Senaattori Buddenbrook tuli molempien tohtoreiden, vanhan tohtori
Grabowin ja nuoren tohtori Langhalsin, erään Langhalsin perheen
sukulaisen kera konsulittaren sänkykamarista aamiaishuoneeseen ja sulki
oven perästään.
»Silmänräpäys, hyvät herrat», sanoi hän vieden heidät portaita alas
eteisen poikki maisemahuoneeseen, jonka uunia jo oli lämmitetty
kostean, kolkon syysilman tähden. »Voinette käsittää jännitykseni...
olkaa hyvät ja istuutukaa! Onko hänen tilansa huolestuttava?»
»Olkaa nyt toki, rakas senaattori», vastasi tohtori Grabow, joka oli
asettunut mukavasti nojatuoliin pitäen molemmin käsin vatsansa päälle
asettamansa hatun lieristä; tohtori Langhals, tanakka tummaihoinen
herra, jolla oli suippo parta, pystyssä seisova tukka, kauniit silmät
ja itserakas ilme, oli laskenut silinterinsä viereensä matolle ja
katseli harvinaisen pieniä, karvaisia käsiään... »Huolestuttava
se ei ole ollenkaan; hyvänen aika... potilas, jolla on sellainen
vastustusvoima kuin arvon rouva konsulittarella, kestää paljon... Rakas
ystävä, minä tunnen tuon vastustusvoiman, koska olen monivuotinen
neuvonantajanne. Hänen iässään se on suorastaan ihme...»
»Niin niin, mutta juuri hänen iässään...», sanoi senaattori
levottomasti kiertäen pitkien viiksiensä päitä.
»En tietenkään väitä, että rakas rouva äitinne voi huomenna lähteä
kävelemään», jatkoi tohtori Grabow lempeästi. »Sellaista vaikutusta
tekään tuskin lienette saanut, rakas senaattori. Täytyy myöntää,
että tulehdus on viime vuorokauden kuluessa kääntynyt pahempaan
päin. Eilisiltainen puistatuskohtaus ei miellyttänyt minua oikein,
ja tänään hänellä arvattavasti tulee olemaan pistoksia kyljessä sekä
hengenahdistusta. Kuumetta on myös hiukan — aivan vähän vain, mutta
kuitenkin. Meidän täytyy siis myöntää se harmillinen tosiseikka, että
keuhkossa on hiukan vikaa...»
»Keuhkotulehdus siis?» sanoi senaattori katsoen toisesta lääkäristä
toiseen.
»Niin, — _pneumonia_», sanoi tohtori Langhals tehden vakavan,
täsmällisen kumarruksen.
»Aivan niin, pieni tulehdus oikeassa keuhkossa», vastasi kotilääkäri,
»jota meidän on koetettava estää levenemästä...»
»On siis kuitenkin vakavan huolen syytä?» Senaattori istui paikallaan
aivan hiljaa katsoen puhujaa kasvoista kasvoihin.
»Huolen? Noo... meidän tulee huolehtia sairauden rajoittamisesta,
yskän lieventämisestä, kuumeen poistamisesta... kiniini on tekevä
hyvää... Ja sitten vielä eräs seikka, rakas senaattori. Emme saa pelätä
jokaista yksityistä taudinoiretta! Jos hengenahdistus lisääntyisi, jos
hän alkaisi hiukan houria yöllä tai syleksiä huomenna... sellaista
ruskeanpunaista sylkeä, jossa saattaa olla vertakin... niin emme
saa hätäillä. Se on kaikki asiaankuuluvaa, aivan kuten olla pitää.
Kertokaa, olkaa hyvä, tästä myös herttaiselle rouva Permanederillemme,
joka hoitaa häntä niin suurella antaumuksella... _A propos_, mitä
hänelle kuuluu? Olen aivan unohtanut kysyä, millainen hänen vatsansa on
ollut viime päivinä...»
»Kiitos, kuten tavallisesti. Minä en tiedä mitään erinomaisempaa. Hän
ei tietenkään nyt ehdi huolehtia niin paljon omasta voinnistaan...»
»Ymmärrettävästi. Mutta... muistuupa mieleeni muuan asia. Sisarenne
tarvitsee lepoa, varsinkin yöllä, ja mamsseli Severin ei kai jouda
hoitamaan yksin... miten olisi, jos hankkisimme sairaanhoitajattaren,
rakas senaattori? Meillähän on hyvät katolilaiset harmaat sisaremme,
joita te aina olette puoltaneet niin suopeasti... Johtajatar on
iloitseva voidessaan palvella teitä.»
»Pidätte sitä siis tarpeellisena?»
»Ehdottaisin sitä. Se on niin miellyttävää... Nuo sisaret ovat
verrattomat. Heidän kokemuksensa ja tyyneytensä tekee niin hyvää
sairaalle... varsinkin näissä sairaustapauksissa, joihin, kuten
sanottu, kuuluu hiukan peloittavia oireita... Toistan siis vielä
kerran: malttia, rakas senaattori! Ja saammehan sitten nähdä...
saammehan sitten nähdä... Kai me neuvottelemme vielä kerran tänään...»
»Tiettävästi», sanoi tohtori Langhals, otti silinterinsä maasta ja
nousi samalla kuin hänen virkatoverinsa. Mutta senaattori jäi istumaan,
hänellä oli vielä jotakin kysyttävää...
»Hyvät herrat», hän sanoi, »vielä yksi sana... Veljeni Christian on
hermostunut eikä siedä kovin paljoa... Neuvotteko minua ilmoittamaan
hänelle äitini sairastumisesta? Pyytämään häntä palaamaan —?»
»Eikö veljenne Christian ole kaupungissa?
»Ei, hän on Hampurissa. Käymäseltään. Asioissa, tietääkseni...»
Tohtori Grabow vilkaisi ammattitoveriinsa, sitten hän ravisti nauraen
senaattorin kättä ja sanoi: »Antakaamme hänen toimittaa asiansa! Miksi
säikähdyttää hänet turhanpäiten? Jos rouva äitinne tilassa tapahtuisi
jokin muutos, joka tekisi hänen läsnäolonsa suotavaksi — esimerkiksi
sairaan rauhoittamista varten, hänen mielialansa kohottamiseksi — niin
vielähän hän ehtii sittenkin... sittenkin saada tietää...»
Kulkiessaan pylväikön ja eteisen läpi ja jäädessään seisomaan
tuokioksi portaiden yläpäähän puhuivat herrat aivan toisista asioista,
politiikasta, juuri vastapäättyneen sodan aikaansaamista mullistuksista
ja muutoksista... »Ja nyt ovat tulossa hyvät ajat, vai kuinka, herra
senaattori? On rahaa maassa... Ja virkeää mieltä kaikkialla...»
Senaattori myönteli puolittain. Hän myönsi, että sodan puhkeaminen
oli vaikuttanut edullisesti viljakauppaan Venäjän kanssa, ja mainitsi
armeijan tarpeiksi tehdyistä suurista kauranostoista. Mutta voitot
olivat langenneet hyvin epätasaisesti.
Lääkärit lähtivät talosta, ja senaattori Buddenbrook kääntyi takaisin,
palatakseen vielä kerran sairasta katsomaan. Hän muisteli Grabowin
sanoja... Niissä oli ollut niin paljon peitettyä... Saattoi huomata,
että hän oli pidättynyt sanomasta mitään ratkaisevaa. Ainoa selvä sana
oli ollut »keuhkotulehdus», eikä tuo sana käynyt lohdullisemmaksi
siitä, että tohtori Langhals oli kääntänyt sen lääkärinkielelle.
Keuhkotulehdus konsulittaren iällä... Sekin, että talossa kävi kaksi
lääkäriä, antoi asialle huolestuttavan leiman. Grabow oli järjestänyt
asian siten, melkein huomaamattomasti, kuin ohimennen. Hän sanoi
aikovansa pian luopua toiminnastaan, ja koska nuori Langhals oli
halukas ottamaan vastaan hänen potilaansa, niin oli Grabowista
hauska jo silloin tällöin tutustuttaa seuraajaansa tämän tulevaan
vaikutuspiiriin...
Senaattorin astuessa hämärään makuuhuoneeseen oli hänen ilmeensä
iloinen ja ryhtinsä jäntevä. Hän oli niin tottunut salaamaan huolensa
ja väsymyksensä hillityn varmuuden alle, että tuo ilme melkein hänen
tahtomattaan jo asettui hänen kasvoilleen.
Rouva Permaneder istui sängyn vieressä, jonka verhot olivat vedetyt
syrjään, ja piti konsulittaren kättä omassaan. Tämä istui tyynyjen
tukemana vuoteessa ja loi tulijaan tutkivan katseen vaaleansinisistä
silmistään. Tuo katse ilmaisi mielentyyneyttä ja jännittynyttä,
väistämätöntä tietämishalua ja se tuntui melkein väijyvältä tullessaan
hiukan sivultapäin. Hän oli kalpea, ja poskilla hehkui pari punaista
täplää, mutta muuten ei noilla kasvoilla ollut pienintäkään väsymyksen
ja heikkouden merkkiä. Vanha rouva tarkkasi valppaasti asiaa, vielä
valppaammin kuin hänen ympäristönsä, sillä häntähän asia koski
lähimmin. Hän epäili tätä sairautta eikä ollut lainkaan halukas
kallistamaan päätään tyynylle ja antamaan asioiden kulkea latuaan...
»Mitä he sanoivat, Thomas?» kysyi hän niin varmalla ja virkeällä
äänellä, että sitä paikalla seurasi yskänkohtaus, jota hän koetti
pidättää suljetuin huulin, mutta joka siitä huolimatta pusertui esiin
ja pakotti hänen painamaan kädellä oikeaa kylkeään.
»He sanoivat», vastasi senaattori kohtauksen mentyä ohi, silitellen
hänen kättään... »että äitimme on parin päivän kuluttua taas pääsevä
jalkeille. Se, ettet sinä voi heti paikalla tehdä sitä, johtuu siitä,
että tuo paha yskä on käynyt hiukan keuhkoihin... se ei ole suorastaan
keuhkotulehdus», sanoi hän huomatessaan, että äidin katse kävi vielä
läpitunkevammaksi... »vaikkei sekään olisi mikään niin hirmuinen asia.
On paljon pahempiakin! Keuhkossa on siis pikkuisen vikaa, sanovat
molemmat, ja voivathan he olla oikeassa... Missä on Severin?»
»Apteekissa», sanoi rouva Permaneder.
»Joko hän nyt taas on apteekissa, ja sinä, Tony, olet nukkua siihen
paikkaan. Tämä ei kelpaa. Vaikka ei olisi kysymys kuin parista
päivästä, on meidän hankittava hoitajatar taloon, eikö teidänkin
mielestänne? Minä lähetän heti jonkun kysymään 'Harmaiden sisarien'
johtajattarelta, onko heistä kukaan vapaa...»
»Thomas», sanoi konsulitar nyt varovaisemmalla äänellä estääkseen
yskänkohtausta, »sinä herätät pahennusta suosiessasi aina enemmän
katolisia sisaria kuin mustia protestanttisia sisariamme. Olet
hankkinut edellisille suoranaisia etuja tekemättä mitään jälkimmäisten
hyväksi. Pastori Pringsheim valitti sitä aivan äskettäin minulle...»
»Siitä ei ole mitään hyötyä hänelle. Olen varma siitä, että harmaat
sisaret ovat uskollisempia, palvelevaisempia, uhrautuvampia kuin
mustat. Nuo protestanttiset sisaret eivät ota kutsumustaan yhtä
vakavalta kannalta. He voivat ensi tilaisuuden sattuessa mennä
naimisiin... Sanalla sanoen: he ovat maallisia, itsekkäitä,
inhimillisiä... Harmaat ovat hartaampia, aivan varmasti, he ovat
lähempänä taivasta. Ja juuri siksi, että he ovat minulle kiitollisuuden
velassa, ovat he etuoikeutetut. Eikö sisar Leandra ollut aivan
korvaamaton Hannon maatessa hammaskuumeessa! Toivoisin, että hän olisi
vapaa...»
Ja sisar Leandra tuli. Hän laski hiljaa syrjään pienen käsilaukkunsa,
vaippansa ja harmaan päähineensä, joka oli valkoisen päähineen päällä,
ja ryhtyi — vyöstä riippuvan rukousnauhan hiljaa heiluessa — tyynesti
ja ystävällisesti toimeensa. Hän hoiti hemmoiteltua, ei aina aivan
kärsivällistä sairasta yötä ja päivää ja luovutti sitten toimensa,
miltei häpeissään inhimillisestä heikkoudestaan, toiselle sisarelle,
mennäkseen vähäksi aikaa kotiinsa nukkumaan ja palatakseen jälleen.
Sillä konsulitar vaati hoitajattaren alituista läsnäoloa. Mitä enemmän
hänen tilansa paheni, sitä enemmän kääntyivät kaikki hänen ajatuksensa,
koko hänen mielenkiintonsa sairauteen, jota hän tarkasti avomielisen,
lapsellisen vihaisesti. Hän, entinen maailmannainen, joka rakasti
hiljaisella, luonnollisella ja pysyväisellä tavalla hyvinvointia
ja elämää yleensä, oli uhrannut viimeiset vuotensa hurskauteen ja
hyväntekeväisyyteen... miksi? Kenties ei yksinomaan kunnioituksesta
miesvainajaansa kohtaan, vaan myös tiedottomasta halustaan saavuttaa
vilkkaalla toiminnallaan taivaan suosio ja taivuttaa se suomaan
hänelle, hänen sitkeästä elämänhalustaan huolimatta, autuaallinen
kuolema! Mutta hän ei osannut kuolla autuaasti. Monista raskaista,
kokemuksista huolimatta oli hänen vartalonsa murtumaton ja hänen
silmänsä kirkas. Hän piti hyvistä aterioista, hänestä oli mieluista
käydä komeasti ja hienosti puettuna, hän tahtoi sivuuttaa ja
karkoittaa kaikki ikävät seikat, joita hän havaitsi ympärillään,
ja nautti vanhimman poikansa laajasta maineesta. Tämä sairaus,
tämä keuhkotulehdus oli iskenyt hänen suoraan vartaloonsa minkään
sielullisen ennakkotoiminnan helpoittamatta sen työtä... suorittamatta
tuota kärsimyksen miinoitustyötä, joka etäännyttää meidät hitaasti,
tuskien avulla, elämästä tai ainakin sen suomasta olotilasta, herättäen
meissä lopun, uuden olotilan, rauhan suloisen kaipuun... Ei, vanha
konsulitar tunsi selvästi, ettei hän, huolimatta viime vuosien
kristillisestä elämäntavasta, ollut oikeastaan valmistunut kuolemaan;
ja tuo hirvittävä ajatus, että jos tämä oli oleva hänen viimeinen
sairautensa, oli se siis viimein hirveän nopeasti, ruumiillisten
tuskien seuraamana, murtava hänen vastustuskykynsä ja aiheuttava
hengenlähdön, — ja tuo hirvittävä ajatus täytti hänet pelolla.
Hän rukoili paljon; mutta vielä innokkaammin seurasi hän, tajuissaan
ollessaan, tilaansa, tunnusteli itse suontaan, koetti kuumettaan ja
koetti pidättää yskäänsä... Mutta suoni löi epätasaisesti, kuume
nousi sitä korkeammalle, jos se oli hetkeksi laskenut, pannen hänet
vuoroin vilusta värisemään, vuoroin kiihkeästi hourimaan; yskä, johon
liittyi sisäisiä tuskia ja joka nostatti verisiä ysköksiä rinnasta,
lisääntyi, ja hengenahdistus sai hänet pelkäämään. Tämä kaikki johtui
siitä, että nyt oli, ei ainoastaan oikean keuhkon kärki, vaan koko
keuhko tulehtunut ja että vasemmassakin oli havaittavissa tulehduksen
jälkiä, jota ilmiötä tohtori Langhals nimitti »hepatisationiksi» ja
josta tohtori Grabow oli mieluummin kokonaan vaiti... Kuumetta kesti
taukoamatta, ja vatsa rupesi tekemään vastusta. Voimien vähentyminen
lisääntyi hitaasti, mutta varmasti.
Potilas seurasi sairauden kulkua, nautti, jos suinkin kykeni, hänelle
tarjottua ravintoa, piti vielä tarkemmin kuin hoitajansa mielessään
lääkkeenottamistunnit ja oli tuosta kaikesta niin innostunut, ettei
hän puhunut juuri kenenkään muiden kanssa kuin lääkäreiden, osoittaen
silloin vilpitöntä mielenkiintoa asiaan. Sairaskävijöitä, joita alussa
laskettiin hänen luokseen, ystävättäriä, »Jerusalemin-illan» jäseniä,
seurapiiriin kuuluvia vanhoja naisia ja papinrouvia kohtaan osoitti
hän välinpitämättömyyttä tai hajamielistä sydämellisyyttä, mutta ei
viivyttänyt heitä. Omaisista tuntui vaikealta piittaamattomuus, jolla
vanha rouva kohteli heitäkin ja joka tuntui sanovan ylenkatseellisesti:
»Ettehän te kuitenkaan voi auttaa minua». Pikku Hannokin, joka
laskettiin sisään hänen voidessaan vähän paremmin, sai tyytyä pieneen
päänsilitykseen; sitten vanha rouva jo kääntyi seinään päin. Oli kuin
hän olisi tahtonut sanoa: »Lapset, te olette herttaisia ihmisiä, mutta
minun — täytyy ehkä kuolla!» Molemmat lääkärit sitävastoin olivat hyvin
tervetulleet hänen vuoteensa ääreen, ja hän neuvotteli heidän kanssaan
vilkkaasti ja perusteellisesti...
Eräänä päivänä ilmestyivät taloon vanhat Gerhardt-sisarukset, Paul
Gerhardtin jälkeläiset. He tulivat kaavuissaan, lautasenmuotoisissa
hatuissaan, ruokalaukku käsivarrellaan hyväntekeväisyyskäynneiltään,
eikä heitä hennottu kieltää näkemästä ystävätärtään. Heidät jätettiin
yksin tämän kanssa, ja Jumala yksin tietää, mitä he puhuivat hänelle
istuessaan hänen vuoteensa laidalla. Mutta heidän sieltä tullessaan
olivat heidän kasvonsa ja silmänsä vielä kirkkaammat, vielä lempeämmät
ja sielullisesti suljetummat kuin ennen, ja huoneessa makasi
konsulitar samanlainen ilme silmissä ja kasvoilla, aivan hiljaa,
aivan tyynenä, tyynempänä kuin koskaan; hänen hengityksensä oli
harva ja tasainen, ja hän näytti heikkenevän heikkenemistään. Rouva
Permaneder, joka lausui voimasanan Gerhardt-sisarustea mentyä, lähetti
heti noutamaan lääkäreitä, ja tuskin olivat nämä ilmestyneet ovelle,
kun konsulittaressa tapahtui täydellinen, hämmästyttävä muutos. Hän
heräsi, valpastui, nousi melkein istumaan. Noiden miesten, noiden
hataraoppisten lääketieteilijäin näkeminen palautti hänet taas
maailman piiriin. Hän ojensi näitä kohti molemmat kätensä ja alkoi
puhua: »Tervetuloa, hyvät herrat! Asiat ovat nyt sillä kannalla, että
huomenaamulla minä...»
Mutta jo kauan sitten oli ollut se päivä, josta keuhkotulehdusta ei
enää käynyt käännyttäminen.
»Niin se on, rakas herra senaattori», oli tohtori Grabow sanonut
pusertaen Thomas Buddenbrookin kättä, »ettemme me ole voineet ehkäistä
tautia; se on nyt levinnyt molempiin keuhkoihin, ja se on aina
arveluttava asia, jonka te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, en koeta
pimittää teitä... Se on aina, olkoonpa potilas kahdenkymmenen tai
seitsemänkymmenen vuoden vanha, vakava asia, ja jos nyt kysyisitte,
onko teidän kirjoitettava veljellenne Christianille tai lähetettävä
hänelle pikkuinen sähkösanoma, en minä enää panisi vastaan, en millään
muotoa... Mitä hänelle muuten kuuluu? Hän on sangen lystikäs herra,
minä olen aina pitänyt hänestä... Älkää Jumalan tähden tehkö mitään
liioiteltuja johtopäätöksiä sanojeni johdosta, rakas senaattori! Ei
ole mitään välitöntä vaaraa... olin tyhmä, kun mainitsin sellaista
sanaakaan! Mutta asian nykyisellä kannalla ollen täytyy aina ottaa
lukuun kaikki mahdollisuudet, ymmärrättehän, rakas senaattori... Olemme
erinomaisen tyytyväiset arvon rouva äitiinne potilaana. Hän auttaa
meitä, ei jätä meitä pulaan... ei, ei, en lausu kohteliaisuuksia,
hän on todellakin verraton potilas! Ja siksi toivokaamme vielä,
toivokaamme, rakas herra senaattori!»
Mutta joutuu hetki, josta lähtien omaisten toivo on hiukan
teennäinen ja petollinen. Sairaassa on jo tapahtunut muutos, ja
hänen olemuksessaan on jotakin vierasta, elämään kuulumatonta. Hänen
suustaan kuuluu outoja sanoja, joihin emme ymmärrä antaa vastausta ja
jotka samalla ehkäisevät häneltä paluutien jättäen hänet kuolemalle.
Ja vaikka tuo henkilö olisi rakkaimpamme, emme voi enää toivoa, että
hän nousisi ylös ja kävisi. Ja jos hän sen tekisi, levittäisi hän
ympärilleen kauhua aivan kuin jos joku vainaja nousisi arkustaan...
Hänessä alkoi näkyä hirvittäviä kuoleman merkkejä, elimien yhä
toimiessa ankaran tahdon pakosta. Konsulittaren paneutumisesta
sänkyyn vilustumisen tähden oli nyt kulunut useita viikkoja ja hänen
ruumiiseensa oli ilmestynyt pitkästä makaamisesta haavoja, jotka
eivät enää menneet umpeen, vaan joutuivat inhoittavaan tilaan. Hän ei
enää nukkunut, ensiksikin siksi, että tuskat, yskä ja hengenahdistus
estivät häntä siitä, toiseksi siksi, että hän itse esti itseään
vaipumasta uneen koettaen kaikin tavoin pysyä valveilla. Vain
muutamaksi minuutiksi vaipui hän kuumeiseen tajuttomuuden tilaan.
Mutta valveillaan ollessaankin puhui hän ammoin kuolleiden henkilöiden
kanssa. Kerran hämärissä sanoi hän äkkiä kovalla, hiukan pelokkaalla,
mutta hartaalla äänellä: »Minä tulen, rakas Jean!» Ja tuon vastauksen
välittömyys oli niin erehdyttävän luonnollinen, että luuli kuulevansa
konsuli vainajan äänen, joka oli kutsunut häntä.
Christian saapui. Hän tuli Hampurista, jossa hän sanojensa mukaan oli
ollut asioilla, ja viipyi vain lyhyen hetken sairaan huoneessa; sitten
hän lähti sieltä otsaansa pyyhkien, silmien harhaillessa levottomasti
ympäri, ja sanoi: »Sehän on kauheata... Sehän on kauheata... Minä en
kestä enempää.»
Pastori Pringsheimkin tuli, loi sisar Leandraan kylmän katseen ja
rukoili konsulittaren vuoteen ääressä muuntelevalla äänellä.
Sitten tuli lyhyt elpyminen; kuume poistui, voimat näyttivät palaavan,
tuskat helpottivat, sairaan suusta kuultiin pari selvää ja toiveikasta
sanaa, jotka nostattivat ilon kyyneleet ympärillä seisovien silmiin..
»Lapsukaiset, hän jää eloon, saattepa nähdä, että hän jää eloon», sanoi
Thomas Buddenbrook. »Hän on viettävä joulua kanssamme, emmekä anna
hänen puuhata niin paljon kuin ennen...»
Mutta jo seuraavana yönä, Gerdan ja hänen miehensä juuri ehdittyä
paneutua vuoteeseen, haetti rouva Permaneder heidät Mengstrassen
varrelle, jossa sairas kamppaili kuoleman kanssa. Tuuli pieksi kylmää
sadetta ikkunaruutua vasten.
Kun senaattori ja hänen rouvansa astuivat huoneeseen, jota valaisivat
kahden pöydällä seisovan haarajalan kynttilät, olivat molemmat lääkärit
jo saapuvilla. Christiankin oli haettu huoneestaan ja istui jossakin
selin vuoteeseen, pää syvälle käsiin haudattuna. Odotettiin sairaan
veljeä, konsuli Justus Krögeriä, jota myös oli lähetetty noutamaan.
Rouva Permaneder ja Erika Weinschenk istuivat hiljaa nyyhkyttäen sängyn
jalkopäässä. Sisar Leandra ja mamsseli Severin eivät enää voineet tehdä
mitään, vaan katsoivat murheissaan kuolevan kasvoja.
Konsulitar makasi monien tyynyjen ympäröimänä selällään, ja hänen
molemmat kätensä, nuo kauniit, sinisuoniset kädet, jotka nyt olivat
niin laihat ja kurtistuneet, nyplivät nopeasti, herkeämättä,
vapisevalla kiihkolla peitettä. Hänen päänsä, jossa oli valkoinen
yömyssy, kääntyili lakkaamatta, pöyristyttävän säännönmukaisesti
puolelta toiselle. Hänen huulensa, jotka näyttivät vetäytyneen
sisäänpäin, avautuivat ja sulkeutuivat, napsahtaen jokaisella
vaivalloisella hengitysyrityksellä, ja hänen sisäänvajonneet silmänsä
harhailivat apua etsivinä ympäri huonetta, kiintyen silloin tällöin
järkyttävän kateuden ilmein johonkin läsnäolevista henkilöistä, jotka
olivat täysissä vaatteissa, osasivat hengittää ja kuuluivat elämälle
eivätkä voineet tehdä muuta kuin kantaa sen rakkaudenuhrin, että
katsoivat loppuun asti kuolemankamppausta. Ja yö kului edelleen, eikä
muutosta tullut.
»Kauanko tätä vielä voi kestää?» kysyi Thomas Buddenbrook hiljaa vetäen
vanhan tohtori Grabowin huoneen perälle, tohtori Langhalsin paraikaa
antaessa sairaalle jotakin ruisketta. Rouva Permaneder liittyi myös
heihin nenäliina suulla.
»Sitä on mahdoton sanoa, rakas herra senaattori», vastasi tohtori
Grabow. »Rouva äitinne voi päästä tuskistaan viiden minuutin kuluttua,
mutta voi myös elää vielä useita tunteja... en voi sanoa mitään varmaa.
On kysymyksessä niin sanottu keuhkopöhö..»
»Minä tiedän mitä se on», sanoi rouva Permaneder vahvistaen sanansa
päännyökkäyksellä, kyynelten juostessa hänen poskiaan pitkin. »Se
sattuu usein keuhkotulehduksen yhteydessä... keuhkopussiin kerääntyy
silloin nestettä, ja jos se käy vaaralliseksi, ei sairas enää voi
hengittää... Minä tiedän, mitä se on... »
Kädet ristissä rinnalla katsoi senaattori uudinvuoteeseen.
»Miten julmasti hän mahtaa kärsiä!» kuiskasi hän.
»Se on erehdys!» sanoi tohtori Grabow yhtä hiljaa, mutta tavattomalla
arvovallalla, ja hänen pitkät lempeät kasvonsa vetäytyivät moniin
ryppyihin... »Se on erehdys, uskokaa minua, se on erehdys!
Tietoisuus on enää hyvin heikko... Nämä ovat suurimmaksi osaksi
refleksiliikkeitä... Uskokaa minua...»
Ja Thomas vastasi: »Jumala suokoon, että niin olisi!» — Mutta lapsikin
olisi voinut nähdä konsulittaren kasvoista, että hän oli täydessä
tajussaan ja tunsi kaiken...
Istuttiin jälleen... Konsuli Krögerkin oli saapunut ja istui keppinsä
kokkaan nojaten, silmät punaisina vuoteen ääressä.
Sairaan liikahtelut olivat lisääntyneet. Kauhea levottomuus, sanomaton
hätä ja pelko, kuvaamaton, rajaton avuttomuuden ja yksinolon tunne
näytti ahdistavan tuota kuoleman valtaan jätettyä olentoa. Hänen
silmänsä, nuo rukoilevat, valittavat, apua-anovat silmät sulkeutuivat
monesti, pään kääntyillessä korahdellen puolelta toiselta, melkein
murtuvan näköisinä, tai avautuivat niin selälleen, että silmämunan
hienot suonet muuttuivat verestäviksi. Eikä helpotusta tuovaa
tajuttomuutta kuulunut!
Kello kolmen jälkeen nähtiin Christianin nousevan. »Minä en kestä
enempää», hän sanoi ja lähti laahustamaan pois, tapaillen tukea
huonekaluista. — Mutta Erika Weinschenk ja mamsseli Severin olivat
torkahtaneet tuoleilleen yksitoikkoisten kuolon äänien jatkuessa, ja
heidän kasvoillaan oli unen kukkeus.
Kello neljä paheni tila pahenemistaan. Koetettiin tukea sairasta ja
kuivata hikeä hänen otsaltaan. Hengitys uhkasi kokonaan tauota ja
ahdistus kasvoi. »Tahtoisin nukkua hiukan...!» sai hän sanotuksi.
»Unilääkettä!» Mutta hänen ei annettu nukkua.
Äkkiä alkoi hän jälleen vastailla kuulumattomiin ääniin, kuten jo
kerran aikaisemmin. »Ei enää kauan, Jean!»... Ja senjälkeen: »Minä
tulen, rakas Klara!...»
Sitten alkoi taistelu uudelleen... Vieläkö se oli kamppailua kuolemaa
vastaan? Ei, hän kamppaili nyt kuoleman puolesta elämää vastaan.
»Minä tahtoisin mielelläni...» läähätti hän... »en voi... antakaa
unilääkettä... hyvät herrat, olkaa armolliset, antakaa lääkettä!...»
Tuo »olkaa armolliset» sai aikaan sen, että rouva Permaneder alkoi
itkeä ääneen ja Thomakselta pääsi tukahutettu ähkäys hänen tarttuessaan
molemmin käsin päähänsä. Mutta lääkärit tiesivät velvollisuutensa.
Heidän täytyi pidättää tuo elämä niin kauan kuin suinkin omaisten
luona; nukutusaine olisi heti vapauttanut hengen. Lääkärit eivät olleet
maailmassa kuoleman saattamiseksi, vaan elämän säilyttämiseksi millä
hinnalla hyvänsä. Tätä käsitystä tukivat sitäpaitsi eräät uskonnolliset
ja siveelliset käsitteet, joista heille oli tehty tarkkaa selkoa
yliopistossa, vaikka he tällä hetkellä eivät sattuneet muistamaan
niitä... He vahvistivat siis eri aineilla sydämen toimintaa ja saivat
useamman kerran aikaan helpotusta oksetuksen avulla.
Kello viideltä ei sairaan tila enää voinut tulla pahemmaksi.
Konsulitar, joka oli noussut kouristuksenomaisesti istumaan silmät
selkosen selällään, huitoi ympärilleen kuin tukea etsien tai
tavoitellen käsiä, jotka ojentuivat häntä vastaan, ja vastaili
lakkaamatta joka puolelta kuulemiinsa kutsuihin, jotka näyttivät
käyvän yhä lukuisammiksi ja kehoittavammiksi. Oli kuin ei ainoastaan
hänen kuollut miehensä ja tyttärensä, vaan myös hänen vanhempansa,
appivanhempansa ja monet muut ennen häntä manalle ehtineet sukulaiset
olisivat olleet läsnä jossakin; hän mainitsi nimiä, eivätkä huoneessa
olijat tienneet ketä kuollutta hän milloinkin tarkoitti. »Kyllä!»
huusi hän eri tahoille. »Tulenhan minä... aivan heti... niin... en voi
enää... lääkettä, hyvät herrat...»
Puoli kuusi tuli rauhallisempi hetki. Sitten, yht'äkkiä vavahtivat
hänen vanhentuneet, kärsimyksen runtelemat kasvonsa, ja äkillinen,
ääretön ilo, syvä, pelokas, arka rakkaus levisi hänen kasvoilleen; hän
ojensi salamannopeasti käsivartensa ja huusi ääneen — niin välittömän
nopeasti, että jokainen tunsi, ettei vastauksen ja kutsun välillä,
minkä hän oli kuullut, ollut silmänräpäystäkään — mitä ehdottomimman
kuuliaisuuden, äärettömän pelon ja nöyrän alistuvaisuuden vallassa:
»Tässä minä olen!»... ja kuoli.
Kaikki olivat järkytetyt. Mitä se oli ollut? Kenen se ääni oli ollut,
jota hän oli empimättä seurannut?
Joku veti syrjään ikkunaverhot ja sammutti kynttilät tohtori Grabowin
sulkiessa lempeästi kuolleen silmät.
Kaikkia värisytti valjun syys-aamun valossa, joka nyt täytti huoneen.
Sisar Leandra peitti seinäpeilin liinalla.