Usein synkkien hetkien tullessa kysyi Thomas Buddenbrook itseltään,
mikä hän vielä oli, mikä hänet vielä oikeutti pitämään itseään
yksinkertaisia, ahdassieluisia kelpo pikkuporvareita parempana.
Hänen nuoruutensa lennokas jäntevyys ja virkeä ihanteellisuus
oli mennyttä. Leikkien suoritettuun työhön ja leikittelyyn työn
kustannuksella, puoleksi leikillä asetettujen päämäärien tavoitteluun,
joille hän soi vain näennäisen arvon — ei hänellä enää ollut kyllin
kunnianhimoa; sellaisiin hilpeän epäileviin yrittelyihin ja nerokkaihin
puolinaisuuksiin tarvitaan paljon reippautta, huumoria ja hyvää tuulta.
Mutta Thomas Buddenbrook tunsi itsensä sanomattoman uupuneeksi ja
kiusaantuneeksi.
Sen, mitä hänen saavutettavissaan oli ollut, oli hän saavuttanut,
ja hän tiesi sivuttaneensa jo aikaa sitten elämänsä huippukohdan,
jos sellaisesta yleensä, tuumi hän mielessään, saattoi puhua näin
keskinkertaisen ja vähäpätöisen elämän yhteydessä.
Puhtaasti kaupallisiin asioihin nähden pidettiin hänen varojaan
tuntuvasti vähentyneinä ja kauppahuoneella oli laskeva maine. Siitä
huolimatta oli hän äidinperintönsä kautta, osuus Mengstrassen taloon
ja kiinteistöön luettuna mukaan, yli kuudensadantuhannen markan
omistaja. Mutta liikepääoma oli ollut entisellään jo useita vuosia
eikä se ollut kohonnut sillä saiturimaisella kaupantekotavalla, josta
senaattori oli syyttänyt itseään Pöppenraden viljakaupan aikoina, vaan
oli hänen silloin saamansa iskun kautta supistunut yhä pienemmäksi,
sekä oli nyt — aikana, jolloin joka puolella oli vireyttä ja liikettä,
jolloin kaupungin liityttyä tulliyhdistykseen pienetkin rihkamakaupat
kohosivat muutamassa vuodessa arvossapidetyiksi tukkuliikkeiksi —
lamatilassa, seisahduskohdassa, osaamatta käyttää hyväkseen ajan suomia
etuja. Ja jos kauppahuone Johann Buddenbrookin johtajalta kysyttiin
kaupan kulkua, vastasi hän raukean torjuvasti: »Ei siitä ole paljon
iloa...» Muuan valpas kilpailija, Hagenströmien läheinen ystävä, lausui
sellaisen sutkauksen, että Thomas Buddenbrook oli oikeastaan enää vain
koristeellinen ilmiö pörssissä, ja tuota sutkausta, joka tarkoitti
senaattorin huoliteltua ulkoasua, ihailtiin kaupungin porvarien
piirissä ennenkuulumattomana sanataidon näytteenä.
Mutta samalla kuin senaattorin jatkuva menestyksellinen toiminta
kauppahuoneen kilven kohottamiseksi, jota hän ennen oli palvellut niin
suurella innolla, oli lamaantunut kärsittyjen vahinkojen ja sisäisen
uupumuksen kautta, oli hänen pyrinnöilleen kaupungin yleisissä asioissa
myös ilmestynyt ulkonainen, ylipääsemätön este. Hän oli tälläkin
alalla jo vuosia sitten saavuttanut sen, mitä saavutettavissa oli. Nyt
tuli vain pysyttää asemansa ja kunniatoimensa, uusia ei ollut enää
vallattavissa. Nyt oli vain enää nykyhetki ja arkinen todellisuus,
mutta ei tulevaisuutta, ei mitään kunnianhimoisia suunnitelmia.
Tosin hän oli osannut levittää valtansa kaupungissa laajemmaksi kuin
mitä monikaan ehkä olisi osannut, eivätkä hänen vihamiehensä voineet
kieltää, että hän oli »pormestarin oikea käsi». Mutta pormestariksi
Thomas Buddenbrook ei voinut päästä, sillä hän oli kauppias eikä
oppinut, hän ei ollut suorittanut täydellistä kimnaasikurssia, ei ollut
lakimies eikä hänellä ollut yleensäkään yliopistosivistystä. Mutta hän,
joka jo nuoruudessaan oli käyttänyt vapaahetkensä historiallisen ja
kaunokirjallisen kirjallisuuden lueskeluun, joka tunsi olevansa koko
ympäristöään korkeammalla hengen, älyn ja sisäisen sekä ulkonaisen
sivistyksen puolesta, hän ei nyt voinut voittaa harmiaan sen
johdosta, että säännönmukaisten tietojen puute esti häntä nousemasta
paikalle, joka oli ensimmäinen tuossa pienessä valtakunnassa, missä
hän oli syntynyt. »Miten tyhmät me olimme», sanoi hän ystävälleen
ja ihailijalleen Stephan Kistenmakerille — tarkoittaen sanalla »me»
vain itseään — »kun upposimme niin varhain konttoriin emmekä ensin
lopettaneet kouluamme!» Ja Stephan Kistenmaker vastasi: »Sinä olet
oikeassa!... Mutta mitä varten oikeastaan?»
Senaattori työskenteli nykyään enimmäkseen yksin suuren mahonkisen
kirjoituspöydän ääressä yksityiskonttorissaan; ensiksikin siksi,
ettei siellä kukaan nähnyt, miten hän nojasi päänsä kättään vasten
jääden mietteisiinsä silmät ummessa, mutta vielä enemmän siksi,
että hänen oli täytynyt paeta pääkonttorinsa ikkunapaikalta sen
pöyristyttävän pikkumaisuuden tähden, jolla hänen vastapäätä istuva
liikekumppaninsa herra Friedrich Wilhelm Marcus aina uudelleen järjesti
kirjoituspöytänsä kapineita tai siveli viiksiään.
Vanhan herra Marcuksen harkitseva perusteellisuus oli muuttunut
ajanpitkään suoranaiseksi kiihkoksi ja päähänpistoksi. Mutta se,
mikä oli tehnyt sen viime aikoina Thomas Buddenbrookille kerrassaan
sietämättömän ärsyttäväksi, oli se seikka, että hän joskus ei voinut
olla huomaamatta itsessään jotakin samantapaista. Hänessäkin, joka
ennen oli inhonnut kaikkea pikkumaisuutta, oli kehittynyt eräs laji
turhantarkkuutta, joskin toisen luontoista ja laatuista.
Hänen sisällään oli tyhjää, eikä hän nähnyt mitään innostuttavaa
suunnitelmaa tai työtä, johon hän olisi voinut ryhtyä ilolla
ja tyydytyksellä. Mutta hänen toimintahalunsa, hänen aivojensa
kykenemättömyys lepoon, hänen aktiivisuutensa, joka aina oli ollut
pohjaltaan aivan muuta kuin hänen isiensä tasainen työhalu, ollut
jotakin teennäistä, hänen hermojensa luoma tarve, huumauskeino,
samanlainen kuin hänen pienet venäläiset savukkeensa, joita hän
poltteli työn ohessa... hänen toimintahalunsa ei ollut vähennyt.
Hän oli vähemmän kuin koskaan sen herra, se oli anastanut ylivallan
ja muuttunut piinaksi, pannen askartelemaan kaikenlaisten
vähäpätöisyyksien kimpussa. Tuhannet joutavanpäiväiset pikkuseikat,
jotka koskivat enimmäkseen hänen talonsa hoitoa ja hänen vaatetustaan,
joita hän koetti häätää luotaan ja joista hänen päänsä ei jaksanut
päästä selvyyteen siksi, että hän kulutti niihin liian paljon aikaa ja
ajatusta, kiusasivat häntä lakkaamatta.
Se, mitä kaupungilla sanottiin hänen »turhamaisuudekseen», oli
lisääntynyt tavalla, jota hän jo kauan oli itsekin hävennyt, hänen
pystymättä sittenkään luopumaan noista vähitellen omaksumistaan
tottumuksista. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän eräänä aamuna
oli ilmestynyt sekavassa, joskaan ei levottomassa unessa vietetyn
yön jälkeen yönuttuunsa puettuna alas pukeutumishuoneeseen, jossa
herra Wenzel, vanha parturi häntä odotti — kello oli yhdeksän,
tavallisesti nousi hän paljon aikaisemmin — tarvitsi hän runsaasti
puolitoista tuntia pukeutumiseensa ennenkuin tunsi olevansa valmis ja
kyllin tarmokas alkamaan päivän toimet, lähtien aluksi ensimmäiseen
kerrokseen teelle. Hänen ulkoasunsa oli niin huoliteltu ja hänen
pukeutumisjärjestyksensä niin ankarasti säännönmukainen — alkaen
kylpyhuoneessa otetusta kylmästä suihkusta siihen hetkeen, jolloin
viimeinen pölyhiukkanen oli poistettu takista ja viiksenpäät viimeisen
kerran olivat kulkeneet polttoraudan läpi — että tuo alituinen eri
yksityiskohtien muuttumaton kertautuminen oli saattaa hänet epätoivoon.
Mutta sittenkään hän ei olisi voinut lähteä kabinetista tietäen
jättäneensä jotakin tekemättä tai suorittaneensa yhdenkään seikan
hutiloiden, pelosta, että hän silloin kadottaisi tuon raikkauden,
rauhan ja puhtauden tunteen, joka kuitenkin jo ensimmäisen tunnin
jälkeen oli poissa ja vaati uudistusta.
Hän säästi kaikessa, missä suinkin saattoi säästää joutumatta juorujen
alaiseksi — paitsi puvuissaan, jotka hän valmistutti Hampurin
parhaimmalla räätälillä ja joiden hankkimisessa ja kunnossapidossa
hän ei säälinyt rahojaan. Ovi, joka näytti vievän toiseen huoneeseen,
johtikin tilavaan komeroon, joka oli muurattu pukeutumishuoneen
seinään; siinä riippui pitkissä riveissä, puisten kannattimien päällä
kävelytakkeja, smokingeja, pitkiätakkeja, hännystakkeja kaikkien
vuodenaikojen ja kaikkien seuraelämän tilaisuuksien varalle kun taas
housut olivat järjestetyt huolellisesti käännettyinä tuoleille.
Mutta piirongissa, jonka päällä oli valtava peili ja lukematon määrä
kampoja, harjoja ja hius- ja ihonhoitolaitteita, oli monipuolinen
alusvaatevarasto, jota alati muutettiin, pestiin, käytettiin ja
uudistettiin...
Tässä huoneessa hän ei viettänyt ainoastaan aamuisin pitkiä aikoja,
vaan myös jokaisen päivälliskutsun, jokaisen senaatin istunnon,
jokaisen julkisen kokouksen edellä, sanalla sanoen aina ennen kun
tuli liikkua ihmisten parissa, jopa ennen jokapäiväistä päivällistä
kotona, jossa paitsi häntä itseään olivat läsnä vain hänen rouvansa,
pikku Johann ja Ida Jungmann. Ja hänen astuessaan ulos kadulle tuotti
puhtaiden alusvaatteiden tuntu, hänen pukunsa moitteeton ja hienostunut
kuosikkuus, hänen huolellisesti pestyt kasvonsa, hajuvesin hoidetut
viikset ja suuveden kylmänpistelevä maku hänelle saman tyydytyksen ja
valmiuden tunteen kuin näyttelijälle, joka, täydennettyään naamionsa
yksityiskohtia myöten, astuu katselijoiden eteen... Todellakin! Thomas
Buddenbrookin elämä ei enää ollut muuta kuin näyttelijän elämää, mutta
sellaisen näyttelijän, jonka koko elämä pienimpiä, jokapäiväisimpiä
piirteitään myöten on lakkaamatonta luomistyötä, luomistyötä, joka,
muutamia harvoja lyhyitä yksinolon ja levon hetkiä lukuunottamatta,
vaatii ja kuluttaa kaikki voimat... Täydellinen vilpittömän, hehkuvan
innostuksen puute, joka esti hänen mieltään syttymästä, hänen
sisimpänsä köyhtyminen ja autioituminen — niin voimakas autiuden tunne,
että se melkein taukoamatta painosti häntä kuin epämääräinen kalvava
suru, johon kuitenkin liittyi sitkeä sisäinen tahto ja velvoituksen
tuntemus täyttää arvokkaasti oma edustava paikkansa, salata kaikin
keinoin sisäinen rappiotilansa ja säilyttää »muoto», — oli tehnyt hänen
elämänsä siksi, oli aiheuttanut teennäisesti, tieten, pakoitetusti sen,
että jokainen sana, jokainen liike, jokainen pieninkin ele ihmisten
parissa oli muuttunut rasittavaksi ja kuluttavaksi näyttelemiseksi.
Hänessä ilmeni tämän yhteydessä ominaisuuksia, outoja tarpeita,
jotka hän itse havaitsi ihmetyksen ja vastenmielisyyden tuntein.
Päinvastoin kuin ihmiset, jotka eivät tahdo näytellä mitään osaa,
vaan istuvat mieluummin huomaamatta ja syrjässä toisten katseilta
jossakin nurkassa huomioitaan tehden, nauttien siitä, että tuntevat
olevansa varjossa, ei hän pitänyt siitä, että tunsi päivänvalon
tulevan selästäpäin, että tunsi olevansa varjossa ja näki toiset
täydessä valossa. Hän tahtoi katsoa häikäisevää valoa kohden, nähdä
edessään pelkkänä tummana joukkona ihmiset, yleisönsä, johon hänen
tuli vaikuttaa rakastettavana seuramiehenä tai virkeänä kauppiaana ja
edustavana kauppahuoneen johtajana tai julkisena puhujana... vain tämä
soi hänelle sen varmuuden ja eristymisen tunteen, tuon sielullisen
luomisen sokean huumauksen, jolla hän niitti voittonsa. Niin, juuri tuo
huumauksentapainen toiminnan tila se oli, joka vähitellen oli muuttunut
hänelle siedettävimmäksi. Kun hän seisoi viinilasi kädessä pöydän
ääressä pitäen rakastettavien ilmeiden, miellyttävien kädenliikkeiden
ja onnistuneiden sanakäänteiden höystämää maljapuhetta, joka herätti
mieltymystä ja hyväksyvää hilpeyttä, saattoi hän kalpeudestaan
huolimatta näyttää entiseltä Thomas Buddenbrookilta; hänen oli paljon
vaikeampi keskittää itseensä läsnäolijoiden mielenkiinto hiljaa ja
toimettomana istuessaan. Silloin valtasi hänet väsymys ja kyllästymys,
hänen katseensa synkkeni, hän menetti vallan kasvonlihastensa yli ja
hänen ryhtinsä herpaantui. Silloin liikkui hänessä yksi ainoa toivomus:
saada vaipua tuon umpean epätoivon valtaan, livahtaa kotiin ja painaa
päänsä viileälle tyynylle.
* * * * *
Rouva Permaneder oli ollut yksin illallisella Fisehergruben varrella,
sillä hänen tyttärensä, joka myös oli saanut kutsun, oli käynyt
päivällä vankilassa katsomassa puolisoaan ja tunsi nyt itsensä
väsyneeksi ja pahoinvoivaksi, kuten tavallisesti noiden käyntien
jälkeen.
Antonie-rouva oli pöydässä puhunut Hugo Weinschenkistä, jonka
mielentila kuului olevan mitä lamaantunein, ja sitten oli pohdittu
kysymystä, milloin voitaisiin menestyksen toivossa kääntyä
senaatin puoleen armonanomuksella. Nuo kolme sukulaista olivat nyt
sijoittautuneet arkihuoneeseen suuren kaasulampun alla olevan pyöreän
keskipöydän ympärille. Gerda Buddenbrook istui kälvään vastapäätä, ja
molemmilla oli käsityö edessään. Senaattorin rouva oli taivuttanut
kauniit valkoiset kasvonsa silkkineuleen yli, ja hänen upea tukkansa
näytti hehkuvan tummasti lampun valossa. Rouva Permaneder, joka oli
asettanut silmälasit aivan vinoon nenälleen, niin että ne nyt eivät
ollenkaan täyttäneet tarkoitustaan, kiinnitti huolellisin sormin isoa,
heleänpunaista atlasnauharuusuketta pikkiriikkiseen keltaiseen vasuun.
Siitä tuli syntymäpäivälahja jollekin tuttavalle. Ja senaattori istui
syrjin pöytään leveässä patjatuolissa, jossa oli kalteva selkänoja,
lukien polvi toisen yli heitettynä sanomalehteä ja vetäen silloin
tällöin haiun venäläisestä savukkeestaan, jonka hän sitten puhalsi
viiksiensä läpi sinertävänä juovana...
Oli lämmin kesäinen sunnuntai-iltapäivä. Korkea ikkuna oli auki, ja
siitä virtasi sisään leuto, hiukan kostea ilma. Pöydästä saattoi nähdä
kadun vastapäisten harmaiden päätyjen yläpuolella hitaasti vaeltavat
pilvet ja niiden välissä tuikahtelevat tähdet. Iversenin pienessä
kukkakaupassa oli vielä valoa. Ylempää kadulta kuului hanurinsoittoa,
jossa vähän väliä oli vääriä sointuja; soittaja oli nähtävästi joku
ajuri Dankwartin rengeistä. Joskus kuului ulkoa melua; merimiesparvi
kulki ohi laulaen, tupakoiden, kaulakkain, tullen jostakin
epäilyttävästä satamakapakasta ja ollen nyt juhlimis-innossaan matkalla
vielä epäilyttävämpään. Heidän raa'at äänensä ja keinuvat askeleensa
kaikuivat sitten jostakin sivukadulta.
Senaattori laski sanomalehden kädestään pöydälle, työnsi silmälasit
liivintaskuunsa ja pyyhki kädellä otsaansa ja silmiään.
»Kyllä on mitätön lehti nämä 'Kaupungin Sanomat'»! lausui hän.
»Minä muistan aina sitä lukiessani mitä isoisä sanoi mauttomista ja
vetisistä ruuista: Se maistuit siltä kuin jos riiputtaisi kieltään ulos
ikkunasta... Kolmessa ikävässä minuutissa se on luettu. Siinä ei ole
kerrassaan mitään...»
»Niin, sen voit huoleti toistaa, Tom!» lausui rouva Permaneder antaen
työnsä vaipua ja katsoen silmälasien ohi veljeensä.... »Mitäpä siinä
olisi? Minä sanoin jo silloin, kun vielä olin nuori tyhmeliini, että
nämä 'Kaupungin Sanomat' ovat vaivainen tekele. Luenhan minäkin niitä,
tietysti, koska ei ole käsillä muuta... Mutta tukkukauppias konsuli sen
ja sen hopeahäät eivät minun mielestäni ole kovin mullistava seikka.
Pitäisi lukea muita lehtiä, esimerkiksi Königsberger Hartungsche
Zeitungia tai Rheinische Zeitungia. Silloin...»
Hän keskeytti puheensa. Hän oli ottanut käteensä lehden, oli vielä
kerran levittänyt sen auki ja antamat katseensa liukua halveksuen sen
sivujen yli. Mutta sitten hänen katseensa pysähtyi erääseen kohtaan,
pieneen viisiriviseen uutiseen... Hän jäi mykäksi, korjasi lasejaan
toisella kädellä, luki huulien hitaasti avautuessa uutisen loppuun ja
päästi sitten kaksi kauhunhuutoa, painaen molemmat kämmenensä poskiaan
vasten ja pitäen kyynärpäitään loitolla itsestään.
»Mahdotonta... Mahdotonta!... Eihän nyt ihmettä... Gerda, Tom... Miten
sinä saatoit sivuuttaa sen!... Sehän on kauheata... Armgard-parka! Se
oli siis hänen osansa...»
Gerda oli kohottanut päänsä työstään, ja Thomas katsoi säikähtyneenä
sisareensa. Ja ankaran järkytyksen vallassa, korostaen värisevällä
kurkkuäänellä jokaisen sanan, luki rouva Permaneder äänekkäästi tuon
Rostockista tulleen uutisen, jossa kerrottiin, että ritaritilan
omistaja Ralf von Maiboom oli viime yönä päättänyt päivänsä
revolverilla työhuoneessaan kartanossaan Pöppenradessa. »Taloudelliset
huolet lienevät aiheuttaneet tämän epätoivoisen teon. Herra von Maiboom
jätti jälkeensä vaimon ja kolme lasta.» Sitten hän oli vaiti ja päästi
lehden vaipumaan syliinsä, nojautui tuolin selkään ja katsoi ääneti,
ymmällä, valittavin silmin veljeensä ja kälyynsä.
Thomas Buddenbrook oli jo hänen lukiessaan kääntynyt poispäin ja
tuijotti nyt hänen ohitseen oviverhojen läpi pimeään salonkiin.
»Revolverilla?» kysyi hän pari minuuttia kestäneen täydellisen
hiljaisuuden jälkeen. — Ja sitten hän sanoi uuden äänettömyyden jälkeen
hiljaa, verkalleen ja pilkallisesti: »Niinhän sellaiset ritarisherrat!»
Sitten hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Nopeus, jolla hän kiersi
viiksiensä päitä sormiensa välissä oli omituisessa ristiriidassa
silmien samean, jäykän ja tuijottavan katseen kanssa.
Hän ei kuunnellut sisarensa valituspuheita ja tämän esittämiä arveluita
ystävänsä Armgardin vastaisen elämän suhteen eikä myöskään huomannut,
että Gerda päätään kääntämättä tutkivasti katsoi häneen lähekkäin
olevilla ruskeilla silmillään, joiden nurkissa oli sinertäviä varjoja.