Oli tullut talvi, joulu oli ohi, oli kulumassa tammikuu vuonna 1875.
Lumi, joka peitti jalkakäytävät kovaksitallattuna, tuhkan ja hiekan
sekaisena kerrostumana, oli muodostanut molemmin puolin ajotietä
korkeita kinoksia, jotka kävivät yhä harmaammiksi, kuopallisemmiksi
ja hatarammiksi, sillä ilmassa oli lämpöasteita. Kivitys oli märkä ja
likainen, ja tummista räystäistä tippui vettä. Mutta niiden yläpuolella
levisi taivas vaaleansinisenä ja pilvettömänä, ja avaruudessa näytti
tanssivan miljardeja säkenöiviä valohiukkasia...
Kaupungin keskuksessa oli vilkasta, sillä oli lauantai ja toripäivä.
Raatihuoneen pylväikön suippokaarien alla olivat lihakauppiaiden kojut,
joissa he punnitsivat tavaroitaan verisin käsin Mutta itse torilla,
suihkukaivon ympärillä oli kalamarkkinat. Siellä istui lihavia vaimoja
kädet karvavieruisissa puuhkissa ja jalat hiilipatojen ääressä,
vartioiden kylmänliukasta saalistaan ja kutsuen ympäri liikuskelevia
keittäjättäriä ja talonrouvia levein puheenparsin ostoon. Ei ollut
petoksen pelkoa. Saattoi olla varma tavaran tuoreudesta, sillä kalat
elivät melkein kaikki, nuo lihavat, voimakkaat kalat... Toisilla
oli hyvät päivät. Ne uiskentelivat, tosin ahtaudessa, mutta iloisin
mielin vesisangoissa tarvitsematta kärsiä minkäänlaista hätää.
Mutta toiset lojuivat hirveästi pullottavin silmin ja haukkovin
kiduksin sitkeähenkisinä ja kituen laudallaan, pieksäen kovasti ja
epätoivoisesti pyrstöllään, kunnes ne vihdoin napautettiin laudan
laitaan ja verinen veitsi viilsi auki niiden kurkun. Pitkät ja paksut
ankeriaat kiemurtelivat ja kääntyilivät mitä oudoimpiin mutkiin.
Syvissä soikoissa vongerteli mustanaan Itämeren krapuja. Välistä
vetäytyi joku voimakas kampela kouristuksenomaisesti kokoon ja ponnahti
mielettömässä pelossaan kauas laudalta liukkaalle, totkujen tahraamalle
levitykselle, niin että omistajattaren täytyi juosta sen perästä
ja tuoda se ankarasti nuhdellen ja velvollisuudentuntoa teroittaen
takaisin paikalleen...
Breitestrassella oli päivällisaikaan erittäin vilkasta. Koululapset
tulivat reppu selässään katua pitkin, täyttivät ilman naurullaan ja
lavertelullaan ja nakkelivat toisiaan puolisulaan lumeen. Nuoret,
hyviin perheisiin kuuluvat konttorioppilaat kulkivat arvonsa
tuntien torin ohi tanskalaisiin merimieslakkeihin tai hienoihin
englantilaiskuosisiin vaatteisiin puettuina, ylpeinä siitä, että
olivat päättäneet realikoulukurssin. Vakiintuneet, harmaapartaiset ja
mitä arvossapidetyimmät porvarit kulkivat katua pitkin järkkymätön
kansallis-vapaamielinen ilme kasvoillaan, kopautellen kävelykeppiään
katuun ja katsellen tarkkaavasti raatihuoneen lasitiilipäätyä kohti,
jonka portaille oli asetettu kaksi vartiaa. Sillä senaatti oli koolla.
Jalkaväkeen kuuluvat sotilasvahdit kulkivat viittoihinsa kietoutuneina,
kivääri olalla, kylmäverisesti, määrättyä alaa edestakaisin likaisessa
sohjussa. He kohtasivat toisensa puolitiessä, katsoivat toisiinsa,
vaihtoivat pari sanaa ja jatkoivat taas kulkuaan toistensa ohi. Kun
joku upseeri sattui kohdalle kaulus ylöskäännettynä ja molemmat kädet
taskuissa, seuraten jonkun pikku mamsselin jälkiä ja antaen samalla
rikkaiden talojen nuorten neitien ihailla heitä, asettuivat sotamiehet
kumpikin vahtikoppinsa eteen, vilkaisivat hätäisesti asuaan ja
tekivät kunniaa... Kesti vielä kauan ennenkuin he saisivat tervehtiä
senaattoreita näiden tullessa ulos. Istuntoa oli kestänyt vasta
kolmeneljännes tuntia. Kai tässä ennen sen loppumista ehtisi tapahtua
vaihtokin...
Mutta silloin, yht'äkkiä, kuuli toinen sotilaista lyhyen, hiljaisen
kuiskauksen rakennuksen sisältä; samassa vilahti pylväikössä
raatihuoneenvahtimestari Uhlefeldtin tulipunainen hännystakki, ja tämä
ilmestyi esiin sanomattoman touhukkaana kolmikolkkahattu päässä ja
koristemiekka sivulla, sanoi hiljaa »huomio!» ja vetäytyi takaisin.
Samassa kuului kaikuvasta käytävästä jo läheneviä askeleita...
Jalkaväkisotilaat asettuivat asentoon, löivät kantapäänsä yhteen,
pullistivat rintaansa, veivät kiväärin jalalle ja tekivät kunniaa
parilla täsmällisellä otteella. Heidän välitseen astui kutakuinkin
nopeasti, silinteri koholla, keskipituinen herra, joka oli vetänyt
toisen kulmansa ylös ja jonka pitkät, suipot viikset ulottuivat kauas
ohi kalpeiden poskien. Senaattori Buddenbrook lähti tänään paljon ennen
istunnon loppua raatihuoneelta.
Hän kääntyi oikealle eikä siis kotiaan kohden. Täsmällisenä,
moitteettoman hienona ja siistinä kulki hän eteenpäin hiukan
hypähtelevine askeleineen, ollen kaiken aikaa pakotettu tervehtimään
joka suunnalle. Hänellä oli kädessään valkoiset hansikkaat ja hänen
hopeakoukkuinen keppinsä oli pistetty vasempaan kainaloon. Hänen leveän
turkinkauluksensa yläpuolelta näkyi valkoinen hännystakin kravatti.
Mutta hänen huolellisesti hoidetut kasvonsa olivat valvoneen näköiset.
Monet huomasivat ohikulkiessa, että hänen tulehtuneissa silmissään
oli kyyneleitä ja että hän oli puristanut huulensa yhteen aivan
erikoisella, varovaisella ja vääntyneellä tavalla. Usein hän nieli
aivan kuin hänen suunsa olisi täyttynyt jollakin nesteellä. Ja poskien
ja ohimoiden liikkeistä näkyi, että hän oli purrut yhteen hampaansa.
»Mitäs nyt, Buddenbrook, sinä karkaat istunnosta! Onpas se uutta!»
sanoi Mühlstrassen kulmassa hänen vieressään joku, jota hän ei ollut
huomannut. Se oli Stephan Kistenmaker, hänen ystävänsä ja ihailijansa,
joka yleisissä asioissa omaksui kaikki hänen mielipiteensä. Hänellä oli
pyöreäksileikattu, harmahtava täysiparta, tavattoman paksut kulmakarvat
ja pitkä, punainen nenä. Hän oli pari vuotta sitten, ansaittuaan aika
määrän rahaa, lopettanut viiniliikkeensä, jota nyt hoiti hänen veljensä
Eduard omissa nimissään. Siitä alkaen oli hän elänyt koroillaan. Mutta
koska hän hiukan häpesi nykyistä toimettomuuttaan, oli hänellä aina
olevinaan kauhean kiire.
»Kauhean kiire. Minusta tulee pian loppu!» sanoi hän sivellen harmaata,
käherrysraudalla kiharoitua tukkaansa. »Mutta mitä varten ihminen olisi
muutenkaan olemassa?» Hän saattoi seista tuntimääriä pörssissä, ilman
että hänellä oli siellä mitään tekemistä. Hänellä oli monta joutavaa
virkaa. Viimeksi oli hän hommannut itsensä kaupungin kylpylaitoksen
johtajaksi. Hän hääri vilkkaasti valamiehenä, kaupanvälittäjänä,
testamentintoimeenpanijana pyyhkien hikeä otsaltaan...
»Onhan nyt istunto, Buddenbrook», sanoi hän uudelleen, »ja sinä olet
kävelyllä.»
»Sinähän siinä olet», sanoi senaattori hiljaa, liikuttaen vaikeasti
huuliaan... Menee minuutteja, etten voi nähdä mitään. Minulla on
hirveät tuskat.»
»Tuskat? Missä?»
»Hampaassa. Jo eilisestä asti. En ole ummistanut silmääni koko yönä...
En ole vielä käynyt lääkärillä, sillä minulla oli aamulla tekemistä
konttorissani enkä tahtonut olla poissa istunnosta. Mutta lopulta en
sittenkään jaksanut kestää kauemmin ja nyt olen matkalla Brechtin
luo...»
»Mikä hammas se on?»
»Täällä alhaalla vasemmalla... Poskihammas... Siinä on tietysti kolo...
Se on sietämätöntä... Hyvästi, Kistenmaker! Ymmärräthän, minulla on
kiire...»
»Luuletko, ettei minulla ole kiire? Hirveästi, hirveästi hommaa...
Hyvästi! Ja hyvää vointia! Anna vetää se pois! Aina heti pois, se on
parasta...»
Thomas Buddenbrook kulki eteenpäin purren hampaansa yhteen, vaikka se
vain pahensi asiaa. Siinä tuntui viiltävä, polttava, kolottava tuska,
ilkeänlaatuinen särky, joka oli levinnyt kipeästä poskihampaasta koko
vasempaan leukaluuhun. Sitä jomotti kuin takoen, ja se sai kuumeisen
punan nousemaan hänen kasvoilleen ja kyynelten silmiin. Uneton yö
oli tehnyt hirveän pahaa hänen hermoilleen. Hänen oli juuri äsken
puhuessaan täytynyt ponnistaa kaikki voimansa, ettei hänen äänensä
olisi sortunut itkuun.
Mühlstrassella astui hän keltaisenruskealla öljymaalilla maalattuun
taloon, jonka oveen kiinnitetyssä messinkilaatassa seisoi
»Hammaslääkäri Brecht». Hän ei nähnyt palvelustyttöä, joka avasi oven.
Eteisessä tuntui pihvin ja kukkakaalin lemu. Sitten hän yht'äkkiä tunsi
ympärillään odotushuoneen kirpeän hajun, jonne hänet oli johdettu.
»Istukaa, olkaa hyvä... hetkinen, olkaa hyvä!» huusi vanhan naisen
ääni. Se oli Josephus, joka istui huoneen perällä kiiltävässä häkissään
ja katsoi häneen pienin, terävin silmin kierosti ja salakavalasti.
Senaattori sijoittui pyöreän pöydän ääreen, ja koetti etsiä »Fliegende
Blätterin» sukkeluuksista lievitystä tilaansa, mutta työnsi sitten
kirjan inhoten luotaan, painoi keppinsä hopeakoukun poskeaan vasten,
sulki polttavat silmänsä ja voihkaisi. Huoneessa oli aivan hiljaista,
Josephus pureskeli vain jotakin narskutellen häkissään.
Herra Brechtin velvollisuus oli antaa odottaa itseään hiukan, vaikka
hän olisi ollut toimetonkin.
Thomas Buddenbrook nousi äkisti ja kaatoi erään pikku pöydän luona
olevasta karahvista lasillisen vettä, jonka hän nielaisi ja joka haisi
ja maistoi kloroformille. Sitten hän aukaisi eteisen oven ja huusi
kärsimättömällä äänellä, että ellei herra Brechtillä ollut kovin
tähdellistä estettä, pyytäisi hän hiukan kiirehtimään, sillä hänen
hammastaan särki.
Heti tämän jälkeen ilmestyi hammaslääkärin harmahtava poskiparta,
kyömynenä ja paljas otsa vastaanottohuoneen ovelle. »Olkaa hyvä»,
hän sanoi »Olkaa hyvä», kirkui Josephus. Senaattori seurasi kutsua
nauramatta. Vaikea tapaus! ajatteli tohtori Brecht kalveten...
He kulkivat kiireesti valoisan huoneen läpi isoa kääntötuolia kohden,
jossa oli pehmeä päänalus ja vihreällä sametilla päällystetyt käsinojat
ja joka sijaitsi ikkunan alla. Istuessaan selitti Thomas Buddenbrook
lyhyesti mistä oli kysymys, laski päänsä taapäin ja sulki silmänsä.
Herra Brecht asetteli tuolia ja alkoi sitten tutkia hammasta pienellä
peilillä ja rautapuikolla. Hänen kätensä haisi mantelisaippualle ja
hänen hengityksensä pihville ja kukkakaalille.
»Meidän täytyy vetää se pois», sanoi hän tuokion kuluttua kalveten yhä
enemmän.
»Vetäkää vaan», sanoi senaattori sulkien luomensa vielä tiukemmin.
Nyt syntyi äänettömyys. Herra Brecht puuhasi jotakin kaapin luona ja
etsi esiin kojeita. Sitten hän lähestyi uudestaan potilastaan.
»Minä pensselöin ensin vähän», sanoi hän. Ja samassa ryhtyi hän
toimeen, voidellen hammaslihaa huolellisesti väkevähajuisella aineella.
Sitten hän pyysi hiljaa ja sydämellisesti potilastaan pysymään hiljaa
ja aukaisemaan suunsa hyvin auki sekä aloitti tehtävänsä.
Thomas Buddenbrook rutisti molemmin käsin samettikäsinojaa. Hän tunsi
tuskin ollenkaan pihtien asettamista, huomasi sitten vasta, suunsa
sisältä kuuluvasta ritinästä ja lisääntyvästä, yhä julmemmaksi käyvästä
paineesta, joka tuntui koko hänen päässään, että asia oli hyvällä
alulla. Jumalan kiitos! ajatteli hän. Nyt on vaan annettava sen jatkua.
Kipu on kasvava hirmuiseksi, äärettömäksi, kunnes tulee loppukouraus,
kamala, järjetön, murskaava, epäinhimillinen tuska, joka repii koko
aivot kappaleiksi... Sitten se on ohi; täytyy siis odottaa.
Sitä kesti kolme tai neljä sekuntia. Herra Brechtin vavahteleva
voimanponnistus tuntui myös Thomas Buddenbrookin ruumiissa, hän tunsi
kohoavansa istuimelta ja kuuli pienen uikahduksen hammaslääkärin
kurkusta... Äkkiä tuli kamala tempaus, järistys, hän luuli niskan
taittuvan; ja sitä seurasi lyhyt rätinä ja rasahdus. Hän avasi
nopeasti silmänsä... Paine oli poissa, mutta hänen päässään jyrisi,
tulehtuneessa ja raadellussa leuassa tuntui vihlova, julma polte,
ja hän tunsi selvästi, ettei tämä ollut asian oikea ratkaisu, vaan
ennenaikainen tapaus, joka vain pahensi asiaa... Herra Brecht oli
astunut taapäin. Hän nojasi koneistokaappia vastaan, oli kalpea kuin
kuolema ja sanoi: »Juuret... Johan minä sen arvasin.»
Thomas Buddenbrook sylki vähän verta siniseen kuppiin, joka oli
hänen vieressään, sillä hammasliha oli revennyt. Sitten kysyi hän
puolitiedottomasti: »Mitä te sanotte juurista?»
»Juuret jäivät sinne, herra senaattori... Pelkäsin jo sitä... Hammas on
hyvin pilaantunut... Mutta minun velvollisuuteni oli yrittää...»
»Mitä nyt?»
»Jättäkää kaikki minun huolekseni, herra senaattori...»
»Mitä nyt tapahtuu?»
»Juuret täytyy ottaa pois. Vipukoneen avulla... Niitä on neljä...»
»Neljä? Täytyy siis vetää neljä eri kertaa?»
»Valitettavasti.»
»Tämä riittää täksi päiväksi!» sanoi senaattori aikoen nousta, mutta
jäi sitten kuitenkin istumaan painaen päänsä alas.
»Hyvä herra, teidän ei tule vaatia yliluonnollista», hän sanoi. »Minä
en ole parhaimmissa voimissa... Täksi kertaa olen kestänyt tarpeeksi...
Tahdotteko olla hyvä ja aukaista ikkunan silmänräpäykseksi.»
Herra Brecht teki sen ja vastasi sitten: »Suostun aivan mielelläni
siihen, että tulette huomenna tai ylihuomenna uudestaan johonkin aikaan
ja että siirrämme loput siihen. Tunnustan, että itsekin... Sallitteko,
että toimitan vielä huuhtelun ja pensselöimisen, lievittääkseni tuskaa
toistaiseksi...»
Hän toimitti huuhtelun ja pensselöimisen, ja sen jälkeen lähti
senaattori pois, lumivalkeaksi valahtaneen herra Brechtin koettaessa
viimeisine voimineen kohauttaa säälivästi olkaansa.
»Hetkinen... olkaa hyvä!» huusi Josephus heidän astuessaan odotussalin
läpi, ja se huusi sen uudelleen Thomas Buddenbrookin jo laskeutuessa
portaita alas.
Vipukoneen avulla... niin, se oli tapahtuva huomenna. Mitä nyt? Kotiin
lepäämään, koettamaan nukkua. Varsinainen hermosärky tuntui lauhtuneen;
hänen suussaan tuntui vain epäselvä, vaikea polte. Kotiin siis... Hän
kulki hitaasti katuja pitkin, tervehtien ja vastaten tervehdyksiin
koneellisesti, miettivin, epävarmoin silmin aivan kuin pohtien miltä
hänestä oikeastaan tuntui.
Hän saapui Fischergrubelle ja alkoi astua vasenta jalkakäytävää pitkin.
Kaksikymmentä askelta kuljettuaan hän tunsi pahoinvointia. Minä menen
toiselle puolen katua ja juon pienen viinaryypyn anniskeluliikkeessä,
hän ajatteli ja astui kadulle. Kun hän oli saapunut jotakuinkin
keskiväliin tapahtui seuraavaa. Hänestä tuntui aivan siltä kuin
joku olisi tarttunut hänen aivoihinsa ja alkanut pyörittää niitä
vastustamattomalla voimalla ja yhä lisääntyvällä, hirvittävästi
lisääntyvällä nopeudella ensin suurissa ympyröissä, sitten pienemmissä
ja yhä pienemmissä, kunnes se murskasi ne suunnattomalla, raa'alla
ja armottomalla voimalla noiden ympyröiden kivikovaa keskipistettä
vasten... Hän teki puolikäännöksen ja kaatui kädet levällään suulleen
märälle kivitykselle.
Koska katu oli hyvin jyrkkä, oli hänen yläruumiinsa sangen paljon
korkeammalla kuin jalat. Hän oli kaatunut kasvoilleen, joiden alle heti
alkoi muodostua verilammikko. Hänen hattunsa vieri kappaleen matkaa
alemma. Hänen turkissaan oli loka- ja lumitahroja. Hänen valkoisiin
hansikkaisiin puetut kätensä olivat kuralätäkössä.
Siinä hän makasi ja siihen hän jäi makaamaan, kunnes pari
kaupunkilaista sattui kohdalle ja käänsi hänet toisinpäin.