Avonaisesta ovesta näkyi rouva Permaneder polvillaan kuolinhuoneen
lattialla. Hän oli yksin, rukoukseen vaipuneena, surupuvun laskokset
aaltoina ympärillään, ristissä olevat kädet vuoteen lähellä olevaa
tuolia vasten, mumisten hiljaa pää kumarassa. Hän kuuli selvästi, että
hänen veljensä ja kälynsä tulivat aamiaishuoneeseen, johon he jäivät
seisomaan keskelle lattiaa odottaen hartauden päättymistä, mutta ei
kiirehtinyt erityisesti, vaan yskäisi lopuksi kuivan yskähdyksensä,
keräsi liepeensä lattialta ja astui omaisiaan vastaan vähääkään
hämilleen joutumatta ja täysin arvokkaasti.
»Thomas», sanoi hän nyreästi, »mitä Severiniin tulee, näyttää minusta
siltä, että äiti vainajamme on ruokkinut povellaan kyykäärmettä.»
»Kuinka niin?»
»Minua harmittaa niin kauheasti. Saattaa aivan menettää malttinsa ja
hillintänsä... Onko tuolla naisella oikeus katkeroittaa näiden päivien
tuskaa niin arkipäiväisellä tavalla?»
»Mitä nyt sitten on tapahtunut?»
»Ensiksikin on hänen ahneutensa mieltäkuohuttava. Hän menee kaapin luo,
ottaa sieltä äidin silkkiset vaatteet, latoo ne käsivarrelleen ja aikoo
poistua. »Rieckchen, sanon minä, minne nuo viedään?! — 'Konsulitar on
luvannut ne minulle!' — 'Hyvä mamsseli Severin!' sanon minä ja moitin
hänen menettelytapansa ennenaikaisuutta. Mutta luuletteko siitä olevan
apua? Hän ei ota vain silkkipukuja, vaan myös kasan liinavaatteita,
ja menee. Enhän minä voi ruveta tappelemaan hänen kanssaan, vai
mitä?... Eikä hän yksin ole sellainen... kaikki toiset tytöt myös...
Kokonaiset pyykkikorilliset liina- ja pitovaatteita häviävät
talosta... Palveluskunta liikuttelee minun nähteni talon tavaroita,
sillä Severinillä on kaappien avaimet. 'Neiti Severin —', sanon minä,
'haluaisin avaimet!' Mitä hän vastaa? Hän sanoo minulle vasten silmiä,
ettei minulla ole mitään määräämistä, hän ei ole minun palveluksessani
eikä hän tule luovuttamaan avaimia ennenkuin lähtiessään!»
»Onko sinulla hopeakalujen avaimet? — Hyvä. Anna muun olla. Sellaista
ei voi välttää taloutta lopetettaessa, jota jo viime aikoina on
hallittu vähän ylimalkaisesti. Liinavaatevarasto on vanha ja kulunut...
mutta kyllähän me näemme, mitä on jälellä. Onko sinulla luettelot?
Pöydällä? Hyvä. Katsokaamme paikalla.»
He astuivat makuuhuoneeseen, jossa jäivät hetkeksi seisomaan
äänettöminä vuoteen ääreen, Antonie-rouvan siirrettyä valkoisen liinan
kuolleen kasvoilta. Konsulitar oli jo puettu silkkivaatteisiin,
joissa hänet tänään oli pantava arkkuun ja vietävä isoon saliin; oli
kulunut vuorokausi hänen viimeisestä hengenvedostaan. Hänen suunsa ja
poskensa olivat, tekohampaiden puuttuessa, vajonneet eukkomaisesti
sisään, ja leuka kohosi esiin terävänä ja kulmikkaana. Kaikki kolme
koettivat tuskan valtaamina, tarkastaessaan noita peruuttamattoman
tiukasti suljetuita luomia, etsiä noissa kasvoissa äitinsä piirteitä.
Mutta myssyn alta, jota vanha rouva oli käyttänyt sunnuntaisin,
näkyi punertava, sileäjakauksinen tekotukka, jota Breitestrassen
Buddenbrookin naiset olivat niin usein ivailleet... Kukkia oli
siroteltu peitteelle.
»Tänne on tuotu suurenmoisia seppeleitä», sanoi rouva Permaneder
hiljaa. »Kaikista perheistä... koko maailmalta! Olen antanut asettaa
ne kaikki eteiseen; teidän täytyy myöhemmin mennä katsomaan niitä,
Gerda ja Tom. Se on niin surullisen kaunista. Niissä on näin pitkiä
atlasnauhoja...»
»Miten pitkälle salissa on ehditty?» kysyi senaattori.
»Siellä ollaan pian valmiit, Tom. Aivan pian. Verhoilija Jacobs on
pannut parhaansa. Myöskin» — hän nyyhkäisi — »arkku on jo täällä.
Mutta riisukaa nyt päällysvaatteenne, rakkaat ihmiset», jatkoi hän
vetäen hellävaroen valkoisen liinan paikalleen. »Täällä on kylmä,
mutta aamiaishuoneessa on hiukan lämmitetty... Anna minun auttaa,
Gerda; tuollaista vaatekappaletta täytyy käsitellä varovasti... Saanko
antaa sinulle suudelman? Tiedät, että rakastan sinua, vaikka sinä olet
aina inhonnut minua... Älä pelkää, en minä saata epäkuntoon sinun
tukkalaitettasi hattua irroittaessani... Voi sinun ihania hiuksiasi!
Tällainen tukka oli äidilläkin nuorena. Eihän hän ole ollut koskaan
niin ihana kuin sinä, mutta on sentään ollut sellainenkin aika, jolloin
hän on ollut todella kaunis olento. Mutta entä nyt... Grobleben oli
oikeassa sanoessaan, että meidän kaikkien kerran täytyy muuttua
mullaksi —! Tuo yksinkertainen mies oli oikeassa... Tässä, Tom, ovat
sitten tärkeimmät luettelot.»
He olivat palanneet viereiseen huoneeseen ja istuutuivat nyt pyöreän
pöydän ympärille, senaattorin alkaessa tutkia papereita, joihin oli
merkitty lähimmille omaisille jaettavat tavarat... Rouva Permaneder ei
nostanut katsettaan veljensä kasvoista, vaan tarkasti niitä kiihkeällä
jännityksellä. Häntä painoi raskas, polttava kysymys, joka seuraavalla
hetkellä oli purkautuva esiin...
»Minun mielestäni», aloitti senaattori, »on meidän pysyttävä siinä
yleisessä periaatteessa, että lahjat on luovutettava takaisin ja että
siis... »
Hänen vaimonsa keskeytti hänet.
»Anteeksi, Thomas, minusta tuntuu... että Christianin... missä hän on?»
»Herranen aika, Christian, todellakin!» huudahti rouva Permaneder.
Mehän unohdamme hänet!»
»Aivan oikein», sanoi senaattori päästäen paperit kädestään »Eikö häntä
kutsuta?»
Rouva Permaneder meni nyt soittokellon luo. Mutta samalla hetkellä
aukaisi Christian itse oven ja astui sisään. Hän tuli huoneeseen
jokseenkin nopeasti, sulki oven hiukan äänekkäästi ja jäi seisomaan
kulmakarvat rypyssä, samalla kuin hänen pienet, pyöreät, syvällä
olevat silmänsä ketään katsomatta harhailivat ympäri huonetta ja hänen
tuuheiden, punertavien viiksiensä ympäröimä suunsa liikkui kiihkeästi.
... Hän näytti olevan uhmaavassa ja ärtyneessä mielentilassa.
»Kuulin teidän tulleen tänne», sanoi hän lyhyesti. »Kun näistä asioista
puhutaan, täytyy toki minullekin lähettää sana.»
»Aioimme juuri tehdä sen», vastasi senaattori välinpitämättömästi. »Ole
hyvä ja istuudu.»
Mutta samalla pysähtyi hänen katseensa Christianin valkoisiin
paidanrinnusnappeihin. Hän itse oli täydellisessä surupuvussa,
ja hänen paidankauluksessaan, joka loisti häikäisevän valkoisena
mustan verkatakin reunaa vastaan ja jonka yläpäässä oli leveä musta
kaulaliina, oli hänen tavallisesti käyttämiensä kultanappien sijasta
mustat napit. Christian huomasi tuon katseen, sillä vetäessään
esiin tuolin ja käydessään istumaan sipaisi hän rintamustaan ja
sanoi: »Tiedän, että minulla on valkoiset napit. En ole vielä tullut
ostaneeksi mustia, tai oikeammin, olen jättänyt sen tekemättä. Minun
on usein viime vuosien kuluessa täytynyt lainata viisi killinkiä
hammaspulveriin ja mennä nukkumaan tulitikun valossa... en tiedä,
lienenkö itse ehdottomasti syypää siihen. Eivätkähän mustat napit ole
pääasia maailmassa. En rakasta äärimmäisyyksiä. En ole milloinkaan
ollut niiden ihailija.»
Gerda tarkasti häntä hänen puhuessaan ja nauroi hiljaa. Senaattori
sanoi: »Tuota viimeistä väitettäsi sinä et voi puolustaa, hyvä ystävä.»
»Enkö? Ehkä sinä siis tiedät sen asian paremmin, Thomas. Olen nähnyt
siksi paljon maailmaa ja elänyt niin monenlaisten ihmisten parissa,
etten... Minä olen muuten täysi mies», sanoi hän äkkiä ääneen, »olen
neljänkymmenenkolmen vuoden vanha, olen oma herrani eikä minun tarvitse
sallia kenenkään sekaantua asioihini.»
»Minusta tuntuu kuin sinä hautoisit jotakin mielessäsi, hyvä
ystävä», sanoi senaattori ihmetellen. »Mitä nappeihin tulee, en minä
tietääkseni ole sanonut niistä yhtään sanaa. Voit valita surupukusi
aivan oman makusi mukaan; mutta älä luule, että sinun halpahintainen
ennakkoluulottomuutesi voi tehdä minuun mitään vaikutusta...»
»En minä ole sitä tahtonutkaan...»
»Tom... Christian...», moitti rouva Permaneder. »Emmehän me viitsi
ruveta riitelemään... tänään... ja tässä huoneessa, jonka vieressä...
Jatka lukua, Thomas. Lahjat on siis luovutettava takaisin? Sehän on
aivan luonnollista.»
Ja Thomas jatkoi lukuaan. Hän alkoi suuremmista kappaleista ja pani
merkin niiden kohdalle, jotka hän tuli tarvitsemaan omassa talossaan,
kuten ruokasalin kynttiläjalat ja suuren, leikkauksilla koristetun
arkun, joka oli eteisessä. Rouva Permaneder otti erinomaisella innolla
osaa asiaan ja lausui aina verrattoman näppärästi, kun tuleva omistaja
hiukankaan epäili jonkun kappaleen tarpeellisuutta: »Minä voin ottaa
sen...» Ja hänen ilmeensä osoitti suunnatonta uhrautuvaisuutta. Hän
sai itselleen, tyttärelleen ja tyttärensälapselle suurimman osan
huonekalustoa.
Christian oli saanut muutamia huonekaluja, erään empire-tyylisen
pöytäkellon ja harmonion, ja näytti olevan tyytyväinen. Mutta kun
siirryttiin hopeoiden ja liinavaatteiden sekä ruokakalustojen jakoon,
alkoi hän osoittaa kaikkien ihmeeksi melkein ahneudelta näyttävää
harrastusta.
»Entä minä? Entä minä?» kysyi hän... »Pyydän, ettette unohtaisi
kokonaan minua...»
»Kuka sinut sitten unohtaa? Johan minä olen... Katso tänne, johan
minä olen merkinnyt sinulle kokonaisen teekaluston hopeaisine
tarjottimineen. Juhlapöytäkalustoa tarvitsemme kaiketi vain me, ja...»
»Minä voin ottaa jokapäiväisen ruokakaluston, jossa on sipulimalli»,
sanoi rouva Permaneder.
»Entä minä!» huudahti Christian kuohuksissaan; hänen poskensa näyttivät
vielä laihemmilta ja koko hänen kasvonsa olivat merkillisen näköiset...
»Minä pyytäisin myös saada osan ruokakalustoa! Montako lusikkaa ja
haarukkaa minä sitten saan? Huomaan, ettei minun osalleni lankea juuri
mitään!...»
»Mutta, hyvä ystävä, mitä sinä teet sellaisilla tavaroilla? Ethän sinä
voi käyttää niitä mihinkään! En ymmärrä... On kai parempi, että nämä
tavarat jäävät sukuun...»
»Vaikkapa äidin muistoksi», sanoi Christian uhmaavasti.
»Hyvä ystävä», vastasi senaattori jotakuinkin kärsimättömästi... »minua
ei haluta laskea leikkiä... mutta sinun sanoistasi päättäen näyttää
siltä kuin tahtoisit asettaa liemimaljan äidin muistoksi piironkiasi
koristamaan! Toivon, ettet sinä luule meidän tahtovan jättää sinua
vähemmälle osalle. Jos sinä jäät vähemmille tavaroille, korvataan se
sinulle toisessa muodossa. Samoin on laita liinavaatteisiin nähden...»
»Minä en tahdo rahaa, minä tahdon liinavaatteita ja ruoka-astioita.»
»Mutta minkä ihmeen tähden?»
Nyt antoi Christian sellaisen vastauksen, joka sai Gerda Buddenbrookin
kääntymään äkkiä häneen päin ja katsomaan häntä arvoituksellinen katse
silmissään, senaattorin ottamaan silmälasit nenältään ja tuijottamaan
häntä jäykästi kasvoihin ja rouva Permanederin ristimään kätensä. Hän
sanoi näet: »Minä aion mennä piakkoin naimisiin.»
Hän sanoi tämän hiljaa ja nopeasti, heilauttaen kättään aivan kuin
olisi viskannut veljelleen jotakin pöydän yli. Sitten hän nojautui
taapäin ja katseli jurosti ympäri huonetta, samalla loukkaantuneen ja
hajamielisen näköisenä. Syntyi pitkähkö äänettömyys. Viimein sanoi
senaattori: »Tunnustan, Christian, että sinun aikeesi on hiukan
myöhäinen... olettaen tietenkin, että se on rehellisesti tarkoitettu
ja mahdollinen toteuttaa, eikä sellainen kuin se, jonka sinä jo kerran
aikaisemmin esitit äidillemme...»
»Aikeeni on sama kuin silloin», sanoi Christian yhä luomatta katsettaan
kehenkään ja yhä samanlainen ilme kasvoillaan.
»Se lienee toki mahdotonta. Olisitko siis odottanut äidin kuolemaa
voidaksesi...»
»Olen tehnyt sen, aivan niin. Sinä näyt olettavan, että koko maailman
hienotunteisuus ja huomaavaisuus on ainoastaan sinun vallassasi...»
»En tiedä mikä oikeuttaa sinut käyttämään tällaista puhetapaa. Mutta
minun täytyy ihmetellä sinun hienotunteisuutesi laajuutta. Äidin
kuoleman jälkeisenä päivänä tahdot ilmaista tottelemattoman tahtosi...»
»Koska se tuli puheeksi. Ja pääasia on, ettei äidin enää tarvitse
kiihtyä siitä. Ja silloin on yhdentekevä, tapahtuuko se tänään vai
vuoden perästä... Hyvä Jumala, Thomas, eihän äiti ollut ehdottomasti
oikeassa, vaan ainoastaan omalta kannaltaan katsoen, jota kohtaan minä
olen osoittanut huomaavaisuutta hänen elossa ollessaan. Hän oli toiseen
aikaan kuuluva vanha rouva, jolla oli toisenlainen katsantokanta...»
»Siispä ilmoitan, että minun katsantokantani tässä asiassa on
täsmälleen sama.»
»En voi ottaa sitä huomioon.»
»Sinun täytyy ottaa se huomioon, ystäväni.»
Christian katsoi häneen.
»En —!» huudahti hän. »Minä en voi! Sanon sinulle, etten voi! Täytyyhän
minun tietää mitä teen. Olen täysi mies!...»
»Tuo sinun 'täysi miehesi' on hyvin ylimalkaista. Et tiedä ollenkaan
mitä teet...»
»Tiedänpähän!... Ensiksikin teen kuten kunnian mies... Sinä et ota
ollenkaan huomioon asian laatua, Thomas! Tässä istuvat Tony ja Gerda...
emme voi puhua siitä yksityiskohtaisesti, mutta olen sanonut sinulle jo
sen, että minulla on velvollisuuksia! Viimeinen lapsi, pikku Gisela...»
»Minä en tunne ketään pikku Giselaa enkä tahdo tietää sellaisesta! Olen
varma siitä, että sinua on petetty. Missään tapauksessa sinulla ei ole
senkaltaista henkilöä kohtaan, jota tarkoitat, muita velvollisuuksia
kuin ne, jotka ovat määrätyt laissa ja jotka sinun kai täytyy täyttää
edelleen, kuten tähänkin asti...»
»Henkilöä, Thomas? Henkilöä? Sinä erehdyt hänen suhteensa, Thomas.
Aline...»
»Vaikene!» huusi senaattori Buddenbrook jyrisevällä äänellä. Veljekset
tuijottivat toisiinsa pöydän yli, Thomas kalpeana ja vihasta vavisten,
Christian pyörittäen pieniä, pyöreitä, syvällä olevia silmiään, joiden
luomet äkkiä olivat tulleet punaisiksi ja jotka olivat revähtäneet
selkoselälleen samalla kuin hänen suunsakin oli auennut mielen
kiihtymyksestä, niin että hänen laihat poskensa näyttivät paljaalta
luulta ja nahalta. Vähän alapuolella silmien oli pari punaista
täplää... Gerda katsoi jokseenkin pilkallisesti toisesta toiseen ja
Tony väänteli käsiään ja sanoi rukoilevasti: »Hyvä Jumala, Tom... ja
Christian... Äiti makaa viereisessä huoneessa!»
»Sinä olet niin häpeämätön», jatkoi senaattori, »että voit... ettei
sinua arveluta lausua tässä paikassa ja näissä olosuhteissa tuota
nimeä! Sinun tahdittomuutesi on luonnoton, se on sairaloisuutta...»
»En ymmärrä, miksi minä en saisi mainita Alinen nimeä!» Christian oli
kauhean kiihtynyt, ja Gerda katsoi häntä kasvavalla mielenkiinnolla.
»Minä mainitsen sen uudestaan, kuten kuulet, Thomas, ja aion naida
hänet, — sillä minä kaipaan kotia, rauhaa ja lepoa, — ja minä kiellän,
kuuletko, kiellän sinua puuttumasta tähän asiaan! Olen vapaa, olen oma
herrani...»
»Narri sinä olet! Testamentin avaamispäivä on osoittava sinulle, missä
määrin sinä olet oma herrasi! On pidetty huolta siitä, ymmärrätkö,
ettet sinä saa haaskata äidin perintöä, kuten jo edeltäpäin olet
haaskannut kolmekymmentätuhatta markkaa. Minä olen hoitava sinun
omaisuutesi jäännöstä, etkä sinä ole enää milloinkaan saava käsiisi
muuta kuin kuukausirahasi, vannon sen sinulle...»
»Kaipa sinä itse tiedät parhaiten kuka on saanut äidin suostumaan
sellaisiin toimenpiteisiin. Mutta ihmettelen sentään, ettei äiti
ole uskonut sitä tointa sellaisen henkilön käsiin, joka on minulle
läheisempi ja joka on kiintynyt minuun veljellisemmillä tunteilla...»
Christian oli nyt aivan poissa suunniltaan, hän alkoi sanoa sanoja,
jollaisia ei vielä koskaan oltu kuultu hänen suustaan. Hän oli
kumartunut pöydän yli, naputti taukoamatta koukistetulla etusormensa
kärjellä pöytää ja tuijotti viikset pörhössä ja silmät punaisina
veljeensä, joka seisoi suorana ja kalpeana ja katsoi häneen puoleksi
alasluotujen luomien alta.
»Sinun sydämesi on niin täynnä kylmyyttä ja pahansuopuutta ja
halveksuntaa minua kohtaan», jatkoi Christian äänellä, joka oli samalla
ontto ja kähisevä... »Niin kauan kuin muistan, olet sinä antanut
virrata itsestäsi kylmyyttä minua kohtaan, niin että minua aina on
palellut sinun läheisyydessäsi... niin, tämä saattaa olla hiukan
merkillinen vertaus, mutta siltä minusta on tuntunut... Sinä loitonnat
minut luotasi... Loitonnat minut luotasi pelkällä katseellasi, etkä
sinä edes katso minuun juuri koskaan. Mikä suo sinulle oikeuden siihen?
Olethan sinäkin ihminen, jolla on heikkoutensa! Sinä olet aina ollut
vanhemmillemme parempi poika, mutta jos todellakin olet heitä niin
paljon lähempänä kuin minä, pitäisi sinulla olla myös hitunen heidän
kristillistä maailmankatsomustaan; ja vaikka et tuntisi vähääkään
veljellistä rakkautta, luulisi sinulta voivan odottaa sentään hiukan
kristillistä rakkautta. Mutta sinä olet niin rakkaudeton, ettet
edes käy katsomassa minua... et käynyt kertaakaan katsomassa minua
sairashuoneella, kun makasin Hampurissa nivelreumatismissa...»
»Minulla on ollut vakavampaa ajateltavaa kuin sinun sairautesi. Oma
terveyteni on muuten...»
»Ei, Thomas, sinun terveytesi on verraton! Sinä et olisi se mies joka
olet, ellei se verrattuna minun terveyteeni olisi erinomainen...»
»Minä olen kenties sairaampi kuin sinä.»
»Ettäkö sinä olisit... Ei, tuo on toki liikaa! Tony! Gerda! Hän sanoo
olevansa sairaampi kuin minä! Mitä se merkitsee? Oletko sinä maannut
Hampurissa nivelreumatismissa kuoleman kynsissä?! Onko sinun täytynyt
tuntea ruumiissasi jokaisen pienimmänkin epäsäännöllisyyden jälkeen
vaivaa vasemmassa kyljessäsi?! Ovatko kaikki sinun vasemmanpuoliset
hermosi liian lyhyet?! Erikoistuntijat ovat vakuuttaneet minulle, että
näin on asian laita minuun nähden! Tapahtuuko sinulle sellaista, että
kun tulet hämärissä huoneeseesi, näet sohvalla istumassa miehen, joka
nyökkää sinulle ja jota ei ole ollenkaan olemassa?!...»
»Christian!» sanoi rouva Permaneder kauhuissaan. »Mitä sinä kerrot?...
Hyvänen aika, mistä te nyt oikeastaan riitelette? On aivan kuin
teistä olisi kunnia olla toista sairaampi! Jos siitä on kysymys,
voisimme Gerda ja minäkin sanoa sanamme!... Ja äiti makaa viereisessä
huoneessa...!»
»Etkä sinä onneton ymmärrä», huusi Thomas Buddenbrook kiihkeästi, »että
kaikki nuo inhoittavuudet ovat sinun paheellisuutesi seurauksia ja
sikiöitä, sinun laiskottelusi ja itsetutkistelusi ilmausmuotoja?! Tee
työtä! Herkeä hellimästä sairaloisuuksiasi ja puhumasta niistä!... Jos
tulet hulluksi — ja sanon tieten tahtoen, ettei se ole mahdotonta — en
minä ole vuodattava yhtään kyyneltä, sillä se on oleva sinun oma syysi,
aivan oma syysi...»
»Et sinä ole vuodattava yhtään kyyneltä, vaikka minä kuolisinkin.»
»Ethän sinä kuole», sanoi senaattori halveksuvasti.
»Ettenkö minä kuole? Hyvä, minä en siis kuole! Saammepa nähdä kumpi
meistä kahdesta ensiksi kuolee!... Tee työtä! Mutta ellen minä voi?
Ellen minä voi tehdä työtä kauan aikaa kerrallaan, hyvä Jumala
sentään?! En voi tehdä kauan aikaa samaa työtä, tulen sairaaksi
siitä! Jos sinä olet voinut ja voit, niin iloitse, mutta älä mene
tuomitsemaan toisia, sillä se ei ole sinun ansiosi... Jumala suo
toiselle voimaa, toiselle ei... Mutta sinä olet semmoinen, Thomas»,
jatkoi hän kumartuen yhä kurjemman näköisenä pöydän yli ja koputtaen
yhä kiivaammin pöytään... »Sinä olet omahyväinen... odotahan, en minä
aikonut sanoa näin, ei minun pitänyt sanoa tätä sinua vastaan... Mutta
en tiedä mistä alkaisin ja jos sanon jotakin, on se vain tuhannes
osa kaikesta... vain miljoonasosa siitä, mitä minun sydämelleni on
kerääntynyt sinua vastaan! Olet vallannut itsellesi paikan elämässä,
arvossapidetyn paikan, ja siitä sinä nyt työnnät luotasi kylmästi ja
tietoisesti kaiken, mikä hetkeksikään saattaisi sinut hairahtumaan
ja rikkoisi tasapainoasi, joka on sinulle tärkeintä. Mutta se ei ole
tärkeintä, Thomas, se ei ole, kautta Jumalan, pääasia maailmassa. Sinä
olet itsekäs, sitä sinä olet! Voin rakastaa sinua silloinkin, kun
sinä haukut ja pidät melua ja löylytät minua. Mutta pahin on sinun
vaikenemisesi, pahinta on, kun sinä minun sanottuani jotakin äkkiä
vaikenet ja vetäydyt kuoreesi ja työnnät luotasi kaiken edesvastuun,
ylhäisenä ja koskemattomana, jättäen toisen häpeineen oman onnensa
nojaan... Sinulla ei ole yhtään sääliä, rakkautta, nöyryyttä...
Oh!» huusi hän äkkiä heilutellen käsiään päänsä päällä ja syösten
ne sitten eteenpäin kuin työntäen koko maailman luotaan... »Miten
minua kyllästyttää tuo kaikki, tuo hienotunteisuus ja tahdikkuus ja
tasapaino ja arvokkuus ja ryhti... Miten minä olen saanut tarpeekseni
siitä!...» Ja tuo viimeinen huudahdus oli niin aito, se tuli niin
suoraan sydämestä ja puhkesi esiin niin suurella inholla ja ponnella,
että siinä todella oli jotakin musertavaa ja että Thomas lysähti vähän
matalammaksi suorasta asennostaan ja jäi hetkeksi katsomaan sanattomana
ja väsyneen näköisenä alas.
»Minusta on tullut se, mikä minusta on tullut», sanoi hän viimein, ja
hänen äänessään oli liikutuksen väre, »siksi, etten tahtonut tulla
sellaiseksi kuin sinä. Jos olen karttanut sinua sisällisesti, olen
tehnyt sen siksi, että minun täytyi suojella itseäni sinua vastaan,
siksi että sinun olemuksesi ja elämäsi on vaarallinen minulle... sanon
totuuden.»
Hän oli hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten lujemmalla äänellä: »Olemme
muuten eksyneet kauas varsinaisesta asiastamme. Sinä olet pitänyt
minulle puheen luonteeni laadusta... hiukan sekavan puheen, jossa
kuitenkin on nimeksi tottakin. Mutta nyt ei ole kysymys minusta, vaan
sinusta. Olet ajatellut naimisiinmenoa, ja minä tahtoisin nyt saada
sinut perinpohjin vakuutetuksi siitä, että sen toteuttaminen sinun
aikomassasi muodossa on mahdoton. Ensiksikään eivät korot, jotka minä
olen suorittava sinulle, tule olemaan erittäin ilahduttavat...»
»Alinella on hiukan säästöjä.»
Senaattori nieli, ja hän hillitsi itsensä.
»Hm... säästöjä. Aiot siis liittää äidin perinnön tuon naisen
säästöihin...»
»Aion. Kaipaan kotia ja ihmistä, joka säälii minua vähän, kun
olen sairas. Me sovimme yhteen muutenkin. Olemme kumpikin hiukan
murjotuita...»
»Aiot siis myös ottaa ottolapseksesi aikaisemmat lapset, kenties antaa
heille... nimesi?»
»Aion.»
»Niin että siis perintösi kuolemasi jälkeen on joutuva noille
ihmisille? — Senaattorin lausuessa nämä sanat laski rouva Permaneder
kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi pyytävästi: »Thomas... äiti
makaa viereisessä huoneessa!...»
»Niin», vastasi Christian» »kai se kuuluu asiaan.»
»Sinä et ole tekevä tuota kaikkea!» huusi senaattori hypähtäen pystyyn.
Myöskin Christian nousi, astui tuolinsa taa, tarttui siihen toisella
kädellään, painoi leuan rintaansa vasten ja katsoi veljeensä arasti ja
järkytettynä.
»Sinä et ole tekevä sitä...»toisti Thomas Buddenbrook melkein
älyttömänä vihasta, kalpeana, vavisten, koko ruumis nytkähdellen.
Niin kauan kuin minä olen maan päällä, ei se ole tapahtuva... vannon
sen!... Varo itseäsi...! On mennyt liiaksi rahaa onnettomuuksiin,
hullutuksiin ja alhaisuuksiin; minä en voi sallia, että neljäs osa
äidin perinnöstä lankeaisi tuon naishenkilön ja hänen äpäröittensä
hyväksi!... Varsinkin kun toinen neljännes jo hupeni Tiburtiuksen
käsiin!... Sinä olet tuottanut suvulle liiaksi häpeää, onneton; ei ole
enää tarpeellista tuoda meidän sukuumme huonoa naista ja antaa meidän
nimeämme hänen lapsilleen. Kiellän sen, kuuletko? Kiellän sen!» huusi
hän äänellä, joka sai huoneen kaikumaan ja karkoitti rouva Permanederin
itkien sohvan nurkkaan. »Äläkä yritäkään nousta tätä kieltoa vastaan,
varoitan sinua! Olen jo tähän asti halveksinut sinua, ummistanut
silmäni... mutta jos aiot vaatia minut taisteluun, olet saava nähdä,
kumpi meistä vie voiton! Varo itseäsi, sanon minä! En tunne enää
sääliä! Olen julistava sinut syyntakeettomaksi, antava sulkea sinut
hullujenhuoneeseen, tuhoava sinut! Tuhoava! Ymmärrätkö?!...»
»Ja minä sanon sinulle...»alkoi Christian... Ja nyt hukkui kaikki
sanakiistaan, katkonaiseen, arvottomaan, surkuteltavaan sanakiistaan,
jossa ei ollut muuta varsinaista aihetta kuin saada loukata toisiaan
veriin asti. Christian moitti taas veljensä luonnetta ja kaivoi esiin
varhaisimpien vuosien muistoja, kiusallisia yksityispiirteitä, joiden
tuli osoittaa Thomaksen itsekkyyttä ja joita Christian ei ollut voinut
unohtaa, vaan joita hän oli hautonut mielensä pohjalla valaen niihin
katkeruutta. Ja senaattori vastasi hänelle kertaamalla liioitellun
halveksuvasti ja uhkaavasti äskeisiä sanojaan. Gerda oli nojannut
päänsä kättään vasten ja tarkasti molempia verhottu, määrittelemätön
ilme silmissään. Rouva Permaneder hoki alituiseen: »Ja äiti makaa
viereisessä huoneessa... Äiti makaa viereisessä huoneessa...»
Christian, joka jo viimeisten sanojen aikana oli liikuskellut
edestakaisin, peräytyi viimein taistelu-paikalta.
»Hyvä on! Saammepa nähdä!» huusi hän puhkuen ja lähti ovea kohti silmät
punaisina, takki avoinna, nenäliina kädessään, sekä paukahutti sen
kiinni perästään.
Tätä seuranneen äkillisen hiljaisuuden aikana seisoi senaattori vielä
kotvasen paikallaan katsellen oveen, josta hänen veljensä oli kadonnut.
Sitten hän istuutui ääneti, otti taas paperit käteensä ja suoritti
sen, mikä vielä oli suorittamatta, minkä jälkeen hän nojautui taapäin,
soljutti viiksiensä päitä sormiensa lomitse ja vaipui ajatuksiinsa.
Rouva Permanederin sydän tykytti pelosta. Kysymys, tuo suuri kysymys
ei enää ollut lykättävissä, sen täytyi päästä esille, saada vastaus...
mutta oliko Thomas nyt siinä mielentilassa, että hän oli taipuvainen
lempeyteen ja tunteellisuuteen?
»Entä... Tom —,» alkoi hän epäröiden katsoen ensin helmaansa ja
koettaen sitten arasti tutkia veljensä ilmettä... »Huonekalut... Sinä
olet tietysti jo miettinyt kaiken valmiiksi... Tavarat, jotka kuuluvat
meille, tarkoitan Erikalle ja pikkuiselle ja minulle... jäävät kai
tänne... meidän kanssamme... tarkoitan... miten olet ajatellut talon
suhteen?» kysyi hän väännellen salaa käsiään.
Senaattori ei vastannut heti, vaan kierteli yhä viiksiään ja antoi
ajatustensa kulkea synkkää latuaan. Sitten hän huokasi ja suoristausi.
»Talon suhteen?» sanoi hän... »Se kuuluu tietysti meille kaikille,
sinulle, Christianille ja minulle... sekä, naurettavaa kyllä, myös
pastori Tiburtiukselle, sillä tämä osuus kuuluu Klaran perintöön. Minä
en voi päättää siitä yksin, vaan tarvitsen teidän suostumuksenne.
Se on tietysti myytävä niin pian kuin suinkin», sanoi hän olkaansa
kohauttaen. Samalla hänen kasvoillaan kuitenkin näkyi sellainen häive
kuin olisi hän pelästynyt omia sanojaan.
Rouva Permanederin pää painui syvälle, hänen kätensä eivät enää
pusertaneet toisiaan, vaan höltisivät liikkumattomiksi.
»Meidän suostumuksemme!» toisti hän hetken aikaa vaiettuaan
surullisesti, melkeinpä katkerasti. Hyvänen aika, tiedäthän
sinä tekeväsi oikeuden mukaan, emmekä me voi olla antamatta
suostumustamme... Mutta jos saamme sentään sanoa sanan... pyytää»,
jatkoi hän melkein soinnuttomasti ylähuulen alkaessa väristä... »Talo!
Äidin talo! Kotimme! Jossa me olemme olleet niin onnelliset! Täytyykö
meidän se myydä...?»
Senaattori kohautti jälleen olkaansa.
»Usko minua, lapsi, että kaikki, mitä sinä nyt esität, liikuttaa minua
yhtä paljon kuin sinua... Mutta ne eivät ole mitään vastaperusteita,
vaan tunteita. Se, mitä on tehtävä, on selvä. Meillä on tämä suuri
kiinteistö... mitä me teemme sillä? Jo vuosia, jo isän kuolemasta
saakka on takarakennus ollut rappiotilassa. Biljardisali on kissojen
valtakuntana, ja jos astuu liian lähelle, on vaarassa suistua lattian
alle.... Ellei minulla olisi Fischergruben-taloani, niin — Mutta se on
olemassa ja minne minä sen panisin? Onko minun ennemmin myytävä se?
Päätä itse... ja kenelle? Menettäisin melkein puolet siitä rahasta,
jonka olen pannut siihen. Voi, Tony, meillä on kylliksi kiinteistöjä,
meillä on liiaksi niitä! Varastohuoneet ja kaksi suurta taloa.
Kiinteistöjen arvo ei ole liikepääoman tasalla! Ei, ei, myydä meidän
täytyy!...»
Mutta rouva Permaneder ei kuullut tätä. Kokoon kyyhähtäneenä ja
itseensä sulkeutuneena istui hän siinä tuijottaen kyyneleisin silmin
avaruuteen.
»Meidän talomme!» mutisi hän... Muistan vielä sen
vihkimistilaisuuden... Emme silloin olleet tätä korkeampia. Koko suku
oli koolla. Ja setä Hoffstede lausui runon... Se on salkussa... Osaan
sen ulkoa. Venukselt' on... Maisemahuone! Ruokasali! Vieraiden ihmisten
käsiin...!»
»Niin, Tony, samoin kai ajattelivat ne, joiden täytyi poistua talosta
isoisän ostaessa sen. He olivat menettäneet omaisuutensa ja heidän
täytyi lähteä, ja ovat nyt kuolleet ja kuopatut. Kaikella on aikansa.
Meidän tulee iloita ja kiittää Jumalaa, ettemme me vielä ole siinä
asemassa kuin Ratenkampfit silloin, ja että saamme lähteä täältä
suotuisissa oloissa...»
Nyyhkytys, syvä, tuskallinen nyyhkytys keskeytti hänet. Rouva
Permanederin suru oli niin suuri, ettei hän edes ajatellut kuivata
kyyneleitään, jotka vierivät hänen poskilleen. Hän istui etukumarassa,
kokoon lyyhistyneenä, ja kuuma pisara putosi hänen helmassa lepääville
käsilleen hänen huomaamattaan.
»Tom», sanoi hän koettaen tehdä itkuun hukkumaisillaan olevan äänensä
lujaksi. »Et tiedä miltä minusta tuntuu tällä hetkellä, et tiedä.
Sisarellesi ei ole käynyt hyvin elämässä. Olen saanut kestää kaikki
mahdolliset onnettomuudet... en tiedä millä olen ansainnut sen. Mutta
olen kestänyt kaiken nurkumatta, Grünlichin, Permanederin, Weinschenkin
asiat. Sillä vaikka Jumala antoi yhä uudelleen minun elämäni sortua,
en menettänyt sittenkään kaikkea toivoa. Tiesin paikan, turvallisen
sataman, niin sanoakseni, jossa olin suojassa, jonne saatoin paeta
kaikista elämän vastoinkäymisistä... Vielä sittenkin kun Weinschenk
vietiin vankilaan... 'Äiti', sanoin minä, 'saammeko me tulla sinun
luoksesi?' 'Kyllä, lapsukaiset, tulkaa vaan!'... Kun olimme lapsia ja
leikimme 'hippasilla', oli aina joku rajoitettu paikka, maali, johon
sai juosta hädässään ja ahdingossaan ja jossa sai olla turvassa. Äidin
talo, tämä talo tässä oli minun turvapaikkani elämässä, Tom... Ja
nyt... se... aiotaan myydä...»
Hän painoi päänsä tuolin selkämykseen, kätki kasvot nenäliinaan ja itki
katkerasti.
Thomas veti hänen toisen kätensä alas ja sulki sen omiensa väliin.
»Tiedän sen, rakas Tony, tiedän sen kaiken! Mutta olkaamme nyt hieman
järkevät! Hyvä äitimme on kuollut... emme voi kutsua häntä takaisin.
Mikä on edessä nyt? On ollut järjetöntä pitää tätä taloa kuolleena
pääomana... tottapahan minä sen tiedän, vai mitä! Teemmekö me siitä
vuokrakasarmin?... Sinusta on raskasta ajatella, että se joutuisi
vierasten käsiin. Mutta silloinhan on parempi, ettei sinun tarvitse
nähdä sitä, vaan että etsit itsellesi pienen sievän talon tai asunnon
jostakin, esimerkiksi Burgtor'in luota... Vai olisiko sinusta hauskempi
asua tässä vuokralaisten parissa?... Ja onhan sinulla yhä sukulaisesi,
Gerda ja minä ja Breitestrassen Buddenbrookit ja Krögerit ja neiti
Weichbrodt... puhumatta Klothildesta, joka ehkä ei taida enää oikein
hyväksyä seuraamme. Hän on tullut vähän yksipuoliseksi uudessa
ympäristössään...»
Sisarelta pääsi huokaus, joka oli puoleksi naurua, hän kääntyi ja
painoi nenäliinan tiukemmin kasvojaan vastaan, murjottaen kuin lapsi,
jota koetetaan lepyttää leikkipuheella. Mutta sitten hän paljasti
päättävästi kasvonsa ja oikaisi ryhtinsä keikauttaen päänsä takakenoon
ja painoi leukansa alas, kuten hänellä oli tapana tehdä silloin kun
kysyttiin luonnetta ja arvokkuutta.
»Kas niin, Tom», hän sanoi, ja hänen itkettyneissä silmissään oli
vakava ja luja ilme, kun hän loi ne räpytellen ikkunaan päin, »tahdon
olla järkevä... olen jo järkevä. Anna anteeksi... anna sinäkin
anteeksi, Gerda... että olen itkenyt. Sille ei joskus mahda mitään...
se on sellainen heikkous. Mutta se on vain ulkonaista, uskokaa minua.
Te tiedätte kumpikin, että minä olen elämän karkaisema nainen... Tom,
tuo, mitä sinä sanoit kuolleesta pääomasta, valaisee minulle asian.
Toistan vielä kerran, että sinun tulee tehdä minkä oikeaksi näet. Sinun
tulee ajatella ja toimia meidän puolestamme, sillä Gerda ja minä olemme
naisia, ja Christian... Jumala olkoon hänelle armollinen!... Emme voi
vastustaa sinua, sillä me emme voi esittää mitään vastaperusteita, vaan
ainoastaan tunteita, se on päivänselvää. Kenelle sinä mahtanet sen
myydä, Tom? Joko se tapahtuu piankin?»
»Jospa minä tietäisin, hyvä lapsi... Sittenhän se nähdään... puhuin
jo tänä aamuna pari sanaa asiasta Goschille, vanhalle kaupanvälittäjä
Goschille; hän ei näyttänyt haluttomalta...»
»Se olisi hyvä, hyvin hyvä. Sigismund Goschilla on omat heikkoutensa...
Nuo hänen espanjankielestä tekemät käännöksensä, joista puhutaan — en
muista koskaan runoilijan nimeä — ovat hiukan omituista hommaa, eikö
totta, Tom. Mutta hän oli jo isän ystävä ja perin rehellinen mies. Ja
hänellä on sydäntä, se on tunnettu asia. Hän on käsittävä, ettei tässä
ole kysymys mistään tavallisesta kaupasta, mistä talosta hyvänsä...
Mitä olet ajatellut pyytää, Tom? Satatuhatta markkaa on kai vähin
määrä?»
»Satatuhatta markkaa on kai vähin määrä, Tomi» sanoi hän vielä
pitäessään kiinni ovesta, kun hänen veljensä rouvineen jo oli menossa
portaita alas. Yksin jäätyään hän jäi sitten seisomaan hiljaa keskelle
huonetta, kädet ristissä, kämmenpuolet alaspäin, katsellen suurin,
neuvottomin silmin ympärilleen. Hänen pienellä mustalla pitsimyssyllä
peitetty päänsä, jota hän huojutteli hiljaa edestakaisin, vaipui
ajatusten painamana hitaasti yhä alemma ja alemma olkapäälle.