Juuri kun ajattelee jotakin henkilöä tuumien, että mitenkähän
hänenkin on käynyt elämässä, voikin äkkiä muistaa, ettei tämä enää
kävelekään kaupungin kaduilla, ettei tämän ääni enää kaiukaan yleisessä
äänikonsertissa, vaan että hän on kadonnut iäksi näyttämöltä ja nukkuu
jonkin multakummun alla kaupungin portin ulkopuolella.
Kosulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, Gotthold-sedän leski,
oli kuollut. Hänellekin, joka kerran oli ollut niin ankaran riidan
aiheuttaja perheen keskuudessa, oli kuolema suonut sovittavan
ja kirkastavan kruununsa, ja hänen kolme tytärtään, Friederike,
Henriette ja Pfiffi, tunsivat nyt olevansa oikeutetut ottamaan vastaan
sukulaisensa, näiden tullessa surunvalittelulle, loukkaantuneen
näköisinä, aivan kuin sanoen: »Siinä nyt näette, teidän vainonne on
saattanut hänet hautaan!»... Vaikka konsulitar oli elänyt ikivanhaksi...
Madame Kethelsen oli myös saanut rauhan. Kärsittyään viimeisen vuoden
leinisärkyä oli hän hiljaa, koruttomasti, lapsenuskoineen muuttanut
manalle, sisarensa kadehtimana, joka vielä nytkin silloin tällöin sai
taistella pieniä järkeisuskoisia kiusauksia vastaan, vaikka hän tuli
yhä kumarammaksi ja pienemmäksi ja oli sitkeämmän rakenteensa vuoksi
pakotettu viipymään tässä pahassa maailmassa.
Konsuli Peter Döhlmann oli myös kutsuttu isiensä luo. Hän oli pannut
koko omaisuutensa aamiaisiin, oli viimein kuollut Hunyadi-Janokseen
ja jätti tyttärelleen kahdensadan markan vuotuiset korot, esitettyään
tunnetun Döhlmann-nimen perusteella, että hänet otettaisiin
Johannis-klosteriin.
Justus Kröger oli myös kuollut, ja se oli paha juttu, sillä nyt ei
mikään enää estänyt hänen heikkotahtoista vaimoaan myymästä viimeisiä
hopeoitaan voidakseen lähettää rahaa rappiolle joutuneelle pojalleen
Jakobille, joka vietti jossakin maailmalla kulkurinelämäänsä....
Mitä Christian Buddenbrookiin tulee, olisi häntä ollut turha hakea
kaupungista; hän ei enää elänyt sen muurien sisällä. Vajaan vuoden
kuluttua veljensä senaattorin kuolemasta oli hän muuttanut Hampuriin,
jossa hän oli Jumalan ja ihmisten edessä mennyt naimisiin erään
neiti Aline Puvogelin kanssa, johon hän jo vuosia sitten oli ollut
läheisessä suhteessa. Kukaan ei ollut voinut estää häntä siitä. Hänen
äidinperintönsä, jonka koroista toiset puolet muuten aina olivat
menneet Hampuriin, oli siirtynyt herra Stephan Kistenmakerin hoitoon,
hänen kuolleen ystävänsä testamentin määräyksen mukaisesti; mutta
muuten oli Christian oma herransa... Heti kun hänen avioliittonsa
oli tullut tunnetuksi, kirjoitti rouva Permaneder rouva Aline
Buddenbrookille Hampuriin pitkän, erittäin vihamielisen kirjeen, joka
alkoi puhuttelusanalla »Madame!» ja sisälsi huolellisesti myrkytetyin
sanoin sen ilmoituksen, ettei rouva Permaneder ollut milloinkaan pitävä
häntä ja hänen lapsiaan sukulaisinaan.
Herra Kistenmaker oli Thomas Buddenbrookin testamentin toimeenpanija,
Buddenbrookilaisen omaisuuden hoitaja ja pikku Johannin holhooja,
ja hän ymmärsi pitää arvossa nämä toimet. Ne tuottivat hänelle mitä
tervetulleinta askartelua, ne oikeuttivat hänet pyyhkimään pörssissä
kaikkinaisin liikarasituksen elein päätänsä ja vakuuttamaan toisille,
että työ oli tappaa hänet... puhumattakaan siitä, että hän sai nostaa
jokaisesta vaivannäöstään kaksi prosenttia kokonaisomaisuudesta, jonka
hän suoritti suurella täsmällisyydellä. Mutta muuten hänellä ei ollut
paljon menestystä kauppa-asioiden alalla ja hän sai hyvin pian osakseen
Gerda Buddenbrookin tyytymättömyyden.
Asiat olivat sillä kannalla, että kauppahuoneen piti lakata olemasta
vuoden kuluessa. Se oli senaattorin viimeinen tahto. Rouva Permaneder
oli äärimmäisen kiihtynyt tuon asian johdosta. »Entä Johann, pikku
Johann, Hanno?!» kyseli hän... Tuo tosiasia, että hänen veljensä oli
jättänyt ottamatta huomioon poikansa ja ainoan perillisensä, ettei hän
ollut antanut kauppahuoneen jäädä eloon siirtymään kerran tämän käsiin,
oli hänelle suuri pettymys ja suru. Usein itki hän sitä, että heidän
kuuluisan, kunnianarvoisan kauppahuoneensa kilpi, tuo monien polvien
perinnöksi jättämä kalleus, oli otettava alas ja sen historia loppuva,
vaikka oli olemassa suoraan polveutuva perillinen. Mutta sitten
hän lohdutteli itseään sillä, etteihän kauppahuoneen loppu sentään
merkinnyt suvun loppua, vaan että hänen veljenpoikansa oli aloittava
uuden ja voimakkaan elämäntyön ja suorittava korkean kutsumuksensa,
joka oli hänen isiensä nimen kuuluksi tekeminen ja suvun saattaminen
uuteen kukoistukseen. Eihän hän turhan vuoksi ollut niin paljon
isoisänsä näköinen...
Liikkeen lopettaminen alkoi siis herra Kistenmakerin ja vanhan
herra Marcuksen johdolla, ja se sai sanomattoman surkuteltavan
lopun. Annettu määräaika oli ylen lyhyt, siitä täytyi pitää kiinni
kirjaimellisen tarkasti ja aika oli täpärällä. Epävakaiset asiat
saatettiin selviksi kiirehtien ja epäsuotuisasti. Toinen hätäilty
ja epäedullinen myynti seurasi toistaan. Varasto, viljamakasiinit
muutettiin rahaksi mitä vahingollisimmalla tavalla. Ja sen, mitä herra
Kistenmakerin hätiköinti ei tärvellyt, pilasi vanhan herra Marcuksen
vitkastelu, jonka kerrottiin talvella ennen kaupungille lähtöään
lämmittävän huolellisesti uunin edessä ei vain päällystakkiaan ja
hattuaan, vaan keppinsäkin, ja joka, jos kerrankin tarjoutui edullinen
kaupantekotilaisuus, varmasti löi sen laimin... Sanalla sanoen,
vahinkoja kasautui yhä enemmän. Thomas Buddenbrookin kirjojen mukaan
oli hänen jälkeensä jättämä omaisuus kuudensadanviidenkymmenentuhannen
markan suuruinen; vuosi testamentin avaamisen jälkeen havaittiin, ettei
tuota summaa saatu kokoon lähimailleenkaan...
Kaupungissa oli liikkeellä epämääräisiä ja liioiteltuja huhuja
epäsuotuisista kaupoista, ja näitä tuki vielä sekin seikka, että Gerda
Buddenbrook aikoi myydä suuren talonsa. Kerrottiin kummia siitä, mikä
hänet mahtoi pakottaa siihen ja mikä sai Buddenbrookilaisen omaisuuden
sulamaan kokoon; ja niin tapahtui, että kaupungissa vähitellen alkoi
levitä käsitys, joka ensin hämmästytti ja oudoksutti senaattori
Buddenbrookin leskeä, mutta joka hänen sitten täytyi kokea kasvavalla
vastenmielisyydellä omassa talossaan. Hänen kertoessaan eräänä päivänä
kälylleen, että useat käsityöläiset ja hankkijat olivat vaatineet
sopimattomalla tavalla muutamien suurempien maksuerien suorittamista,
jäi rouva Permaneder pitkäksi aikaa katsomaan eteensä suu auki ja
purskahti sitten raikuvaan nauruun... Gerda Buddenbrook oli niin
loukkaantunut, että hän ilmaisi jo päättäneensä lähteä pikku Johannin
kanssa koko kaupungista Amsterdamiin vanhan isänsä luo, jossa hän taas
pitkästä aikaa saisi soittaa tämän kanssa viuluduettoja. Mutta se
herätti rouva Permanederin taholta sellaisen kauhistuksen myrskyn, että
hän toistaiseksi luopui tuumastaan.
Kuten odotettavissa oli, ulottui rouva Permanederin vastustus myös
hänen veljensä rakennuttaman talon myyntiaikeisiin. Hän koetti
selitellä, miten huonon vaikutuksen se kaupungilla aikaansaisi, ja
valitti, että se oli merkitsevä heidän nimelleen uutta iskua. Mutta
hänen täytyi kuitenkin tunnustaa, että olisi ollut epäkäytännöllistä
pitää kunnossa ja asuttuna tuota suurta ja komeaa taloa, joka oli ollut
Thomas Buddenbrookin kalliiksi käyvä ylellisyys-oikku, ja että Gerdan
halu asettua johonkin pieneen mukavaan huvilaan kaupungin ulkopuolelle,
luontoon, saattoi olla ymmärrettävissä...
Herra Goschin, kaupanvälittäjä Goscbin silmissä väikkyi nyt onnen
päivä. Muuan tapahtuma kirkasti hänen vanhuuspäivänsä, niin että
hänen jäsenensäkin lakkasivat vapisemasta moneksi tunniksi. Tapahtui
näet, että hän sai katsahtaa Gerda Buddenbrookin salonkiin, istua
tätä vastapäätä nojatuolissa ja neuvotella hänen kanssaan kasvoista
kasvoihin hänen talonsa myyntihinnasta. Lumivalkean tukan harattaessa
joka puolelta kasvoille tuijotti hän rouvan kasvoihin, alta kulmain,
leuka hirmuisesti eteentyönnettynä, ja hänen onnistui näyttää
aivan kyttyräselkäiseltä. Hänen äänensä sihisi, mutta hän puhui
kylmästi ja virallisesti, eikä mikään ilmaissut hänen sielunsa
järkytystä. Hän sitoutui ottamaan talon myytäväkseen, ojensi kätensä
ja tarjosi siitä kavalasti hymyillen kahdeksankymmentäviisituhatta
markkaa. Se oli hyväksyttävä hinta, sillä tappio oli väistämätön
tämän loistorakennuksen myynnissä. Mutta ensin täytyi kuulla herra
Kistenmakerin mieltä, ja Gerda Buddenbrookin täytyi päästää herra
Gosch menemään sopimatta hänen kanssaan kaupasta; ja kävi ilmi,
ettei herra Kistenmaker ollut halukas suostumaan minkäänlaisiin
oikeutensa luovutuksiin. Hän ylenkatsoi herra Goschin tarjousta,
nauroi sille ja vannoi, että talosta piti saada paljon enemmän. Ja
hän vannoi ja manaili niin kauan, että hän viimein oli pakotettu
myymään talon seitsemälläkymmenelläviidellätuhannella markalla eräälle
vanhallepojalle, joka palattuaan pitkäaikaisilta matkoilta halusi
asettua kaupunkiin...
Herra Kistenmaker huolehti myös uuden talon, miellyttävän pienen
huvilan ostosta, josta ehkä tuli maksetuksi hiukan liian suuri hinta,
mutta joka sijaitsi Burgtorin takana vanhan kauniin kastanjakujan
varrella, jota ympäröi sievä puutarha ja keittiötarha ja joka oli Gerda
Buddenbrookin toivomusten mukainen... Sinne nyt muutti senaattorin
rouva poikineen, palvelusväkineen ja osittaisine huonekalustoineen
syksyllä vuonna seitsemänkymmentäkuusi, huonekaluston toisen osan
jäädessä rouva Permanederin suruksi entiseen taloon ja joutuessa tuon
kaupunkiin asettuneen vanhanpojan saaliiksi.
Vielä lisää muutoksia! Mamsseli Jungmann, Ida Jungmann, siirtyi
neljänkymmenenvuotisen palvelusajan jälkeen pois Buddenbrook-suvun
keskuudesta ja palasi takaisin länsipreussiläiseen kotiseutuunsa
viettääkseen omaisten keskuudessa elämänsä illan. Totta puhuaksemme
senaattorin rouva antoi hänen mennä. Tuo kunnon sielu oli edellisen
miespolven luisuessa pois hänen vaikutuspiiristään — löytänyt pikku
Johannin, jota hän oli hellinyt ja hoidellut, jolle hän oli lukenut
Grimmin satuja ja kertonut sedästään, joka oli kuollut nikotukseen.
Mutta nyt ei pikku Johann ollut oikeastaan enää lainkaan pieni, vaan
viisitoistavuotias nuorukainen, jota hän ei voinut, tämän heikkoudesta
huolimatta, hyödyttää tarpeeksi... ja tämän äidin kanssa hän oli ollut
jotakuinkin epämiellyttävissä väleissä jo kauan. Hän ei ollut koskaan
pitänyt tätä rouvaa, joka oli tullut taloon niin paljon myöhemmin
kuin hän itse, oikein perheeseen kuuluvana ja täysivertaisena, ja hän
oli sitäpaitsi viime vuosina, vanhan palvelijan omahyväisyydellä,
alkanut ottaa itselleen liikoja oikeuksia. Hän herätti pahennusta
pitäessään itseään liian tärkeänä henkilönä ja sekaantuessaan
joskus asiaankuulumattomalla tavalla taloudenpitoon... Asema kävi
kestämättömäksi, syntyi kiivaita kohtauksia, ja vaikka rouva Permaneder
puhui hänen puolestaan samalla sanavalmiudella, jolla hän oli rukoillut
vanhojen asuinrakennusten ja huonekalujen säilyttämistä, sai vanha Ida
lähteä talosta.
Hän itki katkerasti sen hetken lähestyessä, jolloin hänen oli
sanottava hyvästit pikku Johannille. Tämä syleili häntä, vei sitten
kädet selkänsä taa, nojasi toiseen jalkaansa ja katsoi Idan lähtöä
sama miettivä, sisäänpäin kääntynyt ilme kullanruskeissa, sinertävien
varjojen ympäröimissä silmissään, joka niissä oli ollut hänen
isoäitinsä ruumiin ääressä, hänen isänsä kuollessa, suurta taloutta
hajoitettaessa ja monen vähemmän mullistavan tapauksen sattuessa...
Vanhan Idan lähtö muodostui hänen käsityksessään aikaisempien lohkomis-
ja hajoamisilmiöiden johdonmukaiseksi jatkoksi, joita hän oli tullut
näkemään. Se ei enää kummastuttanut häntä; se ei ollut milloinkaan
kummastuttanut häntä sanottavammin. Toisinaan, kun hän kohotti
vaaleanruskeiden kiharoiden peittämää päätään, huulet aina vähän
vinossa, hienojen sierainten avautuessa herkästi, näytti siltä, kuin
hän olisi haistellut tunnustellen ympärilleen, odottaen tuntevansa tuon
hajun, tuon merkillisen tutun hajun, jota kukkien paljous ei ollut
voinut hälventää hänen isoäitinsä paarien ääressä...
Joka kerran kun rouva Permaneder käväisi kälynsä luona, veti hän
veljenpoikansa viereensä ja alkoi puhua tälle Buddenbrook-suvun
menneisyydestä ja tulevaisuudesta, jonka edustaja hän, pikku Johann,
Jumalan armosta oli. Mitä autiommalta nykyisyys tuntui, sitä laajemmin
hän kuvaili kuinka hienosti hänen isovanhempainsa talossa oli eletty
ja kuinka Hannon isoisänisoisä oli ajanut nelivaljakolla läpi koko
Saksan... Eräänä päivänä hän sai ankaran vatsakohtauksen sen johdosta,
että Friederike, Henriette ja Pfiffi olivat yksimielisesti väittäneet
Hagenströmien olevan kaupungin hienointa hienostoa...
Christianista kuului huolestuttavia tietoja. Avioliitto ei näyttänyt
vaikuttaneen suotuisesti hänen vointiinsa. Kaameat harhanäöt ja
pakkomielikuvat olivat lisääntyneet arveluttavassa määrässä, ja hän oli
vaimonsa ja lääkärin neuvosta lähtenyt sairaalaan. Hän ei viihtynyt
siellä, vaan kirjoitteli surkeita kirjeitä omaisilleen toivoen
kiihkeästi pääsevänsä pois tuosta laitoksesta, jossa häntä tunnuttiin
kohdeltavan hyvin ankarasti. Mutta häntä ei päästetty vapaaksi, ja se
oli kai parasta hänelle. Joka tapauksessa oli hän saattanut vaimonsa
sellaiseen asemaan, jossa tämä, käytännöllisten ja yhteiskunnallisten
etujen turvin saattoi jatkaa aikaisempaa riippumatonta elämäntapaansa
vastuksitta ja häiriöittä.