Alussa vuotta 1873 suostui senaatti Hugo Weinschenkin puolesta
jätettyyn armonanomukseen, ja entinen palovakuutusjohtaja päästettiin
vapauteen puoli vuotta ennen määräaikaa.
Jos rouva Permaneder olisi ilmaissut ajatuksensa, olisi hänen täytynyt
tunnustaa, ettei tuo tapaus ollenkaan ilahduttanut häntä, vaan että
hänestä olisi ollut mieluisampaa, jos kaikki olisi saanut jatkua
sellaisena, joksi se nyt kerran oli muodostunut. Hän eli tyttärensä ja
tyttärentyttärensä kera rauhaisasti Lindenplatzin varrella seurustellen
Fischergrubelaisten ja kouluystävänsä Armgard von Maiboomin, synt. von
Schilling, kanssa, joka asui miehensä kuoltua kaupungissa. Hän oli
tullut tietämään jo kauan aikaa sitten, ettei hän voinut saada missään
niin tunnettua ja arvossapidettyä asemaa kuin se, mikä hänellä oli
kotikaupungissaan; eikä hänellä Münchenin aikuisten muistojensa ja yhä
heikommaksi ja juonikkaammaksi käyvän vatsansa sekä rauhantarpeensa
johdosta ollut pienintäkään halua asettua enää vanhoilla päivillään
suureen kaupunkiin tai vieraisiin maihin.
»Rakas lapsi», sanoi hän tyttärelleen, »minun täytyy nyt kysyä sinulta
jotakin, jotakin hyvin vakavaa!... Rakastathan miestäsi yhä kaikesta
sydämestäsi? Rakastathan häntä niin, että tahdot seurata häntä lapsenne
kanssa sinne, minne hän menee, koska te, paha kyllä, ette enää voine
jäädä tänne?»
Ja kun rouva Erika Weinschenk, synt. Grünlich, silmissä kyyneleet,
jotka saattoivat merkitä monenmoista, vastasi tähän aivan yhtä
velvollisuudentuntoisesti kuin Tony itse kerran samantapaisissa
olosuhteissa oli vastannut isälleen Hampurin lähellä olevassa
huvilassaan, alettiin tuumia pikaista eroa...
Päivä, jolloin rouva Permaneder nouti vävypoikansa suljetuissa
vaimuissa vankilasta, oli melkein yhtä kamala kuin se, jolloin
johtaja Weinschenk oli vangittu. Hän toi vävynsä Lindenplatzin
varrella sijaitsevaan asuntoonsa, ja siellä tämä jäi, tervehdittyään
hämmentyneenä ja neuvottomana vaimoaan ja lastaan, huoneeseen, joka oli
varustettu häntä varten, polttaen aamusta iltaan sikareja, rohkenematta
mennä kadulle, jopa ottamatta aina edes osaa perheenkeskisiin
aterioihin. Hän oli harmaantunut ja täydelleen ihmisarka mies.
Vankilaelämä ei ollut voinut murtaa hänen ruumiillisia voimiaan,
sillä Hugo Weinschenkillä oli aina ollut vuorenvankka terveys;
mutta hänen tilansa oli silti syvin surkea. Oli kauheata nähdä,
miten tuo mies, joka luultavasti ei ollut tehnyt muuta kuin mitä
hänen useimmat virkatoverinsa tekivät tunnonvaivoitta eri puolilla
maata ja joka, ellei hän olisi joutunut kiinni, olisi epäilemättä
myös jatkanut kulkuaan pystyssä päin ja valoisin mielin — miten tuo
mies, porvarillisen maineensa menettäneenä, oikeudellisen tuomion
langettamisen ja näiden kolmen vankeusvuoden johdosta nyt oli
täydelleen siveellisesti murtunut. Hän oli vakuuttanut oikeuden
edessä, ja asiantuntijat olivat myöntäneet hänen olevan oikeassa,
että tuo rohkea temppu, jonka hän oli tehnyt omaksi ja yhtiönsä
eduksi ja kunniaksi, kulki kauppamaailmassa usanssin nimellä. Mutta
juristit, herrat, jotka hänen käsityksensä mukaan eivät ymmärtäneet
näistä asioista mitään, joilla oli aivan toisenlaiset käsitykset
ja maailmankatsomus, olivat tuominneet hänet kavalluksesta; ja tuo
päätös, jolla oli valtion mahti takanaan, oli vaikuttanut siinä
määrin hänen itseluottamukseensa, ettei hän enää uskaltanut katsoa
ketään silmiin. Hänen ponteva käyntinsä, eloisuus, jolla hän oli
liikutellut vartaloaan pitkässätakissaan, heilutellut käydessä
nyrkkejään ja pyöritellyt silmiään, tavaton arkailemattomuus, jolla
hän oli esittänyt kysymyksensä ja hupaisat tarinansa häpeämättä
tietämättömyyttään ja sivistymättömyyttään — kaikki oli mennyttä! Se
oli kadonnut jäljettömiin, ja hänen omaisiaan kauhisti nähdä niin
suurta murtuneisuutta, arkuutta ja omanarvontunteen puutetta.
Kulutettuaan kahdeksan tai kymmenen päivää sikareja poltellen alkoi
herra Hugo Weinschenk lukea sanomalehtiä ja kirjoitella kirjeitä.
Ja siitä oli toisten kahdeksan tai kymmenen päivän kuluttua se
seuraus, että hän vakuutteli omaisilleen epämääräisin sanoin saavansa
mahdollisesti Lontoossa uuden paikan, mutta tahtovansa ensin lähteä
sinne yksin järjestääkseen asian henkilökohtaisesti ja kutsuakseen
sitten vaimonsa ja lapsensa perästä, jos kaikki järjestyi suotuisasti.
Hän lähti Erikan saattamana suljetuissa vaunuissa asemalle ja matkusti
kaupungista näkemättä ketään muita sukulaisiaan.
Jonkun päivän kuluttua sai hänen vaimonsa Hampurista lähetetyn kirjeen,
jossa mies ilmoitti päättäneensä olla tapaamatta vaimoaan ja lastaan
ja antamatta näille tietoa itsestään ennenkuin voisi tarjota näille
sopivan aseman. Se oli viimeinen elonmerkki Hugo Weinschenkistä.
Hänestä ei kuultu sen jälkeen mitään. Ja vaikka rouva Permaneder,
joka tunsi tuollaiset asiat ja oli jäntevä toimen ihminen, teki
useita kuulusteluja saadakseen selkoa vävystään ja voidakseen,
kuten hän tärkeän näköisenä selitti, nostaa häntä kohtaan syytteen
tarkoituksellisen maastapoistumisen nojalla, pysyi hänen olinpaikkansa
tuntemattomana. Ja silloin kävi niin, että Erika Weinschenk jäi
edelleen pikku Elisabethin kera äitinsä luokse »Lindenplatzin»
valoisaan asuntoon.