Pikku Johannin täytyi sanoa jäähyväiset isoäitinsä maallisille
jäännöksille, eikä hän pannut vastaan, vaikka häntä peloitti.
Konsulittaren vaikean kuolinkamppailun päivänä oli senaattori,
näköjään vartavasten poikansa saapuvilla ollessa, lausunut pari kovaa,
syyttävää sanaa vaimolleen Christian-sedästä, joka oli hiipinyt pois
kuolinhuoneesta ja mennyt nukkumaan. »Se johtuu hermoista, Thomas», oli
Gerda vastannut. Mutta Thomas oli, luoden nopean katseen lapseen, jolta
se ei suinkaan jäänyt huomaamatta, vastannut melkein ankarasti, ettei
sitä sopinut puolustaa. Äitivainaja oli kärsinyt niin kauheasti, että
oli häpeä istua vieressä liian, tunnottomana ja paeta pientä tuskaa,
jonka tämän taistelun näkeminen tuotti. Siitä oli Hanno nyt päättänyt,
ettei hänellä ollut oikeus panna vastaan, kun hänelle sanottiin, että
hänen oli astuttava avonaisen arkun ääreen.
Samoin kuin jouluna tuntui tuo suuri huone vieraalta hänen astuessaan
sinne hautajaisten edellisenä päivänä isän ja äidin välissä
pylväiköstä. Ovea vastapäätä, suurten ruukkukasvien tummanviheriää
taustaa vasten, joita oli asetettu puolikaareen korkeiden hopeaisten
haarakynttiläjalkojen väliin, seisoi hohtavan valkoisena mustalla
jalustalla Thorwaldsenin siunaava Kristus, jonka paikka tavallisesti
oli eteisessä. Joka puolella häilyivät vedossa seinille kiinnitetyt
suruharsot peittäen taivaansinisen taustan ja hymyilevät jumalhahmot,
jotka olivat nähneet iloisia aterioita tässä huoneessa. Ja kokonaan
mustiin puettujen omaistensa ympäröimänä, leveä, musta surunauha
merimiespukunsa hihassa, runsaiden tuoksujen huumaamana, jotka lähtivät
kukkavihkoista ja seppeleistä ja joihin sekoittui jokin melkein
huomaamaton, vieras ja kuitenkin merkillisen tuttu haju, seisoi pikku
Johann paarien ääressä katsoen liikkumatonta olentoa, joka lepäsi
hänen edessään valkoisen atlassilkin keskellä ankaran ja juhlallisen
näköisenä...
Tämä oli isoäiti. Tuo oli isoäidin juhlamyssy valkoisine
silkkinauhoineen, ja sen alta näkyi isoäidin punaisenruskea tukka.
Mutta tuo terävä nenä, nuo sisäänpäin vajonneet huulet, tuo
esiinpistävä leuka, nuo keltaiset, läpikuultavat, ristissä olevat
kädet, jotka näyttivät jäykiltä ja kylmiltä, eivät olleet hänen. Tämä
oli vieras vahanukke, jonka asetteillepano ja juhliminen kammotti.
Ja hän katsoi maisemahuoneeseen odottaen, että oikea isoäiti astuisi
sieltä seuraavalla hetkellä... Mutta häntä ei kuulunut. Hän oli
kuollut. Kuolema oli ainiaaksi vaihtanut hänet tähän vahaolentoon, joka
piti silmäluomiaan ja huuliaan niin hirveän tiukasti suljettuina...
Hanno seisoi nojaten vasempaan jalkaansa, oikea polvi niin koukussa,
että jalka oli melkein varpaiden varassa, ja piteli toisella kädellään
kauluksensa merimiessolmusta toisen riippuessa hervottomana alas.
Hänen päänsä otsalle kiertyvine vaaleanruskeine kiharoineen oli
kääntynyt sivulle, ja rypistettyjen kulmakarvojen alta katsoivat hänen
kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä räpyttäen,
luotaantyöntävästi ja miettivän näköisinä kuolleen kasvoja. Hän
hengitti hitaasti ja pidättäen, sillä joka hengenvedolla saattoi hän
tuntea tuon hajun, tuon vieraan ja samalla merkillisen tutun hajun,
jota kukkien paljous ei voinut aina hälventää. Ja kun hän tunsi,
huomasi sen taas, vetäytyivät hänen kulmakarvansa syvempiin ryppyihin
ja hänen huulensa alkoivat väristä... Viimein hän huokasi; mutta tuo
huokaus oli niin nyyhkytyksen kaltainen, että rouva Permaneder kumartui
hänen puoleensa, suuteli häntä ja vei hänet pois.
Ja kun senaattori rouvineen, rouva Permaneder ja Erika Weinschenk
olivat ottaneet vastaan kaupunkilaisten monta tuntia kestävät
surunvalittelut, tapahtui Elisabeth Buddenbrookin, syntyisin Kröger,
ruumiinsiunaus. Vierasseutulaisia oli myös läsnä; Frankfurtin ja
Hampurin sukulaiset olivat saapuneet viimeiselle käynnille Mengstrassen
taloon. Ja surevien joukko täytti salin ja maisemahuoneen, pylväikön
ja eteisen pastori Pringsheimin pitäessä hautauspuhetta arkun
pääpuolessa palavien kynttilöiden keskellä, mahtavan suorana, leveän
röyhelökauluksen keskeltä kohoavat ajellut kasvot taivasta kohti
käännettyinä, niiden ilmeen vaihdellessa vuoroin synkän innoituksen ja
lempeän kirkastuksen välillä.
Hän ylisti milloin paisuvin, milloin vaimenevin äänin vainajan
ominaisuuksia, hänen ylevyyttään ja nöyryyttään, hänen iloisuuttaan
ja hurskauttaan, hänen hyväntekeväisyyttään ja lempeyttään. Hän puhui
»Jerusalemin illoista» ja »pyhäkoulusta» ja loihti manallemenneen koko
elämän vielä kerran esiin koko sanahelinänsä loistossa... ja koska sana
»loppu» tarvitsee määräsanan, puhui hän viimein tämän autuaallisesta
lopusta.
Rouva Permaneder tiesi, mitä hän tällä hetkellä oli velkaa itselleen
ja kaikille läsnäoleville. Hän oli asettunut arvokkaana ja
edustavana tyttärensä Erikan ja tyttärensätyttären Elisabethin kera
näkyvimmälle paikalle aivan pastorin viereen, seppeleillä koristetun
arkun pääpuoleen, Thomaksen, Gerdan, Christianin, Klothilden ja
pikku Johannin sekä vanhan konsuli Krögerin, joka istui tuolilla,
tyytyessä toisarvoisten sukulaisten kera seuraamaan toimituksen
kulkua vähemmän silmiinpistävältä paikalta. Suorana, olkapäät hieman
koholla, mustaraitainen nenäliina käsissään seisoi hän siinä, ja
hänen ilonsa ja ylpeytensä siitä, että hän sai näytellä pääosaa
tässä juhlatilaisuudessa, oli niin suuri, että se toisinaan hälvensi
kokonaan surun ja sai sen unohtumaan. Hänen silmänsä, jotka hän
enimmäkseen piti alaslaskettuina tietäessään olevansa koko kaupungin
tarkastavien katseiden alaisena, eivät malttaneet olla silloin tällöin
vilkaisematta hautajaisvieraisiin, joiden joukossa hän keksi myös
Julchen Möllendorpfin, syntyisin Hagenström, puolisoineen... Heidän oli
kaikkien täytynyt tulla, Möllendorpfien, Kistenmakerien, Langhalsien ja
Oeverdieckien! Ennenkuin Tony Buddenbrook lähti vanhempienkodistaan,
oli heidän vielä kerran täytynyt tulla joukolla paikalle lausumaan
hänelle, huolimatta Grünlichistä, huolimatta Permanederistä, huolimatta
Hugo Weinschenkistä, kunnioittava surunvalittelunsa...!
Ja pastori Pringsheim kaiveli hautauspuheineen kuoleman iskemää haavaa,
hän teki ihmeellisen selväksi kullekin, mitä tämä oli kadottanut
vainajan kera, ja osasi puristaa esiin kyyneleitä sellaisistakin
silmistä, joista niitä itsestään ei olisi vuotanut; ja liikutuksen
valtaan joutuneet olivat itse eniten kiitolliset hänelle siitä. Hänen
alkaessaan puhua »Jerusalemin illoista» rupesivat kaikki vainajan
ystävät nyyhkimään, lukuunottamatta madame Kethelseniä, — joka ei
kuullut mitään, vaan katseli eteensä tylsähköin silmin, kuten kuurojen
on tapana — ja Gerhardt-sisaruksia, Paul Gerhardtin jälkeläisiä,
jotka seisoivat käsikädessä kirkkain silmin eräässä huoneen nurkassa;
sillä he iloitsivat ystävänsä kuolemasta ja olivat kadehtimatta
tätä ainoastaan siitä syystä, että kateus oli vieras tunne heidän
sydämilleen.
Mitä mademoiselle Weichbrodtiin tulee, niisti hän herkeämättä nenäänsä
lyhyeen ja tarmokkaasti. Mutta Breitestrassen Buddenbrookin naiset
eivät itkeneet; se ei kuulunut heidän tapoihinsa. Heidän ilmeensä,
joka oli hiukan vähemmän terävä kuin tavallisesti, osoitti lempeää
tyydytystä kuoleman oikeamielisyyden johdosta...
Kun sitten oli kaikunut pastori Pringsheimin viimeinen aamen, tuli
neljä kantajaa kolmikolkkahattuineen, mustat kauhtanat kahahdellen,
hiljaa, mutta nopeasti sisään, ja he tarttuivat arkkuun. Nämä olivat
tunnettuja vuokrapalvelijoita, joiden kasvot jokainen tunsi, jotka
olivat läsnä parhaimmissa piireissä pidetyillä päivällisillä kantaen
raskaita vateja ja juoden Möllendorpfin tehtaan punaviiniä karahveista
käytävien nurkissa. Mutta he olivat välttämättömät myös kaikissa
parhaiden ja lähinnä parhaiden piirien hautajaistilaisuuksissa ja he
täyttivät tehtävänsä kiitettävän taitavasti. He tiesivät, että hetki,
jolloin arkku nostetaan ja viedään pois jäljellejääneiden omaisien
keskeltä, vaatii hienotunteisuutta ja taitoa. Parilla kolmella
reippaalla, voimakkaalla, äänettömällä otteella nostivat he arkun
paareilta hartioilleen, ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt tuntea käsillä
olevan hetken kaameutta, keinui kukkien peittämä arkku jo eteenpäin
tasaisessa pysähtymättömässä tahdissa ja katosi pylväikköön.
Naiset tungeksivat hellävaroen rouva Permanederin ja hänen tyttärensä
ympärillä pusertaakseen heidän käsiään, mutisten alasluoduin silmin
juuri ne sanat, jotka tällaisessa tilaisuudessa ovat asiaankuuluvat,
herrojen valmistautuessa lähtemään vaunuihin...
Ja sitten alkoi tuon mustan saaton hidas, hiljainen kulku harmaita,
märkiä katuja pitkin, Burgtor'in läpi, pitkin lehtensä ravistaneiden,
kylmässä sateessa värjöttävien puiden reunustamaa kujaa hautausmaalle,
jossa seurattiin arkkua jalkaisin, surumarssin säveleiden kaikuessa
alastoman pensaikon takaa, metsikön laitaan, jossa näkyi Buddenbrookien
perintöhauta suurine hiekkakivikoristeineen ja goottilaisine
nimilevyineen... Haudan kivinen päällyslaatta, johon oli kaiverrettu
suvun kilpi, oli mustan, kostean nurmen reunustaman haudan vieressä.
Siihen oli valmistettu tila uudelle tulokkaalle. Senaattorin
valvoessa toimitusta oli siellä tehty tilaa ja poistettu vanhojen
Buddenbrookien jätteitä. Ja nyt häilyi arkku musiikin keinuessa
kantohihnojen varassa haudan yläpuolella; hiljaa kolahtaen laskeutui
se pohjalle, ja pastori Pringsheim, joka oli vetänyt käsiinsä
kalvosimet, alkoi puhua uudestaan. Hänen koulutettu äänensä kaikui
kirkkaana, vuolaana ja hurskaana avonaisen haudan reunalta läsnäolevien
herrojen alaspainettujen tai alakuloisesti kallellaan olevien päiden
yli hiljaisessa syksyisessä ilmassa. Viimein hän kumartui haudan
yli, lausui kaikki vainajan nimet ja siunasi hänet ristinmerkillä.
Hänen vaietessaan ja kaikkien herrojen painaessa silinterinsä
mustahansikkaisella kädellään kasvojaan vasten, rukoillakseen hiljaa
mielessään, pilkisti aurinko esiin. Ei enää satanut. Kuului vain
silloin tällöin vesipisaran tipahdus pensaista ja lyhyt, heikko, kysyvä
linnun viserrys.
Tämän jälkeen hankkiutuivat kaikki vielä kerran puristamaan vainajan
poikien ja veljen kättä.
Thomas Buddenbrook, jonka paksu, tumma päällystakki oli täynnä
hienoja hopeaisia vesipisaroita, seisoi veljensä Christianin ja
enonsa Justuksen välissä tuon juhlallisen ohimarssimisen aikana.
Hän oli lihonut viime aikoina — se oli ainoa vanhenemisen piirre
hänen huolellisesti hoidetussa ulkonäössään. Hänen poskensa, joiden
yli pitkät, teräviksi kierretyt viikset ulottuivat, olivat alkaneet
pyöristyä; mutta ne olivat valkoiset, kalvakat, verettömät ja vailla
eloa. Hänen punehtuneet silmänsä katsoivat jokaista herraa, jonka kättä
hän hetkisen piti omassaan, raukean kohteliaasti silmiin.