Jo vuosia sitten olivat Buddenbrookit luopuneet laajemmista kesäisistä
matkoista, joita he ennen olivat tehneet säännöllisesti, ja kun
senaattorin rouva edellisenä keväänä oli lausunut toivomuksen saada
lähteä Amsterdamiin vanhaa isäänsä tervehtimään, soittaakseen hänen
kanssaan pitkästä aikaa pari viuluduettia, oli hänen miehensä antanut
suostumuksensa sangen kuivasti. Mutta kun Gerda lähti Pikku Johannin
ja neiti Jungmannin kanssa kesäajaksi Travemünden kylpylaitokselle,
tapahtui se pääasiallisesti Hannon terveyden vuoksi...
Kesäaika meren rannalla! Käsittikö kukaan täysin mitä se merkitsi?
Toinen toistaan seuraavien, hitaastikuluvien, yksitoikkoisten
koulupäivien jälkeen neljä viikkoa rauhaisaa, huoletonta hiljaisuutta,
jonka täytti vain leväntuoksu ja aaltojen hiljainen kohina... Neljä
viikkoa — aika, joka alkaessaan tuntui mittaamattomalta, jonka loppuun
uskominen oli mahdottomuus ja siitä puhuminen oli häpeämätön teko.
Pikku Johann ei voinut ymmärtää, miten joku opettaja saattoi lukukauden
loppuessa saada suustaan sellaisia sanoja kuin esimerkiksi: »Jatkamme
tästä kesäloman jälkeen ja siirrymme siihen ja siihen...» Kesäloman
jälkeen! Ja tuo kampalankatakkiin puettu käsittämätön mies näytti vielä
iloitsevan siitä! Kesäloman jälkeen! Olihan kaikki, mikä tuon ajan
takaa häämöitti, niin hirveän kaukana!
Miten ihanata oli herätä ensimmäisenä aamuna toisessa
kylkirakennuksessa, jota yhdisti toiseen kapea välirakennus ja joka
muodosti ravintolan ja päärakennuksen kanssa suoran linjan. Herätä
edellisen päivän todistuksen näyttämisen ja matkatavaroilla täytetyissä
vaunuissa suoritetun maamatkan jälkeen! Epämääräinen onnentunne, joka
tuntui hänen ruumiissaan ja sai hänen sydämensä vetäytymään kokoon,
herätti hänet... hän avasi silmänsä ja katseli ahnain, autuaallisin
silmin puhtaan pienen kamarin muinaisfrankkilaisia huonekaluja...
Hetki unenpöppöröistä, riemuisaa ihmettelyä — sitten täysi tietoisuus
siitä, että oltiin Travemündessä, neljä pitkää viikkoa Travemündessä!
Hän ei hievahtanut. Hän makasi hiljaa selällään kapeassa keltaisessa
puusängyssä, jonka vuodevaatteet olivat kulumisesta ohuet ja pehmeät,
sulki sitten uudelleen silmänsä ja tunsi, miten hänen rintaansa
vapisutti onni ja levottomuus hänen vetäessään syvään ja hitaasti
henkeään.
Huoneeseen paistoi keltainen päivänvalo raitaisen kaihtimen läpi, mutta
ympärillä oli vielä aivan hiljaista ja Ida Jungmann ja äiti nukkuivat.
Ei kuulunut muuta kuin kylpylaitoksen puiston hiekkakäytävien tasainen
ja viihdyttävä haravointi ja ikkunan ja kaihtimen väliin jääneen
kärpäsen surina ja toivoton poksahtelu ruutua vasten. Sen varjo näkyi
raitaisella kankaalla... Hiljaisuus! Haravan raaputus ja kärpäsen
yksitoikkoinen surina! Nuo tutut äänet herättivät pikku Johannissa
taas eloon sen verrattoman, rauhaisan, miellyttävän tunteen, joka
liittyi kylpylaitoksen eristettyyn asemaan ja jota hän niin rakasti.
Jumalan kiitos, täällä ei tarvinnut pelätä kiiltäviä kampalankatakkisia
opettajia, jotka ajoivat oppilaiden päihin kielioppia ja muuta
joutavaa, sillä täällä oli liian kallista heille...
Hän hyppäsi ilon puuskassa vuoteestaan ja juoksi paljain jaloin
ikkunaan. Hän veti ylös kaihtimen, aukaisi toisen ikkunapuoliskon
irroittaen valkoisen haan ja seurasi katseellaan kärpästä, joka lensi
pois käytävien ja ruusu-istutusten yli. Puksipuiden puolikaarena
ympäröimä soittokoju seisoi vielä toistaiseksi tyhjänä vastapäätä
hotellirakennuksia. »Leuchtenfeld», ranta, joka oli saanut nimensä
oikealla esiinpistävästä majakasta, levisi laajana vaaleahkon
taivaan alla. Siinä kasvoi lähinnä matalaa, paljaiden läikkien
keskeyttämää ruohoa, joka vaihtui vähän matkan päässä korkeiksi,
karkeiksi rantakasveiksi ja viimein hiekaksi, jonne oli asetettu
riviin pieniä puisia yksityispaviljonkeja ja merelle päin käännettyjä
rantatuoleja. Meri päilyi tyynenä aamuauringon valossa, sen pinnalla
väreili vain putelin vihreitä ja sinisiä, säännöllisiä juovia,
ja punaiseksimaalattujen merimerkkien välitse, jotka osoittivat
kulkuväylää, tuli Kööpenhaminasta päin höyrylaiva, ilman että tarvitsi
tietää oliko se »Najaden» vai »Friederike Oeverdieck». Ja jälleen
hengitti Hanno Buddenbrook syvään ja onnellisena meren suolaista
tuoksua ja tervehti sitä hellästi, äänettömästi, kiitollisesti ja
rakkaasti.
Sitten alkoi päivä, ensimmäinen noista niukoista
kahdestakymmenestäkahdeksasta päivästä, jotka alussa tuntuivat
autuaalta ikuisuudelta ja loputtuaan ohikiitäneeltä hetkeltä...
Aamiaista syötiin ulkoparvekkeella tai suuren kastanjan alla, joka
kasvoi lasten leikkikentän edessä, missä suuri kiikku oli — ja kaikki,
hätäisesti pestyn pöytäliinan lemu, jonka tarjoilija levitti pöydälle,
silkkipaperiset ruokaliinat, vieraslaatuinen leipä, se, ettei täällä,
kuten kotona, syöty munia luisella, vaan tavallisella teelusikalla
metallisista kupeista — kaikki tämä viehätti pikku Johannia.
Ja sitten oli kaikki niin vapaata ja keveää, sujui niin mainion
joutilaasti ja häiriintymättömästi ja huolettomasti ja mukavasti:
Aamunvietto rannalla soittokunnan esittäessä aamuohjelmaansa ylempänä
kylpylaitoksella, loikominen ja lepäily rantatuolin ympärillä,
leikittely pehmeällä hiedalla, joka ei ollut likaista, silmien
vaivaton ja tuskaton tuijottaminen sinivihreään avaruuteen, josta
puhalsi vapaana, esteettömänä, tohisten voimakas, raitis, villi
ja ihanalta tuoksuva tuuli, joka pani korvat umpeen ja herätti
miellyttävän huumauksen tunteen, johon hukkui tietoisuus ajasta
ja paikasta ja kaikista rajoituksista... Sitten tuli uinti, joka
täällä oli toista kuin herra Asmussenin laitoksella, sillä täällä
ei ollut »ämmänhiuksia», vaan vaaleanvihreä, kristallikirkas vesi
oli läpikuultavan puhdasta ja räiskyi vapaasti joka puoleen, kun
sitä kosketti; ja niljakan lautapohjan sijasta oli jalan alla kova,
hienoviiruinen hiekkapohja; ja Hagenströmin pojat olivat kaukana,
hyvin kaukana, Norjassa tai Tirolissa. Konsuli rakasti laajoja
virkistysmatkoja kesäisin — ja miksikäs ei... Lämpimikseen käveleminen
rantaa pitkin »Mövensteinille» tai »meritemppeliin», välipala
rantatuolin luona — ja sitten takaisin huoneisiin, jossa vietettiin
pieni lepohetki ennen table d'hôtelle pukeutumista. Table d'hôte sujui
hauskasti, kylpykausi oli parhaimmillaan, kylpylaitoksen suuri sali oli
täynnä ihmisiä, joiden joukossa oli Buddenbrookeille tuttuja perheitä
ja hampurilaista, jopa englantilaista ja venäläistä herrasväkeäkin.
Eräässä pöydässä tarjosi parastaikaa muuan mustapukuinen herra
lientä hopeankirkkaasta maljasta. Ja joka päivälliseksi oli neljä
ruokalajia, jotka olivat maukkaammat, voimakkaammat tai ainakin
jollakin erinomaisemmalla tavalla valmistetut kuin kotona, ja monessa
pöydässä juotiin samppanjaa. Usein tuli kaupungista yksinäisiä
herroja, jotka eivät viitsineet olla koko viikkoa toimissaan, vaan
olivat tulleet tänne huvittelemaan ja pelaamaan hiukan rulettia
aterian jälkeen. Heihin kuului konsuli Peter Döhlmann, joka oli
jättänyt tyttärensä kaupunkiin ja kertoi kaikuvalla alasaksanmurteella
niin kainostelemattomia juttuja, että hampurilaiset naiset yskivät
naurusta ja pyysivät häntä taukoamaan hetkeksi. Sellaisia olivat myös
senaattori tohtori Cremer, entinen poliisimestari, Christian-setä ja
hänen koulutoverinsa, senaattori Gieseke, jolla myöskään ei ollut
perhettä mukana ja joka maksoi kaikki Christianin laskut... Myöhemmin,
kun täysikasvuiset joivat kahvia ravintolan telttakaton alla musiikin
soidessa, istui pikku Hanno tuolilla soittokojun portaiden juurella
kuunnellen väsymättömänä soittoa... Iltapäivällä oli oma ohjelmansa.
Kylpylaitoksella oli ampumarata, ja sivurakennusten oikealla puolella
oli tallirakennus hevosineen, aaseineen ja lehmineen, joiden maitoa
sai juoda lämpimänä, kuohuvana ja tuoksuavana. Sitten saattoi lähteä
kävelylle kaupunkiin »Vorderreiheä» pitkin tai veneellä »Privaliin»,
jonka rannalta löytyi merikultaa, ottaa osaa lasten leikkikentällä
suoritettuun krokettipeliin tai istua metsäisen kukkulan harjalla
penkillä, jonka luona riippui table d'hôte-kello, ja kuunnella Ida
Jungmannin lukua... Ja sittenkin oli aina viisainta palata rantaan,
istua vielä illan hämärtyessä aallonmurtajan reunalla, huiskuttaa
nenäliinaa suurille laivoille ja kuunnella pienten laineiden
loisketta rantakiviä vasten, koko avaruuden ollessa tuon saman vienon
ja suurenmoisen äänen täyttämä, joka saapui pikku Johannia kohti,
puhui hänelle leppeästi ja sai hänet sulkemaan luomensa äärettömän
tyytyväisyyden vallassa. Mutta silloin sanoi Ida Jungmann: »Tule,
Hannoseni; täytyy lähteä, on illallisaika; saat kuolemantaudin,
jos jäät tähän nukkumaan...» Miten tyynesti, viihdytetysti ja
säännöllisesti hänen sydämensä löikään meren rannalta palatessa. Ja
syötyään illallista huoneessaan maidon tai mallasmakuisen ruskean oluen
kera, äidin aterioidessa myöhemmin kylpylaitoksen lasiparvekkeella
suuremmassa seurassa, painui hän heti paikalla, ilman kuumeista kauhua,
pehmeiden lakanoiden väliin päästyään, unen helmaan, kuunnellen sydämen
tasaisia, voimakkaita lyöntejä ja iltakonsertin etäisiä rytmejä...
Pyhäisin ilmestyi senaattori eräiden muiden herrojen keralla,
joita toimet olivat pidättäneet kaupungissa, omiensa luo, ja
viipyi maanantaiaamuun. Mutta vaikka silloin oli samppanjaa ja
jäätelöä table d'hôte-pöydällä, vaikka tehtiin ajoretkiä aasilla ja
purjehdusmatkoja merelle, ei pikku Johann pitänyt erittäin noista
pyhäpäivistä. Kylpylaitoksen rauha ja yksinäisyys oli häiritty. Joukko
kaupunkilaisia, jotka eivät lainkaan kuuluneet tänne ja joita Ida
Jungmann nimitti hyväntahtoisella halveksunnalla »paremman keskiluokan
päiväkärpäsiksi», täytti päivällä puutarhan ja rannan kahvia juoden,
soittoa kuunnellen ja uiden, ja Hanno olisi mieluimmin odottanut noiden
juhlapukuisten rauhanhäiritsijäin poistumista omassa huoneessaan...
Sitten hän taas oli iloinen, kun kaikki maanantaina liukui entisiin
raiteisiinsa ja kun myös isän silmät, nuo silmät, jotka olivat olleet
etäällä kuusi päivää ja jotka taas, hän tunsi sen hyvin, olivat koko
pyhän tarkastaneet häntä arvostelevasti ja tutkien, olivat poissa...
Kaksi viikkoa kului, ja Hanno vakuutti itselleen ja jokaiselle, joka
vain kuulla tahtoi, että vielä oli jälellä yhtä pitkä aika kuin
Mikonpäivän viikot. Mutta tuo oli petollinen lohdutus, sillä kun
loma-ajan keskikohta oli sivuutettu, alkoi aika luistaa alamäkeen
huimaavan nopeasti, niin nopeasti, että hänen olisi pitänyt tarttua
jokaiseen tuntiin estääkseen sitä vierimästä edelleen ja pidentää
jokaista meri-ilman siemausta, ettei onni olisi päässyt livahtamaan
huomaamatta käsistä.
Mutta aika kulki omaa latuaan antaen vuoroon sadetta,
auringonpaistetta, meri- ja maatuulta, hiljaista paahtavaa hellettä
ja jyrisevää ukkosta, jolla ei ollut valtaa veden yli ja josta ei
näyttänyt tulevan loppua. Oli päiviä, jolloin koillistuuli ajoi
lahden täyteen mustanvihreää nousuvettä, joka peitti rannan levillä,
simpukoilla ja maneeteilla ja uhkasi kaataa paviljongit. Silloin
oli musta, möyrivä meri kokonaan kuohun peittämä. Suuret voimakkaat
aallot lähestyivät ulapalta peloittavan rauhallisina, taipuivat
majesteetillisesti muodostaen tummanvihreän, metallinkirkkaan kaaren ja
viskautuivat pauhaten, roiskuen ja kumisten rannalle... Toisina päivinä
veti taas länsituuli veden poispäin, jolloin sirosti kumpuileva pohja
paljastui laajalti ja kaikkialla näkyi alastomia hiekkasärkkiä, sateen
valuessa virtoina alas, taivaan, maan ja meren sulaessa harmaaksi
seinäksi ja tuulenpuuskien pieksäessä vettä ikkunaruutuja vastaan niin
että ne kävivät läpinäkymättömiksi. Silloin Hanno tavallisesti oleksi
kylpylaitoksen salissa pianinon ääressä, joka ikävä kyllä oli mennyt
vähän pilalle seurusteluiltojen valssi- ja jenkkamusiikista ja josta
ei lähtenyt niin kaunista kaikua kuin flyygelistä kotona, mutta josta
sentään, joskin himmeällä ja rämähtelevällä sointuvärillä, sai esiin
varsin hauskoja vaikutelmia... Ja oli sitten sellaisiakin päiviä,
haaveellisia, sinisiä, peilityyniä, polttavan kuumia päiviä, jolloin
siniset hyönteiset survoivat paikallaan ilmassa, ampaisten silloin
tällöin kappaleen matkaa johonkin suuntaan, ja jolloin meri oli äänetön
ja kirkas kuin kuvastin... Ja kun kolme päivää oli jälellä, sanoi Hanno
itselleen ja jokaiselle, joka kuulla tahtoi, että vielä oli jälellä
koko helluntain pituinen aika. Mutta vaikka tuo lasku oli eittämättömän
oikea, ei hän itse uskonut sitä, vaan hänen sydämessään oli varmistunut
käsitys, että kampalankatakkinen mies oli ollut sittenkin oikeassa,
että nuo neljä viikkoa sittenkin loppuivat ja että sittenkin siis
täytyi jatkaa siitä, mihin oli lopetettu, ja siirtyä siihen ja siihen
asiaan...
Matkatavaroilla kuormitetut ajoneuvot pysähtyivät kylpylaitoksen
eteen, lähtöpäivä oli käsissä. Hanno oli heittänyt jo varhain aamulla
jäähyväiset merelle ja rannalle; hän hyvästeli nyt tarjoilijoita,
jotka saivat juomarahansa, soittokojua, ruusu-istutuksia ja koko
kesäaikaa..Sitten lähtivät vaunut liikkeelle hotellihenkilökunnan
kumarrellessa ympärillä.
Ne ajoivat puistokujalle, joka vei kaupunkiin, ja vierivät
»Vorderreiheä» pitkin... Hanno painoi päänsä vaununnurkkaan ja katsoi
ulos ikkunasta Ida Jungmannin ohi, joka istui häntä vastapäätä
takaistuimella virkkusilmäisenä, valkotukkaisena ja luisevana.
Aamutaivas oli vaaleanharmaassa pilvessä ja Travella kävi pienet
laineet, joita tuuli työnteli nopeasti edelleen. Joskus ripsahti
yksinäinen vesitippa ruutuun. »Vorderreihen» loppupäässä istuivat
ihmiset oviensa edessä verkkoja paikaten; paljasjalkaisia lapsia juoksi
esiin ja asettui uteliaasti vaunuja tarkastamaan. He jäivät tänne...
Vaunujen ehtiessä viimeisten talojen ohi kumartui Hanno eteenpäin
nähdäkseen vielä kerran majakan. Sitten hän nojautui taapäin ja sulki
silmänsä. »Ensi vuonna taas», lohdutti Ida Jungmann syvällä, matalalla
äänellä. Mutta tuo lause sai Hannon leuan vapisevaan liikkeeseen, ja
kyyneleet pulpahtivat esiin pitkien ripsien alta.
Hänen kasvonsa ja kätensä olivat meri-ilman päivetyttämät;
mutta jos hänen oli luultu vahvistuvan ja karaistuvan tämän
kylpykausioleskelun aikana, tulevan reippaammaksi, tarmokkaammaksi
ja vastustuskykyisemmäksi, oli surkeasti petytty; tuo lohduton
totuus oli Hannolle päivänselvä. Hänen sydämensä oli näiden neljän
merenrannalla hartaudessa ja rauhassa vietetyn viikon jälkeen tullut
vielä herkemmäksi, uneksivammaksi, aremmaksi kuin ennen, vielä
kykenemättömämmäksi pysymään rohkeana herra Tietgen edessä, ja se
oli murtua hänen muistaessaan jälleen historian vuosilukuja ja
kieliopin sääntöjen ulkoaoppimista, hirveän kevytmielistä kirjojen
nurkkaanviskaamista ja nukkumaanmenoa kesken läksyjen, ahdistavaa
pelkoa herätessä ja tunnin alussa, osaamattomuutta, vihamielisiä
Hagenströmejä ja isän asettamia vaatimuksia.
Mutta sitten virkisti aamuinen ajo häntä hiukan heidän ajaessaan
lintujen laulaessa maantien vedellä täyttyneitä raiteita pitkin. Hän
ajatteli Kaita ja tapaamista, herra Pfühlia, soittotunteja, flyygeliä
ja harmoniotaan. Muuten oli huomenna pyhä, ja ensimmäinen koulupäivä,
maanantai, oli vielä vaaraton. Hän tunsi nappikengissään olevan
vielä vähän hiekkaa... hän tahtoi pyytää ukko Groblebeniä jättämään
sen sinne... Ja tulkoonpa taas kampalankatakkien ja Hagenströmien
aika ja kaikki muu. Hänellä oli mitä oli. Hän oli muisteleva merta
ja kylpylaitoksen puistoa, kun kaikki ikävät seikat kävivät hänen
kimppuunsa; ja yksi ainoa lyhyt muisto äänestä, jolla kaukaa uinuvasta,
salaperäisestä etäisyydestä tulevat pikku laineet illan hiljaisuudessa
loiskahtivat aallonmurtajaa vasten, oli tuova hänelle lohtua ja tekevä
hänet tunnottomaksi kaikkia vastuksia kohtaan...
Tultiin sitten lautalle, Israelsdorfin kujaan, Jerusaleminvuoren
alle, Burgfeldille ja Burgtor'in luo, jonka vieressä vasemmalla
olivat vankilan muurit, joiden takana setä Weinsehenk istui, ajettiin
kolisten Burgstrassea pitkin ja yli Kobergin, ohi Breitestrassen ja
alas Fischergrubea ankarasti jarruttaen... Tuossa oli kodin punainen
pääty ulokkeineen ja naisenmuotoisine valkoisine pylväineen; ja kun he
astuivat keskipäivänhelteiseltä kadulta viileään kiviseen eteiseen,
tuli senaattori konttorista kynä kädessä heitä vastaan...
Ja hitaasti, hyvin hitaasti, salaa itkien, oppi pikku Johann taas
tulemaan toimeen ilman merta, pelkäämään ja olemaan kauheasti
ikävissään, näkemään aina edessään Hagenströmit ja tyytymään Kaihin,
herra Pfühliin ja musiikkiin.
Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja Klothilde-täti- kysyivät
heti hänet nähtyään miltä koulu maistui loman jälkeen — vilkuttaen
kiusoittavasti silmiään, mikä ilmaisi heidän ymmärtävän hänen tilansa
ja suhtautuvan siihen tuolla käsittämättömällä aikaihmisten ylpeydellä,
joka kohtelee kaikkia lasten elämän ilmiöitä mahdollisimman ivallisesti
ja pintapuolisesti. Mutta Hanno kesti tuon hetken.
Kolme tai neljä päivää kaupunkiin paluun jälkeen ilmestyi kotilääkäri
tohtori Langhals Fisehergruben varrelle nähdäkseen loma-ajan
vaikutukset. Kun oli pidetty pitkähkö neuvottelu senaattorin rouvan
kanssa, kutsuttiin Hanno sisään ja hänen täytyi puoleksi riisuutuneena
alistua yksityiskohtaisen tutkimuksen, hänen _status praesens'insa_
selvittämiseksi — kuten tohtori Langhals kynsiään katsellen sanoi. Hän
tutki Hannon heikot lihakset, hänen rintansa leveyden ja sydämensä
toiminnan, antoi pojan tehdä selvää kaikista ruumiintoiminnoistaan,
otti viimein neularuiskulla veripisaran hänen laihasta käsivarrestaan
tehdäkseen verikokeen kotona eikä näyttänyt yleensä nytkään oikein
tyytyväiseltä.
»Väriä meillä on kyllä», sanoi hän ravistaen Hannoa, joka seisoi hänen
edessään, ja laskien pienen karvaisen kätensä hänen olkapäälleen
katsoen senaattorin rouvaan ja Ida Jungmanniin, »mutta ilme on yhä
liian murheellinen.»
»Hänellä on ikävä merta», huomautti Gerda Buddenbrook.
»Vai niin, vai niin... vai viihdyt sinä siellä niin hyvin!» sanoi
tohtori Langhals katsoen pikku Johannia itserakkaine silmineen...
Hanno punastui. Mitä tuo kysymys merkitsi, johon tohtori Langhals
nähtävästi odotti vastausta? Mieletön, haaveellinen toivo, joka
johtui siitä haaveellisesta vakaumuksesta, ettei kaikista maailman
kampalankatakkisista opettajista huolimatta Jumalalle sittenkään mikään
ollut mahdotonta, täytti hänen mielensä.
»Niin...» sai hän sanotuksi tuijottaen tohtoriin silmät suurina. Mutta
tohtori Langhals ei ollut tarkoittanut mitään erikoista kysymyksellään.
»No niin, uinnin ja hyvän ilman vaikutus on pian tuntuva... pian
tuntuva!» toisti hän lyöden pikku Johannia olalle, työntäen hänet
loitomma ja nyökäten senaattorin rouvalle ja Ida Jungmannille — se oli
varman, hyväätarkoittavan ja tietävän lääkärin rohkaiseva nyökkäys,
lääkärin, joka on tottunut siihen, että hänen silmistään ja huulistaan
luetaan kohtaloita. Sitten hän nousi, ja tutkimus oli päättynyt...
Auliinta ymmärtämystä hänen meren-kaipuutaan kohtaan, tuota haavaa,
joka arpeutui niin hitaasti ja alkoi vuotaa uudelleen pienimmästäkin
arkipäivän kouraisusta, osoitti Antonie-täti, joka näkyi kuuntelevan
silminnähtävän hartaana kuvausta Travemünden tapauksista sekä yhtyi
täysin sydämin hänen kaihoisiin ylistyksiinsä.
»Niin, Hanno», hän sanoi, »se mikä on totta, pysyy totena aina, ja
Travemünde on ihana paikka! Siihen asti kun työnnän jalkani hautaan,
olen minä, tiedätkös, muisteleva muutamia kesäisiä viikkoja, jotka
kerran nuorena tyhmeliininä sain viettää siellä. Asuin perheessä,
josta pidin ja joka myös piti minusta, luullakseni, sillä olin kaunis
tuulihattu silloin — voinhan minä sanoa sen nyt, kun olen jo tämmöinen
vanha rouva — ja olin myös aina hyvällä tuulella. Ne olivat kelpo
ihmisiä, tiedätkös, vilpittömiä, hyväsydämisiä ja oikeamielisiä ja
sitäpaitsi niin älykkäitä, oppineita ja innostuneita, etten ole
myöhemmin tavannut sellaisia enää koskaan. Niin, se oli harvinaisen
innostava aika. Minä sain silloin, mitä mielipiteisiin ja tietoihin
tulee, oppeja koko elämäni ajaksi, ja ellei väliin olisi tullut muuta,
kaikenlaisia tapahtumia... niinkuin elämässä saattaa käydä... olisin
minä tyhmeliini saanut oppia vielä paljon lisää. Tahdotko tietää, miten
tuhma minä olin silloin? Minä tahdoin ottaa ulos maneettien koreat
tähdet. Kannoin aika joukon maneetteja kotiin nenäliinassa ja asetin
ne sievästi parvekkeelle auringonpaisteeseen, jotta ne kuivuisivat...
Silloinhan täytyi tähtien jäädä jälelle! Hyvä!... Kun menin katsomaan
niitä, oli sillä kohden isonlainen märkä läiskä. Ja se haisi vielä
vähän leville...»