Hammassärkyyn... Senaattori Buddenbrook oli kuollut hammassärkyyn,
sanottiin kaupungilla. Mutta tuhat tulimmaista, kuoliko nyt kukaan
hammassärkyyn! Hänen hammastaan oli kivistänyt, herra Brecht oli
taittanut hampaan, ja sen jälkeen hän oli kaatunut kadulle. Oliko
moista kuultu?!...
Mutta olipa asia miten hyvänsä, nyt oli edessä seppeleiden
lähettäminen, suurten seppeleiden, kalliiden seppeleiden, seppeleiden,
jotka tuottivat kunniaa, joista mainittaisiin sanomalehdissä ja joista
näkyi, että ne tulivat velvollisuudentuntoisilta, maksukykyisiltä
ihmisiltä. Ne lähetettiin surutaloon, niitä tulvi kaikkialta,
yhdistyksiltä, perheiltä ja yksityisiltä; niissä oli laakeriseppeleitä,
väkevätuoksuisia kukkaseppeleitä, hopeaseppeleitä; seppeleitä, joissa
oli mustat nauhat, ja toisia, joissa oli kaupungin värien mukaiset
nauhat, sellaisia, joissa oli mustat kirjaimet, ja sellaisia, joissa
oli kultaiset. Ja joukossa oli palmunlehtiä, suunnattoman suuria
palmunlehtiä....
Kaikki kukkakaupat tekivät suurenmoisia kauppoja, ei vähimmin Iversenin
liike, joka oli vastapäätä surutaloa. Rouva Iversen soitti monta
kertaa päivässä ulko-oven kelloa tuoden erilaisia laitteita; mikä oli
senaattori siltä ja siltä, mikä konsuli siltä ja siltä, mikä joltakin
virkakunnalta... Kerran hän kysyi, eikö hän saisi käväistä sisällä
katsomassa senaattorivainajaa. Kyllä, sen hän mielellään sai tehdä,
tuli vastaukseksi, ja sitten hän seurasi neiti Jungmannia pääportaita
ylös luoden mykkiä katseita häikäisevään ympäristöön.
Hänen käyntinsä oli raskasta, sillä hän odotti pieniä, kuten
tavallisesti. Hänen näkönsä oli muutenkin vuosien kuluessa muuttunut
hiukan epäedulliseksi, mutta kapeamuotoiset mustat silmät ja
malaijilaiset poskiluut olivat edelleenkin viehättävät, ja näkyi
yhä, että hän varmaan kerran oli ollut erinomaisen kaunis. — Hänet
päästettiin salonkiin, sillä Thomas Buddenbrookin paarit oli viety
sinne.
Vainaja makasi tuon suuren ja valoisan huoneen keskellä, josta
huonekalut olivat poistetut, valkosilkkisillä patjoilla, valkoiseen
silkkiin käärittynä ja valkoisella silkillä peitettynä tuberoosien,
orvokkien ja kymmenien muiden kasvien väkevässä, huumaavassa
tuoksussa. Hänen pääpuolessaan, puolipiiriin asetettujen hopeaisten
haarakynttilöiden keskellä, joiden alustat olivat verhotut mustalla
suruharsolla, seisoi Thorvaldsenin siunaava Kristus. Kukkavihkoja,
seppeleitä, kukkakoreja ja -laitteita oli pitkin seinävieriä pystyssä
ja nojallaan lattialla ja peitteellä; palmunlehtiä oli järjestetty
paarien ympärille ja ne taipuivat yli kuolleen jalkojen. — Hänen
kasvonsa olivat paikotellen ruhjoontuneet, ja nenä varsinkin oli
pahasti vioittunut. Mutta hänen hiuksensa olivat käherretyt, kuten
hänen eläessäänkin, ja viikset, jotka vanha herra Wenzel vielä kerran
oli hoitanut käherrysraudalla, ulottuivat jäykkinä kauas ohi valkoisten
poskien. Hänen päänsä oli kääntynyt hiukan sivuun ja hänen ristiin
asetettujen käsiensä välissä oli norsunluinen risti.
Rouva Iversen jäi seisomaan oven suuhun, katsoen sieltä silmiään
räpytellen paareja; vasta kun rouva Permaneder ilmestyi kokonaan
mustiin puettuna, kasvot itkusta pöhöllään arkihuoneen oviverhojen
väliin ja kehoitti häntä lempeästi astumaan lähemmä, rohkeni hän astua
kappaleen matkaa eteenpäin parkettilattialla. Hän seisoi kädet riskissä
ulkonevan vatsansa päällä katsellen kapeine, mustine silmineen kasveja,
haarakynttilöitä, silkkinauhoja, koko tuota valkoisen silkin paljoutta,
ja Thomas Buddenbrookin kasvoja. Olisi ollut vaikea määritellä noiden
kalpeiden, raskaudentilan kuluttamien kasvojen ilmettä. Viimein hän
sanoi: »Niin...», nyyhkäisi kerran — yhden ainoan kerran — aivan
lyhyeen ja melkein huomaamattomasti ja kääntyi menemään.
Rouva Permanederiä miellyttivät tuollaiset vierailut. Hän
ei poistunut talosta, vaan valvoi väsymättömällä innolla
kunnianosoituksia, jotka tulivat hänen veljensä maallisten
jäännösten osaksi. Kurkunpää-ääntään käyttäen luki hän moneen
kertaan sanomalehtikirjoitukset, joissa ilmaistiin kaikki veljen
ansiot, samoin kuin suvun satavuotisjuhlapäivänä, ja valitettiin
hänen henkilönsä korvaamattomuutta. Hän oli läsnä arkihuoneessa
lausumassa tervetulleiksi kaikkia surunvalittelijoita, jotka Gerda
otti vastaan salongissa; ja näiden luku oli leegio. Hän neuvotteli
useiden henkilöiden kanssa hautajaisista, joista oli tuleva
suurenmoisen hienot. Hän järjesteli jäähyväiskohtauksia. Hän antoi
konttorihenkilökunnan tulla sisään sanomaan johtajalleen viimeiset
jäähyväiset. Ja sitten oli varastotyömiesten vuoro. Nämä vääntäytyivät
suurine jalkoineen yli parketin, vetivät suunnattoman alamaisesti
suupielensä alas ja levittivät ympärilleen paloviinan, purutupakan
ja ruumiillisen työn hajua. He töllistelivät komeata paarilaitetta
lakkejaan pyöritellen, ihmettelivät ensin ja ikävystyivät sitten,
kunnes eräs viimein uskalsi tehdä lähtöä, minkä jälkeen kaikki muut
mennä lohjustivat hänen kintereillään ulos... Rouva Permaneder oli
haltioissaan. Hän väitti nähneensä monelta tipahtaneen kyyneleen
partaan. Se ei ollut totta. Sellaista ei ollut tapahtunut. Mutta samapa
se, kun hän nyt kerran oli luullut nähneensä sen ja se teki hänet
onnelliseksi!
Tuli sitten maahanpaniaispäivä. Metalliarkku oli ilmanpitävästi
suljettu ja kukilla peitetty, haarajalkojen kynttilät paloivat,
talo täyttyi ihmisistä, ja surevien keskellä, niin perheenjäsenten
kuin vieraiden, seisoi valtavimmassa majesteettisuudessaan pastori
Pringsheim paarien pääpuolessa, ja hänen ilmeikäs päänsä nökötti
kaularöyhelöllä aivan kuin lautasella.
Muuan hartiakas kantaja, eräänlainen mukava tarjoilijan ja
juhlanjärjestäjän välimuoto, huolehti tilaisuuden ulkonaisesta menosta.
Hän juoksi silinteri kädessä hiljaisin askelin portaita alas ja huusi
läpitunkevalla kuiskausäänellä eteiseen, joka juuri oli täyttynyt
virkapukuisista tullivirkamiehistä ja puseroihin, polvihousuihin ja
silinteriin puetuista viljankantajista: »Huoneet ovat aivan täydet,
mutta pylväskäytävässä on vielä tilaa... »
Sitten syntyi hiljaisuus; pastori Pringsheim alkoi puhua, ja hänen
taidokas äänensä täytti mahtavana ja muuntelevana koko talon. Mutta
hänen oikoessaan siunaten käsiään Kristuskuvan vieressä saapui talon
eteen kalpean talvitaivaan valossa nelivaljakkoiset ruumisvaunut, ja
toiset vaunut asettuivat niiden jälkeen jonoksi, joka ulottui katua
pitkin alas virtaan asti. Talon ovea vastapäätä seisoi kivääri jalalla
komppania sotamiehiä luutnantti von Throtan johdolla, joka paljastettu
miekka kädessään katsoi hehkuvin silmin salongin uloketta kohti...
Monet ympärillä olevissa ikkunoissa ja kadulla olijoista kurkottivat
silloin kaulojaan.
Viimein syntyi liikettä eteisessä, luutnantin hiljainen komennushuuto
kajahti, sotamiehet tekivät kunniaa kivääreillään, herra von Throta
laski miekkansa alas, ja arkku tuli näkyviin. Neljän mustaan
viittaan ja kolmikolkkahattuun puetun kantomiehen kantamana se
keinui varovasti ulos ovesta, ja tuuli toi kukkien tuoksun uteliaita
katsojia kohti, leyhäyttäen ruumisvaunujen katolla olevaa mustaa
sulkatöyhtöä, liikuttaen hevosten turpakarvoja, hevosten, joita
seisoi rivissä virtaan asti, sekä viputtaen ruumiskuskin ja ajajien
mustia hatunharsoja. Silloin tällöin leijaili ilmassa joku yksinäinen
lumihiutale painuen pehmeästi maahan.
Ruumisvaunuja vetävät hevoset, jotka olivat verhotut kokonaan mustalla
peitteellä, jonka alta vain niiden levottomat silmät vilkkuivat,
lähtivät liikkeelle neljän mustiin puetun miehen taluttamina, ja toiset
saattohevoset lähtivät liikkeelle toinen toisensa jälkeen. Christian
Buddenbrook astui pastorin kanssa ensimmäisiin vaunuihin. Seuraavassa
ajoi pikku Johann hyvinvoivan näköisen hampurilaisen sukulaisen kanssa.
Ja vitkalleen, vitkalleen, alakuloisena ja juhlallisena solui Thomas
Buddenbrookin ruumissaatto eteenpäin, tuulen liehuttaessa kaikkien
talojen puolitankoon vedettyjä lippuja... Virkakunnat ja viljankantajat
kulkivat jalan.
Arkun edetessä surevien jonon saattamana hautuumaan käytäviä pitkin,
ohi ristien, patsaiden, kappelien ja lehdettömien itkupajujen sekä
lähetessä Buddenbrookien sukuhautaa seisoi siellä jo sotilaskunniavahti
uudelleen kunniaa tehden, ja erään pensaikon takaa kajahtivat
surumarssin hitaat, raskaat sävelet.
Jälleen oli suuri hautakivi kaiverrettuine sukukilpineen siirretty
syrjään, ja jälleen seisoivat kaupungin herrat lehdettömän metsikön
laidassa avonaisen haudan äärellä, johon nyt laskettiin Thomas
Buddenbrook vanhempiensa viereen. Siinä he seisoivat, nuo arvon ja
rikkauden edustajat, katse maahan luotuna tai pää alakuloisesti
kallellaan, ja senaattorit erotti heidän joukostaan heidän valkoisista
hansikkaistaan ja kravateistaan. Mutta kauempana tungeksivat muut
virkamiehet, viljankantajat, konttoristit ja varastomiehet.
Soitto vaikeni, pastori Pringsheim puhui. Ja kun hänen siunaussanansa
olivat kajahtaneet koleassa ilmassa, varustautuivat kaikki pusertamaan
vielä kerran edesmenneen veljen ja pojan kättä.
Se oli pitkällinen toimitus. Christian Buddenbrook otti vastaan
surunvalittelut puolittain hajamielisen, puolittain nolon näköisenä,
jollainen ilme hänellä tavallisesti oli juhlatilaisuuksissa. Pikku
Johann seisoi paksuun kultanappiseen merimiespukuunsa puettuna hänen
vieressään, piti sinertävien varjojen ympäröimiä silmiään alasluotuina,
katsomatta kehenkään, ja käänsi päänsä arasti irvistäen vinosti tuulta
vasten.