Viikkoa myöhemmin istui senaattori Buddenbrookin yksityiskonttorissa
kirjoituspöydän viereisessä nojatuolissa pieni vanhus, jolla oli
sileäksiajellut kasvot ja syvään otsalle kammattu lumivalkea tukka. Hän
nojasi selkä kumarassa molemmin käsin keppinsä valkoiseen koukkuun,
oli painanut terävän ulkonevan leukansa käsiään vasten ja katsoi niin
vihaisen läpitunkevasti ja kavalasti, huulet kiinni nipistettyinä,
alta kulmain senaattoriin, että tuntui käsittämättömältä, miten tämä
ei mieluummin karttanut sellaista seuraa. Mutta Thomas Buddenbrook
istui huomattavampaa levottomuutta osoittamatta tuolillaan ja puhui
tuon häijyn ja pirullisen näköisen olennon kanssa kuin jonkun kunnon
porvarin... Kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja ja kaupanvälittäjä
Sigismund Gosch neuvottelivat Mengstrassen varrella sijaitsevan vanhan
talon myynnistä.
Se vaati aikansa, sillä herra Goschin tekemä tarjous, 28 000 taaleria,
tuntui senaattorista liian pieneltä, kun taas kaupanvälittäjä vannoi
maanalaisten voimien nimessä, että olisi hulluutta lisätä tuohon
summaan ainoatakaan hopeagroschenia. Thomas Buddenbrook puhui talon
keskeisestä asemasta ja tontin tavattomasta laajuudesta, mutta herra
Gosch piti sähisevällä, pihisevällä ja puhisevalla äänellä, huulet
väärässä ja peloittavia liikkeitä tehden esitelmän tappionvaarasta,
jonka hän otti niskoilleen, esitelmän, joka elämänkylläisessä innossaan
oli melkein runollinen... Haa! Kuka sen tiesi milloin, kenelle ja millä
hinnalla hän saisi myydyksi tuon talon? Montako kertaa vuosisatojen
kuluessa tapahtui, että joku tahtoi ostaa tällaista taloa? Saattoiko
hänen korkeastikunnioitettu ystävänsä ja suosijansa luvata, että
Büchenin junalla tulisi huomenna kaupunkiin joku Intian nabob
asettuakseen Buddenbrookien taloon? Hän — Sigismund Gosch — jäisi
varmaan pitämään sen taakkanaan... niin... ja silloin hän oli oleva
mennyttä miestä, auttamattomasti mennyttä miestä, jolla ei enää olisi
aikaa nousta, sillä hänen hetkensä oli lyövä pian, hänen hautansa
aukeava... Ja koska tämä viimeinen käänne miellytti häntä, mutisi hän
vielä kumeasti jotakin arkun kannelle tömähtävistä multakokkareista.
Mutta senaattori ei taipunut sittenkään. Hän puhui tontin erinomaisesta
jakamismahdollisuudesta, huomautti sisaruksiaan kohtaan tuntemastaan
edesvastuusta ja vaati 30 000 taaleria käteistä kuunnellakseen
sitten taas hermostuneen hyväntahtoisesti herra Goschin taidokasta
vastaesitystä. Tähän kaikkeen meni runsaasti kaksi tuntia, joiden
kuluessa herra Goschilla oli tilaisuus osoittaa koko luonneasteikkonsa
laajuus. Hän pelasi kaksinaista peliä, hän esitti teeskentelevää
ilkimystä. »Kättä päälle, herra senaattori, nuori suosijani... 84
000 markkaa... se on vanhan rehellisen miehen tarjous!» sanoi hän
mairealla äänellä katsoen isäntään kallella päin, vetäen irvistelyn
vääristämät kasvonsa lapsellisen viattomaan hymyyn ja ojentaen esiin
kätensä, suuren, valkoisen käden pitkine vapisevine sormineen. Mutta se
oli valhetta ja petollisuutta! Lapsikin olisi nähnyt tuon petollisen
naamarin läpi, jonka takaa tämän miehen sisäinen konnuus irvisti...
Vihdoin viimein ilmoitti Thomas Buddenbrook tahtovansa ajatusaikaa
ennenkuin suostui tyytymään tarjottuihin 28 000 taalariin, joka tuskin
oli tapahtuva koskaan. Hän ohjasi keskustelun yleiselle alalle, kysyi
herra Goschin liiketointen menestystä ja hänen henkilökohtaista
vointiaan...
Herra Goschille ei kuulunut hyvää. Hän kumosi kauniilla, laajalla
kädenliikkeellä olettamuksen, että hän muka kuuluisi elämän
suosikkeihin. Hankala ukkoikä läheni, oli jo saapunut, hänen hautansa
aukeaisi pian, kuten sanottu. Hän saattoi iltaisin tuskin enää viedä
grogilasia huulilleen, ilman että puolet siitä läikkyi maahan; piru
se niin hänen kättänsä keikutti, eikä siinä auttanut kiroileminen...
Tahto ei enää ollut herran asemassaan... Semmoista se oli! Hänen
elämänsä ei ollut ollut aivan köyhä. Hän oli katsellut maailmaa
valppain silmin. Vallankumoukset ja sodat olivat mullistaneet
oloja, ja niiden aallot olivat lyöneet hänen sydämensä läpi... niin
sanoaksemme. Haa, ne olivat olleet toisia aikoja, kun hän senaattorin
isän rinnalla, konsuli Johann Buddenbrookin rinnalla oli uhmannut
raivoavan roskaväen hyökkäystä! Tuota hirmuisinta kaikista hirmuista...
Ei, ei hänen elämänsä ollut ollut aivan köyhä, ei sisäisestikään.
Hän oli tuntenut sisällään voimia, ja 'millaiset voimat, sellaiset
ihanteet' sanoo Feuerbach. Ja vieläkään, nytkään, ei hänen sielunsa
ollut köyhtynyt, hänen sydämensä oli pysynyt nuorena, se ei ollut
milloinkaan lakannut, ei ollut milloinkaan lakkaava ottamasta
vastaan suurenmoisia elämyksiä, hoivaamasta lämpimästi ja hartaasti
ihanteitaan... Hän oli vievä ne hautaansa kanssaan, varmasti! Mutta
olivatko ihanteet olemassa toteutuakseen? Eivät suinkaan! Tähtiä ei
tavoitella, mutta toivo... oi, toivo, ei sen täyttymys, toivo itse
oli parhainta elämässä. _L'espérance tute trompeuse qu'elle est, sert
au moins à nous menerà la fin de la vie par un chemin agréable_. Näin
sanoo Larochefoucauld, ja se on kauniisti sanottu, eikö ole?... Niin,
eihän hänen korkeastikunnioitetun ystävänsä ja suosijansa tarvinnut
tietää sellaista! Sen, jonka todellisuuden aallot ovat nostaneet
korkealle ja jonka otsalta onni sädehtii, ei tarvinnut hautoa päässään
sellaisia. Mutta se, joka uneksii yksin pimeyden kuilussa, se tarvitsee
sellaisia!...
»Te olette onnellinen», sanoi hän äkkiä laskien kätensä senaattorin
polvelle ja katsoen häneen haaveellisin silmin. »... Kyllä, aivan
varmasti! Teette syntiä, jos kiellätte sen! Te olette onnellinen!
Teillä on onni käsissänne! Te olette valittu ja olette valloittanut
sen vahvalla kädellä... vahvoin käsivarsin», paransi hän, koska häntä
vaivasi saman sanan liian pikainen toistaminen. Sitten hän vaikeni, ja
ottamatta korviinsa senaattorin epäävää ja alistuvaa vastausta katsoi
tätä yhä syvä haaveellisuus silmissään.
»Mutta me lörpöttelemme turhia», sanoi hän, »olemme tulleet
puhumaan kauppa-asioista. Aika on kallista — älkäämme tuhlatko
sitä viivyttelyyn! Kuulkaahan nyt... Koska on kysymys teistä...
ymmärrättehän? Koska...» Näytti siltä kuin herra Gosch aikoisi
uudelleen vaipua kauniisiin haaveisiinsa, mutta sitten hän ryhdistäysi
ja huusi, tehden laajan, lennokkaan, haltioituneen liikkeen:
»Kaksikymmentäyhdeksäntuhatta taalaria... Kaksikymmentäseitsemäntuhatta
käteistä äitinne talosta! Joko kelpaa?...»
Rouva Permanederin mielestä oli ostohinta, kuten arvata saattaa,
naurettavan pieni. Jos joku olisi lyönyt pöytään miljoonan, taloon
sisältyvien muistojen tähden, olisi se ollut hänestä vain kunniallinen
teko — ei muuta. Nyt tottui hän kuitenkin pian veljensä ilmaisemaan
lukuun, varsinkin koska kaikki hänen ajatuksensa ja toiveensa olivat
suuntautuneet tulevaisuuteen.
Hän iloitsi sydämestään monista hyvistä huonekaluista, jotka olivat
langenneet hänen osalleen, ja vaikka ei kukaan ensi aluksi aikonut
ajaa häntä vanhempiensa kodista, puuhasi hän innokkaasti uuden asunnon
hakua ja vuokraamista itselleen ja omilleen. Hyvästijättö tuli olemaan
vaikea... sitä ajatellessa nousivat kyyneleet silmiin. Mutta toiselta
puolen oli muutolla ja uusilla oloilla myös oma viehätyksensä...
Eikö se ollut melkein kuin uuden, neljännen kodin perustamista?
Jälleen katseli hän huoneita, jälleen keskusteli hän verhoilija
Jacobsin kanssa, jälleen neuvotteli hän puodeissa oviverhoista ja
lattiamatoista... Hänen sydämensä, hänen vanha, elämän runtelema
sydämensä löi todellakin kiivaammin!
Näin kului viikkoja, neljä, viisi, kuusi viikkoa. Tuli ensimmäinen
lumi, tuli talvi, uuneissa räiskyi valkea, ja Buddenbrookit tuumivat
suruisasti, miten tänä vuonna joulu sujuisi. Silloin tapahtui
odottamatta jotakin, jotakin erittäin jännittävää, jotakin äärettömän
yllättävää; asiain kulku sai käänteen, joka ansaitsi mitä suurinta
mielenkiintoa ja joka sitä myös herätti; tapahtui jotakin, joka iski
heihin kuin salama ja joka sai rouva Permanederin pysähtymään kesken
puuhiaan!
»Thomas», sanoi hän, »olenko minä hullu? Houriiko Gosch? Eihän se
voi olla mahdollista! Se on liian mahdotonta, liian käsittämätöntä
ollakseen...» Hän vaikeni ja piteli ohimoltaan molemmin käsin. Mutta
senaattori kohautti olkaansa.
»Rakas lapsi, eihän mitään ole vielä päätetty. Mutta tuo ajatus, tuo
mahdollisuus on sukeltanut esiin, ja tyynesti asiaa harkitessasi
olet huomaava, ettei siinä ole mitään ihmeellistä. Onhan se hiukan
hämmästyttävää, se on tosi. Minäkin astuin askeleen takaperin Goschin
ilmoittaessa sen minulle. Mutta käsittämätöntä? Mikä siis estäisi?...»
»Minä en kestä sitä», sanoi sisar, istuutui ja jäi liikkumattomana
paikalleen.
Mitä oli tekeillä? — Talolle oli ilmaantunut ostaja tai ainakin
ostohaluinen henkilö, joka oli lausunut toivomuksen saada tarkastaa
perinpohjin myytävänä olevaa kiinteistöä jatkuvien neuvottelujen
perusteeksi. Ja tuo henkilö oli herra Hermann Hagenström, tukkukauppias
ja Portugalin kuningaskunnan konsuli.
Ensi huhun saavuttua rouva Permanederin korviin tämä aivan kuin
herpaantui, joutui ymmälle, oli kuin puulla päähän lyöty eikä kyennyt
sulattamaan ajatusta kaikessa laajuudessaan. Mutta kun ajatus alkoi
muuttua kouriintuntuvammaksi, kun konsuli Hagenströmin vierailu
Mengstrassen varrella oli jo oven edessä, silloin hän havahtui. Hän ei
pannut vastaan, hän uhmasi. Hänen suustaan sinkoili hehkuvia, viiltäviä
sanoja, joita hän käytteli kuin tulisoihtua tai taistelutapparaa.
»Se ei ole tapahtuva, Thomas! Ei minun elämäni aikana! Kun myy
koiransa, katsoo minkälaiselle isännälle se joutuu. Äidin talo! Meidän
talomme! Maisemahuone!...»
»Mutta minä kysyn sinulta, mikä sitten estäisi?»
»Mikä estäisi? Taivaan Jumala, mikä estäisi? Kokonaiset vuoret
estävät sen, kokonaiset vuoret ovat estävät tuota paksua ihmistä
astumasta tänne, Thomas! Vuoret! Mutta hän ei näe niitä! Hän ei
välitä niistä! Hän ei tajua niitä! Onko hän lehmä?... Ikiajoista
asti ovat Hagenströmit olleet meidän vihamiehiämme... Ukko Hinrich
on rettelöinyt isoisän ja isän kanssa, ja joskaan Hermann ei vielä
ole tehnyt sinulle mitään mainittavampaa haittaa, joskaan hän ei
vielä ole viskannut sinua halolla, on se tapahtunut siksi, ettei
hänellä vielä ole ollut tilaisuutta siihen... Ollessamme lapsia annoin
hänelle korvapuustin keskellä katua, johon minulla oli oikeus, ja
hänen suloinen sisarensa Julchen oli raapia minulta silmät päästä
sen tähden. Nuo ovat lapsellisuuksia... niin kyllä! Mutta he ovat
katselleet pilkaten ja vahingoniloisina meidän onnettomuuksiamme, ja
minä olen ollut se henkilö, joka on tuottanut heille eniten huvia...
Jumala on sallinut sen tapahtua... Mutta onko konsuli tuottanut
sinulle kaupallista vahinkoa ja mitä hävyttömyyksiä sinun on täytynyt
kärsiä hänen puoleltaan, sen tiedät sinä, Tom; minun asiani ei ole
saattaa niitä sinun mieleesi. Ja kun sitten kaiken lopuksi Erika teki
hyvän naimakaupan, kaiveli se heitä siihen asti kunnes he saivat
toimitetuksi johtajan vankilaan tuon heidän veljensä, tuon kissan, tuon
saatanallisen virallisen syyttäjän avulla... Ja nyt he julkeavat...
julkeavat...»
»Kuule, Tony, ensiksikään meidän ei kannata enää puhua vakavasti koko
asiasta, sillä olemme antaneet sen Goschin käsiin ja nyt on hänen
asiansa solmia kauppa kenen kanssa hän haluaa. Myönnänhän minä, että
siinä olisi hiukan kohtalon ivaa...»
»Kohtalon ivaa? Niin, Tom, se on sinun tapasi ilmaista asia! Mutta
minä kutsun sitä häväistykseksi, iskuksi vasten silmiä, ja sitä se
olisi!... Etkö sinä ymmärrä, mitä se merkitsisi, Thomas! Se merkitsisi:
Buddenbrookit ovat poissa pelistä, he ovat lopullisesti tuhotut,
he peräytyvät asemastaan ja sijaan astuvat soitoin ja päristyksin
Hagenströmit... Minä en suostu ikinä, en ikinä tuohon näytelmään!
En ole ikinä ojentava kättäni tuon alhaisen kaupan päättämiseksi!
Jos hän uskaltaa, julkenee tulla tänne taloa katsomaan, niin minä en
ole ottava häntä vastaan, sen minä sanon! Minä istuudun tyttäreni ja
tyttärentyttäreni kera johonkin huoneeseen ja väännän oven lukkoon ja
kiellän häneltä pääsyn sisään, ole varma siitä...»
»Sinä saat tehdä miten viisaaksi näet, hyvä ystävä; mutta tuumi sentään
etukäteen, eikö ole parasta noudattaa seuratapoja. Oletan sinun
uskovan, että se on nujertava maahan konsuli Hagenströmin? Erehdyt,
rakas lapsi. Se ei olisi herättävä hänessä iloa eikä suuttumusta vaan
ainoastaan ihmetystä, kylmää, välinpitämätöntä ihmetystä... Sinä oletat
hänessä samanlaisia tunteita itseäsi ja meitä kohtaan kuin mitä sinä
tunnet heitä kohtaan. Erehdyt, Tony! Eihän hän vihaa sinua ollenkaan.
Miksi hän vihaisi sinua? Hän ei vihaa ketään ihmistä. Hän nauttii
hyvinvoinnistaan ja menestyksestään ja on täynnä hyvänsuopuutta. Olen
vakuuttanut sinulle enemmän kuin kymmenen kertaa, että hän tervehtisi
sinua kadulla mitä rakastettavimmin, jos sinä kerrankin menisit hänen
ohitseen hiukan vähemmän sotaisena ja mahtavana tuijottaen ilmaan.
Hän ihmettelee sitä, tuntee parin minuutin ajan tyyntä, ivallista
ihmetystä, mutta se ei saa pois tasapainosta miestä, jota kohtaan
kellään ei ole muistuttamista... Mistä sinä syytät häntä? Jos hän on
mennyt paljon minun edelleni kaupallisessa suhteessa ja vastustanut
minua silloin tällöin menestyksellisesti yleisissä asioissa, niin
hyvä on! — Hänen täytyy siis olla minua taitavampi kauppias ja minua
parempi poliitikko... Ei ole ollenkaan syytä nauraa noin hurjasti!
Mutta palatkaamme taloasiaan. Eiväthän menneet asiat koske enää
juuri nimeksikään perhettämme, vaan ovat vähitellen siirtyneet minun
niskoilleni... sanon sen lohduttaakseni sinua. Toiselta puolen on
selvä, mistä syystä konsuli Hagenströmissä on herännyt ostoajatus.
He ovat nousseet korkeampaan asemaan, heidän lukunsa lisääntyy,
he ovat vetäneet Möllendorpfit sukuunsa ja kuuluvat varojensa ja
arvonsa vuoksi kaupungin ensimmäisiin. Mutta heiltä puuttuu jotakin,
jotakin ulkonaista, näkyvää, jota he tähän asti ovat olleet vailla...
Historiallinen vihkimys, aviosyntyisyys, niin sanoaksemme... He näkyvät
nyt päässeen sen makuun ja koettavat hankkia sitä edes siten, että
ostavat meidän talomme kaltaisen talon... Saat nähdä, että konsuli on
koettava säilyttää täällä entisellään kaiken, minkä suinkin saattaa,
hän ei ole rakennuttava mitään uudestaan, hän on jättävä paikoilleen
tuonkin vanhan oven yläpuolella olevan _Dominus providebit'in_,
vaikkakin meidän on oltava oikeudenmukaiset ja tunnustettava,
ettei Herra ole saattanut kauppahuone Strunck & Hagenströmiä niin
ilahduttavaan asemaan, vaan hän itse...»'
»Hyvä, Tom! Kuinka hyvää tekeekään kuulla kerran sinun suustasi häntä
kohtaan suunnattu ilkeys! Enhän minä oikeastaan muuta tahdokaan! Hyvä
Jumala, jos minulla olisi sinun älysi, niin miten huimisinkaan häntä!
Mutta siinä sinä nyt seisot...»
»Huomaat, ettei minun älyni auta minua paljoakaan.»
»Mutta siinä sinä nyt seisot, sanon minä, ja puhut asiasta noin
käsittämättömän tyynesti, selittäen Hagenströmin menettelytapaa...
Puhu miten tahdot, sinulla on sydän rinnassasi samoin kuin minulla,
enkä niinä usko, että sinä olet sisäisesti niin tyyni kuin mitä olet
olevinasi! Sinä vastaat valituksiini... mutta ehkä tahdotkin lohduttaa
itseäsi...»
»Nyt sinä olet nenäkäs, Tony. Tuo 'olet olevinasi' on sana, jota minä
en tahdo kuulla! Eikä muu kuulu kehenkään ihmiseen.»
»Sano minulle vain yksi asia, Tom, rukoilen sinua: Eikö se olisikin
kuumehoure?»
»Täydellisesti.»
»Painajainen?»
»Miksikä ei.»
»Maailman viheliäisin hullutus?»
»Jo riittää, jo riittää!» —
* * * * *
— Ja konsuli Hagenström ilmestyi Mengstrassen taloon, ilmestyi
herra Goschin seurassa, joka kumaraisena, jesuiittahattu
kädessään, petollisesti ympärilleen vilkuen astui konsulin perästä
maisemahuoneeseen sisäkön ohi, joka oli vienyt sisään heidän
käyntikorttinsa ja nyt piteli avoinna lasiovea...
Hermann Hagenström oli maataviistävine, paksuine, raskaine,
auki olevine turkkeineen ja vihreänkeltaisine, kuituisine,
hyvästä englantilaisesta kankaasta valmistettuine pukuineen
suurkaupunkilaismallinen henkilö, vaikuttava pörssityyppi. Hän oli
niin harvinaisen lihava, että paitsi hänen leukaansa oli koko kasvojen
alaosa kaksinkertainen, jota seikkaa ei edes lyhyeksileikattu, vaalea
täysiparta pystynyt peittämään; saattoipa melkein nähdä päänahan
vetäytyvän varjoisiin poimuihin otsan ja kulmakarvojen tehdessä
määrätyitä liikkeitä. Hänen nenänsä riippui litteämpänä kuin koskaan
ylähuulen päällä, ja hän hengitti vaivalloisesti viiksiensä sisään;
mutta silloin tällöin täytyi suun tulla avuksi, jolloin se aukeni
tuottoisaan siemaisuun. Siihen yhtyi lisäksi hiljainen maiskahdus, joka
syntyi kielen irtaantumisesta kitalaesta.
Rouva Permaneder punastui kuullessaan tuon tutun äänen.
Hänen mielessään vilahti muisto sitruunasämpylöistä ja
hanhenmaksaviipaleista, ja se oli hetkeksi horjuttaa hänen ryhtinsä
arvokkuutta... Surumyssy sileästi jakaukselle kammatulla päälaella,
oivallisesti sopiva musta puku yllään, jota volangit ympäröivät
vyötäisille asti, istui hän käsivarret rinnalla, olkapäät hieman
koholla sohvalla, lausuen vielä herrojen sisäänastuessa jonkun
välinpitämättömän ja tyynen huomautuksen veljelleen senaattorille,
joka ei olisi voinut jättää häntä tällä hetkellä pulaan... Hän istui
vielä silloinkin, kun senaattori, joka oli astunut vieraita vastaan
lattian puoliväliin, vaihtoi sydämellisen tervehdyksen kaupanvälittäjä
Goschin kanssa ja tervehti konsulia asianmukaisen kohteliaasti. Vasta
sen jälkeen nousi hänkin paikaltaan, kumarsi arvokkaasti molemmille
yhteisesti ja uudisti sitten kiirehtimättä sanoin ja liikkein veljensä
kohteliaan istuutumiskehoituksen. Hän piti muuten järkkymättömän
välinpitämättömästi silmänsä melkein kokonaan suljettuina.
Istuutuessaan ja seuraavien minuuttien aikana puhuivat vuoroin konsuli
ja kaupanvälittäjä. Herra Gosch pyyteli vastenmielisen teeskennellyllä
nöyryydellä, jonka takaa väijyi selvästi havaittava kavaluus, suomaan
hyväntahtoisesti anteeksi heidän tuottamansa häiriön; mutta herra
konsuli Hagenström halusi saada tehdä kierroksen talossa, koska hän
tuumi ostoa... Ja konsuli uudisti saman toisin sanoin äänellä, joka
taas palautti rouva Permanederin mieleen sitruunasämpylät. Niin oli
asia, selitti hän, hänessä oli syntynyt sellainen ajatus, joka sitten
pian oli muuttunut toivomukseksi jonka hän toivoi voivansa toteuttaa
itsensä, omaistensa iloksi, edellyttäen, ettei herra Gosch aikonut
hyötyä liian paljon välityksestään, hah-hah!... eikä hän epäillyt asian
järjestymistä kaikinpuoliseksi tyytyväisyydeksi.
Hänellä oli vapaa, huoleton, miellyttävä maailmanmiehen käytös, joka ei
ollut tekemättä vaikutusta rouva Permanederiin, varsinkin kun toinen
kohteliaisuuden vuoksi melkein aina kääntyi sanoineen hänen puoleensa.
Jopa hän ryhtyi melkein anteeksipyytävällä äänellä perustelemaan
toivoaan talon ostoon nähden. »Me tarvitsemme tilaa! Enemmän tilaa!»
sanoi hän. »Minun taloni Sandstrassen varrella.. ette usko sitä,
armollinen rouva, mutta ehkä te, herra senaattori... ehdottomasti
liian ahdas, pääsen monesti tuskin enää liikkumaan siinä. En puhu vain
pitotilaisuuksista... en lainkaan. Lähin sukumme tarvitsee ehdottomasti
enemmän tilaa, Huneukset, Möllendorpfit, veljeni Moritzin omaiset... me
asumme nykyään todellakin kuin sillit tynnyrissä. Siis — miksikä ei?»
Hän puhui hiukan nyreällä äänenpainolla, liikutellen käsiään kuin
sanoakseen: »Ymmärrättehän... eihän minun tarvitse sitä selitellä...
olisinhan tyhmä... ja kun minulta sentään, Jumalan kiitos, ei puuta
tärkeintä välikappaletta asian järjestämiseksi...»
»Olin aikonut odottaa», jatkoi hän, »olin aikonut odottaa siihen asti
kun Zerline ja Bob tulevat tarvitsemaan taloa jättääkseni heille oman
taloni ja hankkiakseni itselleni vähän isomman; mutta... tiedättehän,
että tyttäreni Zerline ja veljeni vanhin poika Bob ovat olleet
kihloissa jo vuosia,» sanoi hän toisella äänellä... »Häitä ei enää
tulla lykkäämään kauan. Korkeintaan kaksi vuotta... He ovat nuoria —
sitä parempi! Mutta miksi minä odottaisin heitä ja päästäisin käsistäni
hyvän tilaisuuden? Eihän siinä ehdottomasti olisi mitään järkeä...»
Huoneessa vallitsi myöntyväinen mieliala, ja keskustelu liikkui vähän
aikaa tuossa perheasiassa, tuossa tulevassa avioliitossa; sillä koska
edullisia avioliittosopimuksia serkuksien väliä ei pidetty minään
ihmeenä kaupungissa, ei kukaan loukkaantunut siitä. Kysyttiin nuoren
herrasväen suunnitelmia, jopa häämatkaakin... Nämä aikoivat lähteä
Rivieralle, Nizzaan j.n.e. Heidän teki mieli matkustaa — miksikä siis
ei?... Nuoremmatkin lapset tulivat puheeksi, ja konsuli puhui heistä
mielihyvällä ja suopeudella, keveästi olkaansa kohauttaen. Hänellä
itsellään oli viisi lasta ja hänen veljellään Moritzilla neljä.
Tyttäriä sekä poikia... kiitos, he olivat kaikki terveitä lapsia.
Miksikä ei? Heille kuului pelkkää hyvää. — Siitä hän sitten jälleen
joutui puhumaan perheen lisääntymisestä ja talonsa ahtaudesta. »Tämä
on toista!» sanoi hän. »Näin sen jo tänne tullessani — talo on helmi,
epäilemättä, edellyttäen, että tuota vertausta saattaa käyttää näihin
tilavuussuhteisiin nähden, hah, hah... Seinätkin... ihailen tässä
kaiken aikaa näitä seiniä, armollinen rouva. Ehdottomasti hurmaava
huone! Ja te olette saanut viettää niin monet vuodet tämän ihanuuden
keskellä.»
»Kyllä, — muutamia keskeytyksiä lukuunottamatta», lausui rouva
Permaneder tuolla määrätyllä kurkunpää-äänellä, joka toisinaan oli
ominainen hänelle.
»Keskeytyksiä — niin», toisti konsuli suopeasti hymyillen. Sitten
hän katsahti senaattori Buddenbrookiin ja herra Goschiin, ja koska
nämä olivat syventyneet keskusteluun, veti hän tuolinsa lähemmä rouva
Permanederia, joka istui sohvassa, ja kumartui tämän puoleen, niin että
hänen nenänsä raskas tuhina kuului aivan tämän edestä. Ollen liian
kohtelias kääntyäkseen poispäin tai vetäytyäkseen hänen hengityksensä
lähettyviltä, istui Tony kankeana ja mahdollisimman suorana paikallaan
katsoen toiseen alasluoduin silmin, mutta tämä ei huomannut ollenkaan
tilanteen kiusallisuutta ja epämiellyttävyyttä.
»Miten onkaan, armollinen rouva», hän sanoi... »muistelen kuin meillä
olisi jo kerran ennen ollut kaupantekoa keskenämme? Silloin oli
tietysti kysymys vain... mistä se nyt olikaan? Jostakin makupalasta,
makeasta, eikö niin?... Ja nyt kokonaisesta talosta.»
»Minä en muista», sanoi rouva Permaneder ojentaen kaulansa vielä
suoremmaksi, sillä toisen kasvot olivat sopimattoman, sietämättömän
lähellä häntä...
»Ettekö muista?»
»En, minä en suoraan sanoen muista mitään makeiskauppaa. Muistan
hämärästi olleen puhetta joistakin sitruunasämpylöistä, jotka olivat
päällystetyt rasvaisella makkaralla... inhoittavista koulueväistä...
En tiedä kuuluivatko ne minulle vai teille... Olimme silloin lapsia...
mutta tämä talonkauppahan on kokonaan herra Goschin asia...»
Hän loi veljeensä nopean, kiitollisen katseen, sillä tämä oli nähnyt
hänen hätänsä ja tuli nyt avuksi pyytäen saada kysyä, halusivatko
herrat siis tarkastaa taloa. Herrat sanoivat haluavansa, lausuivat
väliaikaiset hyvästit rouva Permanederille toivoen saavansa tavata
tämän vielä myöhemmin... ja seurasivat senaattoria ruokasalin kautta
ulos.
Senaattori vei heidät portaita ylös, toisia alas, näytti heille
toisen kerroksen huoneet, ensi kerroksen käytävän viereiset huoneet
ja pohjakerroksen, jopa keittiön ja kellarinkin. Mitä konttoreihin
tulee, ei niitä nyt voitu katsoa, koska oli palovakuutusyhtiön herrojen
työaika. Vaihdettiin pari sanaa uudesta johtajasta, jota konsuli
Hagenström kaksi kertaa perätysten kiitti perin rehelliseksi mieheksi,
niihin senaattorilla ei ollut mitään sanomista.
He kävivät lehdettömässä, puoleksisulaneen lumen peittämässä
puutarhassa, loivat silmäyksen »porttaaliin» ja palasivat etupihaan,
jossa oli pesutupa; sitten he lähtivät kapeata, kivettyä, muurien
välissä kulkevaa solaa myöten takapihan poikki, suuren tammen ohi
takarakennukseen. Siellä ei ollut nähtävänä muuta kuin rappeutumista.
Pihakivityksen välissä rehoitti ruoho ja sammal, rakennuksen portaat
olivat luhistumaisillaan ja biljardisalin kissalauma antoi häiritä
itseään vain hetkeksi, ovea avattaessa, sillä lattia ei enää ollut
luotettavassa kunnossa.
Konsuli Hagenström oli vaitelias ja teki nähtävästi suunnitteluitaan.
»No niin —» sanoi hän tavantakaa välinpitämättömän torjuvasti,
viitaten siihen, että jos hän tulisi tämän kaiken omistajaksi, ei
tämä tietenkään voisi jäädä entiseen asuunsa. Sama ilme kasvoilla
seisoi hän myös tuokion kovalla multalattialla katsellen ylös tyhjää
varasto-ullakkoa kohti. »No niin —» kertasi hän ja töykkäsi paksua,
kulunutta nostoköyttä, joka oli vuosikausia riippunut paikallaan
keskellä ullakkoaukkoa ruostuneine rautaisine koukkuineen, niin että se
joutui pieneen liikkeeseen, ja kääntyi sitten ympäri.
»Suuret kiitokset vaivastanne, herra senaattori; olemme kai
katsoneet kaiken», sanoi hän ja oli sitten melkein mykkä koko matkan
eturakennukseen palattaessa, samoin myöhemmin, maisemahuoneeseen
tultuaan, heittäessään herra Goschin kanssa hyvästejä rouva
Permanederille torjuen luotaan istuutumiskehoituksen. Tällainen hän
oli vielä Thomas Buddenbrookin saattaessa heitä portaita alas pihalle.
Mutta herrat olivat tuskin jääneet kahden ja astuneet kadulle, kun
konsuli Hagenström kääntyi seuralaisensa, kaupanvälittäjän puoleen, ja
heidän välillään alkoi erittäin vilkas keskustelu....
Senaattori palasi maisemahuoneeseen, jossa rouva Permaneder istui
selustaan nojaamatta ankaran näköisenä ikkunan luona kutoen kahdella
pitkällä puisella puikolla mustaa villamekkoa tyttärensätyttärelle,
pikku Elisabethille, ja luoden silloin tällöin katseen katupeiliin.
Thomas käveli hetken aikaa kädet housuntaskuissa ääneti edestakaisin.
»Niin, minä olen nyt jättänyt asian kaupanvälittäjän käsiin», sanoi
hän sitten, »meidän täytyy odottaa, miten käy. Luulen hänen ostavan
talon kaikkineen päivineen, asettuvan eturakennukseen ja suunnittelevan
jotakin muuta takatonttiin nähden...»
Sisar ei katsonut häneen, hän ei myöskään muuttanut vartalonsa suoraa
asentoa eikä lakannut kutomasta; päinvastoin, vauhti, jolla puikot
liikkuivat hänen käsissään, lisääntyi huomattavasti.
»Tietysti hän ostaa sen kaikkineen päivineen», sanoi hän, ja se
tapahtui kurkunpää-äänellä. »Miksikä ei? Eihän siinä olisi ehdottomasti
mitään järkeä.»
Näin sanoen hän katsoi kulmakarvat koholla silmälasien läpi, — joita
hänen oli täytynyt alkaa käyttää käsitöitä tehdessään, mutta joita
hän ei osannut asettaa oikealle paikalle, — jäykästi ja kiinteästi
puikkojaan, jotka suihkivat päätäpyörryttävän nopeasti, hiljaa
kalahdellen edestakaisin.
* * * * *
Tuli joulu, ensimmäinen joulu vailla konsulitarta. Aatto-ilta
vietettiin senaattorin talossa ilman Breitestrassen Buddenbrookin
naisia ja ilman vanhoja Krögereitä; sillä, kuten Thomas Buddenbrook
oli lopettanut säännölliset »sukupäivät», samoin ei hän myöskään
halunnut nähdä tuona iltana luonaan kaikkia konsulittaren tavallisia
jouluvieraita ja ostaa lahjoja näille. Vain rouva Permaneder, Erika
Weinschenk ja pikku Elisabeth, Christian, Klothilde ja mademoiselle
Weichbrodt olivat kutsutut; ja viimeksimainittu piti taas seuraavana
päivänä tulikuumissa huoneissa tavanmukaisen lahja-illan.
Puuttuivat ukot ja akat, joiden oli ollut tapana saada Mengstrassen
talossa jalkineita ja villasukkia, ja puuttui pikkupoikien laulu.
Salissa viritettiin nyt aivan yksinkertaisesti »Jouluyö, juhlayö»,
jonka jälkeen Therese Weichbrodt luki joulutekstin mitä selvimmin
korostein senaattorin rouvan sijasta, josta se ei ollut varsin
mieluista. Sitten lähdettiin juhlakulussa, laulaen puoliääneen
»Joulupuu on rakennettu», huoneiden läpi suureen saliin.
Ei ollut ollut erikoisempiin juhlavarustuksiin aihetta. Kasvot
eivät olleet erittäin loistavat eikä keskustelu erittäin vilkas.
Mistäpä olisikaan juteltu? Maailmassa ei ollut paljon hupaisia
aiheita. Muisteltiin äiti-vainajaa, puhuttiin talon myynnistä,
valoisasta asunnosta, jonka rouva Permaneder oli vuokrannut
Holstentor'in lähettyviltä eräästä sievästä talosta, josta oli
näköala »Lindenplatzille», ja siitä, millaisiksi olot olivat
muodostuvat sitten, kun Hugo Weinschenk oli jälleen pääsevä vapaalle
jalalle...välillä soitti pikku Johann flyygelillä jotakin, jonka
hän oli harjoitellut herra Pfühlin johdolla, ja säesti hiukan
virheellisesti, mutta kauniilla kosketuksella äitiään, tämän soittaessa
muuatta Mozartin sonaattia. Häntä kiitettiin ja suudeltiin, mutta
sitten hänen täytyi lähteä Ida Jungmannin seuraamana levolle, koska hän
oli vielä kalpea ja väsynyt äskeisen vatsataudin jälkeen.
Christiankin, joka ei tuon aamiaishuoneessa sattuneen yhteentörmäyksen
jälkeen enää ollut maininnut mitään naima-aikeistaan, vaan eli edelleen
vanhassa, ei erittäin kunniakkaassa suhteessa veljeensä, oli aivan
puhumaton ja haluton leikinlaskuun. Hän teki silmät harhaillen pienen
yrityksen herättää läsnäolevissa hiukan myötätuntoa vasemmassa kyljessä
olevaa »vaivaansa» kohtaan ja lähti sitten klubiin, palatakseen vasta
illalliselle, joka oli perittyjen tapojen mukainen... »Siinä tämä
Buddenbrookien joulu-ilta oli, ja kun se päättyi, olivat he melkein
iloiset.
Alussa vuotta seitsemänkymmentäkaksi lopetettiin konsulitarvainajan
talous. Palvelustytöt lähtivät pois, ja rouva Permaneder ylisti
Jumalaa, kun myös mamsseli Severin, joka oli viimeiseen asti mitä
sietämättömimmällä tavalla osoittanut, kuka kantoi talon avaimia,
vihdoinkin poistui anastamiensa silkkipukujen ja liinavaatteiden kera.
Sen jälkeen nähtiin Mengstrassella muuttorattaita, ja vanhan talon
tyhjentäminen alkoi. Suuri leikkauksilla koristettu arkku, kullatut
kandelaaberit ja muut tavarat, jotka olivat langenneet senaattorin
ja hänen puolisonsa osaksi, vietiin nyt Fischergrubelle, Christian
kalusti omillaan kolmen huoneen laajuisen vanhanpojanasuntonsa lähellä
klubia, ja pieni Permaneder-Weinschenkin perhekunta siirtyi valoisaan
ja huomattavan hienosti kalustettuun asuntoonsa Lindenplatzin varrelle.
Se oli kaunis pieni asunto, ja sen ovella olevaan kuparilaattaan oli
kaiverrettu siroin kirjaimin: A. Permaneder-Buddenbrook, leski.
Mutta heti kun Mengstrassen talo oli tyhjennetty, ilmestyi paikalle
työmiesparvi, joka alkoi repiä alas takarakennusta, niin että ilma
pölisi... Talo oli nyt lopullisesti konsuli Hagenströmin hallussa.
Hän oli ostanut sen, hän näkyi pitävän sen ostoa kunnia-asianaan,
sillä hän oli viipymättä tarjonnut lisää herra Sigismund Goschin
ilmoittaessa saaneensa Bremenistä toisen tarjouksen ja alkoi nyt hoitaa
uutta omaisuuttaan sillä älykkäällä tavalla, jota jo kauan oli ihailtu
hänessä. Jo keväällä muutti hän perheineen eturakennukseen, jättäen
siellä kaiken, mikäli mahdollista, entiseen kuntoon, lukuunottamatta
eräitä aivan pieniä korjauksia ja uuden ajan vaatimia muutoksia; muun
muassa hävitettiin kaikki kilistyskellot ja koko talo varustettiin
sähkökellolaitteilla... Mutta takarakennus oli hävinnyt maan päältä,
ja sen paikalle kohosi uusi kaunis, ilmava rakennus, jonka pääty oli
Bäckergrubelle päin ja jossa oli korkeita, tilavia suojia makasiini- ja
puotitarkoituksia varten.
Rouva Permaneder oli vannonut veljelleen Thomakselle useita kertoja,
ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä enää edes katsahtamaan
entiseen kotiinsa päin. Mutta tämä oli mahdoton vala, hänen askeleensa
johdattivat hänet sittenkin joskus takarakennuksen nopeasti ja
edullisesti vuokrattujen puotien ja näyteikkunoiden ohi, tai sivu tuon
toisen, kunnianarvoisen suippopäädyn, jossa nyt luettiin »_Dominus
providebit_»-kirjoituksen alla konsuli Hermann Hagenströmin nimi.
Mutta silloin alkoi rouva Permaneder-Buddenbrook keskellä katua,
monien ihmisten nähden, ääneensä itkeä. Hän kohotti päänsä kuin lintu,
joka rupeaa laulamaan, painoi nenäliinan silmilleen ja päästi haikean
valitusvirren, joka samalla ilmaisi vastarintaa, ja jättäytyi kyynelten
valtaan huolimatta ohikulkijoista tai tyttärensä tyynnyttelyistä.
Se oli yhä hänen entistä, välitöntä, virkistävää lapsenitkuaan,
joka oli pysynyt muuttumattomana kaikissa elämän myrskyissä ja
haaksirikoissa.