Rouva Permaneder tuli pääportaita ylös kannattaen helmojaan toisella
kädellä ja painaen toisella suurta ruskeata puuhkaansa poskeaan vasten.
Hän syöksyi puolijuoksua eteenpäin, kapottihattu huolimattomasti
päähän nakattuna, posket hohtaen; eikä hänen eteenpäintyöntyvässä
ylähuulessaan ollut yhtään hikipisaraa. Vaikka ei näkynyt ketään,
mutisi hän lakkaamatta rientäessään eteenpäin, ja hänen mutinastaan
erottui silloin tällöin joku sana, jolle pelko antoi kuuluvan muodon...
»Ei se ole mitään...» hän sanoi. »Ei se merkitse mitään... Hyvä Jumala
ei voi tahtoa sellaista... Hän tietää mitä tekee; siihen minä uskon...
Se ei varmastikaan ole sen vaarallisempaa... Voi, Herra Jumala,
totisesti minä tahdon rukoilla sinua...» Hän höpisi peloissaan mitä
sattui, ryntäsi toiseen kerrokseen ja sitten yli käytävän...
Etuhuoneen ovi oli avoinna, ja sieltä tuli hänen kälynsä häntä vastaan.
Gerda Buddenbrookin kauniit valkoiset kasvot olivat vääntyneet
kauhun ja inhon irveeseen, hänen lähekkäin olevat, ruskeat, sinisten
varjojen ympäröimät silmänsä räpyttivät ja niiden katse oli vihainen,
hämmentynyt ja iljetyksen täyttämä. Nähdessään rouva Permanederin
levitti hän käsivartensa ja syleili tätä kätkien päänsä tämän olkapäätä
vasten.
»Gerda, Gerda, mitä se on?» huusi rouva Permaneder. »Mitä on
tapahtunut?... Mitä tämä merkitsee!... Minulle sanottiin hänen
langenneen? Tiedoton?... Miten hän voi?... Eihän hyvä Jumala saata
tahtoa pahinta... Sano jo toki, ole laupias...»
Mutta hän ei saanut heti vastausta, tunsi vain miten Gerdan koko olemus
vääntelehti kauhun vallassa. Sitten hän kuuli olkapäänsä kohdalta
ääntä...
»Ja minkä näköinen hän oli», ymmärsi hän, »kun he toivat hänet
tänne! Koko elämänsä aikana ei hän sallinut vaatteissaan yhtään
tomuhiukkasta... On kohtalon ivaa, että loppu saattaa tulla siten...!»
He kuulivat hiljaista liikettä. Pukeutumishuoneen ovi oli avautunut,
ja Ida Jungmann seisoi kynnyksellä valkoinen esiliina edessään, vatia
kantaen. Hänen silmänsä olivat itkettyneet. Kun hän huomasi rouva
Permanederin, astui hän taapäin maahan katsoen antaakseen tietä. Hänen
ryppyinen poskensa vapisi.
Pitkät, kukikkaat ikkunaverhot häilähtivät vedossa, kun Tony kälynsä
seuraamana astui makuuhuoneeseen. Karboolin, eetterin ja muiden
lääkkeiden haju lemahti heitä vastaan. Leveässä mahonkisängyssä,
punaisen peitteen alla makasi Thomas Buddenbrook riisuttuna, kudottuun
yöpaitaan puettuna selällään. Hänen raollaan olevat silmänsä olivat
murtuneet ja vääntyneet, huulet liikkuivat lallattaen pörrööntyneiden
viiksien alla ja hänen kurkustaan kuului tavantakaa kurahtelevia ääniä.
Nuori tohtori Langhals kumartui hänen ylitseen, otti verisen hauteen
hänen kasvoiltaan ja kastoi uuden kulhoon, joka oli yöpöydällä. Sitten
hän kuunteli sairaan rintaa ja koetteli valtimoa... Sängyn jalkopäässä
istui pikku Johann, pyöritti merimiessolmuaan ja kuunteli miettivän
näköisenä isänsä ääntelyitä. Likaantuneet vaatteet olivat jossakin
tuolilla.
Rouva Permaneder kyykistyi vuoteen viereen, tarttui veljensä käteen,
joka oli raskas ja kylmä, ja tuijotti tämän kasvoihin... Hän alkoi
tajuta, että tiesipä hyvä Jumala tai ei mitä teki, hän sittenkin tahtoi
»pahinta».
»Tom», vaikeroi hän. »Etkö tunne minua? Mikä sinun on? Jätätkö meidät?
Ethän jätä meitä?! Voi, se ei voi olla mahdollista...!»
Ei seurannut mitään, jonka olisi voinut käsittää vastaukseksi. Tony
katsoi apua anoen tohtori Langhalsiin. Tämä seisoi siinä kauniit silmät
alasluotuina, ja hän ilmaisi kasvoillaan, ei aivan itserakkaudetta,
hyvän Jumalan tahdon...
Ida Jungmann tuli taas sisään auttamaan, jos oli jotakin auttamista.
Vanha tohtori Grabow tuli omassa persoonassaan loukkaantunutta
katsomaan, puristi jokaisen kättä pitkät kasvot lempeän näköisinä,
tarkasti päätään pudistaen sairasta ja teki juuri samoin kuin tohtori
Langhals vähää ennen oli tehnyt... Tieto tapahtumasta oli levinnyt
tuulen nopeudella kaupungille. Vähänväliä soi alaoven kello ja
makuuhuoneeseen tunki senaattorin vointia koskevia kysymyksiä. Se oli
muuttumaton, muuttumaton... jokainen sai saman vastauksen.
Molemmat lääkärit olivat sitä mieltä, että yöksi oli joka tapauksessa
hankittava laupeudensisar. Lähetettiin noutamaan sisar Leandraa, ja
tämä tuli. Hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään ihmettelyn tai
kauhun ilmettä, kun hän astui sisään. Hän laski vain nytkin hiljaa
nahkalaukkunsa, päähineensä ja kaapunsa syrjään ja ryhtyi hiljaisin,
ystävällisin liikkein työhönsä.
Pikku Johann istui paikallaan tunti tunnin jälkeen, katseli kaikkea
ja kuunteli isänsä kurkusta tulevia kurahtelevia ääniä. Hänen
olisi oikeastaan pitänyt mennä laskento-yksityistunnilleen, mutta
hän ymmärsi, että nämä olivat sellaisia tapauksia, joiden edessä
kampalankatakkien täytyi vaieta. Läksyjenlukuakin hän muisti vain
silmänräpäyksen pilkallisesti... Kun rouva Permaneder pari kertaa
tuli hänen luokseen ja painoi hänet rintaansa vasten, vuodatti hän
kyyneleitä; mutta muuten katsoi hän ympärilleen kuivin silmin,
luotaantyöntävän ja miettivän näköisenä, hengitti säännöttömästi ja
varoen kuin olisi hän pelännyt tuntevansa tuon vieraan ja samalla niin
tutun hajun...
Kellon lähestyessä neljää teki rouva Permaneder päätöksen. Hän pyysi
tohtori Langhalsin seuraamaan häntä viereiseen huoneeseen, vei
käsivarret ristiin rinnalleen, kohotti päänsä takakenoon ja painoi
leukansa alas.
»Herra tohtori», hän sanoi, »eräs asia on teidän vallassanne; pyydän,
että tekisitte sen! Sanokaa minulle totuus! Minä olen elämän koettelema
nainen. Olen oppinut katsomaan totuutta silmiin, uskokaa minua... Onko
veljeni elävä huomiseen? Puhukaa suoraan!»
Tohtori Langhals käänsi pois kauniit silmänsä, katsoi kynsiään ja puhui
ihmisen voimattomuudesta ja kykenemättömyydestä arvaamaan, oliko herra
senaattori elävä yli yön vai kutsuttaisiinko hänet pois seuraavassa
silmänräpäyksessä...
»Sitten minä tiedän mitä teen», hän sanoi, lähti ulos ja lähetti
hakemaan pastori Pringsheimiä.
Osittaiseen virkapukuun puettuna, ilman kaularöyhystä, mutta pitkä
kauhtana yllään tuli tämä huoneeseen, loi kylmän katseen sisar
Leandraan ja istuutui tuolille vuoteen viereen, joka oli työnnetty
hänelle. Hän pyysi sairasta tuntemaan hänet ja kuuntelemaan hiukan
mitä hän sanoisi; mutta kun tuo pyyntö jäi tuloksettomaksi, kääntyi
hän suoraan Jumalan puoleen, puhutteli häntä frankkilaismurteisella
saksankielellä ja muunteli ääntään, milloin alentaen sen matalaksi ja
synkän intoilevaksi, milloin koroittaen sen lempeään kirkastukseen,
kasvonilmeiden muuttuessa aina sitä mukaa... Hänen pyöräyttäessään
r-äännettä oudon paksulla tavalla kitalaessaan arveli pikku Johann
hänen juuri juoneen kahvia voisämpylöiden kera.
Pastori Pringsheim sanoi, ettei hän eivätkä nämä muut läsnäolevat
henkilöt enää rukoilleet tämän kalliin uskonveljen henkiinjäämistä,
sillä he ymmärsivät Herran pyhän tahdon olevan ottaa hänet luokseen,
vaan he rukoilivat hänelle vain autuaallista loppua... Sitten hän luki
vielä vaikuttavalla tavalla kaksi tapaukseen soveltuvaa rukousta ja
nousi. Hän puristi Gerda Buddenbrookin ja rouva Permanederin kättä,
otti pikku Johannin pään käsiensä väliin ja katsoi minuutin verran
surusta ja hellyydestä väristen hänen alasluotuja luomiaan, kumarsi
neiti Jungmannille, loi uudelleen kylmän katseen sisar Leandraan ja
poistui.
Tohtori Langhalsin palatessa kotoaan, jonne hän oli pistäytynyt
vähäksi aikaa, oli kaikki aivan ennallaan. Hän neuvotteli vain lyhyeen
hoitajattaren kanssa ja poistui taas. Myöskin tohtori Grabow kävi vielä
kerran kysymässä sairaan vointia ja katsoi sitten lempeästi sivulle.
Thomas Buddenbrookin silmät olivat yhä murtuneet, hänen huulensa
lallattivat ja hänen kurkustaan kuului edelleen kurahtelevia ääniä.
Hämärä laskeutui. Ulkona näkyi kalpea iltarusko, ja sen valo lankesi
ikkunasta likaantuneille vaatekappaleille, jotka olivat jossakin
tuolilla.
Kello viisi ryhtyi rouva Permaneder ajattelemattomaan tekoon. Istuen
vastapäätä kälyään vuoteen laidalla alkoi hän yhtäkkiä sanella
kurkkuäänellään hyvin kovasti ja ristissä käsin erästä virttä...
»Lopeta, Herra, tuskansa», hän lausui kaikkien kuunnellessa häntä
hiiskahtamatta, — lopeta, Herra, tuskansa; ja vahvista myös jalkansa;
niin kuolemahan mennen... » Mutta hän rukoili niin sydämensä pohjasta,
että hän koko ajan vain ajatteli niitä sanoja, joita parastaikaa
lausui, muistamatta, ettei hän osannut ollenkaan loppua, vaan sai
pysähtyä surkeasti kolmannen säkeen jälkeen. Hän teki sen, keskeytti
rukouksensa koroitetulla äänellä ja korvasi lopun sitä suuremmalla
ryhdin arvokkuudella. Jokainen huoneessa-olijoista oli odottanut loppua
ja vetäytynyt hämillään itseensä. Pikku Johann rykäisi niin kovasti,
että se kuului kuin voihkaisulta. Sen jälkeen ei huoneessa kuulunut
muuta kuin Thomas Buddenbrookin kuolemaa ennustavat kurahtelut.
Tuntui vapauttavalta, kun sisätyttö ilmoitti viereiseen huoneeseen
kannetun hiukan ruokaa. Mutta juuri kun oli alettu nauttia vähän
lientä Gerdan makuukamarissa, ilmestyi sisar Leandra ovelle viitaten
ystävällisesti.
Senaattori kuoli. Hän henkäisi pari kolme kertaa hiljaa, vaikeni ja
lakkasi liikuttamasta huuliaan. Siinä oli koko muutos; hänen silmänsä
olivat jo sitä ennen olleet kuolleet.
Tohtori Langhals, joka saapui muutaman minuutin perästä paikalle,
asetti mustan kuulotorvensa sairaan rinnalle, kuunteli kauan ja lausui
tunnontarkan harkinnan jälkeen: »Hän on kuollut.»
Ja sisar Leandra sulki hellävaroen kuolleen silmäluomet kalpean,
lempeän kätensä nimettömällä sormella.
Silloin viskautui rouva Permaneder polvilleen vuoteen ääreen, painoi
kasvonsa peitteeseen ja itki ääneen, antautui hillittömästi, mitään
salaamatta tuon virkistävän tunteenpurkauksen valtaan, joka oli hänen
onnellisen luontonsa käytettävissä... Kasvot likomärkinä, mutta
vahvistuneena, keventyneenä ja täydellisessä sielullisessa tasapainossa
nousi hän maasta ja ryhtyi heti ajattelemaan kuolemanilmoituksia, jotka
oli viipymättä toimitettava eri tahoille — suunnaton määrä hienosti
painettuja surukirjeitä...
Christian tuli näkyviin. Hänen laitansa oli siten, että hän oli saanut
tiedon senaattorin kaatumisesta klubiin, josta hän oli paikalla
poistunut. Mutta peläten näkevänsä jotakin kauheata oli hän ensin
tehnyt laajan kävelyn Burgtor'in ulkopuolelle, niin ettei kukaan ollut
löytänyt häntä. Nyt hän sitten tuli ja kuuli jo alhaalla veljensä
kuolleen.
»Eihän se saata olla mahdollista!» sanoi hän nousten ontuen ja silmät
harhaillen portaita ylös.
Sitten hän seisoi sisarensa ja kälynsä välissä kuolinvuoteen ääressä,
seisoi siinä paljaine päälakineen, sisäänvajonneine poskineen,
riippuvine viiksineen, suunnattomine, luisevine nenineen ja väärine
laihoine säärineen; seisoi hiukan alakuloisena, hiukan kysyvän
näköisenä, ja hänen pienet, syvällä olevat silmänsä katsoivat
veljen kasvoja, jotka näyttivät niin äänettömiltä, kylmiltä ja
luoksepääsemättömiltä. Thomaksen suupielet olivat vetäytyneet alas
miltei pilkallisen näköisinä. Veli, jonka Christian oli väittänyt
olevan itkemättä hänen kuollessaan, makasikin nyt itse siinä,
oli kuollut muitta mutkitta, sanaakaan sanomatta, vetäytynyt
ylhäisesti äänettömyyteen ja jättänyt toisen säälimättömästi häpeän
valtaan, kuten niin monasti elämässä! Oliko hän tehnyt oikein vai
väärin kohdellessaan Christianin kärsimyksiä, hänen »vaivaansa»,
nyökkäävää miehenhaamua, spriiputelia ja avonaista ikkunaa vain
kylmällä ylenkatseella? Tuo kysymys oli turha, sillä kuolema oli
nyt itsepäisessä ja arvaamattomassa puolueellisuudessaan valinnut
hänet, tehnyt hänet syytteiden saavuttamattomaksi, ottanut hänet
hoiviinsa ja holhoukseensa, tehnyt hänet kunnianarvoiseksi ja
korottanut hänet käskijävallallaan ihmisten aran mielenkiinnon
kohteeksi — samalla kuin se hylkäsi halveksuen Christianin ja oli
virittävä ilkkuen hänen eteensä vielä kymmenet kiusat ja häpeät.
Milloinkaan ei Thomas Buddenbrook ollut tehnyt veljeensä niin valtavaa
vaikutusta kuin tällä hetkellä. Menestys on mahtava voima. Toisten
kunnioituksen kärsimyksiämme kohtaan herättää yksin kuolema; se tekee
vähäpätöisimmänkin niistä kunnianarvoiseksi. Sinun puolellasi on
nyt oikeus, minä taivun, ajatteli Christian; ja äkkiä taivutti hän
kömpelösti toisen polvensa ja laskeutui sille sekä suuteli peitteellä
lepäävää kylmää kättä. Sitten hän nousi ja alkoi kulkea edestakaisin
silmien harhaillessa ympäri huonetta.
Saapui sitten muitakin surunvalittelijoita, vanhat Krögerit,
Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja vanha herra Marcus.
Klothilde-parkakin tuli taloon, seisoi laihana ja tuhkanharmaana
vuoteen ääressä ja risti tylsän näköisenä kudotuilla käsineillä
peitetyt kätensä. »Älkää luulko, Tony ja Gerda», sanoi hän äärettömän
hitaasti ja valittavasti, »että minulla on kylmä sydän, kun en itke.
Minulla ei ole enää kyyneleitä... » Ja jokainen uskoi nuo sanat hänen
seisoessaan siinä niin toivottoman värittömänä ja kuivettuneena...
Viimein poistuivat kaikki erään vaimoihmisen tieltä, erään
epämiellyttävän vanhan olion tieltä, jolla oli väkättävä, hampaaton suu
ja joka oli tullut pesemään ja pukemaan ruumista sisar Leandran kanssa.
* * * * *
Vielä myöhään illalla istuivat arkihuoneessa Gerda Buddenbrook, rouva
Permaneder, Christian ja pikku Johann suuren kaasulampun alla pyöreän
keskipöydän ympärillä uutterassa toiminnassa, oli saatava kokoon
luettelo henkilöistä, joille täytyi lähettää kuolemanilmoitus, sekä
varustettava kirjekuoret osoitteilla. Kaikkien kynät rapisivat. Silloin
tällöin muisti joku taas uuden nimen ja merkitsi sen luetteloon...
Hannonkin täytyi olla avullisena, sillä hänellä oli hyvä käsiala, ja
aika oli täpärällä.
Talossa ja kadulla oli hiljaista. Harvoin vain kajahtivat jonkun
kulkijan askeleet. Kaasulamppu puhahteli, joku mutisi nimen, paperi
rapisi. Välistä yhtyivät kaikkien katseet hetkeksi tapahtunutta
muistellen.
Rouva Permanederin kynä liikkui vauhdikkaasti. Mutta joka viides
minuutti, aivan kuin kellon mukaan laskettuna, pani hän kynän
kädestään, kohotti yhteenliitetyt kätensä suunsa tasalle ja puhkesi
valitukseen. »Minä en käsitä sitä!» huusi hän osoittaen sillä, että
hän vähitellen rupesi käsittämään, mitä oikein oli tapahtunut. »Nyt on
siis kaikki lopussa!» huusi hän aivan odottamatta viiltävän epätoivon
vallassa ja kiersi itkien käsivartensa kälynsä kaulaan, minkä jälkeen
hän taas vahvistuneena jatkoi puuhaansa.
Christian oli samassa tilassa kuin Klothilde-parka. Hän ei ollut
vuodattanut vielä ainoatakaan kyyneltä ja häpesi sitä hiukan.
Nolouden tunne oli hänessä voimakkaampi kuin mikään muu. Sitäpaitsi
oli ainainen askartelu omien mielentilojen ja omituisuuksien kanssa
tylsyttänyt ja kuluttanut häntä. Hän oikaisi itsensä väliin, pyyhkäisi
paljasta otsaansa ja sanoi tukahtuneella äänellä: »Niin, se on hirveän
surullista!» Hän sanoi sen itseään varten, pakotti itseään muistamaan
tapausta ja koetti pusertaa silmistään hiukan kosteutta....
Äkkiä tapahtui sellaista, mikä sai kaikki hämmennyksen valtaan. Pikku
Johann purskahti nauruun. Hän oli kirjoitellessaan sattunut huomaamaan
jonkun outokaikuisen nimen, joka tuntui vastustamattoman koomilliselta.
Hän toisti sen, pyrski nenän läpi, taivuttautui eteenpäin, vapisi,
nieli, mutta ei voinut olla nauramatta. Alussa saattoi luulla hänen
itkevän, mutta ei se ollut sitä. Aikuiset katsoivat häneen luullen
erehtyneensä ja ollen ymmällä. Sitten lähetti äiti hänet nukkumaan...