanoi hän

päästäen oppilas Buddenbrookin livahtamaan sisään... Kenties, kenties

hän saattoi pelastua. Täytyi koettaa pujahtaa luokkahuoneeseen, odottaa

siellä hiljaa rukousten loppua, jotka pidettiin voimistelusalissa, ja

olla olevinaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja puhkuen, huohottaen

ja kylmän hien kostuttamana laahusti hän punaisilla muurikivillä

lasketun pihan poikki ja sitten kirjavilla laseilla varustetusta ovesta

sisään...

Koulussa oli kaikki uutta, siistiä ja kaunista. Aika oli perinyt

omansa: entisen luostarikoulun vanhat harmaat, romahtamaisillaan

olevat seinät, joiden sisällä vielä edellinen polvi oli päntännyt

tieteitä, olivat hajoitetut maahan, ja niiden sijalle oli kohonnut

uusia, ilmavia, komeita rakennuksia. Entinen tyyli oli säilytetty, ja

käytävien ja ristikäytävien yllä kaareutuivat juhlalliset goottilaiset

holvikaaret. Mutta valaistukseen, lämmitykseen, tilavuuteen,

luokkahuoneiden valoisuuteen, opettajahuoneiden mukavuuteen, kemia-,

fysiikka- ja piirustussalin käytännölliseen järjestelyyn nähden

vallitsi koulussa täydellinen nykyajan henki...

Hanno Buddenbrook hiipi nääntyneenä seinänviertä pitkin, vilkuen

ympärilleen... Jumalan kiitos, kukaan ei nähnyt häntä. Kaukaa

käytävistä kuului oppilasjoukkojen ja opettajien liikettä näiden

vyöryessä voimistelusaliin noutaakseen sieltä hengellistä vahvistusta

viikon työlle, mutta tällä puolen oli hiljaista, ja korkkimatolla

peitetty rappukäytäväkin oli aivan tyhjä. Varovasti, varpaisillaan,

henkeä pidättäen, jännittyneesti kuulostellen luikki hän ylös.

Hänen luokkansa, realilinjan keskikoulu-osaston lähinnä viimeinen,

sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa, vastapäätä portaita; ovi oli

auki. Viimeiselle askelmalle tultuaan katsoi hän pitkään käytävään,

jonka kummallakin puolella oli porsliinikilvellä varustettuja, eri

luokkahuoneisiin vieviä ovia, otti pari kolme pitkää askelta ja oli

turvassa luokassa.

Huone oli tyhjä. Leveiden ikkunoiden edessä oli vielä verhot, ja

palavat kaasulamput, jotka riippuivat katosta, pihisivät hiljaa.

Vihreät verhot jakoivat valoa kolmen kaksi-istuimisen vaalean

pulpettiryhmän yli, joita vastapäätä oli tumma, arvonantoa herättävä

juhlallinen kateederi. Vaalea paneeli peitti seinien alaosan, ja

yläosan paljasta kalkkipintaa koristi pari karttaa. Kateederin toisella

puolen oli suuri taulu jalustallaan.

Hanno meni paikalleen, joka oli jotakuinkin keskellä huonetta,

työnsi laukun pulpettiin, vaipui kovalle istuimelle, laski kädet

kaltevalle laudalle ja painoi päänsä niitä vasten. Sanomattoman

suloinen tunne värisytti häntä. Tämä paljas ja ankaran näköinen huone

oli ruma ja vastenmielinen, ja hänen sydäntään painoi koko aamupäivä

tuhansine vaaroineen, mutta hän oli nyt ainakin ensi aluksi turvassa,

oli saanut ruumiillisen suojan ja saattoi antaa asioiden langeta

niskaansa. Ensimmäinen tunti, herra Ballerstedtin pitämä uskontotunti,

oli sitäpaitsi jotakuinkin vaaraton... Korkealla seinässä olevan

lämmityslaitoksen pyöreän aukon paperiläpän vipajamisesta näkyi, miten

lämmin ilma virtasi huoneeseen, ja kaasulamputkin huokuivat lämpöä. Ah,

nyt saattoi oikaista itsensä ja antaa jäykistyneiden, hikisten jäsenien

hitaasti norjeta ja sulaa. Hyvältä tuntuva, epäterve kuumuus kohosi

hänen päähänsä, pani hänen korvansa soimaan ja himmensi katseen...

Äkkiarvaamatta kuuli hän takaansa ääntä, joka sai hänet hätkähtämään ja

kääntymään ympäri... Ja katso, takimmaisen pulpetin alta kohosi Kain,

kreivi Mölln'in vartalo, nuori herra kompuroi esiin, ryömi käytävälle,

nousi pystyyn, löi hiljaa kädet toisiaan vasten pudistaakseen niistä

tomua ja astui loistavin kasvoin Hanno Buddenbrookin luo.

»Sinähän siinä olet, Hanno!» hän lausui. »Ja minä kun pakenin tuonne —

luulin sinua joksikin opettajaksi!»

Hänen äänensä oli murroskaudessa, se keikahteli ylös ja alas; niin ei

vielä ollut hänen ystävänsä äänen laita. Hän oli kasvanut saman verran

kuin tämä, mutta oli muuten aivan entisensä kaltainen. Hänellä oli yhä

edelleen epämääräisen värinen puku, jossa sieltä täältä puuttui joku

nappi ja jonka takapuolen muodosti suuri paikka. Vieläkään eivät hänen

kätensä olleet aivan puhtaat, mutta ne olivat kapeat ja erinomaisen

jalomuotoiset hoikkine, pitkine sormineen ja suippoine kynsineen. Ja

yhä vielä lankesi hänen hätäisesti jakaukselle kammattu, punakeltainen

tukkansa alabasterin valkoiselle, moitteettoman kaunismuotoiselle

otsalle, jonka alla välkkyi kaksi vaaleansinistä syvä- ja

teräväkatseista silmää.... Vastakohta hänen suuresti laiminlyödyn

asunsa ja noiden kasvojen erinomaisen rotupuhtauden välillä, jonka

merkkejä olivat myös hienosti kaartuva nenä ja hiukan ivallisesti

vääntynyt ylähuuli, pisti entistä enemmän silmiin.

»Hyvänen aika, Kai», sanoi Hanno värisevin huulin, tapaillen toisella

kädellä sydäntään, kuinka sinä saatoit pelästyttää minua näin! Miksi

sinä olet täällä luokassa? Miksi sinä olit piilossa? Myöhästyitkö

sinäkin?»

»Vielä mitä», vastasi Kai. »Minä olen ollut täällä jo kauan...

Kelläpä ei olisi maanantaiaamuna hoppu kouluun, kuten itse tiedät,

hyvä ystävä... Ei, minä jäin vain huvikseni tänne. Matalajalkaisella

on valvomisvuoro, eikä hän katsonut pahaksi ajaa kansaa rukouksiin.

Silloin minä toimin niin, että olin aina hänen selkänsä takana... Ja

vaikka tuo mystikko olisi kurkistellut kuinka tahansa, olin minä aina

hänen selkänsä takana, kunnes hän lähti pois; ja silloin minä saatoin

jäädä tänne... Mutta sinä», sanoi hän surkutellen ja istuutui hellästi

Hannon viereen penkille... »Sinun on pitänyt juosta, onhan? Ihmisparka!

Sinä olet aivan henkiheiton näköinen. Ja hiukset ovat tarttuneet

otsalle... » Hän otti viivottimen pöydältä ja alkoi pöyhöttää sillä

vakavissaan ja huolellisesti pikku Hannon kiharoita. »Sinä nukuit siis

liian kauan?... Minä istun tässä muuten Adolf Todtenhauptin paikalla»,

sanoi hän kesken kaiken ympärilleen katsellen, »priimuksen vihityllä

paikalla! No, tällä kertaa se ei ole niin vaarallista... Nukuit siis

liian kauan?»

Hanno oli taas haudannut kasvonsa käsiinsä. »Minä olin eilen illalla

teatterissa», sanoi hän syvään huokaistuaan.

»Oikein, olin unohtanut sen!... Oliko se kaunista?»

Kai jäi vastausta vaille.

»Sinä olet sentään onnellinen», jatkoi hän sitten suostutellen, »sinun

pitäisi muistaa se, Hanno. Minä en ole vielä koskaan ollut teatterissa,

eikä minulla taida vastakaan olla toivoa päästä sinne....»

»Kun ei olisi pohmeloa perästäpäin», sanoi Hanno.

»Niin, sen tilan minä tunnen hyvin.» Kai kumartui ottamaan ystävänsä

päällystakkia ja hattua, jotka olivat lattialla penkin vieressä, nosti

ne ylös ja kantoi ne hiljaa eteiseen.

»Sitten sinä et kai ole aivan selvillä muodonvaihdoksesta?» kysyi hän

palatessaan.

»En», sanoi Hanno.

»Etkä ole valmistanut maantieteenkoetta?»

»En ole tehnyt mitään enkä osaa mitään», sanoi Hanno.

»Et siis myöskään kemiaa ja englantia! _All right!_ Terve kaveri!»

Kai oli silminnähtävästi keventynyt, »Minä olen samassa tilassa»,

selitti hän iloisesti. »En lukenut mitään lauantaina, koska senjälkeen

oli sunnuntai, ja sunnuntaina minä en lukenut päivän kunniaksi...

pyh, vielä mitä... pääasiallisesti siksi, että minulla oli parempaa

tekemistä, tietysti», sanoi hän äkkiä vakavasti, kasvojen hitaasti

punehtuessa. »Tästä on tuleva iloinen päivä, Hanno.»

»Jos minä saan vielä yhden muistutuksen, niin minä jään istumaan»,

sanoi pikku Johann. »Ja sitä ei voi välttää, jos minulta kysytään

latinaa. Nyt on B-kirjaimen vuoro, Kai, siinä ei auta mikään... »

»Maltahan! Haa, Caesar menee ulos. 'Mua selästäpäin vaara uhannut

on aina; kun otsan Caesarin he kerran... '» Mutta Kain taito loppui

kesken. Hänelläkin oli hyvin epämiellyttävä olo. Hän meni kateederin

luo, istui siihen ja alkoi synkän näköisenä kiikutella itseään

nojatuolissa. Hanno Buddenbrook antoi yhä päänsä levätä pulpetilla.

Näin istuivat he kotvan äänettöminä.

Äkkiä alkoi jostakin kuulua kaukaista töminää, joka kasvoi jyrinäksi ja

vyöryi uhkaavasti pauhaten lähemmä...

»Kansa tulee», sanoi Kai katkerasti. »Voi Herra Jumala, miten pian he

pääsivät! Tunti ei ole tullut edes kymmentä minuuttia lyhyemmäksi...»

Hän laskeutui alas kateederilta ja suori itsensä ovelle pujahtaakseen

toisten toverien joukkoon. Mutta Hanno nosti vain hetkiseksi päätään,

veti suunsa vinoon ja jäi paikalleen.

Se läheni, tuo töminä, jyry, miehisten äänien, murroksessa olevien

äänien ja diskanttiäänien sorina, vyöryi portaita ylös, levisi

käytävään ja virtasi tähän huoneeseen, joka äkkiä täyttyi elämällä,

liikkeellä ja hälinällä. Nuo nuoret pojat, realilinjan oppilaat,

Hannon ja Kain toverit, joita oli luvultaan noin kaksikymmentäviisi,

tulivat sisään vetelehtien, kädet housuntaskussa, tai käsivarsiaan

heilutellen ja aukaisivat raamattunsa. Joukossa oli miellyttävän

näköisiä poikia, sellaisia, jotka näyttivät terveiltä ja hyvinvoivilta,

mutta oli myös arveluttavan näköisiä, oli pitkiä, väkeviä huiskaleita,

joista oli tuleva kauppiaita tai joista ehkä joku aikoi merille eikä

piitannut tämän taivaallista mistään, oli pieniä, ikäisekseen liian

lukuintoisia kirjatoukkia, jotka loistivat sellaisissa aineissa,

joissa vaadittiin ulkomuistia. Mutta Adolf Todtenhaupt, priimus, tiesi

kaikki; hän ei vielä elämänsä aikana ollut jäänyt vastausta velkaa.

Se johtui osaksi hänen hiljaisesta, uuraasta ahkeruudestaan, osaksi

siitä, että opettajat varoivat kysymästä häneltä sellaista, jota hän

ehkä ei olisi voinut tietää. Se olisi ollut noloa ja vastenmielistä,

se olisi horjuttanut heidän uskoaan inhimilliseen täydellisyyteen.

Adolf Todtenhaupt ei saanut erehtyä... Tällä oli merkillisen

kupurainen päänmuoto, jota pitkin hänen vaalea tukkansa oli su'ittu

peilinkiiltäväksi pinnaksi, harmaat, tummien renkaiden ympäröimät

silmät ja pitkät ruskeat kädet, jotka pistivät esiin hänen hyvin

harjatun takkinsa hihoista. Hän istuutui Hanno Buddenbrookin viereen,

hymyili hiljaa, hiukan salamyhkäisesti, sekä toivotti naapurilleen

hyvää huomenta tuolla koulupoikien kesken tavaksi tulleella kielellä,

joka lyhensi koko sanan yhdeksi ainoaksi huolimattomaksi, reippaaksi

murahdukseksi. Sitten hän ryhtyi, toisten puhellessa puoliääneen

ympärillä, päntätessä vielä viime hetkessä päähänsä läksyjä,

haukotellessa ja nauraessa, tekemään merkintöjä päiväkirjaan käyttäen

kynää verrattoman täsmällisesti, hoikin, suoraksiojennetuin sormin.

Kahden minuutin kuluttua kuului käytävästä askeleita, etumaisten

pulpettien oppilaat nousivat kiirehtimättä paikoiltaan ja taampana

olevilta seurasi joku esimerkkiä, toisten antamatta häiritä

valmisteluitaan ja tuskin huomaamatta, että herra lehtori Ballerstedt

astui luokkaan, ripusti hattunsa oven suuhun ja nousi kateederiin.

Hän oli neljänkymmenen vaiheilla oleva hauskan lihavahko herra, jolla

oli hyvin kalju päälaki, punakellertävä, lyhyeksi leikattu täysiparta,

rusottava iho ja hurskauden ja miellyttävän aineellisuuden välinen ilme

kosteiden huulien ympärillä. Hän otti muistikirjan esiin ja selaili

sitä ääneti; mutta koska luokassa vallitseva hiljaisuus jätti paljon

toivomisen varaa, kohotti hän katseensa, ojensi käsivartensa pulpetille

ja liikutti heikkoa valkoista nyrkkiään pari kertaa voimattomasti

ylös ja alas, kasvojen paisuessa niin tummanpunaisiksi, että parta

näytti vaaleankeltaiselta, ja huulien toimiessa puolen minuutin ajan

suonenvedontapaisesti ja tuloksettomasti, kunnes niiltä viimein

purkautui lyhyt, pusertunut ja ähkyvä: »No»... Sitten hän vielä haki

hetken aikaa muita moitteen ilmaisumuotoja, painui taas tutkimaan

muistikirjaansa, odotti punastuksensa haihtumista ja tyytyi asian

tilaan. Tämä oli Ballerstedtille ominaista.

Hän oli aikonut kerran papiksi, mutta oli sitten änkyttämisen

vuoksi ja maallisen hyvinvoinnin houkutuksesta päättänyt ruveta

opettajaksi. Hän oli vanhapoika, hiukan varakas, kantoi pientä

timanttisormusta sormessaan ja rakasti sydämestään ruokaa ja juomaa.

Hän oli samainen opettaja, joka seurusteli vain virkansa yhteydessä

opettajatovereittensa kanssa, mutta viihtyi varsinaisesti kaupungin

naimattoman kauppamaailman keskellä ja myöskin upseeriston parissa,

söi kaksi kertaa päivässä kaupungin parhaimmassa ravintolassa ja oli

»klubin» jäsen. Jos hän tapasi koulun varttuneempia oppilaita jossakin

kaupungin kaduilla kello kahden, kolmen aikaan yöllä, paisuivat hänen

poskensa punastuksesta, hän koetti ääntää »hyvää huomenta» ja jätti

asian silleen... Hanno Buddenbrookin ei tarvinnut pelätä häntä; häneltä

ei kysytty juuri milloinkaan. Opettaja oli viettänyt tämän sedän

Christianin kanssa niin usein inhimillisesti ymmärrettäviä yhdessäolon

hetkiä, että häntä ei haluttanut joutua riitaan veljenpojan kanssa....

»No...» sanoi hän uudestaan, katsoi ympäri luokkaa, liikutti taas

heikkoa nyrkkiään, jossa kimalteli timanttisormus, ja katsoi

muistikirjaansa. »Perlemann. Yleiskatsaus.»

Perlemann nousi. Häntä tuskin huomasi luokalla. Hän kuului noihin

pieniin kirjatoukkiin. »Yleiskatsaus», sanoi hän hiljaa ja siivosti,

ojentaen kaulansa pelokkaasti hymyillen. »Jobin kirja jakautuu kolmeen

osaan. Ensimmäinen kuvaa Jobin tilaa ennen hänen joutumistaan Herran

ristin ja kurituksen alaiseksi; ensimmäinen luku, kuusi ensimmäistä

säkeistöä. Toinen kuvaa itse kuritusta ja sen oheen kuuluvia seikkoja;

luku...»

»Oikein, Perlemann», keskeytti herra Ballerstedt liikutettuna toisen

arasta alttiudesta, ja kirjoitti hyvän arvosanan kirjaansa. » Jatkakaa,

Heinricy.»

Heinricy oli noita pitkiä huiskaleita, jotka eivät välittäneet mistään.

Hän työnsi tukevan puukon, jolla hän alinomaa oli askarrellut, housunsa

taskuun, nousi kolisuttaen paikaltaan, laski alahuulen lerpalleen ja

rykäisi karhealla, raa'alla miehenäänellä. Kaikkia harmitti, että hänet

oli pantu jatkamaan siivon Perlemannin tietoja. Oppilaat torkkuivat

lämpimässä huoneessa pihisevien kaasulamppujen alla, kukin omissa

ajatuksissaan. Kaikki olivat väsyneet sunnuntain jälkeen ja kaikki

olivat nousseet kylmän sumuisena aamuna huokaillen ja kalisevin hampain

lämpimistä vuoteistaan. Jokaisesta olisi ollut mieluista, jos pikku

Perlemann olisi vaikka koko tunnin supattanut hiljaa edelleen, sillä

nyt Heinricy varmasti oli nostattava kahakan.

»Minä olin poissa tätä valmistettaessa», sanoi hän karheasti.

Herra Ballerstedtin kasvot paisuivat, hän nosti heikkoa nyrkkiään,

liikutteli huuliaan ja tuijotti nuorta Heinricyä kulmakarvat koholla.

Hänen tummanpunainen päänsä tutisi ponnistuksesta, kunnes hän

viimein sai sanotuksi: »No...», joka avasi sulun sanoille ja voitti

alkuhankaluuden. »Teiltä ei milloinkaan saa vastausta, Heinricy»,

jatkoi hän nyt helposti ja sujuvasti »ja aina teillä on joku puolustus

mielessänne. Jos olitte poissa viime tunnilta, olisitte voinut

välipäivinä kysyä läksyä tovereilta, ja jos kerran ensi osa kuvaa

Jobin tilaa ennen kuritusta ja toinen kuritusta, olisi teidän pitänyt

voida laskea sormillanne, että kolmas osa käsittelee Jobin tilaa

tuon kurituksen jälkeen. Mutta, teillä ei ole innostusta työhön, ja

te ette ole vain heikko erehtyväinen ihminen, vaan myös aina valmis

kaunistelemaan ja puolustamaan heikkouttanne. Mutta huomatkaa, että

niin kauan kuin tätä jatkuu, ei ole puhetta luokalta pääsemisestä,

Heinricy. Istuutukaa. Wasservogel, jatkakaa.»

Heinricy istuutui uhmaavan ja yksipäisen näköisenä kovalla ryminällä,

jupisi vierustoverilleen jonkun hävyttömyyden ja tarttui uudelleen

tukevaan puukkoonsa. Nyt nousi Wasservogel, poika, jolla oli

tulehtuneet silmät, pysty nenä, ulkonevat korvat ja pureksitut

sormenpäät. Tämä täydensi pehmeällä, puristuneella äänellä

»yleiskatsauksen» ja alkoi sitten kertoa Jobista, Uzin miehestä,

ja hänen kohtaloistaan. Hänellä oli Vanha Testamentti auki edessä

istuvan toverin selkää vasten ja hän luki nyt siitä viattoman ja

ajattelevan näköisenä, tuijotti sitten silmää räpäyttämättä seinään,

ja alkoi kääntää lukemaansa yskien ja takerrellen nykyaikaiselle

kirjakielelle... Hänen olennossaan oli jotakin erittäin vastenmielistä

mutta herra Ballerstedt kiitti innokkaasti hänen osaamistaan.

Wasservogelilla oli siinä suhteessa helpot päivät, että useimmat

opettajat kiittivät häntä yli ansion osoittaakseen hänelle itselleen ja

kaikille tovereille, etteivät he antaneet hänen rumuutensa johtaa heitä

puolueellisuuteen...

Ja uskontotuntia jatkui. Opettaja huusi vielä monen nuorukaisen

nimen kuullakseen näiden tietoja Jobista, Uzin miehestä, ja Gottlieb

Kassbaum, onnettoman tukkukauppias Kassbaumin poika, sai rappeutuneista

kotioloistaan huolimatta kiitettävän arvosanan, koska hän tiesi

tarkasti Jobilla olleen seitsemäntuhatta lammasta, kolmetuhatta

kamelia, viisi-, sataa härkäparia, viisisataa aasia ja hyvin paljon

palvelijoita.

Sitten otettiin esiin raamatut, joista useimmat jo olivat olleet

auki, ja tuntia jatkettiin lukemisella. Ja sitten tuli paikka, joka

tuntui herra Ballerstedtin mielestä kaipaavan selitystä; hän paisui

punaiseksi, sanoi: »No...» ja piti ennenmainittujen valmistelujen

jälkeen pienen, yleisillä siveellisillä periaatteilla höystetyn

esitelmän tuon arveluttavan paikan valaisemiseksi. Ei yksikään oppilas

kuunnellut häntä. Rauha ja uneliaisuus vallitsi huoneessa. Kuumuus oli

kaiken aikaa toimivan lämmityslaitoksen ja kaasulamppujen johdosta

käynyt jo sangen rasittavaksi, ja noiden kahdenkymmenenviiden oppilaan

käyttämä ilma oli jotensakin pilaantunut. Lämpö, liekkien hiljainen

pihinä ja yksitoikkoinen ääneenluku vaivuttivat ikävystyneet aivot

umpeaan unisuuteen. Kreivi Kai Mölln oli levittänyt eteensä paitsi

raamattua Edgar Allan Poen »Käsittämättömät tapaukset ja salaperäiset

teot», ja luki nyt niitä pää ylimykselliseen, mutta ei aivan puhtaaseen

käteen nojaten. Hanno Buddenbrook istui kumarassa tuijottaen suu

veltosti avoinna hämärtävin, polttavin silmin Jobin kirjaan, jonka

rivit ja kirjaimet sulivat hänen, edessään mustaksi sohruksi. Väliin,

kun hänen mieleensä muistui Graal-aihe tai Münsteriin-meno, painoi hän

hitaasti alas luomensa ja tunsi, miten hänen sisällään nyyhkytti. Ja

hän rukoili sydämessään, ettei tämä vaaraton ja rauhallinen aamutunti

milloinkaan loppuisi.

Ja kuitenkin se loppui säädetyn ajan perästä, ja käytävästä kuuluvan

soittokellon kimeä kilinä raastoi nuo kahdetkymmenetviidet aivot

suloisesta uinailusta.

»Selvä on», sanoi herra Ballerstedt ja otti vastaan päiväkirjan

kirjoittaakseen siihen nimensä ja todistaakseen siten, että tämä tunti

oli pidetty viran määräämässä muodossa.

Hanno Buddenbrook sulki raamattunsa ja oikaisihe vavisten,

hermostuneesti haukotellen. Mutta laskiessaan alas käsivartensa ja

päästäessään jäsenensä herpoamaan täytyi hänen henkäistä äkkiä ja

vaivaloisesti, saadakseen taas sydämensä käymistahtiin, sillä se

oli silmänräpäykseksi laiminlyönyt velvollisuutensa. Ja nyt oli

latinan vuoro... Hän loi apua anoen katseen Kain puolelle, joka

ei näkynyt lainkaan huomanneen tunnin loppumista, vaan oli yhä

vajonnut yksityislukemiseensa, veti laukustaan esiin kirjavakantisen

Ovidiuksensa ja aukaisi sen siltä kohtaa, jossa täksi päiväksi ulkoa

opittavat säkeet olivat.... Toivotonta! Oli mahdotonta oppia muutamassa

hetkessä nuo mustat, lyijykynävedoin varustetut, supisuorat, viitosella

merkittyihin jaksoihin jaetut säerivit, jotka tuijottivat häneen niin

synkkinä ja vieraina. Hän ymmärsi tuskin niiden sisältöä, puhumattakaan

siitä, että hän olisi voinut lausua ulkoa jonkun niistä. Ja

seuraavista, täksi päiväksi käännettävistä hän ei ymmärtänyt hituakaan.

»Mitä merkitsee '_deciderant, patula Jovis arbore, glandes_'?» kysyi

hän epätoivoisella äänellä Adolf Todtenhauptilta, joka oli taas

päiväkirjan kimpussa. »Sehän on paljasta lorua ja...»

»Mitä?» sanoi Todtenhaupt jatkaen kirjoittamistaan... »Jupiterin puun

terhot... Se on tammi... En minä tiedä oikein itsekään...»

»Kuiskaa minulle vähän, kun minun vuoroni tulee, Todtenhaupt!» pyysi

Hanno työntäen kirjan luotaan. Sitten hän, luotuaan synkän katseen

priimukseen, joka oli nyökännyt yhdentekevästi ja epäystävällisesti,

työntäytyi sivuttain ulos pulpetistaan ja nousi seisomaan.

Tilanne oli muuttunut. Herra Ballerstedt oli poistunut ja kateederissa

seisoi nyt hänen sijallaan suorana ja jäykkäryhtisenä pieni, heikon

näköinen ja laiha mies, jolla oli ohut valkoinen parta, jonka punainen

kaula työntyi esiin ahtaan alaskäännetyn kauluksen sisästä ja joka piti

toisessa valkokarvaisessa kädessään silinteriään, sisäpuoli ylöspäin.

Häntä kutsuttiin oppilaiden kesken »hämähäkiksi», ja hänen varsinainen

nimensä oli lehtori Hückopp. Koska hänellä oli valvontavuoro

käytävässä, oli hänen velvollisuutensa pitää myös silmällä luokkia...

»Sammuttakaa lamput! Verhot syrjään! Ikkunat auki!» sanoi hän tehden

heikon äänensä niin käskeväksi kuin suinkin ja heilautti kömpelön

tarmokkaasti kättään ilmassa aivan kuin olisi vääntänyt veiviä... »Ja

kaikki ulos raittiiseen ilmaan, sukkelaan!»

Lamput sammuivat, verhot lensivät syrjään, kelmeä aamuinen valo

levisi huoneeseen, ja kylmä sumu syöksyi sisään leveistä ikkunoista,

oppilaiden työntyessä lehtori Hückoppin ohi ovea kohti; vain

priimuksella oli oikeus olla luokassa.

Hanno ja Kai tapasivat toisensa ovella ja kulkivat rinnatusten alas

komeita portaita ja poikki tyylikkään holviston. Molemmat olivat

vaiti. Hanno oli kerrassaan kurjan näköinen ja Kai oli mietteissään.

Saavuttuaan suureen pihaan alkoivat he astua edestakaisin eri-ikäisten

tovereiden keskellä, jotka hyörivät meluten kosteanpunaisilla

pihakivillä.

Täällä piti ylikomentoa nuorehko, vaaleaverinen, suippopartainen

herra. Tämä oli koulun hienoin opettaja, maisteri Goldener, ja hän

johti koulupoikakotia, jossa asui rikkaita aatelisia Holsteinista

ja Mecklenburgista olevia tilanomistajanpoikia. Noiden ylhäisten

nuorukaisten esimerkkiä noudattaen, jotka olivat uskotut hänen

huomaansa, hoiti hän ulkoasuaan tavalla, joka oli aivan tuntematon

opettajapiirissä. Hän käytti heleänvärisiä silkkikaulaliinoja,

keikarimaista takkia, vaaleita housuja, jotka kiinnitettiin

rakseilla kengän alle, ja hajuvesiltä tuoksuvia, koreareunaisia

nenäliinoja. Kun hän oli syntyisin vaatimattomista oloista, eivät

hänen kasvonsa oikeastaan vastanneet tuota komeutta, ja esimerkiksi

hänen suuret jalkansa näyttivät jokseenkin hullunkurisilta kaidoissa,

suippokärkisissä nappikengissä. Käsittämättömästä syystä hän oli

ylpeä kömpelömuotoisista punaisista käsistään, joita hän lakkaamatta

hankasi, löi toisiaan vasten ja katseli hellän ihailevasti. Hän piti

päätään hiukan takakenossa ja vilkui ympärilleen nenä rypyssä ja suu

puoliavoinna, aivan kuin aina olisi udellut: »Mitäs, mitäs täällä nyt

on tekeillä?»... Mutta hän oli niin hieno, ettei ollut näkevinään

kaikkia pieniä luvattomia tepposia, joita sattui pihamaalla. Hän ei

ollut huomaavinaan, että joku oppilas oli tuonut mukanaan kirjan

parantaakseen vielä viime hetkellä tietojaan, ei ollut huomaavinaan,

että hänen koulukoti-oppilaansa antoivat rahaa vahtimestarille, jotta

tämä hakisi heille leivoksia, ei myöskään sitä, että toisaalla parin

kolmasluokkalaisen voimankoetus muuttui selkäsaunaksi, jota katselemaan

heti ryhmittyi asianymmärtäjien piiri, eikä sitä, että pihan perällä

jotakin onnetonta, joka oli osoittanut epätoverillista mieltä,

pelkuruutta tai kunniattomuutta, raastettiin miehissä pumpun ääreen,

jossa hänen häpeänsä pestiin pois kylmällä vedellä...

Se oli reipasta, joskin hiukan kovakouraista nuorisoa tuo joukko,

joka hälisten hyöri pihalla ja jonka keskellä Kai ja Hanno nyt

kävelivät. Ja koska se oli varttunut sotaisen, voitokkaan ja nuortuneen

isänmaan nousukaudessa, oli sen ihanteena karkea miehekkyys. Sen

kieli oli samalla homssuista ja sattuvaa ja siinä vilisi teknillisiä

sanoja. Juomis- ja tupakanpolttotaito, ruumiillinen voima ja

voimistelukuntoisuus olivat suuressa kunniassa, ja halveksittavimmat

paheet olivat velttous ja houkkamaisuus. Se, jonka kaulus oli

pakkasella pystyssä, vietiin armotta pumpun alle. Mutta se, jonka

oli nähty kulkevan kadulla keppi kädessä, se sai kärsiä julkisen,

häpäisevän ja kipeää tekevän kurituksen voimistelusalissa...

Se, mitä Hanno ja Kai puhuivat keskenään, hukkui vieraana ja outona

yleiseen sorinaan, joka täytti kylmän, kostean ilman. Tämä ystävyys oli

jo kauan ollut kaikille tuttu asia. Opettajat katsoivat sitä epäsuopein

silmin, koska olettivat sen takana vastustushenkeä, ja toverit, jotka

eivät käsittäneet sen laatua, olivat tottuneet olemaan piittaamatta

siitä ja pitämään heitä kummallisina olioina, jotka oli paras jättää

rauhaan... Kai Mölln oli muuten tavallaan pelätty hurjuutensa ja äksyn

itsevaltaisuutensa tähden. Mutta Hanno Buddenbrookiin ei edes suuri

Heinricy, joka antoi selkään koko maailmalle, uskaltanut koskea, hän

kun arasteli tämän pehmeää tukkaa, tämän jäsenten hentoutta ja tämän

alakuloista, suljettua, kylmää katsetta...

»Minua peloittaa», sanoi Hanno Kaille jääden seisomaan eräälle

seinämälle, nojautuen muuria vasten ja vetäen viluisesti haukotellen

takkinsa tiukemmin ympärilleen... »Minua peloittaa hirveästi, Kai, se

aivan kivistää ruumista. Eihän herra Mantelsack sentään ole mikään niin

hirveä ihminen? Vai onko? Kunpa tämä inhoittava Ovidius-tunti olisi

jo ohi! Kunpa jo olisin saanut muistutuksen päiväkirjaan ja jäänyt

istumaan ja kaikki olisi selvä! En minä pelkää sitä, pelkään hälinää,

joka liittyy siihen...»

Kai vaipui ajatuksiin. »Tuo Roderich Usher on ihmeellisin olio, mistä

kukaan koskaan on tietänyt!» sanoi hän nopeasti ja välittömästi. »Luin

koko tunnin hänestä... Kun minäkin osaisin joskus kirjoittaa niin

hyvin!»

Kai kirjoitteli näet. Sitä hän oli tarkoittanut aamullisillakin

sanoillaan, kertoessaan, että hänellä oli tekeillä parempaa

kuin läksyjen luku. Ja Hanno oli ymmärtänyt hänet. Hänen

pikkupojanaikuisesta sadunkertomisinnostaan oli kehittynyt

kirjoitteluyritysten tarve, ja hän oli vast'ikään saanut valmiiksi

runoelman, sadun, suunnattoman seikkailurikkaan tarinan, jossa kaikki

hehkui tummaa hohdetta, joka tapahtui metallien ja salaperäisten

valojen keskellä maan ja ihmissielun syvimmissä ja pyhimmissä

luomispajoissa, joissa luonnon ja ihmissielun alkuvoimia harvinaisella

tavalla sekoiteltiin, muunneltiin ja kirkastettiin. — Ja tämä kaikki

oli kirjoitettu hartaalla, merkityksellisellä, hieman ylitsevuotavalla

ja kaihoisalla haltioitumisen kielellä...

Hanno tunsi tuon kertomuksen ja piti siitä paljon; mutta hän ei ollut

nyt sillä tuulella, että olisi välittänyt Kain tai Edgar Allan Poen

teoksista. Hän haukotteli uudelleen ja huokasi sitten, laulaen samalla

mielessään sävelmää, jonka hän oli äskettäin sovittanut flyygelin

ääressä. Hänellä oli sellainen tapa, että hän usein huokasi syvään

saadakseen heikosti toimivan sydämensä reippaampaan käyntiin; ja hän

oli tottunut toimittamaan tuon huokaisun jonkin soitannollisen aiheen

tai sävelmän mukaan, jonka hän itse tai joku muu oli keksinyt...

»Katso, tuossa tulee Isäjumala!» sanoi Kai. »Hän käyskentelee

yrttitarhassaan.»

»Hyvinkin kauniissa tarhassa», sanoi Hanno purskahtaen nauruun. Hän

nauroi hermostuneesti, voimatta lakata, piti nenäliinaa suunsa edessä

ja katsoi henkilöä, jota Kai oli sanonut »Isäjumalaksi».

Tämä oli tohtori Wulicke, koulun johtaja, joka oli ilmestynyt

pihaan. Hän oli harvinaisen pitkä mies, jolla oli pehmeä hattu,

lyhyt täysiparta, ulostyöntyvä vatsa, aivan liian lyhyet housut ja

suppilonmuotoiset kalvosimet, jotka eivät koskaan olleet puhtaat. Hän

kulki niin vihaisen näköisenä ja vinhaa vauhtia pihan poikki, että

hänen kasvonsa näyttivät melkein kärsiviltä, sekä osoitti samalla

kädet ojossa pumppua... Vesi virtasi pitkin pihaa! Parvi poikia juoksi

hänen edellään hyökäten korjaamaan vahinkoa sulkemalla johdon. Mutta

vielä sen jälkeenkin seisoivat he pitkän aikaa paikallaan katsoen

kauhistuneen näköisinä vuoroin pumppua, vuoroin johtajaa, joka oli

kääntynyt punaisena luokserientäneen maisteri Goldenerin puoleen ja

moitti nyt tätä syvällä, kumealla ja kiihtyneellä äänellä. Hänen

puheessaan oli örähteleviä ja epäselviä huuliäänteitä.

Johtaja Wulicke oli hirmuinen mies. Hän oli sen leikkisän ja

ihmisystävällisen vanhan herran seuraaja, jonka hallinnon alaisina

Hannon isä ja setä olivat käyneet koulunsa ja joka oli kuollut

alkupuolella vuotta seitsemänkymmentäyksi. Silloin oli tohtori

Wulicke, joka sitä ennen oli ollut opettajana eräässä preussiläisessä

kimnaasissa, kutsuttu tähän virkaan, ja hänen mukanaan oli kouluun

tullut uusi henki. Siinä, missä klassillinen sivistys ennen oli ollut

iloinen pääasia, johon oli suhtauduttu tyyneydellä, kohtuudella ja

hilpeällä ihanteellisuudella, vallitsivat nyt käsitteet arvovalta,

velvollisuus, kuri, virkapalvelus ja yleneminen. »Filosofimme Kantin

kategorinen imperatiivi» oli se lippu, jota johtaja Wulicke liehutti

jokaisessa juhlapuheessa. Koulusta oli tullut valtio valtiossa, jossa

vallitsi niin jäykkä preussilainen virkahenki, että oppilaatkin,

eivätkä ainoastaan opettajat, tunsivat olevansa virkamiehiä, joilla ei

ollut mitään korkeampaa pyrintöä kuin yleneminen ja se, että pysyivät

vallassaolijain suosiossa... Heti uuden johtajan astuttua paikalle oli

koulun uudestaanrakentaminen ja korjaaminen pantu alulle erinomaisia

terveydellisiä ja kaunotaiteellisia näkökohtia silmälläpitäen, ja työ

oli suoritettu loppuun mitä onnistuneimmin. Mutta kysymyksenalaiseksi

jäi, eikö koulu aikaisemman hallinnon aikana, jolloin siinä oli

vallinnut hiukan suurempi hyväntahtoisuus, hilpeys, leikillisyys ja

tyyneys, ollut ollut miellyttävämpi ja siunauksellisempi laitos...

Mitä johtaja Wulickeen henkilökohtaisesti tulee, oli hän

ominaisuuksiltaan arvoituksellinen, kaksimielinen, itsepäinen ja

kateellinen kuten Vanhan Testamentin kiivas Jumala. Hän oli hirmuinen

sekä hymyssään että vihassaan. Rajaton valta, jota hän käytteli, teki

hänet peloittavan oikulliseksi ja arvaamattomaksi. Hän saattoi sanoa

jotakin leikkisää, mutta yltyä vihan vimmaan, jos sille naurettiin. Ei

yksikään hänen vapisevista luoduistaan tiennyt miten käyttäytyä häntä

kohtaan. Eikä siis auttanut muu kuin palvella häntä tomussa ja koettaa

järjettömällä nöyryydellä johdattaa luotaan hänen hirmuinen vihansa,

ettei hän musertaisi palvelijaansa suuressa oikeamielisyydessään...

Nimeä, jonka Kai oli antanut hänelle, eivät käyttäneet muut kuin hän

itse ja Hanno Buddenbrook, ja he varoivat tarkoin päästämästä sitä

toverien korviin, peläten kohtaavansa tuon kylmän ja epäymmärrystä

ilmaisevan katseen, jonka he niin hyvin tunsivat... Ei ollut sitä

seikkaa, jossa he olisivat sopineet näiden kanssa yhteen. Heille oli

tuntematon näiden vastustus- ja kostamistapakin, ja he halveksivat

käytännössä olevia pilkkanimiä, siksi että niissä piilevä huumori

ei Uikuttanut heitä eikä saanut heitä edes hymyilemään. Oli niin

helppohintaista, mautonta ja typerää kutsua laihaa lehtori Hückoppia

»hämähäkiksi» ja lehtori Ballerstedtia »papukaijaksi», se oli liian

vähäpätöinen vahingonkorvaus koulupalveluksen pakosta! Ei, kreivi

Mölln oli purevampi! Itsensä ja Hannon varalta oli hän ottanut

käytäntöön opettajista heidän oikeat porvarilliset nimensä liittäen

sen eteen vain sanan »herra». Siis: »herra Ballerstedt», »herra

Mantelsack», »herra Hückopp»... Se soi niille samalla etäännyttävän

ja kylmän ivallisen sävyn, halveksivan vieroksumisen vivahteen...

He puhuivat »luokkapöpöistä» ja pitivät hauskaa koko väliajan tuon

sanan kustannuksella keksien jollekin opettajaparalle mahdottomia,

epäinhimillisiä ominaisuuksia. Ja he puhuivat »laitoksesta» sellaisella

äänenpainolla kuin olisi se ollut samantapainen laitos kuin se, niissä

Hannon setä Christian oleskeli...

Isänjumalan näkeminen, joka vielä jonkun aikaa piti kaikkia kelmeän

kauhun vallassa osoitellessaan sormellaan peloittavasti urahdellen

eväspapereita, joita näkyi siellä täällä pitkin pihaa, sai Kain

loistavalle tuulelle. Hän veti Hannon muassaan portille, josta toiselle

tunnille saapuvat opettajat astuivat pihaan, ja alkoi kumarrella

kauhean syvään punasilmäisille, kalpeille ja köyhästipuetuille

opettajakokelaille, jotka olivat matkalla ensi- ja toisluokkalaistensa

luokse taempaan pihaan. Hän kumarsi niin syvään kuin osasi, kädet

riippuen, ja katsoi alamaisesti noihin nuorukaisparkoihin. Mutta kun

vanha laskennonopettaja herra Tietge tuli portista, kantaen selän

takana vapisevin käsin muutamia kirjoja, silmät kierossa, kumaraisena,

keltaisena ja syleksien, sanoi Kai sointuvalla äänellä: »Hyvää

huomenta, vainaja», jonka jälkeen hän kurkisteli kirkkain, terävin

silmin ilmaan...

Samassa kilisi soittokello, ja oppilaat alkoivat viipymättä virrata

kaikilta puolilta ovia kohti. Mutta Hanno ei lakannut nauramasta; hän

nauroi vielä portaissakin niin hillittömästi, että ympärillä olevat

luokkatoverit katsoivat kylmästi ja vieraasti, jopa melkein paheksuen,

moista houkkamaisuutta...

Luokassa vallitsi hiljaisuus, ja kaikki nousivat yht'aikaa ylös lehtori

Mantelsackin astuessa sisään. Hän oli luokanjohtaja, ja luokanjohtajaa

täytyi kunnioittaa. Hän veti oven perästään kiinni, teki kumarruksen,

kurkotti kaulaansa katsoakseen seisoivatko kaikki, ripusti hattunsa

naulaan ja meni sitten ripein askelin kateederiin, keikauttaen päätään

nopeasti ylös ja alas. Hän asettui asentoon, katsoi vähän aikaa ulos

ikkunasta ja raaputti etusormellaan, jossa oli suuri sinettisormus,

kaulaansa kauluksen välistä. Hän oli keskipituinen mies, jolla oli

ohut, harmaantunut tukka, kihara Jupiter-parta ja likinäköiset,

ulostyöntyvät safiirinsiniset silmät, jotka välkkyivät väkevien

silmälasien takaa. Hän oli puettu pehmeästä harmaasta kankaasta

tehtyyn avonaiseen lievetakkiin, jota hän mielellään sormieli vartalon

vaiheilta. Hänen housunsa, kuten kaikkien opettajien, lukuunottamatta

hienoa maisteri Goldeneria, olivat liian lyhyet, ja niiden alta näkyi

leveiden, marmorinkiiltäväksi harjattujen kenkien varret.

Äkkiä hän käänsi päänsä ikkunasta, päästi pienen herttaisen huokauksen,

katsoi äänettömään luokkaan sanoen: »No niin!» ja hymyili usealle

oppilaalle tuttavallisesti. Helpotuksen liikahdus kulki luokan läpi.

Siitä riippui niin paljon, siitä riippui kaikki, oliko lehtori

Mantelsack hyvällä tuulella vai ei, sillä tiedettiin hänen antautuvan

itsetiedottomasti ja ilman vähintäkään itsearvostelua tuuliensa

vietäväksi. Hän oli kerrassaan harvinaisen, lapsellisen puolueellinen,

ja hänen suosionsa oli suloinen ja häilyvä kuin onni. Hänellä oli aina

omat suosikkinsa, pari kolme kappaletta, joita hän sinutteli ja kutsui

etunimeltä, ja näillä oli niin hyvä olla kuin paratiisissa. He saivat

sanoa melkein mitä tahansa, se kelpasi sittenkin; ja tunnin jälkeen

jutteli lehtori Mantelsack heidän kanssaan mitä inhimillisimmin. Mutta

sitten, jonakin päivänä, loman jälkeen tai jostakin muusta syystä,

Herra tiesi miksi, oli suosio mennyt, ja siinä sitä istui nujerrettuna,

hyljättynä, opettajan kutsuessa jotakin toista etunimeltä... Näiden

onnellisten virheet hän alleviivasi vihoissa kevyesti ja sirosti, niin

että ne suuresta puutteellisuudestaan huolimatta näyttivät siistiltä.

Toisiin vihkoihin hän sitävastoin huiski leveitä vihaisia vetoja

ja kasasi niin suuret määrät punaista mustetta, että ne näyttivät

peloittavan avuttomilta. Ja koska hän ei laskenut virheitä, vaan antoi

arvolauseen sivun kirjavuuden mukaan, selvisivät suosikit loistavasti.

Näin tehdessään hän ei aavistanut lainkaan omaa puolueellisuuttaan,

vaan luuli kaiken tapahtuvan oikeuden mukaan. Jos jollakin olisi

ollut kylliksi turmaatuottavaa rohkeutta huomauttaa tästä, olisi hän

menettänyt ikuisiksi ajoiksi mahdollisuuden päästä suosikkien joukkoon

ja kuulla mainittavan itseään etunimeltä. Eikä kukaan hennonut luopua

tuosta toivosta...

Lehtori Mantelsack seisoi nyt jalat ristissä muistikirjaansa

selaillen. Hanno Buddenbrook istui etukumarassa väännellen käsiään

pulpetin alla. Oli B-kirjaimen vuoro! Tuossa paikassa oli hänen

nimensä kajahtava ja hänen oli noustava seisomaan tietämättä tämän

taivaallista, ja siitä oli tuleva kauhea häpeä, äänekäs, hirvittävä

kohtaus, vaikka luokanjohtaja olisi ollut kuinka hyvällä tuulella...

Sekunnit pitkittyivät tuskallisina. »Buddenbrook»... nyt hän jo sanoi

»Buddenbrook»...

»Edgar!» lausui lehtori Mantelsack, sulki muistikirjansa, jättäen

etusormen sen väliin, ja istuutui katedeerin laidalle kuin olisi nyt

kaikki mitä parhaimmalla tolalla.

Mitä? Mitä se oli? Edgar... Hän tarkoitti Lüdersiä, paksua Lüdersiä,

joka istui tuolla ikkunan luona. Hän oli alkanut kirjaimesta L,

vaikkei sen vuoro ollut ollenkaan tänään! Oliko se mahdollista?

Lehtori Mantelsack oli niin hyvällä tuulella, että hän alkoi eräästä

suosikista, huolimatta vähääkään siitä, kenen tänään olisi pitänyt

joutua vastaamaan...

Paksu Lüders nousi. Hänellä oli mopsin naama ja ruskeat, elottomat

silmät. Vaikka hänellä oli mainio paikka ja vaikka hän olisi voinut

huoleti käyttää apunaan kirjaa, oli hän liian laiska siihen. Hän oli

liian varma paratiisistaan ja vastasi ilman muuta: »Minä en eilen

voinut lukea päänsäryn tähden.»

»Vai jätät sinä minut pulaan, Edgar!» sanoi lehtori Mantelsack

murheissaan... »Et halua lausua minulle kultaisen aikakauden säkeitä?

Mikä vahinko, ystäväni! Oliko sinulla päänsärky? Mutta, sinä olisit

voinut sanoa sen minulle tunnin alussa, eikö niin, ennen kuin ehdin

sanoa nimesi... Ja eikö sinulla joku aika sitten myös ollut päänsärky?

Sinun pitäisi koettaa saada se poistumaan, Edgar, sillä muuten minä

pelkään sinun jäävän jälkeen... Timm, lukekaa te.»

Lüders istuutui. Hän oli tällä hetkellä yleisen vihan esine. Huomasi

selvästi, että luokanjohtajan hyvä tuuli oli haihtumassa ja että

Lüdersiä ehkä jo ensi tunnilla kutsuttaisiin sukunimeltä... Timm nousi,

hänen paikkansa oli takimaisilla penkeillä. Hän oli vaaleaverinen,

maalaisen näköinen poika, hänellä oli vaaleanruskea takki ja lyhyet,

tylpät sormet. Hänen suunsa oli töröllään suppilonmuotoisesti, ja hän

asetti sukkelasti kirjansa hyvään asentoon, katsoen samalla tuumivan

näköisenä eteensä. Sitten hän painoi päänsä alas ja alkoi lakea

hitaasti, änkytellen ja yksitoikkoisesti, kuten lapsi lukee aapista:

»_Aurea prima sata est aetas_...»

Oli selvä, ettei lehtori Mantelsack tänään noudattanut mitään

järjestystä eikä välittänyt siitä, ketä ei oltu kuulusteltu pitkään

aikaan. Nyt ei enää ollut niin ehdottoman luultavaa, että Hanno

joutuisi vastaamaan; jos se tapahtui, oli se vain onneton sattuma. Hän

loi onnellisen katseen Kaihin, uskalsi jo liikuttaa hiukan jäseniään ja

rauhoittua...

Yht'äkkiä keskeytyi Timmin luku. Joko ei lehtori Mantelsack kuullut

oikein hyvin tai tahtoi hän vähän liikuntoa — tosiasia oli, että

hän nousi kateederista, alkoi kävellä hiljakselleen luokan käytävää

pitkin ja asettui, Ovidius kädessään, aivan Timmin viereen, joka oli

työntänyt pikaisella näkymättömällä liikkeellä kirjan syrjään, ja oli

nyt aivan avuton. Hän maiskahutti suppilonmuotoista suutaan, katsoi

luokanjohtajaan sinisillä, hämmentyneillä silmillään eikä saanut enää

sanaakaan suustaan.

»Mitenkäs on, Timm», sanoi lehtori Mantelsack... »Nyt se ei luistakaan

enää?»

Ja Timm tarttui päähänsä, mulkoili silmillään, hengitti huohottaen, ja

sanoi viimein hupsumaisesti hymyillen: »Minä olen niin hämilläni, kun

herra lehtori seisoo niin lähellä.»

Lehtori Mantelsack hymyili myös; hän hymyili imarreltuna ja sanoi: »No,

tointukaahan nyt sitten ja jatkakaa.» Ja hän käveli pois.

Timm tointui. Hän veti taas kirjan eteensä, avasi sen katsellen

huoneeseen ponnistelevan näköisenä, painoi sitten päänsä alas ja oli

rauhoittunut.

»Olen tyytyväinen», sanoi luokanjohtaja Timmin lopetettua lukunsa. »Te

olette tehnyt hyvää työtä, epäilemättä. Mutta teiltä puuttuu kokonaan

rytmivaisto, Timm. Säejakso on selvä, mutta tuo ei ollut oikeastaan

ollenkaan heksametria. Minusta tuntuu siltä kuin te olisitte lukenut

kaiken ulkoa kuin proosaa... Mutta, kuten sanottu, te olette tehnyt

parhaanne, ja se, joka on uuttera... Voitte istua.»

Timm istuutui ylpeänä ja säteillen, ja lehtori Mantelsack merkitsi

tyydyttävän arvosanan kirjaansa hänen nimensä kohdalle. Mutta

merkillistä kyllä olivat ei ainoastaan opettaja vaan myös Timm itse ja

kaikki oppilaat varmasti vakuutetut siitä, että Timm todellakin oli

hyvä ja ahkera oppilas, joka oli ansainnut kunnialla arvosanansa. Hanno

Buddenbrookkaan ei päässyt tuosta vaikutelmasta, vaikka hän tunsi, että

hänessä liikkui jotakin vastenmielisyyden tapaista... Hän kuunteli

taas jännitettynä, kenen nimi nyt kajahtaisi... »Mumme!» sanoi lehtori

Mantelsack. »Alusta! _Aurea prima_...?»

Siis Mumme! Jumalan kiitos, nyt kai Hanno oli turvassa! Kolmatta kertaa

läksyä tuskin luetettaisiin, ja uutta valmistettaessa oli kirjain B

vasta aivan äskettäin ollut esillä.

Mumme kohosi. Hän oli pitkä, kalpea huiskelo, jolla oli vapisevat kädet

ja mahdottoman suuret, pyöreät silmälasit. Hänellä oli heikot silmät,

ja hän oli sitäpaitsi niin likinäköinen, että hänen oli mahdotonta

lukea seisoaltaan auki olevasta kirjasta. Hänen täytyi lukea läksynsä

kotona ja hän luki. Mutta koska hän oli erinomaisen lahjaton eikä sitä

paitsi ollut luullut joutuvansa tänään vastaamaan, ei hän tiennyt

paljoa, vaan pysähtyi jo ensi sanojen jälkeen. Tohtori Mantelsack

auttoi häntä tolalle, auttoi vielä toisen kerran tiukemmalla äänellä

ja kolmannen kerran hyvin äreästi mutta kun Mumme lopultakin kokonaan

vaikeni, joutui luokanjohtaja ankaran vihastuksen valtaan.

»Tämä ei kelpaa, Mumme! Istukaa! Te olette pölkkypää, aivan niin! Te

olette tuhma sekä laiska, ja se on liikaa...»

Mumme vaipui paikalleen. Hän oli aivan kuin onnettomuuden perikuva,

eikä koko huoneessa ollut tällä hetkellä ainoatakaan, joka ei olisi

halveksinut häntä sydämensä pohjasta. Uudelleen tunsi Hanno Buddenbrook

sisällään jotakin vastenmielisyyden tapaista, joka pyrki kouristamaan

hänen kurkkuaan. Mutta samalla tarkkasi hän kauhistavan selvästi, mitä

luokassa tapahtui. Lehtori Mantelsack piirsi paksun, pahaaennustavan

merkin Mummen nimen jälkeen ja selaili sitten kulmakarvat rypyssä

muistikirjaansa. Hän tulisi varmaan vihastuksissaan siirtymään

päiväjärjestykseen ja katsoi nyt kenen vuoro oikeastaan oli vastata, se

oli päivänselvää! Ja juuri kun tuo totuus oli iskenyt Hannon mieleen

nujertavalla voimalla, kuuli hän nimensä, kuuli sen kuin pahan unen

keskeltä.

»Buddenbrook!» — Lehtori Mantelsack oli sanonut »Buddenbrook», sana

kaikui vielä ilmassa, eikä Hanno sittenkään voinut uskoa sitä. Hänen

korvansa olivat alkaneet humista. Hän jäi istumaan.

»Herra Buddenbrook!» sanoi lehtori Mantelsack ollen lävistää hänet

safiirinsinisillä, ulostyöntyvillä silmillään, jotka välkkyivät

väkevien silmälasien takana... »Suvaitkaa olla niin hyvä?»

Siitä ei siis päässyt. Sen oli siis täytynyt tapahtua. Kaikki oli

ollut toisenlaista kuin tavallisesti, mutta nyt oli sittenkin kaikki

menetetty. Mahtaisikohan hän nostaa kovankin metakan? Hanno nousi ja

aikoi juuri sanoa jonkin järjettömän ja naurettavan puolustuksen,

jotakin sellaista, että hän oli »unohtanut lukea läksynsä», mutta

huomasi yht'äkkiä edessään olevan toverin pitävän auki kirjaa häntä

varten.

Tuo toveri oli Hans Hermann Kilian, luokan pikkuisia. Hänellä oli

ruskea, rasvainen tukka ja leveät hartiat. Hän aikoi upseeriksi ja

oli niin toverihengen läpitunkema, ettei voinut jättää pulaan edes

Hanno Buddenbrookia, jota hän ei muuten kärsinyt. Hän oikein osoitti

etusormellaan paikkaa, josta oli alettava....

Ja Hanno tuijotti siihen ja alkoi lukea. Vavahtelevalla äänellä,

kulmakarvat ja huulet vinossa luki hän kultaisesta aikakaudesta, jossa

oli vallinnut oikeus ja kuuliaisuus kunkin vapaasta tahdosta, ilman

lain pakkoa. »Rangaistus ja pelko olivat tuntemattomia», sanoi hän

latinaksi. »Siellä ei luettu uhkaavia sanoja vaskisilta tauluilta, eikä

rukoileva kansa pelännyt tuomariaan...» Hän luki kasvoilla tuskan ja

inhon ilme, luki tahallaan huonosti ja katkonaisesti, laiminlöi varsin

eräät yhdistykset, jotka oli merkitty Kilianin kirjaan lyijykynällä,

lausui toiset säkeet väärin, pysähteli ja oli pinnistävinään muistiaan,

odottaen samalla joka hetki, että luokanjohtaja keksisi kaiken ja

hyökkäisi hänen niskaansa.... Varkain hankittu tieto synnytti hänen

ihossaan kirpelöivän nautinnon tunteen, mutta häntä inhotti ja hän

suoritti vilpin niin huonosti kuin mahdollista. Sitten hän vaikeni,

ja syntyi hiljaisuus, jonka aikana hän ei uskaltanut katsoa ylös. Tuo

hiljaisuus oli kamala. Hän oli varma siitä, että lehtori Mantelsack

oli nähnyt kaiken, ja hänen huulensa olivat aivan valkoiset. Mutta

luokanjohtaja huokasi viimein ja sanoi:

»Oi, Buddenbrook, _si tacuisses!_ Suottehan anteeksi tämän klassillisen

sinuttelun!... Tiedättekö mitä te olette tehnyt? Olette vetänyt lokaan

kauneuden, olette menetellyt kuin vandaali, kuin barbaari; te olette

merkillinen olento, Buddenbrook, se näkyy teidän nenästänne! Jos

minulta kysyttäisiin, oletteko te yskinyt vai lukenut yleviä säkeitä,

olisin taipuvainen vastaamaan, että te olette yskinyt. Timmillä ei ole

paljon rytmitajua, mutta tähän verrattuna hän on nero, runoilija...

Istukaa, onneton. Olettehan te tehnyt työtä, epäilemättä, en voi

antaa teille huonoa arvosanaa. Olette kai pannut parastanne.... Mutta

kuulkaahan, eikö teidän kerrota olevan musikaalinen, soittavan pianoa?

Kuinka se on mahdollista?... No niin, hyvä on, istukaa, kaipa te olette

ollut ahkera, hyvä on.»

Hän kirjoitti hyväksyvän arvosanan taskukirjaansa, ja Hanno Buddenbrook

istuutui. Kuten aikaisemmin oli käynyt runoilija Timmin, niin kävi nyt

hänenkin. Hän ei voinut sille mitään, että hän omaksui vilpittömästi

lehtori Mantelsackin sanoihin sisältyvän kiitoksen. Hän oli tällä

hetkellä vakavasti sitä mieltä, että hän oli hiukan typerä, mutta

ahkera oppilas, joka oli suoriutunut asiasta varsin tyydyttävästi;

ja hän tunsi selvästi, että kaikki hänen luokkatoverinsa, myöskin

Hans Hermann Kilian, olivat samaa mieltä. Jälleen hän tunsi sisällään

jotakin vastenmielisyyden tapaista. Mutta hän oli liian uupunut

selvitelläkseen ajatuksiaan. Kalpeana ja välisten sulki hän silmänsä ja

vaipui tylsyyteen...

Mutta lehtori Mantelsack jatkoi opetusta. Hän siirtyi käännettävinä

oleviin säkeisiin ja mainitsi Petersenin nimen. Petersen nousi

reippaasti, iloisesti ja luottavaisin mielin, uljaassa asennossa,

hyökkäysvalmiina. Ja kuitenkin odotti häntä tänä päivänä perikato!

Tunti ei ollut kuluva loppuun ilman turmioniskua, paljon kauheampaa

kuin se, joka oli kohdannut likinäköistä Mumme-raukkaa...

Petersen käänsi, heittäen silloin tällöin silmäyksen kirjan toiselle

sivulle, paikkaan, jossa hänellä oikeastaan ei ollut mitään katsomista.

Hän teki sen taitavasti. Hän oli olevinaan aivan kuin jokin olisi

vaivannut häntä siinä, pyyhki sitä kädellään ja puhalsi siihen, aivan

kuin poistaakseen jotakin tomuhiukkasta tai muuta roskaa, joka kiusasi

hänen silmiään. Ja sittenkin seurasi kauhutapaus.

Lehtori Mantelsack teki äkkiä kiihkeän liikkeen, johon Petersen vastasi

samalla tavalla. Ja samassa silmänräpäyksessä kohosi luokanjohtaja

paikaltaan, hän suorastaan syöksyi kateederista alas ja lähestyi

pitkin, kiireisin askelin Peterseniä.

»Teillä on lunttilappu kirjassa, käännöskirjoitus», sanoi hän tultuaan

pojan luo.

»Lunttilappu... minulla... ei ole... » änkytti Petersen. Hän oli kaunis

poika, jonka vaalea tukka lankesi paksuna laineena otsalle ja jolla oli

harvinaisen kauniit siniset silmät, jotka nyt liikkuivat levottomasti

sinne tänne.

»Eikö teillä ole lunttilappua?»

»Ei... herra opettaja... herra lehtori... Lunttilappua?... Minulla

ei todellakaan ole lunttilappua... Te erehdytte... Epäilette minua

syyttä...» Petersen puhui tavalla, jolla ei tavallisesti puhuta.

Pelko sai aikaan sen, että hän käytti erittäin huolellista kieltä

saattaakseen siten luokanjohtajan ymmälle. »Minä en valehtele», sanoi

hän hirveässä hädässä. »Minä olen aina ollut rehellinen... koko ikäni!»

Mutta tohtori Mantelsack oli liian varma surullisesta asiastaan.

»Antakaa tänne kirjanne», sanoi hän kylmästi.

Petersen tarrautui kirjaansa, kohotti sen rukoilevasti ylös molemmin

käsin ja jatkoi yhä puoleksi kangertavin kielin puolusteluaan: »Uskokaa

toki... herra luokanjohtaja... herra tohtori... Kirjassa ei ole

mitään... Minulla ei ole lunttilappua... Minä en ole valehdellut...

Minä olen aina ollut rehellinen...»

»Antakaa kirja minulle», toisti luokanjohtaja jalkaa polkaisten.

»No, sama se», sanoi Petersen ja antoi kirjan, »siinä se on. Siinä on

lunttilappu! Tuossa, katsokaa itse!... Mutta minä en ole käyttänyt

sitä!» huusi hän äkkiä hurjasti.

Mutta tohtori Mantelsack ei ottanut korviinsa tuota järjetöntä

valhetta, jonka epätoivo oli pusertanut esiin. Hän veti kirjan välistä

lunttilapun, tarkasti sitä aivan kuin pitäen käsissään haisevaa

saastaa, työnsi sen taskuunsa ja viskasi Ovidiuksen halveksivasti

takaisin Petersenin pulpetille. »Päiväkirja», komensi hän kumeasti.

Adolf Todtenhaupt toi palvelusintoisena päiväkirjan esille, ja Petersen

sai muistutuksen vilpin harjoittamisesta, joka tuhosi hänet pitkiksi

ajoiksi ja teki mahdottomaksi luokalta siirron pääsiäisenä. »Te olette

luokan häpeäpilkku», sanoi lehtori Mantelsack ja palasi takaisin

kateederiin.

Petersen istuutui tuomitun näköisenä. Näki selvästi, miten hänen

vierustoverinsa siirtyi hänestä etemmäksi. Kaikki katsoivat häntä

inhon, säälin ja kauhun tuntein. Hän oli kukistettu, yksinäinen ja

hyljätty, siksi että hän oli joutunut kiinni. Luokassa vallitsi

vain yksi ajatus Petersenistä, se, että hän todella oli »luokan

häpeäpilkku». Hänet hyljättiin yhtä vastaansanomattomasti kuin Timmin

ja Buddenbrookin menestys oli hyväksytty... Ja hän itse teki samoin.

Se, jolla noista kahdestakymmenestäviidestä nuoresta oppilaasta oli

vankka ruumiinrakenne, voimaa ja terveyttä karun elämän varalta,

suhtautui tällä hetkellä asiaintilaan aivan luonnollisesti, ei tuntenut

loukkaantuvansa siitä, vaan katsoi kaiken olevan kuten olla piti.

Mutta oli myös silmiä, jotka tuijottivat synkkinä yhteen kohtaan...

Pikku Johann tuijotti Hans Hermann Kilianin leveään selkään, ja hänen

kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä kuvastivat

inhoa, vastustusta ja pelkoa... Mutta lehtori Mantelsack jatkoi

opetusta. Hän lausui toisen oppilaan nimen, minkä sattui muistamaan,

Adolf Todtenhauptin, koska hän täksi päiväksi oli kadottanut

epävarmojen tutkimishalun. Sitten tuli vielä yhden pojan vuoro, joka

oli valmistanut keskinkertaisesti, mutta ei äkkiä muistanutkaan mitä

»_patula Jovis arbore, glandes_» merkitsi, jonka Buddenbrook sai

sanoa.. Hän sanoi sen hiljaa, katsettaan nostamatta, koska tohtori

Mantelsack kysyi sitä häneltä, ja sai palkakseen päännyökkäyksen.

Ja kun oppilaiden tiedot olivat tyhjennetyt, oli tunti myös menettänyt

mielenkiintonsa. Lehtori Mantelsack antoi erään neronalun kääntää

arviolta eteenpäin eikä kuunnellut miten toiset kaksikymmentäneljä

oppilasta ryhtyivät valmistamaan seuraavaa tuntia. Se oli samantekevä.

Ja pianhan tunti oli loppuvakin. Se loppui samassa; kello soi. Näin oli

siis Hannon käynyt. Hän oli saanut päännyökkäyksenkin.

»No», sanoi Kai heidän kulkiessaan tovereiden joukossa goottilaisia

käytäviä pitkin kemiahuoneeseen... »Mitä sinä nyt sanot, Hanno! Kun

otsan Caesarin he... Sinulla oli mainio onni!»

»Minusta tuntuu pahalta, Kai», sanoi pikku Johann. »Minä en välitä koko

onnesta, se tuntuu niin pahalta...»

Ja Kai tiesi, että hänestä Hannon asemassa olisi tuntunut yhtä pahalta.

Kemiasali oli holvikko, jossa oli amfiteatterimaisesti kohoavat penkit,

pitkä kokeilupöytä ja kaksi pitkäkaulaisilla pulloilla täytettyä

lasikaappia. Ilma oli viime tunnin kuluessa käynyt hyvin huonoksi

luokassa, mutta täällä oli väkevä rikkivedyn haju, jota vastikään oli

käytetty kokeisiin ja joka oli melkein sietämätön. Kai tempasi ikkunan

auki, varasti sitten Adolf Todtenhauptin puhtaaksikirjoitusvihon ja

alkoi häthätää kirjoittaa tämänpäiväistä läksyä. Hanno ja monet muut

tekivät samoin siihen asti kun kello soi ja lehtori Marotzke ilmestyi

ovelle.

Tämä oli ennenmainittu matalajalkainen opettaja, joksi Kai ja Hanno

olivat hänet ristineet. Hän oli keskipituinen, tummaihoinen mies,

jolla oli hyvin kellertävä iho, kaksi pahkaa otsassa, karkea tuhruinen

parta ja samanlaiset hiukset. Hän oli aina valvoneen ja pesemättömän

näköinen, mutta kai sentään erehdyttiin päätelmissä. Hän oli

luonnontieteiden opettaja, mutta hänen pääalansa oli matematiikka, ja

häntä pidettiin sangen lahjakkaana sillä alalla. Hän puhui mielellään

raamatun filosofisista kohdista, ja väliin, ollessaan hyvällä ja

leppeällä tuulella, alentui hän antamaan ensi- ja toisluokkalaisille

syviä, salaperäisiä selityksiä eräisiin raamatunkohtiin... Sitäpaitsi

hän oli reserviupseeri ja hyvin innostunut tuohon alaan. Virkamiehenä,

joka samalla oli upseeri, oli hän johtaja Wulicken erikoisessa

suosiossa. Hän vaati suurempaa kuria kuin kukaan mun opettaja, tarkasti

arvostelevin silmin suorana seisovien oppilasten rintamaa ja vaati

lyhyitä, teräviä vastauksia. Tuo mystiikan ja älyn yhtymä oli hiukan

luotaantyöntävä....

Puhtaaksikirjoitusvihot tarkastettiin, ja lehtori Marotzke kulki ympäri

luokkaa hipaisten joka vihkoa sormellaan, jolloin muutamat oppilaat,

jotka eivät olleet kirjoittaneet mitään, työnsivät hänen eteensä aivan

muita kirjoja tai vanhoja kaavoja, hänen huomaamatta sitä.

Tämän jälkeen alkoi opetus, ja kuten nuo kaksikymmentäviisi nuorukaista

äsken olivat osoittaneet oppiaan ja ahkeruuttaan Ovidiuksen suhteen,

tekivät he sen nyt booriin, klooriin ja strontiumiin nähden. Hans

Hermann Kiliania kiitettiin, koska hän tiesi, että BaSO4 oli tavallisin

väärennysaine. Hän oli muutenkin parhaissa kirjoissa siksi, että hän

aikoi upseeriksi. Hanno ja Kai eivät tietäneet mitään, ja lehtori

Marotzken muistikirjaan ilmestyi heidän niinensä kohdalle pahannäköinen

merkki.

Ja kun sitten kuulustelu ja arvosanojen anto oli toimitettu,

oli kemiaankin kohdistuva mielenkiinto taas lauennut. Lehtori

Marotzke ryhtyi suorittamaan paria koetta ja kehittämään värillisiä

paukahtelevia kaasuja, mutta se tapahtui vain tunnin täytteeksi.

Lopulta hän määräsi seuraavan tunnin läksyn. Kello soi, ja kolmaskin

tunti oli ohi.

Kaikki olivat tyytyväiset paitsi Petersen, joka tänään oli joutunut

kiinni, sillä nyt tuli hauska tunti, jota yhdenkään ei tarvinnut

pelätä, jolloin sai kujeilla mielin määrin. Se oli englannin tunti.

Tässä aineessa oli opettajana nuori maisteri Modersohn, joka oli ollut

pari viikkoa laitoksessa kokeilemassa, eli, kuten kreivi Kai Mölln

sanoi, antamassa vierailunäytäntöä, laitokseen kiinnittämisen toivossa

Mutta hänellä ei ollut paljon onnistumisen toiveita, hänen tuntinsa

kuluivat liian iloisesti...

Muutamat jäivät kemiasaliin, toiset lähtivät luokkahuoneeseen; mutta

kenenkään ei nyt tarvinnut palella pihalla, sillä ylhäällä käytävässä

oli valvojana herra Modersohn, eikä hän uskaltanut lähettää ketään

alas. Täytyi myös tehdä valmistuksia laitokseen kiinnityksen varalta...

Luokka ei tullut vähääkään hiljaisemmaksi kellon soittaessa oppilaita

kokoon neljännelle tunnille. Kaikki elämöivät ja nauroivat odottaen

innolla alkavan tunnin hauskuuksia. Kreivi Mölln jatkoi pää käsien

varassa Roderich Usherin seikkailujen tutkimista, ja Hanno istui

hiljaa, kuunnellen ympärillään vallitsevaa sekasortoa. Toiset matkivat

eläinten ääniä; ilmassa kajahti mahtava kukonkiekahdus, ja takana istui

Wasservogel röhkien aivan kuin sika kenenkään näkemättä päältäpäin

mistä tuo ääni tuli. Taululla oli komea liitupiirros, joka esitti

irvistävää naamaa; sen oli runoilija Timmin käsialaa. Ja kun herra

Modersohn sitten astui sisään, ei hän kiivaimmista ponnistuksistaan

huolimatta saanut vedetyksi ovea kiinni, sillä sen väliin oli pistetty

paksu kuusenkäpy, joka Adolf Todtenhauptin täytyi poistaa...

Maisteri Modersohn oli pieni, mitättömän näköinen mies, jonka toinen

olkapää työntyi kävellessä eteenpäin. Hänellä oli happaman näköinen

naama ja aivan ohut musta parta. Hän oli hirveän avuton. Hän räpytteli

kiiltäviä silmiään, veti henkeä ja aukoi suutaan aivan kuin jotakin

sanoakseen. Muttei hän ei keksinyt oikeita sanoja. Otettuaan kolme

askelta ovelta astui hän paukkunallin päälle, erinomaista lajia olevan

paukkunallin päälle, joka aikaansai sellaisen pamahduksen kuin olisi

huoneessa laukaistu dynamiittipanos. Hän säikähti kauheasti, mutta

hymyili sitten hädissään, oli kuin ei mitään olisi tapahtunut ja

asettui keskimmäisen pulpettirivin eteen, nojaten vartalo väärässä

tapansa mukaan kädellään etumaisen pulpetin reunaan. Mutta luokalla

tunnettiin tuo hänen mieliasentonsa, ja siksi oli sanottu kohta nyt

tahrittu musteella, niin että herra Modersohnin pikkuruinen, kömpelö

käsi tuli aivan mustaksi. Hän ei taaskaan ollut huomaavinaan mitään,

vei märän, musteen tahriman käden selkänsä taakse, räpytti silmiään

ja sanoi pehmeällä, heikolla äänellä: »Luokan järjestys ei ole

mallikelpoinen.»

Hanno Buddenbrook rakasti häntä tällä hetkellä ja katsoi rävähtämättä

hänen avuttomiin, onnettoman näköisiin kasvoihinsa. Mutta Wasservogelin

röhkinä kävi yhä äänekkäämmäksi ja luonnollisemmaksi, ja äkkiä

räiskähti kourallinen herneitä ikkunaruutua vasten, ponnahtaen sitten

ropinalla takaisin huoneeseen.

»Sataa rakeita», sanoi joku kuuluvalla äänellä, ja herra Modersohn

näytti uskovan sen, sillä hän vetäytyi ilman muuta kateederiin ja kysyi

päiväkirjaa. Sitä hän ei tehnyt siksi, että olisi kirjoittanut sinne

jonkun nimen; sillä vaikka hän oli jo pitänyt luokalla viisi tai kuusi

opetustuntia, ei hän tuntenut oppilaista kuin jonkun harvan, ja hänen

täytyi sanoa nimet arvaamalla ja turvautua kirjoitettuun nimilistaan.

»Feddermann», sanoi hän, »olkaa hyvä ja lausukaa läksynä oleva runo.»

»On poissa!» huudettiin luokalta kuorossa. Ja kaiken hälinän keskellä

istui Feddermann suurena ja leveänä viskoen uskomattoman nopeasti

herneitä ympäri luokkaa.

Herra Modersohn räpytteli silmiään ja etsi uuden nimen.

»Wasservogel», sanoi hän.

»Kuollut!» huusi Petersen, johon oli tarttunut hirsipuuhuumori.

Ja jalkoja raapien, röhisten, kotkottaen ja pilkkanaurua nauraen

vakuuttivat kaikki, että Wasservogel oli kuollut.

Herra Modersohn räpytti taas silmiään, katseli ympärilleen, veti suunsa

happamaan irveeseen ja katsoi sitten taas luokkakirjaan, osoittaen

pienellä, kömpelöllä kädellään nimeä, jonka hän nyt aikoi lausua.

»Perlemann», äänsi hän epävarmasti.

»On valitettavasti tullut mielenvikaan», sanoi kreivi Kai Mölln

selvästi ja kuuluvasti; ja melun yhä lisääntyessä vahvistettiin tämäkin

todeksi.

Silloin nousi herra Modersohn paikaltaan ja huusi yli hälinän.

»Buddenbrook, te pakotatte minut rankaisutoimenpiteeseen. Jos teidän

naurunne uudistuu, täytyy minun antaa teille muistutus.»

Sitten hän istuutui jälleen. — Hanno Buddenbrook oli todellakin

nauranut, hän oli purskahtanut Kain sukkeluuden johdosta hiljaiseen,

kiihkeään nauruun, jota hän ei osannut hillitä. Sukkeluus oli hänen

mielestään mainion onnistunut, ja varsinkin sana »valitettavasti»

oli huvittanut häntä. Mutta kun herra Modersohn yhä töllisti häneen,

tyyntyi hän ja katsoi maisteriin hiljaa ja synkin silmin. Hän näki

tällä hetkellä kaiken mitä hänen yllään ja sisällään oli. Hän näki

jokaisen karvan hänen harvassa parrassaan, josta iho kuulsi kaikkialta

läpi, näki hänen ruskeat, kiiltävät, toivottomat silmänsä, näki hänellä

olevan kaksi paria kalvosimia pienissä, kömpelöissä käsissään, koska

hänen paidanhihansa olivat yhtä pitkät ja leveät kuin kalvoset, näki

koko hänen viheliäisen, epätoivoisen olemuksensa. Ja hän näki myöskin

hänen sieluunsa. Hanno Buddenbrook oli melkein ainoa, jonka herra

Modersohn tunsi nimeltä, ja tätä tietoaan hän käytti siten, että aina

huusi häntä olemaan hiljaa, uhkasi häntä rankaisutoimenpiteellä ja

kohteli häntä julmasti. Hän tunsi oppilas Buddenbrookin siksi, että

tämä erosi muista hiljaisen käytöksensä tähden. Ja tuota hiljaisuutta

hän nyt käytti hyväkseen antaakseen pojan aina tuntea opettajan

mahtia, jota hän ei uskaltanut näyttää tämän äänekkäille ja röyhkeille

tovereille. Säälikin käy mahdottomaksi maailman pahuuden tähden,

ajatteli Hanno. Minä en ota osaa teidän kiusaamiseenne, maisteli

Modersohn, koska se on minusta karkeata, rumaa ja jokapäiväistä; ja te

vastaatte siihen näin. Mutta niin on laita, niin on ja niin tulee aina

olemaan, ajatteli hän. Ja jälleen liikkui hänessä pelko ja inho. Ja

miksi minun pitää vielä ymmärtää tämä kaikki niin selvästi!...

Viimeinkin löytyi eräs, joka ei ollut kuollut eikä mielenvikainen, vaan

joka oli valmis lausumaan englantilaiset säkeet. Oli läksynä muuan

runo, »The Monkey», lapsellinen, arvoton sepustus, jota ahdettiin

väkipakolla näiden nuorten poikain päähän, vaikka suurin osa heistä

aikoi merille, liikkeisiin tai muille vakaville elämänaloille.

»Monkey, little merry fellow,

»Thou art nature's pulchinello...»

Siinä oli pitkä jono säkeistöjä, ja Kassbaum luki ne kirjastaan.

Herra Modersohnin takia ei tarvinnut vaivautua vähääkään. Ja melu oli

yhä lisääntynyt. Kaikkien jalat olivat liikkeessä raapien karkeata

lattiaa. Kukko kiekui, sika röhki, herneet lensivät. Hillittömyys oli

huumannut nuo kaksikymmentäviisi. Heidän viisi-, kuusitoistavuotiset

kasvattamattomat vaistonsa heräsivät. Ympäri luokkaa kulkivat mitä

rivoimmat lyijykynäpiirustukset herättäen ahnasta naurua...

Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus. Kassbaum keskeytti lukunsa. Herra

Modersohnkin kohosi seisaalleen kuuntelevan näköisenä! Luokan perältä

kuului vienoja, kellonpuhtaita sointuja, jotka levisivät suloisina,

tunteellisina, hellinä äkilliseen hiljaisuuteen. Joku oli tuonut

mukaansa soittorasian, joka nyt soitteli sävelmää »Du, du liegst mir am

Herzen» kesken englannintuntia. Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä

kun tuon viehättävän sävelmän viimeinen sointu haipui, tapahtui

jotakin kauheata... se murskasi kaikki läsnäolevat alleen julmasti,

odottamatta, ylivoimaisena, lamauttavana.

Ovi aukeni näet ilman edelläkäyvää koputusta kiivaasti ja

selkoselälleen, sisään tuli jokin hirmuinen, pitkä olio, joka päästi

urahtavan huuliäänteen ja seisoi yhdellä ainoalla askeleella luokan

edessä... Se oli Isäjumala.

Herra Modersohn oli käynyt tuhkanharmaaksi ja kaasi kateederituolin

kumoon pyyhkiessään siitä tomua nenäliinallaan. Oppilaat olivat

kavahtaneet seisoalleen yhtenä miehenä. He painoivat kädet kylkiinsä,

nousivat varpailleen, taivuttivat päänsä ja purivat huultaan

musertavasta velvollisuudentunnosta. Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.

Joku huokasi jännityksestä, sitten oli taas äänetöntä.

Johtaja Wulicke tarkasti hetkisen tervehtiviä joukko-osastoja; sitten

hän kohotti käsivartensa niin että hänen suppilonmuotoiset, likaiset

kalvosimensa tulivat näkyviin, esiintyen kuin mies, joka aikoo tarttua

täydellä voimalla ohjaksiin. »Istukaa», sanoi hän kontrabassoäänellään.

Hän ei sinutellut ketään.

Oppilaat painuivat alas. Herra Modersohn veti vapisevin sormin

nojatuolin esiin, ja johtaja istuutui kateederin viereen. »Jatkakaa

vain, olkaa hyvä,» hän sanoi; ja se kaikui niin kamalalta kuin olisi

hän sanonut: »Nythän se nähdään, ja voi sitä, ken...!»

Oli selvää, miksi hän oli tullut. Herra Modersohnin piti antaa hänelle

näyte opetustaidostaan, hänen tuli osoittaa, mitä luokka oli oppinut

kuudessa, seitsemässä tunnissa; oli kyseessä herra Modersohnin

olemassaolo ja tulevaisuus. Maisteri oli surkean näköinen seisoessaan

uudelleen kateederissa ja pannessaan jonkun lukemaan uudelleen runoa

»The Monkey». Ja samoin kuin aikaisemmin oli tutkittu ja arvioitu

oppilaita, tutkittiin ja arvioitiin nyt myöskin opettajaa...

Ja molempien kävi huonosti! Johtajan Wulicken ilmestyminen oli

äkkirynnäkkö, vain pari kolme oppilasta oli valmistanut läksyn kotona.

Herra Modersohn ei voinut mitenkään kysyä koko tuntia vain Adolf

Todtenhauptilta, joka tiesi kaiken. Kun ei runoa »The Monkey» enää

voitu lukea kirjasta johtajan läsnäollessa, meni se hirveän huonosti,

ja kun oli »Ivanhoen» vuoro, sai oikeastaan vain nuori kreivi Mölln

jonkun verran selkoa käännöksestä, koska hän oli ollut yksityisesti

innostunut luettavasta. Toiset tavailivat yskien äänteitä. Hanno

Buddenbrookin nimikin tuli esille, eikä hän päässyt ensimmäistä

riviä pitemmälle. Johtaja Wulicke päästi äänen, joka rämähti kuin

kontrabasson alimman kielen vihainen kosketus. Herra Modersohn väänteli

pieniä, kömpelöitä, musteen tahraamia käsiään ja hoki vaikeroiden: »Ja

tavallisesti se on mennyt niin hyvin! Tavallisesti se on mennyt niin

hyvin!»

Samaa hän hoki vielä kellon soidessa, kääntyneenä epätoivoisen

näköisenä puolittain oppilaisiin, puolittain johtajaan. Mutta Isäjumala

seisoi peloittavan suorana käsivarret ristissä tuolinsa edessä ja

katsoi torjuvasti päätään nyökäten yli luokan... Sitten hän käski

tuomaan päiväkirjan ja kirjoitti kaikille niille, joiden tiedot

äsken olivat osoittautuneet puutteellisiksi tai nollan arvoisiksi,

muistutuksen laiskuudesta; kuudelle, seitsemälle oppilaalle yht'aikaa.

Herra Modersohnin nimeä ei voitu kirjoittaa siihen, mutta hän oli

pahemmassa asemassa kuin kukaan. Hän seisoi paikallaan valjuna,

murtuneena, tuhottuna. Hanno Buddenbrookin nimi oli myös muistutuksen

saaneiden joukossa. — »Minä olen estävä teidän ylenemisenne», sanoi

rehtori Wulicke vielä. Sitten hän katosi.

Kello soi, tunti oli loppunut. Näin oli siis pitänyt käydä. Niin kävi

aina. Silloin kun eniten pelkäsi, kävi melkein hyvin; mutta juuri

kun ei arvannut pelätä, tuli turman isku. Hannon luokalta siirto

pääsiäisenä oli nyt lopullisesti mahdoton. Hän nousi ja lähti huoneesta

väsynein silmin, kaivertaen kielellään kipeää poskihammasta.

Kai tuli hänen luokseen, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja kulki

näin portaita alas hänen kerallaan kiihtyneiden tovereiden keskellä,

jotka kiistelivät näistä kuulumattomista tapahtumista. Hän katsoi

huolissaan ja hellästi Hannon kasvoihin ja sanoi: »Anna anteeksi,

Hanno, että minä käänsin enkä mieluummin antanut kirjoittaa omaa

nimeänikin päiväkirjaan. Se tuntuu niin ilkeältä...»

»Sanoinhan minäkin juuri sitä ennen, mitä _patula Jovis arbore glandes_

merkitsee?» sanoi Hanno. Niinhän se on, ei sille mahda mitään. Täytyy

'tyytyä.»

»Niin kai sitä täytyy. — Isäjumala tahtoo siis lopettaa sinun

ylenemisesi. Sinun täytyy sitten kai tyytyä siihen; koska se kerran

on hänen tutkimaton tahtonsa... Yleneminen, mikä herttainen sana!

Herra Modersohnin yleneminen on myöskin mennyttä. Hän ei ole pääsevä

milloinkaan lehtoriksi, miesparka. Niin, on olemassa lehtoreita ja

maistereita, näettekös, mutta paljaita opettajia ei ole olemassa.

Tätä ei nyt ole niin helppo käsittää, koska se on aikaihmisten asia,

sellaisten, jotka ovat jo kypsyneet elämässä. Pitäisi voida sanoa:

Opettaja kuin opettaja. Mitä varten toisten pitää olla yhdenlaisia

ja toisten toisenlaisia, sitä minä en ymmärrä. Siitä olisi otettava

selkoa Isältä jumalalta tai herra Marotzkelta. Mutta mitä silloin

tapahtuisi? He pitäisivät sitä loukkauksena ja nujertaisivat meidät

maahan uppiniskaisuuden tähden, vaikka meillä olisi ollut paljon

korkeampi käsitys heidän kutsumuksestaan kuin heillä itsellään... Mutta

ei viitsitä, he ovat kaikki sarvikuonoja.»

He lähtivät pihalle kävelemään ja Hanno kuunteli mielellään Kain

juttelua, jolla tämä koetti saada hänet unohtamaan muistutuksensa.

»Katso, tässä on portti, pihaportti, se on auki ja sen takana on katu.

Mitenkähän olisi, jos me lähtisimme ulos kävelemään hiukan kadulle?

On väliaika, ja meillä on aikaa kuusi minuuttia; ja saattaisimmehan

palata takaisin täsmällisesti. Mutta asia on kuitenkin sellainen, että

se on mahdotonta. Ymmärrätkö sinä sitä? Tuossa on portti, se on auki,

sen edessä ei ole mitään salpoja, mitään esteitä, ja tuossa on kynnys.

Mutta sittenkin se on mahdotonta, jo paljas ajatus on mahdoton, emme

saa poistua sekunniksikaan sen yli. Ja ottakaamme toinen esimerkki.

Olisi aivan nurinkurista väittää, että kello on nyt suunnilleen puoli

kaksitoista. Ei, nyt on maantiedetunnin vuoro: niin pitää sanoa! Mutta

onko tämä elämää, sanopas se? Kaikki on päin mäntyyn... Voi Herra

Jumala, jos tämä laitos laskisi meidät hellästä syleilystään!»

»Entä sitten? Ei, hyvä on näin, Kai, sillä silloin en minä tietäisi

mitä tehdä. Täällä on ainakin hyvässä tallessa. Isäni kuoltua

ovat herra Stephan Kistenmaker ja pastori Pringsheim ottaneet

elämäntehtäväkseen kysyä minulta joka päivä miksi aion. En minä tiedä.

En osaa vastata mitään. En voi tulla miksikään. Pelkään koko elämää...»

»Miten sinä voit puhua noin arasti! Sinä, jolla on musiikkisi...»

»Mitä minun musiikkini on? Ei se ole mitään, Kai. Pitääkö minun alkaa

kiertää maita ja mantereita soittaakseni ihmisille? Ensiksikään siihen

ei suostuttaisi, toiseksi minä en ole koskaan oppiva soittamaan

tarpeeksi hyvin. En osaa juuri mitään, osaan vain vähän improvisoida,

kun ei kukaan kuule. Ja sitten minusta olisi tuo kiertely ja matkustelu

hirveän vaikeata... Sinun laitasi on toinen. Sinulla on enemmän

rohkeutta. Sinä kuljet missä kuljet, naurat kaikelle vasten naamaa ja

löydät aina jonkun vastaväitteen. Sinä olet kirjoittava, olet kertova

ihmisille jotakin kaunista ja ihmeellistä: se on jotakin. Ja sinä tulet

varmasti kuuluisaksi, sinä olet niin taitava. Mistä se johtuu? Siitä,

että sinä olet iloisempi. Usein katsahdamme toisiimme tunnilla kuten

äskenkin herra Mantelsackin tunnilla, kun Petersen oli ainoa kaikista

lunttaajista, joka sai muistutuksen. Ajattelemme samaa, mutta sinä

irvistät ja olet ylpeä... Minä en voi tehdä niin. Se tekee minut niin

väsyneeksi. Minä tahtoisin nukkua enkä tietää enää mistään mitään.

Minä tahtoisin kuolla, Kai!... Ei, minusta ei tule mitään. Minä en

jaksa tahtoa mitään. Minä en tahdo edes tulla kuuluisaksi. Minä pelkään

sitä, aivan kuin siinä olisi jotakin väärää, ole varma siitä. Pastori

Pringsheim kuuluu äsken sanoneen jollekin rippikoulutunnin jälkeen,

että minusta on turha toivoa mitään, sillä minä kuulun rappiolle

joutuneeseen sukuun...»

»Onko hän sanonut sellaista?» kysyi Kai jännittyneesti...

»On, hän tarkoittaa sillä minun setääni Christiania, joka on Hampurissa

eräässä laitoksessa. — Hän on varmasti oikeassa. Ei pitäisi odottaa

minusta mitään. Olisin niin kiitollinen siitä!... Minulla on niin

monenlaisia huolia, ja kaikki on minusta niin raskasta. Jos minä

esimerkiksi satun saamaan haavan käteeni tai loukkaamaan itseni

jollakin tavoin... ja tuo haava on sellainen, että se paranisi jollakin

toisella viikossa, niin minulla se pysyy kipeänä kuukauden. Se ei

tahdo mennä umpeen, se ärtyy, rupeaa märkimään ja tuottaa suurta

hankaluutta... Herra Brecht sanoi äskettäin, että minun hampaani ovat

surkeassa kunnossa, melkein kaikki ovat pilalla ja loppuunkuluneet, ja

miten paljon onkaan vedetty pois! Semmoista se on. Ja millä minä sitten

puren, kun tulen kolmenkymmenen tai neljänkymmenen ikäiseksi? Minulla

ei ole mitään toivoa...»

»Älähän nyt enää», sanoi Kai alkaen kävellä nopeammin. »Nyt sinä kerrot

minulle vähän soitostasi. Minä aion näet kirjoittaa jotakin aivan

ihmeellistä, kerrassaan ihmeellistä, kerrassaan ihmeellistä... Ehkä

minä alotan jo piirustustunnilla. Aiotko soittaa tänä iltana?»

Hanno oli hetken ääneti. Hänen katseeseensa oli tullut huolestunut,

surullinen, epävarma kiilto. »Kai minä soitan», hän sanoi, »vaikka

minun pitäisi harjoitella etyydejäni ja sonaattejani ja sitten

lopettaa. Mutta kai minä soitan, en osaa olla ilmankaan, vaikka se on

vielä pahempi.»

»Pahempi?»

Hanno oli vaiti.

»Minä tiedän mitä sinä soitat», sanoi Kai. Ja sitten molemmat olivat

hiljaa.

He olivat merkillisessä iässä. Kai oli tullut hyvin punaiseksi ja

katsoi maahan, painamatta päätään alas. Hanno näytti kalpealta. Hän oli

hirvittävän vakava, ja hänen verhottu katseensa oli luotu syrjään.

Silloin soitti herra Schlemiel kelloa, ja he lähtivät ylös.

Tuli maantiedetunti ja sen ohella koekirjoitus, hyvin tärkeä kirjoitus

Hessen-Nassausta. Luokkaan astui punapartainen ja lievetakkinen

opettaja. Hänellä oli kalpeat kasvot, eikä hänen suurihuokoisissa

käsissään kasvanut ainoatakaan karvaa. Tämä oli koulun henkevin

opettaja, herra lehtori Mühsam. Hänellä oli aika ajoin verensyöksy,

ja hän puhui aina ivallisin äänenpainoin, koska hän piti itseään yhtä

sukkelapuheisena kuin sairaana. Kotonaan hänellä oli eräänlainen

Heine-arkisto, kokoelma papereita ja esineitä, jotka kuuluivat tuon

sairaan runoilijan jäämistöön. Hän näytti nyt kartalta Hessen-Nassaun

rajat ja pyysi sitten alakuloisen ivallisesti, että herrat olisivat

hyvät ja merkitsisivät vihkoihinsa mitä tiesivät tuosta alueesta. Hän

näytti tahtovan ivata sekä oppilaita että Hessen-Nassauta, ja kuitenkin

oli tämä hyvin tärkeä koekirjoitus, jota kaikki pelkäsivät.

Hanno Buddenbrook ei tiennyt mitään Hessen-Nassausta, ei sanottavasti

mitään. Hän koetti kurkistaa hiukan Adolf Todtenhauptin vihkoon, mutta

Heinrich Heine, joka ylimielisestä ja kärsivästä ivastaan huolimatta

valvoi mitä tarkkaavaisimmin silmin jokainen liikkeitä, huomasi sen

heti ja sanoi: »Herra Buddenbrook, minun tekisi mieleni pyytää teitä

sulkemaan kirjanne, mutta pelkään tekeväni sillä palveluksen teille.

Jatkakaa.»

Tässä lauseessa oli kaksi sukkeluutta. Ensiksikin se, että tohtori

Mühsam puhutteli Hannoa »herraksi», toiseksi tuo palveluksen tekeminen.

Mutta Hanno Buddenbrook jäi istumaan kumaraan vihkonsa yli ja jätti

viimein melkein tyhjän paperin pöydälle, poistuen sitten Kain kanssa.

Tänä päivänä oli nyt sitten kaikki ohi. Onnellinen se, joka oli

selvinnyt kunnialla ja jonka tunnolla ei ollut muistutusta...

Piirustussali oli suuri ja valoisa. Seinämillä oli antiikkismallisia

kipsijäljennöksiä, ja eräässä isossa kaapissa oli erilaisia puuesineitä

ja nuken huonekaluja, joita myöskin käytettiin malleina. Herra

Drägemüller oli tanakkavartaloinen mies, jolla oli pyöreä täysiparta

ja ruskea, sileä, huokeahintainen tekotukka, joka ulkoni niskasta,

paljastaen koko salaisuuden. Hänellä oli kaksi tekotukkaa, toinen,

jossa oli pitemmät ja toinen, jossa oli lyhemmät hiukset. Silloin kun

hän oli leikkauttanut partansa, piti hän lyhyempihiuksista... Muutenkin

hänellä oli eräitä hullunkurisia ominaisuuksia. »Lyijykynän» asemesta

sanoi hän »lyijy». Sitäpaitsi hänestä aina levisi öljyn ja viinan

sekainen haju; toiset arvelivat hänen juovan paloöljyä. Hänen ihanimmat

päivänsä olivat ne, jolloin hän sai olla jonkun toisen opettajan

sijaisena ja opettaa jotakin muuta ainetta kuin piirustusta. Silloin

hän esitelmöi Bismarckin politiikasta, tehden samalla innokkaita

spiraalinmuotoisia kädenliikkeitä nenästä olkapäähän, ja puhui vihalla

ja pelolla sosialismista... »Meidän täytyy pysyä koossa!» sanoi hän

huonoille oppilaille töykäten näitä käsivarteen. »Sosialismi on oven

edessä!» Hänen olemuksensa oli hermostuneen touhuava. Hän istahti

jonkun oppilaan viereen, tuoden väkevän viinanhajun tämän läheisyyteen,

huitoi sinettisormustaan tämän nenän edessä, puhkui jonkun yksityisen

sanan, kuten esimerkiksi: »Perspektiivi!» »Heittovarjo!» »Lyijy!»

»Sosialismi!» »Koossapysyminen!» ja riensi toiseen paikkaan...

Kai kirjoitti uutta kirjallista teostaan, ja Hanno esitti ajatuksissaan

orkesteri-alkusoittoa. Sitten tunti loppui, koulutyö oli päättynyt,

haettiin kirjat luokalta, kulku pihaportin kautta oli vapaa, mentiin

kotiin.

Hannolla ja Kailla oli sama matka, ja he kulkivat yhdessä kirjat

kainalossa kaupungin laidassa sijaitsevalle pienelle punaiselle

huvilalle asti. Siitä oli nuoren kreivi Möllnin vielä kuljettava yksin

pitkä matka isänsä asumukseen. Hänellä ei ollut edes päällystakkia.

Sumu, joka aamulla oli ollut hyvin tiheä, oli muuttunut lumeksi, jota

satoi nyt suurina pehmeinä hiutaleina ja joka suli maahan tultuaan

loaksi. Buddenbrookin portilla ystävykset erosivat. Mutta Hannon

ehdittyä jo puoliväliin pihaa palasi Kai takaisin ja kietoi kätensä

toverin kaulaan. »Älä ole onneton... äläkä soita tänään!» sanoi hän

hiljaa. Sitten katosi hänen hoikka, hoitamaton hahmonsa lumipyryyn.

Hanno jätti kirjansa eteisessä seisovan karhun pitelemälle

tarjottimelle ja meni arkihuoneeseen äitiään tervehtimään. Tämä istui

leposohvalla lukien keltaniteistä kirjaa. Hannon kulkiessa lattiamaton

yli katsoi äiti häneen ruskeilla, lähekkäin olevilla silmillään, joiden

kulmissa oli sinisiä varjoja, ja Hannon ehdittyä hänen kohdalleen otti

hän tämän pään käsiensä vähin ja suuteli häntä otsalle.

Hän meni omaan huoneeseensa, jonne neiti Clementine oli toimittanut

vähän aamiaista, pesi itsensä ja kävi syömään. Tultuaan valmiiksi

kaivoi hän laatikosta pakan pieniä, väkeviä venäläisiä savukkeita,

jotka hänkin jo tunsi, ja alkoi polttaa. Sitten istuutui hän harmonion

ääreen ja soitti jotakin hyvin vaikeata, ankaraa, fuugamaista Bachin

teosta. Ja viimein hän vei kätensä niskaan sekä katsoi ulos tarkastaen

äänettömästi maahan leijailevaa lumisadetta. Mitään muuta katsomista ei

ollut. Hänen ikkunansa alla ei enää ollut siroa puutarhaa lorisevine

suihkulähteineen. Näköalan sulki viereisen huvilan sivuseinä.

Kello neljä syötiin päivällistä. Gerda Buddenbrook, pikku Johann ja

neiti Clementine istuivat kolmisin. Sen jälkeen lähti Hanno salonkiin

tekemään soittovarusteluita ja jäi flyygelin luo odottamaan äitiään.

He soittivat yhdessä Beethovenin sonaatin, 24. opuksen. Adagio-osassa

soi viulu kuin enkelin laulu, mutta Gerda otti sen sittenkin

tyytymättömänä poskeltaan, katsoi sitä nyrpeästi ja sanoi, ettei se

ohut soittotuulella. Hän ei soittanut etemmäksi, vaan lähti lepäämään.

Hanno jäi salonkiin. Hän astui lasioven luo, joka vei kapealle

parvekkeelle, ja katsoi pari minuuttia ulos märän lumen peittämään

pihaan. Mutta äkkiä hän astui askeleen takaperin, veti kiihkeästi

kermanväriset uutimet oven eteen, niin että huone jäi kellertävään

hämärään, ja lähti mielenliikutuksen vallassa flyygelin ääreen. Siinä

hän seisoi vielä vähän aikaa, ja hänen katseensa, joka tuijotti

jäykkänä ja epämääräisenä yhteen paikkaan seinään, tummui hiljalleen,

verhoutui, kävi sameaksi... Hän istuutui ja ryhtyi soittamaan erästä

fantasiaansa.

Se oli aivan yksinkertainen aihe, olemattoman melodian katkelma,

puolentoista tahdin pituinen kuvio, ja kun hän soitti sen ensi kertaa

syvällä bassossa, yksiäänisenä, voimalla, jota ei olisi odottanut

häneltä, aivan kuin pasuuna olisi julistanut sen käskevästi kaiken

tulevan alkuaiheeksi ja perustukseksi, — ei saattanut aavistaa

vähääkään, mitä se oikein tarkoitti. Mutta sen uudistuessa diskantissa,

himmeän hopeanvärisessä äänilajissa, ilmeni, että sen pääsisältö

keskittyi yhteen ainoaan tasoitukseen, kaihoisaan, tuskalliseen

vaipumiseen äänilajista toiseen... se oli henkeäpidättävä, avuton

aihe, mutta se kasvoi ihmeelliseksi, salaperäiseksi ja merkitseväksi

täsmällisen, juhlallisen ja ponnekkaan esityksen kautta. Ja

sitten seurasi vilkkaita juoksutuksia, haeskelevaa tuloa ja menoa

synkooppeineen, huudahtelujen keskeyttämää harhailua, aivan kuin

hätääntyneen sielun levotonta, valittavaa, odottavaa, kiihkeää tuskaa

jostakin, jonka se oli havainnut, mutta joka ei tahtonut vaieta,

vaan uudistui yhä uusina sointuyhdistyksinä. Synkoopit kävivät yhä

kiihkeämmiksi, neuvottomammiksi, nopeiden triolien ajelemiksi, mutta

välistä kuuluvat pelonhuudot saivat muodon, liittyivät yhteen,

muodostivat sävelmän, joka lopulta kohosi valtaan palavan rukouksen

tavoin, puhallussoittimien sävyisenä, voimakkaana ja nöyränä. Ahdistava

haeskelu, häilyntä, harhaantunut liukuminen oli vaiennut ja voitettu,

ja erehtymättömän yksinkertaisena ja rytmikkäänä kaikui nyt esiin

murtunut, lapsellisen harras koraali... Se loppui kirkkosävelmän

tapaiseen loppuun. Tuli fermaatti, äänettömyys. Ja sitten, yht'äkkiä,

helähti aivan hiljaa, himmeän hopeanvärisenä fantasian perusaihe, tuo

avuton katkelma, tuo typerä tai salaperäinen kuvio, tuo kaihoisa,

tuskallinen vaipuminen sävellajista toiseen. Sitten syntyi hirveä

meteli, hurja toiminta, jossa sananvalta oli törähdyksentapaisilla

korosteilla, jotka ilmaisivat villiä päättäväisyyttä. Mitä se merkitsi?

Mitä oli tulossa? Kuului kuin torvien toitotusta, jotka kutsuivat

hyökkäykseen. Ja sitten tuli kuin kokoonkerääntyminen, rytmit

liittyivät lujemmin yhteen, ja aivan uusi aihe pistäytyi joukkoon,

reipas välikohta, eräänlainen metsästyslaulu, toiminnanhaluinen ja

kiihkeä. Mutta se ei ollut iloinen, se oli pohjimmaltaan täynnä

epätoivoista rohkeutta, joukosta kuuluvat merkkitörähdykset olivat

kuin hätähuutoja, ja jälleen kuului kaiken tuon menon keskeltä,

noiden ristiriitaisten ja kummallisten sointujen seasta perusaiheen

ahdistava, harhaileva, suloisen salaperäinen sävel... Ja sitten vyöryi

esiin vaihtelevien tapausten sarja, joiden sisältöä ja tarkoitusta

ei saattanut käsittää, sointujen, rytmien ja sävelten seikkaileva

mylläkkä, joita Hanno ei hallinnut, vaan jotka kehittyivät esiin

hänen sormistaan hänen tuntematta niitä ennestään... Hän istui

hiukan eteenpäinkumartuneena, huulet raollaan ja silmissä kaukainen,

syvä katse, ruskean tukan langetessa pehmeinä kiharoina ohimoille.

Mitä tämä oli? Mitä hän koki? Kamppailiko hän hirveiden vastuksien

kanssa, tappoiko hän lohikäärmeitä, louhiko hän vuoria, uiko hän

virtojen poikki, kulkiko hän läpi liekkien? Yht'äkkiä viilsi kaiken

läpi ilkkuvan naurun tai äärettömän autuuttavan lupauksen tavoin

perusaiheen avuton, äänilajista toiseen vaipuva kuvio... ja oli

kuin se olisi kiihoittanut yhä uusiin valtaviin ponnistuksiin; sitä

seurasivat nyt huimaavaa vauhtia kiitävät oktaavijuoksutukset,

jotka päättyivät parkauksiin. Ja tämän jälkeen alkoi paisutus,

hidas, säännöllinen nousu, kromaattinen eteenpäinpyrkiminen rajun,

vastustamattoman kaipauksen ajamana, jota keskeyttivät äkilliset,

peloittavat, yllyttävät pianissimot, jotka kuvasivat kuin maan

vajoamista jalkain alta tai vaipumista himoon... Kerran kaikuivat

aivan kuin varoittaen perusaiheen rukoilevat, murtuneet sävelet, mutta

sitten se peittyi raivoavien epäsointujen alle, jotka kasaantuivat

päällekkäin, vyöryivät eteenpäin, peräytyivät, kiipesivät ylemmä,

painuivat jälleen ja ryntäsivät uudestaan kuvailematonta päämäärää

kohti, joka oli paljastuva tuossa paikassa, jännityksen hetkellä,

jolloin ahdistava pakko oli muuttumassa sietämättömäksi... Ja se

paljastui, janoavat voimat eivät enää voineet pidättyä, se paljastui

kuin esivaatteen repeäminen, porttien aukeaminen, orjantappurapensaiden

taipuminen, lieskamuurien sortuminen... päämäärä, salaisuus,

vapahdus, täyttymys, tyydytys; se paljastui, ja riemuisan hurman

pusertamana yhtyivät nyt kaikki äänet sulosoinnuksi, joka heti

senjälkeen suli toiseen samanlaiseen kaihoisan, ikävöivän ritardandon

johdattamana... perusaiheeseen! Ja sitten alkoi juhla, voittojuhla,

tuon saman aiheen hillitön irstailu kaikissa sointuvivahduksissa; se

liikkui kaikissa oktaaveissa, itki, värisi tremolandossa, lauloi,

riemuitsi, nyyhki, astui esiin kaikessa myrskyävässä, kilisevässä,

helmeilevässä, pauhaavassa orkestraalisessa loistossaan... Oli jotakin

raakaa ja tylsää ja samalla askeettisen uskonnollista, uskon ja

kieltäymyksen tapaista tuon puolentoista tahdin pituisen lapsellisen

sointuaiheen intomielisessä palvonnassa... jotakin paheellista siinä

hillittömyydessä ja täyttymättömyydessä, jolla sitä oli käsitelty ja

kehitelty, ja samalla jotakin pilkallisen epätoivoista, aivan kuin

himoon uppoamisen ja hukkumisen halua tavassa, jolla siitä oli imetty

viimeinen sulous, kunnes tuli purkaus, inho ja kyllästymys, kunnes

viimeinkin, viimeinkin, kaikkien hurjastelujen jälkeen kuului pitkä,

hiljainen, mollisävellajissa kulkeva arpeggio, joka pyöri yhden sävelen

ympärillä, siirtyi duuriin ja häipyi alakuloiseen empimiseen.

Hanno istui vielä kotvasen ääneti paikallaan, leuka rinnalle

painuneena, kädet helmassa. Sitten hän nousi ja sulki flyygelin. Hän

oli hyvin kalpea, hänen polvensa olivat voimattomat ja hänen silmänsä

paloivat. Hän lähti viereiseen huoneeseen, oikaisi itsensä leposohvalle

ja jäi siihen pitkäksi aikaa, hievahtamattomaksi.

Myöhemmin syötiin illallista, jonka jälkeen Hanno pelasi äitinsä

kanssa pelin shakkia, jossa ei voittanut kumpikaan. Mutta vielä

keskiyön jälkeen istui hän huoneessaan soittaen kynttilän valossa

harmoniota, koska nyt ei enää saanut soittaa flyygeliä. Hän istui siinä

mietteissään, vaikka aikoi nousta seuraavana aamuna kello puoli kuusi

ylös lukemaan tärkeimpiä läksyjä.

Tämä oli eräs päivä pikku Johannin elämässä.