Syksyllä sanoi tohtori Langhals vilkutellen kauniita silmiään kuin
nainen: »Hermot, herra senaattori... kaikkeen ovat syynä vain hermot.
Joskus on verenkierrossakin vikaa. Saanko antaa neuvon? Teidän pitäisi
vielä tänä vuonna levähtää vähän! Pari kesäistä sunnuntaita meren
rannalla ei tietenkään ole voinut saada paljon aikaan... Nyt on
syyskuun loppupuoli, Travemünde on vielä käytettävissä, se ei vielä ole
aivan tyhjillään. Lähtekää sinne, herra senaattori ja viettäkää vielä
vähän aikaa meren rannalla. Pari kolme viikkoa saa jo ihmeitä aikaan...»
Ja Thomas Buddenbrook suostui. Mutta kun hänen omaisensa kuulivat
päätöksestä, tarjoutui Christian häntä saattamaan.
»Minä lähden mukaan, Thomas», sanoi hän muitta mutkitta. »Ei kai
sinulla ole mitään sitä vastaan.» Mutta vaikka senaattorilla oli yhtä
ja toista sitä vastaan, suostui hän taas.
Asianlaita oli sellainen, että Christianilla oli nykyään enemmän
aikaa kuin koskaan, sillä horjuvan terveyden tähden oli hän huomannut
olevansa pakotettu jättämään viimeisenkin kauppatoimensa, samppanja-
ja konjakki-asioimisen. Miehen haamu, joka hämärässä istui hänen
sohvallaan nyökäten hänelle, ei onneksi enää ollut näyttäytynyt. Mutta
hänen ajoittainen »vaivansa» vasemmalla puolella oli yhä pahentunut,
ja siihen liittyi suuri määrä muita vammoja, joita Christian piti
huolellisesti silmällä ja joita hän kuvaili nenä kurtussa kaikkialla.
Kuten jo ennenkin kieltäytyivät hänen nielemislihaksensa usein
toimimasta, niin että hän sai istua pala kurkussa pöydässä, pienten
pyöreiden syvällä olevien silmien harhaillessa ympäri huonetta. Kuten
jo ennenkin vaivasi häntä usein epämääräinen voittamaton pelko kielen,
nielun ja muiden paikkojen, jopa ajatuskyvynkin lamaantumisesta; mutta
pelko taisi olla itse vaivaa suurempi? Hän kertoi perusteellisesti
miten hän eräänä päivänä teetä valmistaessaan oli pitänyt palavaa
tulitikkua avonaisen spriipullon yläpuolella, eikä keittokoneen päällä,
niin että hän itse ja koko talon väki ja ehkä naapuritkin olivat
olleet vähällä joutua hirveän kuoleman uhreiksi... Se oli jo liian
vaarallista. Mutta eräs kauhistava sairaudenilmiö, jonka hän viime
aikoina oli havainnut itsessään ja jota hän koetti kuvailla kaikista
perinpohjaisimmin, tehdäkseen sen käsitettäväksi, oli se, ettei hän
määrättyinä päivinä, määrätyllä säällä ja määrätyssä mielentilassa
voinut nähdä avonaista ikkunaa tuntematta hirveää, aivan aiheetonta
halua syöksyä alas... hurjaa, pakottavaa halua, järjetöntä ja
epätoivoista yltiömieltä. Ja eräänä sunnuntaina, kun suku oli kutsuttu
päivälliselle Fischergruben varrelle, kuvaili hän, miten hänen oli
täytynyt panna liikkeelle koko tahdonvoimansa ja ryömiä avonaisen
ikkunan luo sulkeakseen sen... Mutta silloin kaikki rupesivat huutamaan
eikä kukaan tahtonut kuulla enempää.
Tämän ja muiden samantapaisten ilmiöiden toteaminen tuotti hänelle
eräänlaista kamalaa tyydytystä. Mutta se, mitä hän ei tarkastellut,
joka jäi häneltä huomaamatta ja joka siitä syystä yhä paheni, oli
harvinainen soveliaisuuskäsitysten puute, joka vuosien kuluessa oli
yhä enemmän muuttunut hänen luonnokseen. Oli paha, että hän kertoi
perhepiirissä juttuja, jotka korkeintaan olisivat olleet paikallaan
klubissa. Mutta oli myös havaittavissa selviä merkkejä siitä,
että hänen ruumiillinenkin kainouden tunteensa oli rappeutumassa.
Tahtoessaan osoittaa kälylleen Gerdalle, jonka kanssa hän oli
tuttavallisissa väleissä, miten hyvää kudosta hänen englantilaiset
sääryksensä olivat ja miten laihaksikin hän oli tullut, ei hän hävennyt
vetää tämän silmien edessä leveitä, ruudukkaisia housujaan paljon
yläpuolelle polven... »Katso, miten laiha minä olen... Eikö se ole
tavattoman kummallista?» kysyi hän huolissaan, osoittaen nenä kurtussa
luisevaa, ulospäin väärää säärtään ja laihaa polveaan, joka pisti esiin
surkean näköisenä valkeitten alushousujen alta...
Hän oli, kuten sanottu, jättänyt kaiken kaupallisen toiminnan; mutta
hän koetti kuitenkin saada jotenkuten kulumaan ne tunnit, joita hän
ei viettänyt »klubissa», ja hän selitti innolla, ettei hän ollut
koskaan lakannut kokonaan tekemästä työtä. Hän laajensi kielitaitoaan
ja oli tieteellisestä harrastuksesta, ilman käytännöllisiä
tarkoitusperiä, alkanut vastikään tutkia kiinan kieltä, pannen siihen
kahden viikon kuluessa paljon aikaa. Hän täydensi myös parast'aikaa
erästä englantilais-saksalaista sanakirjaa, joka hänestä tuntui
riittämättömältä; mutta koska ilmanvaihdos saattoi taas tehdä hyvää
ja koska myös oli suotavaa, että senaattorilla olisi seuraa, ei tämä
askartelu estänyt häntä lähtemästä mukaan...
Veljekset lähtivät meren rannalle. He ajoivat sinne sateen ropistessa
vaunun kuomia vasten, maantietä pitkin, joka oli yhtenä ainoana
kuravellinä, puhumatta keskenään tuskin sanaakaan. Christianin silmät
harhailivat sinne tänne kuin olisi hän kuunnellut jotakin arveluttavaa.
Thomas istui väristen vaippansa sisällä, raukeakatseiset silmät
punaisina; ja hänen pitkät, suipot viiksensä törröttivät jäykkinä kauas
ohi kalpeiden poskien. Näin saapuivat he iltapäivällä kylpylaitokselle,
jonka vetisillä hiekkakäytävillä vaununpyörät ratisivat. Vanha
kaupanvälittäjä Gosch istui päärakennuksen lasiparvekkeella juoden
rommitotia. Hän nousi paikaltaan sihauttaen kieltään hammasten välissä,
ja sitten he istuivat hänen luokseen, nauttiakseen hekin jotakin
lämmintä sillä välin kun heidän matka-arkkujaan kannettiin sisään.
Herra Gosch oli vielä kylpyvieraana, kuten muutamat toiset: eräs
englantilainen perhe, eräs naimaton hollannitar ja eräs naimaton
hampurilaisherra, jotka nyt todennäköisesti olivat viettämässä
pientä lepohetkeä ennen table d'hôtea, sillä joka puolella oli
kuolemanhiljaista, sade vain läiski ja lotisi. Nukkukoot. Herra Gosch
ei nukkunut päivällä. Hän oli iloinen, jos yöllä sai vaipua pariksi
tunniksi tiedottomuuden tilaan. Hän ei ollut hyvässä voinnissa, hän
tarvitsi tätä myöhäistä ilmaparannusta vapisemista vastaan, kaikkien
jäsentensä vapisemista vastaan... kirottu juttu! Hän osasi tuskin enää
pitää totilasia käsissään, ja — piru vieköön! — hän ei voinut enää
kirjoittaa kuin hyvin harvoin, joten hän edistyi surkean hitaasti
Lope de Vegan koottujen teosten kääntämistyössä. Hän oli erittäin
masentuneella mielellä ja hänen herjauksensa olivat vailla tavallista
iloista pontevuuttaan. »Kohta sitä kupsahtaa!» sanoi hän, ja tuo näkyi
muuttuneen hänen mielilauseekseen, sillä hän toisti sitä alituiseen,
sopi tai oli sopimatta.
Entä senaattori? Mikä häntä vaivasi? Miten kauan aikoivat herrat viipyä?
Tohtori Langhals oli lähettänyt hänet tänne hermojen tähden, vastasi
Thomas Buddenbrook. Hän oli tietenkin totellut, koiranilmasta
huolimatta, sillä mitä ei tee lääkäriään peläten! Hän tunsi itsensä
todellakin vähän kurjanpuoleiseksi. He aikoivat jäädä tänne siihen asti
kunnes hän virkistyisi hiukan...
»Niin, en minäkään ole hyvässä voinnissa», sanoi Christian kateellisena
ja katkeroituneena siitä, että Thomas puhui vain itsestään, ja hän
oli juuri aikeissa puhua nyökkäävästä haamusta, spriiputelista ja
avonaisesta ikkunasta, kun hänen veljensä nousi mennäkseen huoneeseensa.
Sade ei lakannut. Se liotti maan ja tanssi hyppivinä pisaroina vedessä,
joka lounaistuulen ajamana oli paennut kauemmas. Kaikkialla oli
harmaata. Laivat kulkivat kuin varjot tai aavelaivat ohi rannan ja
katosivat sekavan näköpiirin taa.
Toisia kylpyvieraita tapasi vain aterioiden aikana. Thomas teki
sadetakkiin ja kalosseihin puettuna kävelyretkiä kaupanvälittäjä
Goschin kanssa Christianin juodessa ravintolan tarjoilijaneidin kanssa
ruotsalaista punssia.
Parina kolmena iltapäivänä, kun aurinko jaksoi pilkistää esiin, oli
table d'hôtella pari tuttavaa kaupungista, jotka mielellään poistuivat
vähäksi aikaa omaistensa parista. Nämä olivat senaattori tohtori
Gieseke, Christianin koulutoveri, ja konsuli Peter Döhlmann, joka
muuten oli huonon näköinen, sillä hän pilasi terveytensä liialla
Hunyadi-Janos-vedellä. Herrat istuutuivat sitten päällystakit yllään
ravintolan telttakaton alle, vastapäätä soittokojua, joka ei enää
ollut käytännössä, joivat kahviaan ja sulattivat viittä ruokalajiaan
katsellen ulos syksyiseen puutarhaan ja puhellen niitä näitä...
Tulijat kertoivat kaupungin uutisia. Siellä oli juuri ollut suuri
tulva, joka oli tunkeutunut moniin kellareihin ja joka oli tehnyt sen,
että alavimmissa kujissa soudettiin veneillä; sitten oli ollut muuan
tulipalo rannalla, erään vajarakennuksen palo, ja uuden senaatinjäsenen
vaali... Senaattoriksi oli valittu viime viikolla Alfred Lauritzen,
kauppahuone Stürmann & Lauritzenin, siirtomaatavara-, tukku- ja
vähittäisliikkeen toinen omistaja, eikä senaattori Buddenbrook ollut
tyytyväinen siihen. Hän istui kaulusvaippaansa kiedottuna tupakoiden
ja puuttui keskusteluun vain viimeistä asiaa kosketeltaessa, tehden
pari huomautusta. Ei hän olisi antanut herra Lauritzenille ääntään,
sanoi hän, se oli varma. Lauritzen oli läpirehellinen mies ja mainio
kauppias, epäilemättä. Mutta hän kuului keskiluokkaan, alempaan
keskiluokkaan, hänen isänsä oli vielä omakätisesti kaivanut happamia
sillejä tynnyreistä ja käärinyt ne paperiin... ja nyt oli senaattiin
siis tullut yksi vähittäiskaupan omistaja. Hänen, Thomas Buddenbrookin
isoisä oli lopettanut välinsä vanhimman poikansa kanssa siksi, että
tämä oli nainut itselleen puodin; sellaiset olivat asiat siihen aikaan.
»Mutta taso on laskemassa, senaatin arvoluokkataso on laskemassa,
senaatti kansanvaltaistuu, hyvä Gieseke, eikä se ole hyvä. Ei siinä
riitä yksinomaan kaupallinen kykeneväisyys; minun mielipiteeni mukaan
ei pitäisi lakata vaatimasta hiukan enemmän. Minusta on epämieluista
ajatella Alfred Lauritzenia suurine jalkoineen ja laivurinkasvoineen
raatihuoneen salissa... en tiedä miksi. Se on vastoin kaikkia
tyylikäsityksiä, se on sanalla sanoen mautonta.»
Mutta senaattori Gieseke oli loukkaantunut. Hänkin oli vain
pankinjohtajan poika... Ei niin, ansion tuli päästä kunniaansa. Siksi
tässä oltiin tasavaltalaisia. »Teidän ei muuten pitäisi polttaa niin
paljon, Buddenbrook, sillä sitten meri-ilma ei auta teitä yhtään.»
»Minä lopetankin juuri», sanoi Thomas Buddenbrook viskaten pois
imukkeen ja sulkien silmänsä.
Keskustelu sujui harvakseen sateen alkaessa uudestaan ja himmentäessä
koko näköalan. Johduttiin puhumaan kaupungin viimeisestä häpeäjutusta,
eräästä vekselinvaärennyksestä, jonka oli tehnyt tukkukauppias
P. Philipp Kassbaum, joka nyt istui telkien takana. Ei kiihdytty
ensinkään, nimitettiin herra Kassbaumin tekoa tuhmuudeksi,
naurahdettiin lyhyeen ja kohautettiin olkaa. Senaattori tohtori Gieseke
kertoi, että tukkukauppias muuten oli hyvällä tuulella. Uudessa
olinpaikassaan oli hän ensimmäiseksi pyytänyt pukeutumispeiliä, jota
vankilan kopissa ei ollut. »Pitäähän minulla olla peili!» oli hän
sanonut.
Ilmettään rävähdyttämättä naurahtivat herrat nenäänsä. Sigismund Gosch
tilasi rommitotia äänellä, joka ilmaisi: »Mitä hyötyä tästä kurjasta
elämästä on?»... Konsuli Döhlmann muisti viinaryyppynsä, ja Christian
oli taas ruotsalaisen punssin kimpussa, jonka senaattori Gieseke oli
tilannut itselleen ja ystävälleen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin Thomas
Buddenbrook jälleen alkoi vedellä haikuja.
Ja puhetta jatkettiin — laiskasti, halveksivasti ja epäilevän
yhtäkaikkisesti, kylläisinä ja haluttomina raskaan ruoan ja juoman
jälkeen ja sateen kiusaamina. Puheltiin kauppa-asioista, kunkin
yksityisistä kauppa-asioista; mutta tuo keskustelun aihe ei innostanut
ketään.
»Siitä ei ole paljon iloa» sanoi Thomas Buddenbrook raskaasti ja laski
päänsä väsyneesti tuolin nojaa vasten.
»Entä miten on teidän laitanne, Döhlmann?» tiedusti senaattori Gieseke
haukotellen... »Te olette tainnut antautua kokonaan paloviinan
palvelukseen, vai kuinka?»
»Mistäpä piippu savua päästäisi», vastaa konsuli. »Kurkistan pari
kertaa päivässä konttoriini. Lyhyt tukka on pian kammattu.»
»Ja huolehtiihan Strunck & Hagenström kaikesta tärkeimmästä», huomautti
kaupanvälittäjä Gosch nyreästi. Hän oli laskenut kyynärpäänsä pöydälle
kauaksi toisistaan ja nojannut ilkeän ukonpäänsä käsiään vasten.
»Lantatunkion lähellä ei tunnu toiset hajut», sanoi konsuli Döhlmann
niin tarkoituksellisen alkuperäisesti että jokaisen täytyi vaipua
murheelliseen mielentilaan, toivottoman epäilyn lamauttamana. »No, entä
te, Buddenbrook, vieläkö te puuhaatte mitä?»
»En», vastasi Christian; »en minä enää». Ja sitten hän yht'äkkiä,
ilman edelläkäyvää siirtymistä, ainoastaan vallitsevan äänettömyyden
kehoittamana ja tarpeesta syventää sitä, alkoi puhua, hattu toisella
korvallisella, Valparaison ajasta ja Johnny Thunderstormista...
Semmoisessa kuumuudessa, hah haa! Voi hyvä Jumala!... työtä? No,
sir, kuten näette, sir!» Ja hän kertoi miten he olivat puhaltaneet
tupakansavun esimiehensä silmille. Hyvä Jumala!... Hänen ilmeensä ja
liikkeensä ilmaisivat verrattoman hyvin tuota röyhkeän vaativaa ja
hyväntahtoisen holtitonta laiskuutta. Hänen veljensä ei hievahtanut.
Herra Gosch koetti viedä totilasia huulilleen, laski sen kieltään
sihauttaen takaisin pöydälle ja hinautui itse nyrkin avulla
vastahakoisen käsivarren varaan, jonka jälkeen hän uudelleen lähensi
kaidat huulensa lasin reunaan, läikytti osan pöydälle ja kulautti loput
yht'aikaa suuhunsa.
»Voi teitä ja vapisemistanne, Gosch!» sanoi Döhlmann, »teidän pitäisi
antaa asioiden mennä kuten minä. Tämä kirottu Hunyadi-Janos... Minä
keperryn, ellen juo joka päivä litraani, semmoista se on, ja jos minä
juon, keperryn vielä varmemmin. Tiedättekö, miltä tuntuu kun ei saa
kunnon päivällistä... Tarkoitan, kun se ei pysy vatsassa?...» Ja nyt
hän alkoi kertoa inhoittavan yksityiskohtaisesti voinnistaan, jota
Christian Buddenbrook kuunteli peloittavalla mielenkiinnolla nenä
kurtussa ja jonka hän palkitsi antamalla pienen tarkan kuvauksen
vasemmalla puolella olevasta »vaivastaan».
Sade oli jälleen yltynyt. Se valui rankkana kohtisuoraan alas, ja sen
toivoton, taukoamaton ropina kuului autiosta kylpylaitoksen puistosta.
»Niin, elämä on mätää», sanoi senaattori Gieseke, joka oli juonut hyvin
paljon.
»Minä en viitsi enää olla maan päällä ollenkaan», sanoi Christian.
»Pian sitä kupsahtaa!» sanoi herra Gosch.
»Tuossa tulee Fiken Dahlbeck!» sanoi senaattori Gieseke.
Mainittu henkilö oli navetan omistajatar; hän kulki maitoämpäri kädessä
herrojen ohi, hymyillen heille. Hän oli neljänkymmenen korvissa oleva,
lihava ja julkea nainen.
Senaattori Gieseke katsoi häntä palavin silmin.
»Mikä povi!» hän sanoi; ja konsuli Döhlmann säesti noita sanoja
äärettömän saastaisella sukkeluudella, josta oli se seuraus, että
herrat taas nauraa hörähtivät nenäänsä.
Sitten huudettiin tarjoilijaa.
»Minä olen juonut litrani, Schröder», sanoi Döhlmann. »Voimme vaikka
maksaakin. Kerranhan se on kuitenkin edessä... Entä te, Christian?
Vaikka Giesekehän se taitaa maksaa teidän puolestanne.»
Mutta nyt elostui senaattori Buddenbrook. Hän oli istunut
kaulusvaippaansa kääriytyneenä, kädet helmassa ja sikari suupielessä
melkein kuin seuran ulkopuolella. Hän nousi paikaltaan ja sanoi
terävästi: »Eikö sinulla ole rahaa mukanasi, Christian? Sallit kai
sitten, että minä suoritan tuon pienen erän.»
Avattiin sateenvarjot ja astuttiin ulos katoksen alta. Teki hyvää
lähteä vähän kävelemään...
— Toisinaan kävi rouva Permaneder veljeään tervehtimässä. Silloin he
kulkivat yhdessä »Mövenstein»-kiven luo tai »meritemppeliin», jossa
Tony Buddenbrook tuntemattomista syistä aina joutui innokkaaseen ja
kapinoivaan mielentilaan. Hän puhui kaikkien ihmisten vapaudesta ja
tasa-arvoisuudesta, hylkäsi empimättä valtiopäivien säätyjärjestelmän,
tuomitsi ankarasti etuoikeudet ja mielivallan ja vaati pontevasti,
että ansion oli oltava kaiken perustus. Ja sitten hän johtui puhumaan
elämästään. Hän puhui hyvin, hän hauskutti veljeään suuresti. Tuon
onnellisen olennon ei ollut tarvinnut koko elämänsä aikana salata
mitään, ei vähäisintäkään seikkaa, eikä voittaa vaieten mitään. Hän
ei ollut jättänyt ilmaisematta yhtään imartelevaa sanaa eikä yhtään
loukkausta, jonka elämä oli tuottanut hänen kohdalleen. Kaiken,
jokaisen onnen ja murheen oli hän ilmaissut arkipäiväisin, lapsellisin
sanoin, jotka riittivät täydellisesti hänen ilmaisutarpeelleen.
Hänen vatsansa ei ollut aivan terve, mutta hänen sydämensä oli kevyt
ja vapaa — hän ei itse tiennyt miten vapaa. Häntä eivät kalvaneet
mitkään kätketyt salaisuudet; ei yksikään mykkä elämys painanut
häntä. Ja siksi hänellä ei ollutkaan kantamista menneisyydessään.
Hän tiesi, että hänellä oli ollut erilaisia kovia kohtaloita,
mutta ne eivät olleet sittenkään jättäneet jälkeensä raskautta ja
väsymystä, eikä hän pohjaltaan uskonut niihin ollenkaan. Mutta kun
hän ei voinut kieltää yleisesti tunnettuja tosiseikkoja, käytti hän
niitä hyväkseen kerskuakseen niillä ja puhuakseen niistä äärettömän
vakavan näköisenä... Hän saattoi joutua vihan valtaan lausuessaan
niiden henkilöiden nimet, jotka olivat vaikuttaneet haitallisesti
hänen elämäänsä — ja luonnollisesti myös Buddenbrook-suvun elämään
— ja joiden luku vähitellen oli kasvanut kunnioitettavaksi.
»Itku-Trieschke!» hän huudahti »Grünlich! Permaneder! Tiburtius!
Weinschenk! Hagenströmit! Severin! Voi sentään, Thomas, tuota
häpeämätöntä joukkoa! Kyllä Jumala kerran on rankaiseva heitä, siihen
minä uskon!»
Kun he tulivat »Meritemppeliin», alkoi jo hämärtää; syksy oli pitkällä.
He seisoivat eräässä merenpuoleisessa, avonaisessa osastossa, joissa
haisi puulta samoin kuin uimalaitoksen kopeissa ja joiden seinät
olivat täynnä nimikirjoituksia, sydämenkuvia ja runoja. He seisoivat
rinnakkain katsellen alas kosteanvihreän jyrkänteen laitaa ja yli
kapean kivisen rantahiekan harmaanmustalle aaltoilevalle merelle.
»Valtavat aallot...» sanoi Thomas Buddenbrook. »Miten ne vyöryvät esiin
ja murtuvat toinen toisensa perästä, loppumattomina, tarkoituksettomina
ja kuolleina. Ja kuitenkin ne rauhoittavat ja lohduttavat, kuten kaikki
yksinkertainen ja välttämätön maailmassa. Olen oppinut pitämään yhä
enemmän merestä... ennen pidin vuoristosta enemmän, mutta ehkä vain
siksi, että se oli kauempana. Nyt en enää välittäisi siitä. Luulen,
että pelkäisin ja häpeäisin. Siellä on liian monipuolista, liian
oikullista ja epätasaista... jäisin varmasti alakynteen siellä. Mitähän
ihmisiä ne ovat, jotka antavat etusijan meren yksitoikkoisuudelle?
Minusta tuntuu siltä kuin ne olisivat sellaisia, jotka ovat
tuijottaneet liian kauan ja syvälle sisäisten asioiden mutkiin ja jotka
tarvitsevat ainakin yhdessä asiassa yksinkertaisuutta... Vuoristossa
täytyy osoittaa rohkeuttaan, mutta meren rannalla voi levätä hiekassa.
Minä tunnen katseen, jolla kumpaakin tervehditään. Varmat, uhmailevat,
onnelliset silmät, joista loistaa yritteliäisyys, tarmo ja elämänhalu,
katsovat kukkulalta kukkulalle. Mutta meren äärellä, joka vyöryttää
aaltojaan salaperäisellä ja herpaannuttavalla kohtaloonalistumisella,
uneksii verhottu, toivoton ja tietävä katse, joka on jossakin kerran
katsonut syvälle surullisiin totuuksiin... Terveys ja sairaus, siinä
on näiden kahden asian ero. Ihminen kiipeilee reippaasti vuoriston
louhikkojen, sakaroiden ja huippujen keskellä koetellakseen voimiaan,
joita hän ei vielä tunne. Mutta se, joka on väsynyt sisäiseen
kamppailuun, saapuu lepäämään ulkonaisen yksinkertaisuuden helmaan.»
Rouva Permaneder oli vaiti ja vaivaantunut, kuten huolettomat
ihmiset ovat seurassa, jossa joku äkkiä sanoo jotakin kaunista ja
vakavaa. Eihän sellaista puhuta! ajatteli hän katsellen kiinteästi
etäisyyteen jottei kohtaisi veljensä katsetta. Ja aivan kuin hiljaa
anteeksipyytäen, että häntä kamostutti, veti hän veljensä käsivarren
kainaloonsa.