Avioliitto, josta pikku Johann oli syntynyt, ei ollut milloinkaan
kadottanut viehätystään puheenaiheena kaupunkilaisten keskuudessa.
Samoin kuin kummassakin aviopuolisossa oli jotakin erikoista
ja arvoituksellista, samoin oli koko avioliitto merkillinen ja
salaperäinen. Näytti vaikealta, mutta lupaavalta tehtävältä pyrkiä
vähän lähemmä tuota suhdetta ja saada tietää siitä hiukan enemmän
kuin muutamia harvoja tosiasioita... Ja asuin- ja makuukamareissa,
klubissa ja kasinolla, jopa itse pörssissä puhuttiin Gerda ja Thomas
Buddenbrookista sitä enemmän, mitä vähemmän heistä tiedettiin.
Miten nuo kaksi olivat löytäneet toisensa ja minkälainen heidän
suhteensa mahtoi olla? Muistettiin vielä, millä päättäväisyydellä
kolmikymmenvuotias Thomas Buddenbrook oli ajanut asiaa. »Tämä tai
ei kukaan» oli hän sanonut, ja samanlainen lienee ollut asianlaita
Gerdaan nähden, sillä hän oli jaellut rukkasia Amsterdamissa
kahdenteenkymmenenteen seitsemänteen vuoteensa asti ja suostunut
tähän kosijaan paikalla. Se oli siis lemmenavioliitto, päättelivät
ihmiset mielessään. Sillä niin vaikealta kuin se tuntuikin, täytyi
heidän sittenkin myöntää, että Gerdan kolmensadantuhannen myötäjäiset
olivat kai olleet ainoastaan sivutekijänä pelissä. Mutta rakkautta,
tai sitä mitä rakkaudella tarkoitettiin, näkyi tässä tapauksessa hyvin
vähän. Alusta alkaen ei heidän suhteessaan oltu keksitty muuta kuin
huomaavaisuutta, aviopuolisojen kesken aivan tavatonta, kohteliasta ja
kunnioittavaa huomaavaisuutta, joka ei näyttänyt ihme kyllä lähtevän
sisäisestä kylmyydestä ja vieraudesta, vaan aivan erikoislaatuisen,
äänettömän, syvän molemminpuolisen luottavaisuuden ja tuntemuksen,
molemminpuolisen hienotunteisuuden pohjalta. Siksi eivät vuodet olleet
ensinkään muuttaneet sitä. Niiden aiheuttama muutos oli havaittavissa
vain siinä, että nyt puolisoiden välinen ikäero alkoi pistää
huomattavammin silmiin...
Verrattiin heitä toisiinsa ja huomattiin, että Buddenbrook oli
iän merkitsemä, jo hieman lihavahko mies, jonka rinnalla hänen
vaimonsa näytti nuorelta. Huomattiin, että Thomas Buddenbrook
näytti rappeutuneelta — se oli juuri oikea sana hänestä, huolimatta
suorastaan naurettavasta turhamaisuudesta, jolla hän koetti pönkittää
esiintymistään — jotavastoin kuluneet kahdeksantoista vuotta eivät
olleet muuttaneet Gerdaa juuri ollenkaan. Hän oli säilynyt ihmeteltävän
hyvin hermostuneessa kylmäkiskoisuudessaan, jossa hän eli ja jota hän
huokui ympärilleen. Hänen punaisenruskea tukkansa oli aivan entisen
värinen, hänen kauniit valkoiset kasvonsa ja hänen notkea vartalonsa
yhtä ylhäisen hienot kuin alussa, ja hänen vähän liian pienten ja
vähän liian lähekkäin olevien silmiensä nurkissa oli yhä samat siniset
varjot... Noihin silmiin ei luotettu. Niissä oli niin omituinen katse
ja sitä, mitä niihin oli kirjoitettu, eivät ihmiset osanneet lukea.
Tuo nainen, jonka olemus oli niin viileä, niin suljettu, hillitty ja
loitontava ja joka näytti valavan vain musiikkiin hiukan elämänlämpöä,
herätti epäluuloa. Ihmiset kaivoivat esiin hiukan tomuttuneen
ihmistuntemuksensa sovittaakseen sen senaattorin rouva Buddenbrookiin.
Hiljaisissa vesissä uivat suurimmat kalat; ja moni osasi olla ovela.
Ja kun ihmiset nyt tahtoivat päästä asiasta tarkemmin perille, oppia
yleensä tuntemaan ja ymmärtämään tuota suhdetta, herätti heidän
vaatimaton mielikuvituksensa heissä sen otaksuman, ettei tässä voinut
olla kysymyksessä muu kuin että kaunis Gerda petti vähän miestänsä.
He pitivät silmänsä auki, eikä kestänyt kauan ennenkuin he ilmaisivat
huomionsa toisilleen; ja heidän yhteinen arvelunsa kuului, että. Gerda
Buddenbrookin suhde herra luutnantti von Throtaan meni lievästi sanoen
yli sopivaisuuden rajojen.
Renee Maria von Throta, joka oli syntyisin Reininmaista,
oli aliluutnanttina eräässä kaupungissa majailevassa
jalkaväkipataljoonassa. Punainen kaulus sopi hyvin hänen mustaa
tukkaansa vastaan, joka oli kammattu sivujakaukselle ja harjattu
oikealla puolen korkeaksi, tuuheaksi, kähäröidyksi laineeksi; mutta
vaikka hän oli suuri ja roteva, teki hänen koko olemuksensa, hänen
liikkeensä ja puhumis- sekä vaikenemistapansa hyvin epäsotilaallisen
vaikutuksen. Hän istui mielellään käsi sotilastakkinsa nappien
väliin pistettynä, nojaten poskensa käteen. Hänen kumarruksestaan
puuttui kokonaan sotilaallinen säntillisyys eikä hän lyönyt edes
kuuluvasti yhteen kantapäitään. Muutenkin liikkui hänen jäntevä
vartalonsa sotilaspuvussa niin vapaasti ja mielivaltaisesti kuin
ei sitä olisi ollutkaan. Hänen kapeat, vinosti suupieliin taipuvat
nuorukaisviiksensäkin, joita ei olisi voinut kiertää pontevasti
sivulle, vahvistivat tuota epäsotilaallista vaikutusta. Mutta suurimman
huomion vetivät puoleensa hänen silmänsä, nuo suuret, harvinaisen
loistavat ja tavattoman mustat silmät, jotka näyttivät kuvastavan
pohjatonta syvyyttä, silmät, jotka kohdistuivat asioihin ja ihmisiin
haaveellisina, vakavina ja säihkyen...
Hän oli epäilemättä joutunut sotilas-uralle vastoin tahtoaan tai ilman
omaa intoa, sillä ruumiinvoimistaan huolimatta ei hän ollut sopiva
paikallaan eikä suosittu toverien piirissä, joiden harrastuksiin ja
huvituksiin — nuorten upseerien harrastuksiin ja huvituksiin, heidän
vastikään palattuaan voitokkaalta sotaretkeltä — hän otti liian vähän
osaa. Häntä pidettiin heidän keskuudessaan ikävänä ja omituisena
erakkona, joka teki yksinäisiä kävelyjä, ei välittänyt hevosista,
metsästyksestä, pelaamisesta eikä naisista, vaan jonka koko mieli oli
kääntynyt musiikkiin; hän soitti näet useampia eri soittimia, ja hänen
hehkuvat silmänsä ja epäsotilaallinen, samalla vetelä ja teatterimainen
vartalonsa nähtiin kaikissa oopperoissa ja konserteissa. Klubia ja
kasinoa hän sensijaan halveksi.
Hän suoritti mitenkuten välttämättömimmät vierailut kaupungin
huomattavimmissa perheissä, mutta torjui melkein kaikki kutsut ja
seurusteli oikeastaan vain Buddenbrookeilla... liian paljon, sanoivat
ihmiset, liian paljon, arveli myös senaattori....
Kukaan ei aavistanut mitä Thomas Buddenbrookissa tapahtui, kukaan ei
saanut aavistaa sitä. Ja juuri tämä ihmisten pitäminen tietämättömänä
hänen surustaan, vihastaan ja voimattomuudestaan oli niin hirveän
vaikeata! Ihmiset alkoivat pitää häntä hiukan naurettavana; mutta
kenties heissä olisi herännyt myötätunto häntä kohtaan tai he olisivat
tukahuttaneet sellaiset tunteet, jos heillä olisi ollut kaukaisintakaan
aavistusta siitä, miten pelokkaan arasti hän kaihtoi pienimpiäkin
naurettavuuden ilmiöitä ja miten hän oli nähnyt ja tuntenut tuon
vihollisen lähestyvän kaukaa jo paljon ennen kuin kukaan edes oli
sitä ajatellut. Hänen turhamaisuutensakin, tuo paljon pilkattu
»turhamaisuus», oli johtunut suureksi osaksi tästä huolesta. Hän
oli ollut ensimmäinen, joka oli huomannut epäluuloisin silmin oman
olemuksensa ja Gerdan ihmeellisen kylmän koskemattomuuden välillä
vallitsevan alituisen epäsuhteen, ja nyt täytyi hänen, herra von
Throtan aljettua käydä hänen talossaan, koettaa voittaa ja salata
huolensa viimeisillä voimillaan, täytyi tehdä se, ettei hänen nimensä
joutuisi yleisen naurun alaiseksi tuon huolen tunnetuksi-tulon kautta.
Gerda Buddenbrook ja tuo nuori, merkillinen upseeri olivat tietenkin
heränneet yhteisymmärrykseen musiikin alalla. Herra von Throta soitti
pianoa, viulua, selloa ja huilua, — joka soitinta erinomaisesti — ja
usein sai senaattori tietää tulevasta vierailusta siten, että herra von
Throtan sotilaspassari kulki yksityiskonttorin vihreiden puoliuutimien
ohi sellolaatikkoa selässään raahaten ja kadoten taloon..
Silloin istui Thomas Buddenbrook kirjoituspöytänsä ääressä odottaen
siksi kunnes näki tämän itsensäkin, vaimonsa ystävän, astuvan
taloonsa, kunnes kuuli salista sointuja, jotka laulaen, valittaen ja
yli-inhimillisesti riemuiten, suonenvedontapaisesti käsiään ojennellen
pauhasivat esiin tai vaipuivat yöhön ja pimeyteen, mielettömästi,
voimattomasti nyyhkien. Vyöryköötpä minkä vyöryivät, pauhatkoot,
itkekööt ja riemuitkoot, syleilkööt toisiaan myrskyisästi ja olkootpa
miten yliluonnollisia tahansa! Vielä hän sen kesti. Mutta pahinta,
ahdistavinta oli tätä seuraava hiljaisuus, jota sitten, sen jälkeen,
kesti salissa liian kauan, liian pitkään, ja joka oli liian syvä ja
häiriintymätön ollakseen herättämättä pelkoa. Lattialla ei kuulunut
yhtään askelta, ei yksikään tuoli liikkunut; se oli epäpuhdas, kavala,
äänetön, salattu hiljaisuus... Ja silloin Thomas Buddenbrook istui niin
ahdistavan tuskan vallassa, että hän hiljaa voihkaisi.
Mitä hän pelkäsi? Jälleen olivat ihmiset nähneet herra von Throtan
astuvan taloon. Ja hän näki asian heidän silmillään. Näki itsensä,
vanhenevan, työn kuluttaman ja huonotuulisen aviomiehen istumassa
konttorissaan ikkunan luona sillä, aikaa kun hänen kaunis rouvansa
liehittelijöineen soitteli ja oli soittamatta... Sellaiselta näytti
asia heidän silmissään, hän tiesi sen. Ja kuitenkin hän samalla
tiesi, että sana »liehittelijä» oikeastaan soveltui hyvin huonosti
herra von Throtaan. Oi, hän olisi ollut melkein onnellinen, jos olisi
uskaltanut käyttää hänestä tuota sanaa, jos hän olisi voinut pitää
häntä huikentelevana, tietämättömänä ja tavallisena upseerinulikkana,
joka antaa luonnollisen vallattomuutensa purkautua musiikkiin ja
soittaa siten naisten sydämiä. Hän koetti tehdä kaikkensa voidakseen
leimata hänet sellaiseksi mielessään. Vain sitä varten herätti hän
itsessään eloon isiensä vaistot: vakavaraisen ja säästäväisen kauppiaan
luotaantyöntävän epäluulon seikkailunhaluista, kevytmielistä ja
taloudellisesti epävarmaa sotilasluokkaa kohtaan. Ajatuksissaan ja
puheissaan nimitti hän aina herra von Throtaa halveksivin äänenpainoin
pelkäksi »luutnantiksi». Ja samalla tunsi hän selvästi, ettei tuo
arvonimi sopinut ollenkaan tuolle nuorelle miehelle...
Mitä Thomas Buddenbrook pelkäsi? Ei mitään... Ei mitään, minkä olisi
voinut pukea sanoiksi. Jospa hän olisikin saanut asettua taistelemaan
jotakin kouriintuntuvaa, yksinkertaista ja karkeaa tosiseikkaa vastaan!
Hän kadehti kaupunkilaisten asiasta muodostamaa yksinkertaista
käsitystä. Mutta hän tiesi liian hyvin istuessaan tässä päätään käteen
nojaten, mielessä ahdistus, etteivät »petos» ja »avionrikkomus» olleet
sanoja, joita olisi voinut käyttää noista ylhäällä vietetyistä soivista
ja syvyydenhiljaisista hetkistä.
Usein, kun hän katsoi kadun tuolla puolen olevia harmaita päätyjä ja
ohikulkevia porvareita tai antoi katseensa viipyä edessään riippuvassa
muistotaulussa, satavuotispäivälahjassa, isiensä muotokuvissa,
muistellen sukunsa historiaa, sanoi hän itselleen, että kaikki oli
loppuva tähän, että vain tämä oli enää puuttunut kaiken täyttymiseksi.
oli vain puuttunut enää se, että hän joutuisi ihmisten pilkan
kohteeksi ja että hänen nimensä, hänen yksityiselämänsä kaikuisi
kaikkien huulilla... Mutta tuo ajatus teki melkein hyvää, koska se
oli hänestä yksinkertainen, terve, mahdollinen käsittää ja ilmaista
verrattuna tuohon häpeälliseen arvoitukseen, tuohon hänen päänsä päällä
tapahtuvaan salaperäiseen häpeäjuttuun, jota hänen täytyi pohtia....
Hän ei kestänyt sitä kauempaa, hän työnsi tuolinsa syrjään, lähti
konttorista ja nousi asuinkerrokseen. Minne hän saattoi kääntyä?
Salonkiinko tervehtimään herra von Throtaa vaivattomasti ja hiukan
yli olan, pyytämään tätä illalliselle ja kuulemaan tämän kieltäytyvän
siitä, kuten niin monasti ennen? Sillä sietämättömintä kaikesta oli,
että luutnantti karttoi häntä täydellisesti, ei suostunut mihinkään
julkisiin kutsuihin, vaan näytti haluavan rajoittua ainoastaan
kahdenkeskiseen vapaaseen seurusteluun senaattorin rouvan kanssa...
Odottaako? Odottaako jossakin, ehkäpä tupakkahuoneessa, kunnes hän oli
lähtenyt, astua sitten Gerdan eteen ja puhua hänen kanssaan, vaatia
hänet tilille? — Gerda ei ollut niitä ihmisiä, joita olisi vaadittu
tilille. Ja mistä? Heidän liittonsa oli perustettu ymmärtämykselle,
hienotunteisuudelle ja vaikenemiselle. Ei ollut tarpeellista tehdä
itseään naurettavaksi vielä hänenkin edessään. Mustasukkaisuuden
näyttäminen olisi samaa kuin myöntää ihmisten olevan oikeassa, tehdä
häpeä julkiseksi... Oliko hän mustasukkainen? Kenelle? Mille? Ei
lainkaan! Niin voimakas tunne saattaa toimimaan, ryhtymään tekoihin,
ehkä vääriinkin, mielettömiin tekoihin, mutta kouriintuntuviin,
vapauttaviin tekoihin. Ei, ei, hän tunsi vain vähän pelkoa, vähän
ahdistavaa, hätäistä pelkoa....
Hän kulki edestakaisin pukeutumishuoneessaan, valeli otsaansa
hajuvedellä ja palasi sitten taas alakertaan päättäen katkaista
salongissa vallitsevan hiljaisuuden mihin hintaan tahansa. Mutta
juuri kun hän oli tarttunut valkoisen oven musta- ja kultakirjavaan
kädensijaan, alkoi soitto taas hurjin juoksutuksin, ja hän perääntyi.
Hän meni palvelusväen portaita alakerrokseen, kulki eteisen ja kylmän
porstuan kautta puutarhaan, palasi jälleen, oli toimittavinaan jotakin
eteisessä, täytetyn karhun luona ja pääportaiden käänteeseen asetetun
kultakalasäiliön ääressä, kykenemättä löytämään rauhaa, kuunnellen,
väijyen, häpeän ja katkeruuden kalvamana, masentuneena, salaisen ja
julkisen häpeän pelon ahdistamana...
Kerran hänen nojatessaan siten toisen kerroksen käsipuuhun katsoen
alas valoisiin portaisiin, joissa oli äänetöntä, tuli pikku Johann
huoneestaan »korokkeen» portaita alas, yli käytävän, menossa jollekin
asialle Ida Jungmannin luo. Hän aikoi pujahtaa kirja kädessä
seinäviertä pitkin isänsä ohi, katse maahan luotuna ja hiljaa
tervehtien, mutta senaattori puhutteli häntä:
»Mitä sinä hommaat, Hanno?»
»Minä luen läksyjä, isä. Menen Idan luo kuulustuttamaan käännöstä... »
»Miten työ sujuu? Mitä sinulla on huomiseksi?»
Hanno luetteli, yhä katse maahan luotuna, mutta nopeasti ja
jännittyneesti, koettaen ensin hätäisesti nielaistuaan antaa selvän
ja täsmällisen vastauksen: »Meillä on Neposta, eräs kauppalasku
puhtaaksikirjoitettavaksi, ranskan kielioppia, Pohjois-Amerikan joet...
saksan kirjoitusta...»
Hän vaikeni onnettomana siitä, ettei ollut sanonut viimeisen aineen
edellä »ja»-sanaa sekä alentanut ääntään päättävästi, sillä muuta hän
ei enää tiennyt ilmoittaa, ja koko vastaus oli jälleen hajanainen ja
huolimaton. — »Ei muuta», sanoi hän niin varmasti kuin osasi kuitenkaan
ylös katsomatta. Mutta hänen isänsä ei näkynyt huomaavan sitä. Hän piti
Hannon vapaata kättä omassaan, leikitteli sillä hajamielisesti ja antoi
nähtävästi kaiken sanotun mennä sivu korvien; tietämättään hän vain
heilutti noita hentoja sormia ja oli vaiti.
Sitten, aivan yhtäkkiä, kuuli Hanno yläpuoleltaan sellaista, joka
ei ollut missään yhteydessä varsinaisen puheenaiheen kanssa, kuuli
hiljaisen, kärsivän, liikutetun, melkeinpä rukoilevan äänen,
jollaisella hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut isänsä puhuvan. Tämä
sanoi: »Nyt on luutnantti ollut jo kaksi tuntia äidin luona... Hanno...»
Ja katso, silloin loi pikku Johann ylös kullanruskeat silmänsä ja
katsoi ensi kerran kirkkaasti ja rakkaasti isäänsä kasvoihin, noihin
kasvoihin, joiden luomet olivat tulehtuneet ja joiden posket olivat
vähän pöhöllä. Herra tiesi paljonko hän ymmärsi. Yksi seikka vain
oli varma, ja sen tunsivat molemmat, että näinä lyhyinä sekunteina,
heidän katseittensa pysyessä toisissaan, katosi kaikki kylmyys ja
vieraus, kaikki painostus ja väärinymmärrys, ja Thomas Buddenbrook
tiesi voivansa olla tästälähin varma poikansa luottamuksesta
ja kiintymyksestä aina kun ei ollut, kysymys tarmon, kyvyn ja
kirkassilmäisen reippauden vaatimisesta, vaan pelon ja kärsimyksen
myötätunnosta.
Hän ei ollut huomaavinaan sitä, hän teki kaikkensa häätääkseen sen
luotaan. Ankarammin kuin koskaan johti hän Hannoa näihin aikoihin
hänen tulevan toimintansa käytännöllisiin esiharjoituksiin, pani hänen
henkiset kykynsä koetukselle, pakotti hänet ilmaisemaan päättävästi
halunsa tulevalle alalleen ja suuttui jokaisesta vastustuksen
ja uupumuksen merkistä... Sillä Thomas Buddenbrook, joka oli
neljänkymmenen kahdeksan vuoden vanha, alkoi yhä enemmän aavistaa
aikansa päättymistä, olla yhä varmempi pikaisesta lopustaan.
Hänen ruumiillinen vointinsa oli huononnut. Ruokahaluttomuus ja
unettomuus, huimaus ja käsien vapiseminen, johon hänellä aina oli
ollut taipumusta, pakottivat hänet monasti kysymään neuvoa tohtori
Langhalsilta. Mutta hän ei tullut paljoakaan seuranneeksi lääkärin
määräyksiä. Hänen tahdonvoimansa, jota oli vaivannut jo vuosimääriä
kiihoittunut toimintahalu, ei riittänyt siihen. Hän oli alkanut nukkua
pitkään aamuisin, vaikka hän joka ilta oli tehnyt vihaisen päätöksen
nousta varhain tehdäkseen tohtorin määräämän kävelyn ennen teenjuontia.
Hän teki sen vain pari kolme kertaa... ja niin kävi joka asiassa.
Alituinen tahdon jännitys menestyksettä ja tyydytyksettä kulutti
hänen itsekunnioitustaan ja saattoi hänet epätoivoiseen mielentilaan.
Hän ei voinut mitenkään olla polttamatta joukottain pieniä väkeviä
venäläisiä savukkeitaan, joita hän oli polttanut nuoruudestaan asti.
Hän sanoi tohtori Langhalsille suoraan, vasten tämän itserakkaita
silmiä: »Katsokaahan, tupakoimisen kieltäminen minulta on teidän
velvollisuutenne... hyvin helppo ja miellyttävä velvollisuutenne,
aivan niin! Mutta kiellon varteenottaminen on minun asiani! Te
voitte katsella miten se tapahtuu... Tehkäämme yhdessä jotakin
minun terveyteni hyväksi. Mutta osat ovat liian epätasaiset, minun
puolelleni tulee liian paljon vaivaa! Älkää naurako... se ei ole mikään
sukkeluus... Ihminen on niin yksin... Minä poltan. Ehkä saan tarjota?»
Ja hän aukaisi tulalaisen savukekotelonsa...
Kaikki hänen voimansa vähenivät, ja hänessä vakiintui entistä
lujemmaksi vakaumus, että tätä tilaa ei enää ollut kestävä kauan,
vaan että hänen loppunsa oli lähellä. Hän joutui omituisten
aavistuksellisten kuvittelujen valtaan. Toisinaan valtasi hänet
pöydässä sellainen tunne kuin ei hän oikeastaan enää istuisikaan
omiensa parissa, vaan katsoisi heihin jostakin hämärästä
etäisyydestä... Minä kuolen, ajatteli hän; ja hän huusi Hannon
uudelleen luokseen ja puhui tälle näin:
»Minä voin kuolla ennen kuin luulemmekaan, poikani. Sinun täytyy
silloin astua minun sijalleni! Minäkin jouduin nuorena työhön... Koeta
siis käsittää, että sinun haluttomuutesi kiusaa minua! Oletko varma
itsestäsi?... 'Kyllä — kyllä —' tuo ei ole mikään vastaus! Astutko
ilolla ja reippain mielin toimeen, kun tarvitaan, kysyn minä... Vai
luuletko, että sinulla on tarpeeksi rahaa, niin ettei sinun tarvitse
tehdä mitään? Sinulla ei ole mitään, sinulla on niin himppusen vähän,
että sinun täytyy tulla toimeen aivan omin neuvoinesi! Jos sinä tahdot
elää mukavasti, täytyy sinun tehdä työtä, ankarasti, vielä ankarammin
kuin minä...»
Mutta tämä ei enää ollut hänen ainoa huolensa. Hän ei kärsinyt vain
poikansa ja sukunsa epävarmasta tulevaisuudesta, siihen liittyi muuta,
joka valtasi hänen mielensä ja kiihoitti hänen väsyneitä ajatuksiaan...
Sillä siitä asti kun hän ei enää pitänyt ajallista kuolemaansa
kaukaisena, ajateltuna ja vähäpätöisenä välttämättömyytenä, vaan
hyvin läheisenä, tuntuvana tosiseikkana, jonka varalta täytyi ryhtyä
valmistaviin toimenpiteisiin, alkoi hän mietiskellä, tutkia itseään,
selvitellä suhdettaan kuolemaan ja ylimaallisiin kysymyksiin... ja
heti ensi yrityksellä selvisi hänelle hänen henkensä auttamaton
kypsymättömyys ja epävalmius kuoleman edessä.
Kirjaimenmukainen usko, haaveellinen raamattu-uskonnollisuus, jonka
hänen isänsä oli osannut yhdistää käytönnölliseen kauppaälyyn ja
jonka hänen äitinsäkin oli myöhemmin omaksunut, oli aina ollut vieras
hänelle. Hän oli pikemminkin koko ikänsä kannattanut isoisänsä
epäilevää maailmanmiehen kantaa. Mutta koska hänen henkensä oli
liian syvä, liian liikkuva ja mietiskelyyn altis voidakseen tyytyä
vanhan Johann Buddenbrookin miellyttävään pintapuolisuuteen, oli hän
vastannut ikuisuus- ja kuolemattomuuskysymyksiin historiallisesti ja
sanonut itselleen, että hän oli elänyt edeltäjissään ja tulisi elämään
jälkeläisissään. Se ei ollut ollut sopusoinnussa ainoastaan hänen
sukuhenkensä, hänen ylimysitsetietoisuutensa ja hänen historiaa kohtaan
tuntemansa kunnioituksen kanssa, se oli myös kannattanut ja vahvistanut
hänen toimintaansa, hänen kunnianhimoaan ja elämäntapojaan. Mutta
nyt hän huomasi kuoleman läheisen ja läpitunkevan katseen edessä sen
häipyvän olemattomiin kykenemättä suomaan hetkenkään rauhoitusta ja
valmiuden tunnetta.
Vaikka Thomas Buddenbrook oli silloin tällöin elämässään tuntenut
hiukan mieltymystä katolisuuteen, täytti hänet sentään pohjaltaan
totisen, innokkaan protestantin syvä, vakava, itsekidutukseen saakka
ankara edesvastuuntunne. Ei, korkeimman edessä ei ollut mitään
ulkoapäin tulevaa välitystä, synninpäästöä, vaimennusta ja lohtua!
Aivan yksin, itsenäisesti ja omasta voimastaan täytyi ihmisen koettaa
palavalla innolla selvittää itselleen kuoleman arvoitus ja päästä
täyteen selvyyteen tai vaipua epätoivoon... Ja Thomas Buddenbrook
kääntyi pettyneenä ja toivottomana pois ainoasta pojastaan, jossa
hän oli toivonut saavansa elää uudelleen voimakkaana ja nuortuneena,
ja alkoi etsiä hätäisesti totuutta, jonka täytyi olla olemassa
hänellekin...
Oli sydänkesän aika vuonna seitsemänkymmentäneljä. Hohtavan valkoiset
hattarat leijailivat syvänsinisellä taivaalla yli kaupunginpuiston
hoidetun säännöllisyyden, pähkinäpuun oksilla visertelivät
linnut kysyvästi toisilleen, suihkukaivon vesi lirisi korkeiden
sinisten kurjenmiekkojen keskellä ja sireenin tuoksuun sekoittui
valitettavasti siirapinhaju, jonka lämmin tuulenhenki toi läheisestä
sokeripolttimosta. Konttorihenkilökunnan ihmeeksi lähti senaattori
nykyään usein kesken työaikaa kädet selän takana konttorista
puutarhaan, jossa hän milloin haravoi jotakin käytävää, milloin
onki limaa suihkukaivon pinnalta, milloin laittoi tuen jollekin
ruusunoksalle... Hänen kasvonsa vaaleine kulmakarvoineen, toinen kulma
vähän koholla, kuvastivat vakavaa kiintymistä näihin toimiin; mutta
hänen ajatuksensa kulkivat kaukana, omia vaivaloisia, hämäriä polkujaan.
Toisinaan hän istahti pienen pengermän laelle rakennettuun, kokonaan
viiniköynnöksen peittämään huvimajaan ja tuijotti ajatuksissaan
puutarhan takaista punaista seinää. Ilma oli lämmin ja lauhkea, ja
oli kuin ympärillä olevat rauhalliset äänet olisivat puhuneet hänelle
tyynnyttävästi ja koettaneet vaivuttaa hänet viihtyisään unelmointiin.
Väsyneenä tuijottamaan omaan itseensä yksinäisyyteen ja vaikenemiseen
sulki hän hetkeksi silmänsä, mutta karkaisi sitten taas luontonsa
ja hääti rauhan luotaan. Minun täytyy ajatella, sanoi hän melkein
ääneen... Minun täytyy järjestää kaikki ennen kuin on liian myöhä...
Ja tässä huvimajassa, pienessä ruokoisessa kiikkutuolissa hän eräänä
päivänä luki neljä tuntia yhteen mittaan kasvavalla liikutuksella
muuatta kirjaa, joka melkein sattumalta oli joutunut hänen käsiinsä...
Aamiaisen jälkeen, poltellessaan savuketta tupakkahuoneessa, oli hän
löytänyt sen kirjakaapin pimeästä nurkasta, komeiden loistopainosten
takaa ja muistanut samassa, että hän kerran, kauan aikaa sitten oli
ostanut sen kirjakauppiaalta polkuhintaan. Se oli verrattain laaja,
ohuelle keltaiselle paperille huonosti painettu ja huonosti nidottu
teos, erään kuuluisan metafyysillisen järjestelmän toinen osa....
Ennentuntematon, suuri, kiitollinen ilo valtasi hänet. Hän näki
sanomattomalla tyydytyksellä miten muuan valtava nero oli tarttunut
voimansa tunnossa väkevän, julman ja ilkkuvan elämän niskaan
taivuttaakseen sen tahtonsa alle ja määrätäkseen sen arvon... Se oli
kärsivän ihmisen tyydytystä, joka on elämän kovuuden ja kylmyyden
murtamana salannut häpeissään ja pahan omantunnon arkuudella
kärsimyksensä ja nyt äkkiä saa suuren ja viisaan ihmisen kädestä
perustavan ja juhlallisen oikeuden kärsimiseensä maailmassa — tässä
parhaimmassa kaikista maailmoista, jonka toiset olivat ilkkuvalla
pilkalla leimanneet kurjimmaksi kaikista, mitä ajatella saattoi.
Hän ei ymmärtänyt kaikkea, eräät periaatteet ja olettamukset jäivät
hämäriksi hänelle, eikä hänen tämänkaltaiseen luettavaan tottumaton
päänsä voinut seurata kaikkia johdatelmia. Mutta juuri tuo valon ja
pimeyden, tajuttujen ja tajuamattomien kohtien vaihtelu, siirtyminen
epäselvän, läpitunkemattoman, horjuvan aavistuksen kautta äkilliseen
kirkkauteen sai hänet pidättämään henkeään. Ja tunnit kuluivat hänen
vilkaisemattaankaan kirjasta tai muuttamatta asentoaan.
Hän oli alussa jättänyt monta sivua lukematta ja etsinyt nopeasti,
tiedottomasti ja hätäisesti pääasiaa, tärkeintä johtopäätöstä,
pysähtyen vain jonkun kappaleen kohdalla, joka oli viehättänyt häntä.
Mutta sitten tuli eteen laaja luku, jonka hän luki ensimmäisestä
kirjaimesta viimeiseen, huulet tiukasti yhteen puserrettuina ja
kulmakarvat rypyssä, kasvoilla vakavuus, täydellinen, melkein
jähmettynyt, elämän vaikutteille sulkeutunut vakavuus. Tuo luku
oli nimeltään: »Kuolemasta ja sen suhteesta olemuksemme
katoamattomuuteen». —
Hänellä oli joku rivi jälellä, kun sisätyttö tuli neljän aikaan
puutarhaan kutsumaan häntä päivälliselle. Hän nyökkäsi, luki
jälelläolevat lauseet, sulki kirjan ja katseli ympärilleen.. Hän
tunsi koko olemuksensa kummasti laajentuneen tai kuin raskaan,
sekavan juopumuksen valtaamaksi, jonkin aivan uuden houkuttelevan ja
lupaavan voiman vangitsemaksi, joka muistutti ensimmäistä, toivovaa
rakkaudenkaihoa. Mutta kun hän työnsi kirjan kylmin ja vapisevin käsin
puutarhapöydän laatikkoon, ei hänen polttava päänsä, jossa tuntui outo
paine, huolestuttava jännitys, aivan kuin jokin olisi katkeamaisillaan
sen sisällä, voinut ajatella selkeästi.
Mitä tämä oli ollut? kysyi hän itseltään astuessaan sisään, noustessaan
portaita ja suunnatessaan kulkunsa ruokasaliin perheensä luokse...
Mitä minulle on tapahtunut? Mihin minä olen ryhtynyt? Mitä minulle
on puhuttu, minulle, Thomas Buddenbrookille, tämän kaupungin
senaattorille, viljanhankintaliike Johann Buddenbrookin johtajalle...?
Oliko se minulle? En tiedä mitä se oli... tiedän vain, että se on
liikaa, liikaa minun porvarisaivoilleni...
Tätä raskasta, sekavaa, humaltunutta, ajatuksetonta haltioitumisen
tilaa kesti koko päivän. Mutta viimein tuli ilta, ja silloin hän,
kykenemättä enää pitämään päätänsä pystyssä, meni aikaisin levolle. Hän
nukkui kolme tuntia sikeää, kuolemanraskasta unta. Sitten hän heräsi
niin suloisesti säikähtäen kuin ihminen, jonka sydämessä rakkaus on
nousemassa oraalle.
Hän tiesi olevansa yksin suuressa makuukamarissa, sillä Gerda nukkui
nykyään Ida Jungmannin huoneessa; tämä, ollakseen lähempänä pikku
Johannia, oli muuttanut kolmanteen parvihuoneeseen. Hänen ympärillään
vallitsi yö, sillä molempien korkeiden ikkunoiden uutimet olivat
tiukasti suljetut. Hän makasi selällään hiljaisuuden ja painostavan
kuumuuden keskellä, katsellen pimeään.
Ja katso: oli kuin pimeys äkkiä olisi revennyt, kuin yön musta seinä
olisi avautunut ja häntä vastaan olisi virrannut mittaamaton, ikuinen
valon kaukonäky... Olen saava elää! sanoi Thomas Buddenbrook itsekseen,
tuntien miten hänen rintansa tärisi sisäisestä nyyhkytyksestä. Sitä
se on, että minä olen saava elää! On oleva elämää... se, ettei
olisi elämää, on pelkkää erehdystä, harhaluuloa, jonka kuolema on
toteennäyttävä. Niin se on, niin se on!... Miksi? — Tuo kysymys sai
jälleen valon vaihtumaan yöksi hänen silmissään. Hän ei nähnyt, tiennyt
eikä ymmärtänyt taaskaan mitään, vaan painui syvemmälle tyynyihin sen
totuuden hiukkasen häikäisemänä ja rauentamana, jonka hän juuri äsken
oli saanut kokea.
Ja hän makasi hiljaa palavan odotuksen vallassa, tunsi halua rukoilla,
että se ilmestyisi vielä kerran valaisemaan häntä. Ja se tuli. Kädet
ristissä, uskaltamatta hievahtaa, makasi hän siinä saaden katsoa...
Mitä on kuolema? Vastaus siihen ei ilmestynyt hänelle köyhinä,
tekotärkeinä sanoina: hän tunsi sen syvällä itsessään. Kuolema
oli onni, niin syvä, että sen saattoi mitata vain armoitettuina
hetkinä, sellaisina kuin tämä. Se oli paluu sanomattoman raskaalta
harharetkeltä, se oli karkean virheen korjaus, vapautus mitä
vastenmielisimmistä kahleista ja rajoituksista — kärsityn vahingon
korvaus.
Entä loppu? Säälittävä, tuhannesti säälittävä se, jota peloitti tuo
sana! Mikä oli loppuva? Tämä hänen ruumiinsa... Tämä hänen minänsä ja
olevaisuutensa, tämä kömpelö, uppiniskainen, erehtyväinen ja vihattava
vastus, joka esti häntä olemasta muuta ja parempaa!
Eikö jokainen ihminen ollut erehdys ja harha-askel? Eikö hän joutunut
heti syntyessään tuskallisiin kahleisiin? Vankilaan! Vankilaan!
Esteitä ja rajoituksia kaikkialla! Yksilöllisyytensä ristikoiden
takaa tuijottaa ihminen toivottomasti ulkonaisten asianhaarojen
ympärysmuuriin, kunnes kuolema tulee ja kutsuu hänet kotiin ja
vapauteen...
Yksilöllisyys!... Se mitä ihminen on, mihin hän pystyy, mitä hänellä
on, näyttää köyhältä, harmaalta, riittämättömältä ja ikävältä; mitä hän
ei ole, ei voi eikä omista, siihen hän kohdistaa katseensa kaipaavalla
kateudella, joka muuttuu rakkaudeksi, koska hän pelkää sen muuttuvan
vihaksi.
Minussa on itua, orasta kaikkiin maailman mahdollisuuksiin... Missä
minä saattaisin olla, ellen olisi tässä! Kuka, mikä, millainen minä
saattaisin olla, ellen minä olisi minä, ellei tämä henkilöllinen
muotoni rajoittaisi olemustani ja erottaisi tietoisuuttani kaikista
muista, jotka eivät ole minä! Elimistö! Pakottavan tahdon sokea,
ajattelematon, surkuteltava tuote! Parempi on, että tuo tahto leijailee
vapaana palkattomassa ja ajattomassa yössä kuin että se kituu kopissa,
jota valaisee älyn väräjävä, häilyvä, mitätön liekki!
Olin toivonut saavani elää uudelleen pojassani? Vielä heikommassa,
horjuvammassa yksilössä? Mikä lapsellinen, mieletön erhe! Mitä minä
teen pojalla? En tarvitse poikaa!... Missä minä olen oleva kuoltuani?
Sehän on niin päivänselvää, niin valtavan yksinkertaista! Minä olen
oleva kaikissa niissä, jotka olemisen aikana ovat sanoneet, sanovat
ja tulevat sanomaan »minä»: mutta varsinkin niissä, jotka sanovat sen
voimakkaimmin, reippaimmin ja iloisimmin...
Jossakin maailman kulmalla kasvaa poika, joka on hyvillä lahjoilla
varustettu, kykenevä avujaan kehittämään, suoraselkäinen ja huoleton,
puhdas, julma ja iloinen, yksi noita ihmisiä, joiden näkeminen lisää
onnellisen onnea ja johtaa onnettoman epätoivoon: — Se on minun
poikani. Se olen minä, kohta, kohta... heti kun kuolema vapauttaa minut
siitä viheliäisestä erehdyksestä, etten minä ole samalla hän kuin
minä...
Olenko koskaan vihannut elämää, puhdasta, julmaa ja voimakasta elämää?
Voi mikä hulluus ja väärinkäsitys! Vain itseäni minä olen vihannut,
siksi, etten kestänyt sitä. Mutta minä rakastan teitä... teitä kaikkia
onnellisia, ja pian olen pääsevä ahtaasta vankilastani, joka on
erottanut minut teistä; pian se puoli minua, joka rakastaa teitä, minun
rakkauteni teihin, on pääsevä vapauteen, on liittyvä, yhtyvä teihin...
teihin ja teidän kauttanne kaikkiin! — —
Hän itki, painoi kasvonsa tyynyyn ja itki sellaisen onnen
vapisuttamana, hurmaamana ja nostattamana, jolle ei mikään maailman
tuskallinen suloisuus vedä vertaa. Tämä se oli, kaikki tämä, joka
oli pitänyt hänet eilisillasta asti kuin juopumuksen tilassa,
joka oli yöllä liikkunut hänen sydämessään ja herättänyt hänet
kuin orastava rakkaus. Ja kun hän nyt uskalsi käsittää ja tuntea
sen — ei sanoina ja ajatusyhtyminä, vaan äkillisenä, autuuttavana
sisimpänsä kirkastumisena — oli hän jo vapaa, oli hän jo oikeastaan
vapautettu, irti kaikista luonnollisista ja teennäisistä kahleista
ja rajoituksista. Hänen synnyinkaupunkinsa muurit, joiden keskelle
hän oli tieten tahtoen asettunut, avautuivat ja paljastivat hänen
nähtäväkseen maailman, koko maailman, josta hän nuoruudessaan oli
nähnyt kappaleen sieltä, kappaleen täältä, ja jonka kuolema lupasi
lahjoittaa hänelle kokonaisuudessaan. Ajan ja paikan, siis historian
pettävät käsitysperustat, huoli laajemmasta historiallisesta
jatkuvaisuudesta jälkeläisten kautta, historian loppumisen pelko
— tuo kaikki vapautti hänen henkensä eikä enää estänyt häntä
käsittämästä iankaikkisuutta. Millään ei ollut alkua eikä loppua. Oli
vain iankaikkinen nykyolevaisuus. Ja se voima hänessä, joka rakasti
elämää suloisella, ahdistavalla ja kaihoisalla rakkaudella ja josta
hän oli vain epäonnistunut osa — tulisi aina löytämään pääsyn tuohon
nykyolevaisuuteen.
Minä olen saava elää! kuiskasi hän tyynyynsä, itki... eikä seuraavalla
hetkellä enää tiennyt miksi. Hänen aivonsa eivät toimineet, hänen
tietonsa sammui, eikä hänessä jälleen ollut muuta kuin äänetön pimeys.
Mutta se on palaava! vakuutti hän itselleen. Eikö se jo ollut minun
vallassani?... Ja tuntien, miten tajuttomuus ja uni vetivät häntä
vastustamattomasti puoleensa, vannoi hän mielessään, ettei hän ollut
milloinkaan päästävä käsistään tuota ylimaallista onnea, vaan oli
keräävä voimansa, lukeva, tutkiva ja oppiva uutta, kunnes saattoi
omaksua itselleen täydelleen sen maailmankatsomuksen, josta tämä kaikki
oli lähtenyt.
Mutta se ei käynyt; jo seuraavana aamuna, kun hän herätessään muisti
hiukan häpeillen eilisiä henkisiä vaelluksiaan, aavisti hän noiden
kauniiden aikeiden toteuttamattomuuden.
Hän nousi myöhään vuoteesta, ja hänen oli jouduttava viipymättä
raatihuoneelle kokoukseen. Tuon suippopäätyisen ja mutkittelevakatuisen
kaupungin julkinen, kaupallinen ja porvarillinen elämä vaati taas
hänen henkensä ja voimansa. Heittämättä mielestään alkamansa
ihmeellisen kirjan lukemisen jatkamista alkoi hän kuitenkin kysellä
itseltään, saattoivatko tuon yön elämykset todenteolla ja ajanpitkään
kiinnittää hänen mieltään ja oliko niillä kuoleman lähestyessä oleva
käytännöllistä paikkansapitäväisyyttä. Hänen porvarilliset vaistonsa
panivat vastaan. Hänen turhamaisuutensa teki sen myös: pelko kaikkea
omituista ja naurettavaa kohtaan. Sopivatko nuo tuollaiset asiat
hänelle, hänelle, senaattori Thomas Buddenbrookille, kauppahuone Johann
Buddenbrookin johtajalle?...
Hän ei joutunut enää koskaan avaamaan tuota merkillistä kirjaa, joka
kätki niin paljon kalleuksia, puhumattakaan siitä, että hän olisi
hankkinut itselleen teoksen puuttuvat osat. Hermostunut pikkumaisuus,
joka oli vuosien kuluessa saanut hänet valtaansa, kulutti hänen
päivänsä. Tuhansien mitättömien, arkipäiväisten pikkuseikkojen
kiusaamana, joiden järjestyksessä pitäminen ja suorittaminen oli
hänelle alituinen vitsaus, oli hänen tahtonsa liian heikko saadakseen
aikaan järjestelmällisen ajan jaon. Ja noin kaksi viikkoa sanotun
iltapäivän jälkeen oli hän päässyt sellaiseen tulokseen, että käski
palvelustytön hakemaan heti erään kirjan, jonka hän oli löytänyt
puutarhapöydän laatikosta, ja panemaan sen kirjakaappiin.
Mutta sen jälkeen kävi niin, että Thomas Buddenbrook, joka oli
ojennellut odottavasti käsiään viimeisiä, korkeimpia totuuksia
kohtaan, vaipui raukeasti takaisin niiden käsitysten ja mielikuvien
keskelle, joihin hänet oli lapsesta asti totutettu. Hän kulki ajatellen
yhtä, persoonallista Jumalaa, ihmislasten isää, hänen ainosyntyistä
poikaansa, jonka hän oli lähettänyt maailmaan kärsimään ristinkuoleman
meidän puolestamme — joka viimeisenä päivänä oli tuomitseva kaikkia
ja jonka jalkojen juuressa senjälkeen alkavan iankaikkisuuden
kuluessa hyvät olivat saavat korvauksen murheenlaakson vaivoista ja
kärsimyksistä... Hän ajatteli tuota kaikkea, koko tuota hieman sekavaa
ja luonnotonta tarinaa, johon ei vaadittu ymmärtämistä, vaan ainoastaan
kuuliaista uskoa, ja jonka lapselliset sanat olivat olevat ihmisen
turvana viimeisen kamppailun hetkinä... Todellako?
Voi, tämäkään ei suonut hänelle täyttä rauhaa. Tuo kauppahuoneensa,
vaimonsa, poikansa, nimensä, sukunsa kunniaa koskevien huolien
vaivaama mies, tuo rasittunut mies, joka hädintuskin jaksoi pitää
asunsa hienona ja moitteettomana ja pysyä itse pystyssä — hän oli jo
useamman päivän kiusannut itseään kysymyksellä, olikohan hänen sielunsa
kuoleman jälkeen heti pääsevä taivaaseen vai alkaisiko autuus vasta
lihan ylösnousemuksen päivänä... Ja missä oli sielu sillä välin? Oliko
hänelle koulun tai kirkon taholta koskaan selitetty tätä? Eikö ollut
edesvastuutonta jättää ihmistä näin suureen tietämättömyyteen? — Ja hän
oli vähällä lähteä tervehtimään pastori Pringsheimiä, hakea häneltä
neuvoa ja lohdutusta, kunnes hän viime hetkellä jätti sen tekemättä
peläten olevansa naurettava.
Viimein heitti hän mielestään tuumailut ja jätti kaiken Jumalan
huomaan. Mutta koska hän iankaikkisten asioittensa järjestämisessä oli
johtunut niin epätyydyttävään tulokseen, päätti hän ainakin saattaa
ajalliset asiansa tyydyttävään kuntoon ja ryhtyi siis toteuttamaan jo
kauan pohtimaansa aietta.
Eräänä päivänä kuuli pikku Johann päivällisen jälkeen isänsä sanovan
äidille arkihuoneessa, jossa nämä joivat kahvia, että hän odotti
tänään luokseen asianajaja, tohtori sitä ja sitä tehdäkseen tämän
kanssa testamenttinsa, jonka kirjoittamista hän ei tahtonut siirtää
epämääräiseen tulevaisuuteen. Vähän myöhemmin harjoitteli Hanno
salongissa soittoläksyään. Mutta kun hän sen jälkeen oli menossa
eteisen poikki, tapasi hän portaissa isänsä ja pitkään mustaan
päällystakkiin puetun herran, jotka olivat tulossa ylös.
»Hanno!» sanoi senaattori lyhyesti. Ja pikku Johann seisahtui, nielaisi
ja vastasi hiljaa ja nopeasti: »Niin, isä...»
»Minulla on tärkeitä toimia tämän herran kanssa», jatkoi hänen isänsä.
»Asetu, ole hyvä, tähän ovelle» — hän osoitti tupakkahuoneen ovea — »ja
pidä silmällä, ettei kukaan, huomaa tarkoin: ei kukaan, häiritse meitä.»
»Kyllä, isä», sanoi pikku Johann asettuen ovelle, joka sulkeutui
herrojen jälkeen.
Hän seisoi siinä merimiessolmustaan pidellen, kaivertaen kielellään
hammasta, jota hän epäili, ja kuunteli vakavia, matalia ääniä,
jotka kuuluivat huoneen perältä. Hänen päänsä ohimoille kihartuvine
vaaleanruskeille hiuksineen oli kallellaan, ja hänen kullanruskeat,
sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä katsoivat kokoonvedettyjen
kulmakarvojen alta, räpytellen, sivulle. Ja niiden luotaantyöntävä,
miettivä ilme oli aivan samanlainen kuin se, joka niissä oli ollut
hänen seisoessaan isoäitinsä paarien ääressä, hengittäen varovasti
kukkien tuoksua ja tuota vierasta ja kuitenkin niin merkillisen tuttua
hajua.
Ida. Jungmann kulki hänen ohitseen ja sanoi: »Hannoseni, poikaseni,
minne sinä jäit ja mitä sinä seisot siinä?»
Kyttyräselkäinen oppilas ilmestyi konttorista sähkösanoma kädessä ja
kysyi senaattoria.
Ja molemmilla kerroilla ojensi pikku Johann tummansiniseen, ankkurilla
varustettuun merimieshihaan puetun käsivartensa vaakasuorasti oven
eteen, pudisti päätään ja sanoi hetken äänettömyyden jälkeen hiljaa,
mutta varmasti: »Ei kukaan pääse sisään — isä tekee testamenttia.»