Thomas Buddenbrook ei voinut katsoa pikku Johannin tulevaisuuteen
samoin raukein, toivottomin silmin, joilla hän odotti oman elämänsä
loppupuolta. Häntä esti siitä hänen sukuvaistonsa, tuo peritty ja
kasvatuksen kautta voimistunut, sekä taapäin että tulevaisuuteen
kääntynyt harras mielenkiinto sukunsa historiaa kohtaan; ja se
hellivä ja utelias odotus, jolla hänen ystävänsä ja tuttavansa, hänen
sisarensa, jopa Breitestrassen naisetkin seurasivat pojan kehitystä,
vaikutti myös hänen ajatuksiinsa. Hän ajatteli tyydytyksellä, että
vaikka hänen oma olemuksensa olisi ollut kuinkakin rikkirevitty ja
toivoton, kykeni hän sittenkin aina toivomaan pienelle perilliselleen
tulevaisuutta, joka oli oleva täynnä käytännöllistä työtä, menestystä,
ansiota, valtaa, rikkautta ja kunniaa... tämä ainoa asia sai
hänen kylmenneen ja teennäisen elämänsä lämpenemään ja täyttymään
vilpittömällä huolella, pelolla ja toivolla.
Rohkenikohan hän vielä toivoa vanhojen aikojen uudistumista. Hannon
isoisän isän aikojen? Oliko se niin mahdotonta? Hän oli tuntenut
musiikin vihollisekseen; mutta oliko sillä todellisuudessa niin suuri
merkitys? Joskin pojan taipumus soittaa vapaasti, ilman nuotteja,
osoitti tavallista suurempaa lahjakkuutta, ei hän säännöllisen
opetuksen alalla ollut edistynyt sanottavan pitkälle herra Pfühlin
johdolla. Musiikki oli epäilemättä hänen äitinsä vaikutusta, eikä
ollut ihme, että se lapsuusvuosina oli voimakkaampi muita. Mutta
nyt alkoi olla käsissä se aika, jolloin isälläkin on tilaisuus
vaikuttaa poikaansa, vetää hänet puolelleen ja tasoittaa miehekkäällä
vastavoimalla aikaisempia naisellisia vaikutelmia.
Hanno, joka nyt oli yhdentoista vuoden vanha, oli pääsiäisenä,
samoin kuin hänen ystävänsä pikku kreivi Mölln, hädintuskin päässyt
neljännelle luokalle, suoritettuaan kahdet jälkikokeet, toiset
laskennossa, toiset maantieteessä. Oli päätetty asia, että hänen tuli
joutua realiosastolle, sillä oli itsestään selvää, että hänestä piti
tulla kauppias ja vastedes kauppahuoneen johtaja; ja isänsä kysyessä,
oliko hänellä halua tulevalle alalleen, vastasi hän myöntäen... tosin
arasti ja yksikantaan, lisäämättä siihen sen enempää. Senaattori koetti
herättää hänessä suurempaa intoa pitemmälle johtavilla kysymyksillä —
mutta enimmäkseen turhaan.
Jos senaattorilla olisi ollut kaksi poikaa, olisi hän epäilemättä
antanut nuoremman käydä kimnaasipuolta ja ruveta lukumieheksi.
Mutta kauppahuone tarvitsi perillistä; ja sitäpaitsi luuli hän
tekevänsä pojalle hyväntyön, kun säästi hänet turhalta kreikan
pänttäämiseltä. Hän oli sitä mieltä, että realilinja oli helpompi
ja että Hanno hitaaksi osoittautuneine käsityksineen, uneksivine
tarkkaamattomuuksineen ja heikkoine ruumiinvoimineen, jotka usein
pakoittivat hänen olemaan poissa koulusta, pääsisi edistymään sillä
pikemmin ja helpommin. Jos pikku Johann Buddenbrookin kerran oli
kyettävä saamaan aikaan se, mihin hän oli kutsuttu ja mitä hänen
omaisensa häneltä odottivat, täytyi ennen kaikkea ottaa huomioon hänen
heikonlainen ruumiinrakenteensa ja vahvistaa sitä järjestelmällisin
karkaisevin keinoin...
Ruskeine tukkineen, joka nykyään oli sivujakauksella ja harjattu vinoon
ylös valkoiselta otsalta, mutta joka sittenkin tahtoi varastautua
pehmeinä kiharoina alas ohimoille, pitkine ruskeine ripsineen
ja kullanruskeine silmineen oli Johann Buddenbrook kulkiessaan
koulun pihalla ja kadulla kööpenhaminalaisesta merimiespuvustaan
huolimatta sittenkin hiukan vieras ilmiö vaaleatukkaisten ja
raudanharmaasilmäisten skandinaavilaistyyppisten tovereittensa
joukossa. Hän oli viime aikoina kasvanut huomattavasti, mutta hänen
mustiin sukkiin puetut säärensä ja tummansinisistä puhvihihoista
esiinpistävät kätensä olivat hennot ja pehmeät kuin tytön, ja hänen
silmiensä nurkissa oli yhä entiset sinertävät varjot, samanlaiset kuin
hänen äidillään, — noiden silmien, joiden ilme varsinkin hänen sivulta
katsoessaan oli sanomattoman arka ja poisvetäytyvä. Ja hänen suunsa
pysyi yhä edelleen alakuloisen tiukasti suljettuna tai oli se hiukan
vinossa Hannon kaivertaessa kielensä kärjellä jotakin hammasta, jota
hän epäili; ja hän oli silloin kummasti palelevan näköinen...
Kuten tohtori Langhals sanoi, joka nyt oli ottanut haltuunsa vanhan
tohtori Grabowin koko toiminta-alueen, oli Hannon epätyydyttävällä
terveydentilalla ja hänen kalpeudellaan oma ikävä syynsä, nimittäin se,
että lapsen ruumiissa ei ollut tarpeeksi punaisia verisoluja. Mutta
tuon puutteen poistamiseksi oli olemassa erinomainen lääke, oivallinen
lääke, jota tohtori Langhals määräsi hänen nautittavakseen rajattomat
määrät. Se oli kalaöljy, hyvä, keltainen, paksu kalanmaksaöljy, jota
tuli ottaa kahdesti päivässä porsliinilusikasta. Ja Ida Jungmann
huolehti senaattorin tiukan käskyn perusteella hellällä ankaruudella
siitä, että se tapahtui säännöllisesti. Alussa oksensi Hanno joka
lusikallisen jälkeen eikä hänen vatsansa näyttänyt voivan sulattaa
kalanmaksaöljyä; mutta vähitellen tottui hän siihen, ja kun heti sen
jälkeen pureksi suussaan henkeä pidättäen hapanleipäpalasta, poisti se
vähän tuota inhoittavaa makua.
Kaikki Hannon terveydelliset haitat olivat ainoastaan tuon
punaisten verisolujen puutteen ilmiöitä, sanoi tohtori Langhals
katsellen kynsiään. Mutta noitakin ilmiöitä täytyi alkaa vastustaa
säälimättömästi. Hampaiden hoitamista, täyttämistä ja milloin
tarvis oli, poistamista varten asui herra Brecht Josephuksineen
Mühlstrassen varrella; ja ruuansulatuksen kurissapitämiseksi oli
olemassa risiiniöljy, hyvä, paksu, kiiltävä, hopeanvärinen risiiniöljy,
joka otettuna ruokalusikasta luikahti alas kurkusta kuin niljainen
salamanteri ja jonka haju ja maku tuntui kolme päivää jälkeenpäin
vaikka olisi tehnyt mitä... Oi, miksi tuon kaiken piti olla niin
sietämättömän vastenmielistä? Yhden ainoan kerran, kun Hanno oli
maannut oikein sairaana ja hänen sydämensä oli ruvennut reistaamaan,
oli tohtori Langhals määrännyt hiukan hermostuneesti erästä lääkettä,
joka oli tuottanut iloa pikku Johannille ja tehnyt sanomattoman hyvää:
hän oli määrännyt arsenikkipillereitä. Hanno kysyi niitä myöhemmin
usein, hänessä oli herännyt melkein hellä kaipaus noihin pieniin,
imeliin onneatuottaviin pillereihin. Mutta niitä ei annettu hänelle
enää.
Kalaöljy ja risiiniöljy olivat kaksi hyvää asiaa, mutta tohtori
Langhals oli siinä asiassa aivan yhtä mieltä senaattorin kanssa,
etteivät ne yksin riittäneet tekemään pikku Johannista elämänkelpoista,
karaistunutta miestä, ellei tämä itse tehnyt kaikkea voitavaansa sen
lisäksi. Sitä varten olivat olemassa esimerkiksi voimistelunopettaja
herra Fritschen johtamat voimistelunäytökset, joita kesäiseen
vuodenaikaan pidettiin joka viikko kaupungin ulkopuolella
»Burgfeldillä» ja joissa nouseva miehinen nuoriso sai koetella ja
näyttää voimiaan, rohkeuttaan, näppäryyttään ja kylmäverisyyttään.
Mutta isänsä suuttumukseksi Hanno osoitti vain vastahakoisuutta,
äänetöntä, hillittyä, melkein ylpeää vastahakoisuutta noita
terveellisiä ajanvietetilaisuuksia kohtaan... Miksi hänellä ei ollut
vähääkään kosketuskohtia luokka- ja ikätovereihinsa, joiden parissa
hän myöhemmin joutui elämään ja toimimaan? Miksi hän kyhni aina vaan
tuon pienen, huonostipestyn Kain kanssa, joka tosin oli hyvä lapsi,
mutta jonkun verran hämäräperäinen olento, eikä mikään tulevaisuudessa
etua tuottava ystävä? Jollakin muotoa täytyy pojan jo alusta alkaen
koettaa voittaa itselleen sen ympäristön luottamus ja kunnioitus, joka
varttuu hänen kerallaan ja jonka arvioinnista hän on riippuvainen
koko vastaisen elämänsä ajan. Olivathan hänen tovereitaan konsuli
Hagenströmin molemmat pojat, nelitoista- ja kaksitoistavuotiset
paksut, voimakkaat ja vallattomat vekarat, oikeat jymymiehet, jotka
suorittivat ympäristön metsiköissä ohjesääntöisiä nyrkkitaisteluita,
jotka olivat koulun parhaita voimistelijoita, uivat kuin hylkeet,
polttivat sikareita ja olivat valmiit vaikka mihin ilkitöihin. Heitä
pelättiin, rakastettiin ja kunnioitettiin. Heidän serkkunsa, virallisen
syyttäjän tohtori Moritz Hagenströmin pojat, joilla oli heikommat
voimat ja sävyisemmät tavat, olivat taas mallioppilaita luvuissa,
kunnianhimoisia, hartaita, hiljaisia kirjatoukkia, hievahtamattoman
tarkkaavaisia, yhden ainoan toivon elähdyttämiä: saada istua aina
priimuksena luokalla ja kantaa kotiin parhaimmat arvosanat. He
saavuttivat päämääränsä ja heidän tuhmemmat ja laiskemmat toverinsa
kunnioittivat heitä. Mitähän nuo toverit arvelivat Hannosta, joka oli
korkeintaan hyvin keskinkertainen oppilas ja päällepäätteeksi nahjus,
joka väisti arasti kaikkea, missä tarvittiin jonkun verran voimaa,
rohkeutta, näppäryyttä ja tarmoa? Ja kun senaattori Buddenbrook
matkalla pukeutumishuoneeseensa kulki toisen kerroksen »korokkeen» ohi,
kuuli hän keskimmäisestä yläkerran huoneesta, joka nyt oli Hannolla
pojan tultua liian isoksi nukkumaan Ida Jungmannin kanssa, — harmonion
soittoa tai Kain salaperäisen äänen tämän kertoessa satujaan...
Mitä Kaihin tulee, vältti hän voimistelunäytöksiä siksi, että hän
inhosi niissä vallitsevaa ja vaadittavaa kuria ja säännöllistä
järjestystä. »Ei, Hanno!» sanoi hän, »en minä mene sinne. Menetkö sinä?
Lempo soikoon... Kaikki se, mikä niissä voisi olla hauskaa, ei ole
muista minkään arvoista.» Tuollaiset sutkaukset kuin »lempo soikoon»
oli hän perinyt isältään. Mutta Hanno vastasi: »Jos herra Fritsche
kerrankaan haisisi muulle kuin hielle ja oluelle, saattaisi asiaa
ajatella... Kerro sinä vaan eteenpäin, Kai. Se, mitä sinä kerroit
suosta hakemastasi sormuksesta, ei ole vielä läheskään lopussa...»
»Hyvä on», sanoi Kai. »Mutta kun minä annan merkin, täytyy sinun
soittaa». Ja Kai kertoi eteenpäin.
Kertomansa mukaan oli hän joku aika sitten eräänä tukehduttavan
kuumana yönä vaeltanut vieraassa, tuntemattomassa seudussa ja luisunut
alas liukasta, äärettömän jyrkkää rinnettä, jonka juurelta hän oli
löytänyt virvatulten kalpeassa häilyvässä valossa mustan suolammikon,
jonka pinnalle kaiken aikaa kohoili pulahtelevia, hopeankirkkaita
kuplia. Mutta yksi niistä, lähellä rantaa oleva, joka kohosi yhä
uudelleen samasta paikasta, oli särkyessään aivan sormuksen muotoinen,
ja se hänen viimein, monien vaivaloisten ja vaarallisten yritysten
jälkeen, oli onnistunut siepata; eikä se hajonnut enää, vaan oli
pysynyt sileänä, lujana sormuksena, jonka hän oli painanut sormeensa.
Mutta tuolla sormuksella oli, kuten hän oli arvannutkin, harvinaisia
ominaisuuksia, ja hän oli sen avulla päässyt kiipeämään takaisin tuon
liukkaan rinteen reunaa ja oli löytänyt vähän matkan päästä punertavan
usvan keskeltä hirveän tarkasti vartioidun linnan, johon hän oli
tunkeutunut ja jossa hän taaskin sormuksen avulla oli suorittanut
mitä ansiokkaimpia lumouksestapäästämis- ja vapauttamistekoja...
Salaperäisimmissä kohdissa säesti Hanno häntä harmoniolla soittaen
suloisia sointujaksoja... Toisinaan he myös esittivät näitä kertomuksia
nukketeatterin avulla, elleivät ylipääsemättömät näyttämölliset esteet
tehneet sitä mahdottomaksi... Mutta »voimistelunäytöksiin» meni Hanno
vain isänsä nimenomaisesta, vastaansanomattomasta käskystä, ja silloin
häntä seurasi pikku Kai.
Samaa vastahakoisuutta hän osoitti luistelua ja kesäistä uintia kohtaan
herra Asmussenin puisessa uima-altaassa, joen rannalla... »Uiminen
tekee hyvää!» oli tohtori Langhals sanonut. Ja senaattori oli aivan
samaa mieltä. Mutta se, mikä sai Hannon pysymään poissa niin usein
kuin suinkin kävi päinsä sekä uintitilaisuuksista että luistinradalta
ja ennen kaikkea »voimistelunäytöksistä», oli se seikka, että konsuli
Hagenströmin molemmat pojat, jotka ottivat menestyksellisesti
osaa kaikkiin noihin taidonnäytteisiin, olivat huomanneet Hannon
vastahakoisuuden ja kiusasivat ja nöyryyttivät nyt tätä kaikin tavoin
voimillaan ja kyvyllään, vaikka he asuivat hänen isoäitinsä talossa. He
nipistelivät ja pilkkasivat häntä 'voimistelunäytöksissä', kaatoivat
hänet hankeen luistinradalla, syöksyivät häntä vastaan uima-altaassa
uhkaavasti pyrskien... Hanno ei koettanut paeta, eikä siitä olisi juuri
apua ollutkaan. Hän seisoi missä seisoi tyttömäisine käsivarsilleen,
vatsaa myöten sameassa vedessä, jonka pinnalla siellä täällä uiskenteli
vihreitä kasveja, ja katsoi syrjäkarein, kulmakarvat rypyssä ja
huulet vinossa kun pojat lähestyivät häntä pitkin roiskuvin askelin,
varmana saaliistaan. Heillä oli jänteet käsissään, noilla Hagenströmin
veitikoilla, ja niillä he nyt tarttuivat häneen, työnsivät hänet veden
alle ja pitelivät häntä siellä sangen kauan, niin että hän ilmoille
päästyään sai niellä aikamoiset määrät sekaantunutta vettä ja tapailla
kauan henkeä, käännellen itseään puolelta toiselle... Yhden ainoan
kerran heitä kohtasi kosto. Juuri kun nuo molemmat Hagenströmit
näet kerran taas pitelivät häntä veden alla, päästi toinen heistä
äkkiä raivon ja tuskan huudon nostaen toista säärtään, josta tippui
suuria veripisaroita. Hänen vierestään ilmestyi näkyviin kreivi
Kai Mölln, joka jollakin käsittämättömällä tavalla oli hankkinut
itselleen pääsylippurahat, sukeltanut huomaamatta paikalle ja purrut
nuorta Hagenströmiä kaikin voimin jalkaan kuin pieni raivoisa koira.
Hänen siniset silmänsä salamoivat punaisenruskean tukan alta, joka
oli liimautunut otsalle... Pieni kreivi parka sai kärsiä tekonsa
tähden ja nousi viimein tuntuvasti mukiloituna uima-altaasta. Mutta
konsuli Hagenstxömin väkevä poika ontui sentään arveluttavasti kotiin
mennessään...
Vahvistavat lääkkeet ja monipuolinen ruumiillinen liikunto — siinä
senaattori Buddenbrookin isällisen huolenpidon sanelema ohje. Mutta
yhtä pontevasti koetti hän vaikuttaa poikaansa henkisesti ja herättää
hänessä käytännöllisen elämän alalta lainaamillaan vilkkailla
esimerkeillä harrastusta siihen, koska se oli oleva hänen alansa.
Hän alkoi johdatella poikaansa vähitellen tämän tulevaan
toimintapiiriin, otti hänet mukanaan kierroksilleen satamaan,
antaen pojan kuunnella sivusta, kun hän puhui lossausmiesten kanssa
tanskan ja alasaksan sekoitusta, — vei hänet pieniin pimeisiin
varastomakasiineihin, joissa hän neuvotteli päällysmiesten kanssa
tai jakeli määräyksiään miehille, jotka hilasivat viljasäkkejä
korjuuseen pitkäveteisesti huudellen... Thomas Buddenbrookista oli
tämä osa maailmaa, tämä sataman kolkka laivoineen, vajoineen ja
viljavarastoineen, joissa haisi voille, kaloille, vedelle, tervalle ja
öljytylle raudalle, ollut pienestä asti mitä mieluisin ja jännittävin
olopaikka. Ja kun ei poika itsestään osoittanut samaa iloa ja
osanottoa, täytyi hänen koettaa herättää sitä... Mitkä olivatkaan taas
ne laivat nimeltään, jotka kulkivat Kööpenhaminan väliä? Najaden...
Halmstadt... Friederike Oeverdieck... »Hyvä kun muistat nekin, se on jo
jotakin. Ja pian sinä opit tuntemaan toisetkin... Ja noilla miehillä,
jotka hilaavat säkkejä tuolla kauempana, on monella sama nimi kuin
sinulla, hyvä ystävä, sillä he ovat saaneet nimensä sinun isoisäsi
mukaan. Ja heidän lapsillaan on monella minun nimeni... ja myöskin
äidin nimi... He saavat siitä hyvästä joka vuosi pienen lahjan... Kas
niin. Ja nyt me menemme tämän varastohuoneen ohi sanomatta mitään; se
on erään kilpailijan oma...»
Toisen kerran hän kysäisi: »Tuletko mukaan, Hanno? Eräs uusi laiva,
joka kuuluu meidän varustamoomme, lasketaan tänään teloilta. Minä
kastan sen. ... Haluatko sinä nähdä?»
Ja Hanno ilmoitti haluavansa. Hän lähti mukaan ja kuunteli isänsä
kastamispuhetta, näki miten tämä rikkoi samppanjapullon sen keulaan
ja katsoi oudoksuvin silmin, miten laiva luisui vihreällä saippualla
hierottua loivaa pintaa myöten alas, sujahtaen kuohahtavaan veteen...
Muutamina vuodenpäivinä, kuten palmusunnuntaina, jolloin yleinen
rippikoululasten ripillepäästäminen tapahtui, tai uudenvuodenpäivänä,
lähti senaattori Buddenbrook vaunuilla onnentoivotuskierrokselle
muutamiin taloihin, joissa velvollisuus vaati häntä käymään; ja
koska hänen puolisonsa tällaisissa tapauksissa enimmäkseen puolusti
poisjäämistään päänkivistyksellä ja hermostuksella, pyysi hän Hannoa
mukaan. Ja Hanno lähtikin mielellään. Hän nousi isänsä viereen
vaunuihin ja istui ääneti hänen rinnallaan vastaanottohuoneissa,
tarkaten hiljaisin silmin isän kepeätä, varmaa ja omalaatuista,
huolellisesti punnittua esiintymistä. Hän näki, miten isä erään
everstiluutnantin, piiripäällikkö von Rinnlingenin luona, joka
lähtiessä lausui ilonsa vierailun johdosta, vastasi kohteliaisuuteen
laskemalla rakastettavaa pelästystä ilmaisten kätensä isännän
olkapäälle; miten hän toisessa paikassa otti samanlaisen huomautuksen
vastaan tyynen vakavasti ja miten hän kolmannessa torjui sen luotaan
ivallisen liioitellulla vastakohteliaisuudella... Tämä tapahtui
kaikki sana- ja muotovalmiudella, jonka hän kernaasti asetti poikansa
ihailtavaksi ja jonka hän toivoi olevan tälle opiksi.
Mutta pikku Johann näki enemmän kuin hänen tuli nähdä, nuo arat,
kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmät olivat
liian tarkkanäköiset. Hän ei nähnyt ainoastaan isänsä varmaa
rakastettavuutta, jolla tämä voitti kaikkien suosion, hän näki myös —
näki sen harvinaisella, kiduttavalla selvänäköisyydellä — miten tuo
kaikki oli vaikeata hallita, miten hänen isänsä jokaisen uuden paikan
jälkeen kävi yhä harvapuheisemmaksi ja kalpeammaksi, nojaten suljetuin
silmin, joiden luomet olivat alkaneet punertaa, vaununnurkkaan. Ja
kauhu sydämessä näki hän, miten noille kasvoille seuraavan talon
kynnyksellä levisi aivan kuin naamio ja miten tuon väsyneen ruumiin
liikkeet äkkiä norjistuivat. Esiintyminen, puhuminen, käyttäytyminen,
toimiminen ihmisten keskellä ei pikku Johannin käsityksessä
muodostunut miksikään luonnolliseksi, yksinkertaiseksi ja puolittain
itsetiedottomaksi yhteisten käytännöllisten harrastusten edustamiseksi
ja vahvistamiseksi yhteisiä kilpailijoita vastaan, vaan eräänlaiseksi
itsetarkoitukseksi, tietoiseksi ja teennäiseksi rasitukseksi, jossa
vaadittiin vilpittömän, yksinkertaisen tunteen asemesta peloittavan
vaikeata ryhdin ja selkärangan taituruutta. Ja ajatellessaan, että
häntäkin vaadittaisiin kerran esiintymään julkisissa kokouksissa,
puhumaan ja liikkumaan kaikkien nähden, sulki Hanno silmänsä pelokkaan
kauhun vallassa...
Tuo ei ollut se vaikutus, jota Thomas Buddenbrook oli toivonut
esiintymisestään! Hänen tarkoituksensa oli herättää pojassa reipasta,
kursailematonta ja yksinkertaista käytännöllistä mieltä — sitä hän
tarkoitti, eikä mikään muuta.
»Sinä näyt pitävän herkuttelusta, hyvä ystävä», sanoi hän Hannon
pyytäessä toista annosta jälkiruokaa tai puoli kupillista kahvia
aterian jälkeen... »Sitten sinusta pitää tulla hyvä kauppias ja sinun
pitää ansaita paljon rahaa! Niinhän?» Ja pikku Johann vastasi: »Niin.»
Toisinaan, kun suku oli kutsuttu päivälliselle senaattorin luo ja
Antonie-täti tai Christian-setä vanhan tavan mukaan kiusoitteli
Klothilde-täti parkaa alkaen puhua tälle tämän hitaaseen ja nöyrän
ystävälliseen tapaan, saattoi tapahtua, että Hanno tavallista
väkevämmän punaviinin vaikutuksesta hänkin hetkeksi eksyi saamaan
äänilajiin ja kääntyi Klothilde-tädin puoleen lausuen jonkun
kompasanan. Silloin nauroi Thomas Buddenbrook — äänekästä,
sydämellistä, tartuttavaa, melkeinpä kiitollista naurua, kuten ihminen,
jolle on tapahtunut jokin suuri, odottamaton ilo — ja hän ryhtyi
kannattamaan poikaansa ja otti osaa tämän pilantekoon. Ja kuitenkin
oli hän jo vuosia sitten luopunut entisestä pilkallisuudestaan
sukulaisparkaansa kohtaan. Oli niin helppoa, niin liian vaaratonta
osoittaa ylemmyyttään tuon ahdasjärkisen, nöyrän, laihan ja ikuisesti
nälkäisen Klothilden suhteen, että se hänestä kaikessa viattomuudessaan
tuntui epämiellyttävältä. Hänestä oli vastahakoista tuntea tuollainen
epämiellyttäväksi, hän kun jokapäiväisessä elämässään sai alati
taistella luonteensa liikaa arkatuntoisuutta vastaan ja kokea
tuontuostakin, ettei hän voinut käsittää, miten oli mahdollista
ymmärtää ja tunnustaa joku tilanne ja sittenkin käyttää sitä häpeämättä
hyväkseen, eikä omaksua tuota kantaa... Mutta juuri tuo tilanteen
hyväksikäyttäminen ilman häpeän tunnetta oli elämänkelpoisuutta, sanoi
hän itselleen!
Ja miten iloinen, miten onnellinen, miten riemuisan toivehikas hän
olikaan havaitessaan pikku Johannissa pienimmänkin elämänkelpoisuuden
merkin!