Suvun istuessa torstaina tyynesti hymyilevien jumaltenkuvien keskellä
päivällispöydässä oli läsnäolijain pohdittavana jonkun aikaa
liikkeellä ollut keskustelunaihe, uusi, erittäin vakava keskustelun
aihe, joka nosti Breitestrassen Buddenbrookin naisten kasvoille
kylmän, umpimielisen ilmeen, mutta synnytti rouva Permanederissa
äärimmäisen kiihtymyksen. Hän puhui pää takakenossa, ojennellen
molempia käsiään ylös ja eteenpäin, vihan vimmassa, todellisen, syvän
suuttumuksen vallassa asiasta. Hän siirtyi esilläolevasta tapauksesta
yleisemmälle alalle, puhui pahoista ihmisistä yleensä ja lausui kuivan,
hermostuneen, vatsasta johtuvan yskänsä keskeyttämänä terävällä
kurkunpää-äänellä, joka oli hänelle ominainen hänen suuttuessaan
ja joka kaikui kuin torventörähdys: »Itku-Trieschke!» »Grünlich!»
»Permaneder-!»... mutta noihin nimiin oli liittynyt uusi, jonka hän
lausui sanoin kuvailemattomalla ylenkatseella ja vihalla, ja se kuului:
»Virallinen syyttäjä!»
Kun johtaja Hugo Weinschenk astui saliin monien puuhiensa tähden
myöhästyneenä ja asettui paikalleen nyrkit heiluen ja keinutellen
tavattoman eloisasti vartaloaan, alahuulen riippuessa kapeiden
viiksien alla tomeran näköisenä, vaikeni keskustelu ja pöytään levisi
kiusallinen, painostava hiljaisuus, kunnes senaattori vapautti
tunnelman kysyen tulijalta keveästi ja ohimennen, aivan kuin olisi
ollut kysymys jostakin kaupasta, asian tilaa. Ja Hugo Weinschenk
vastasi asian olevan hyvällä kannalla, aivan kuin ei voisi toisin
ollakaan... sekä puhui sitten iloisesti ja keveästi muusta. Hän oli
paljon iloisempi kuin ennen, katseli ympärilleen huolettomasti ja kysyi
moneen kertaan, vastausta saamatta, Gerda Buddenbrookin viulunsoittoa.
Hän puheli paljon ja vallattomasti eikä siinä ollut muuta vikaa kuin
se, ettei hän aina malttanut valita riittävästi sanojaan, vaan eksyi
pursuavassa hyväntuulisuudessaan kertomaan juttuja, jotka eivät
olleet oikein paikallaan. Eräs juttu esimerkiksi oli imettäjästä,
joka oli vahingoittanut hänen hoitoonsa uskotun lapsen terveyttä sen
kautta, että hänellä oli niin paljon ilmaa vatsassa. Ja hän matki nyt
perhelääkäriä, joka oli huudahtanut: »Kuka täällä haisee? Kuka täällä
haisee niin kauheasti?» — tavalla joka hänestä itsestään oli varmaan
mitä leikillisin. Vasta perästäpäin, jos aina sittenkään, huomasi
hän vaimonsa ankaran punastuksen, konsulittaren, Thomaksen ja Gerdan
äänettömyyden, Buddenbrookin naisten keskenään vaihtamat läpitunkevat
katseet ja Rieckchen Severinin loukkaantuneen ilmeen pöydän alemmasta
päästä. Ainoa, joka ehkä pyrskähti hiljaiseen nauruun, oli konsuli
Kröger...
Mikä johtaja Weinschenkiä vaivasi? Tuota vakavaa, uurasta ja pontevaa
miestä, joka vieroksui kaikkea seuraelämää ja oli tavallisesti niin
miehekkään juro eikä välittänyt muusta kuin työstään? Tuota miestä
vastaan oli nostettu syyte siitä, että hän jo useampaan kertaan oli
tehnyt itsensä syypääksi pahaan hairahdukseen, virallinen, julkinen
syyte kepposen johdosta, joka ei ollut ainoastaan arveluttava, vaan
ruma ja rikollinen. Häntä vastaan oli nostettu oikeusjuttu, jonka
tulosta ei voinut aavistaa! — Mistä häntä siis syytettiin? — Eri
seuduilla oli sattunut tulipaloja, suuria tulipaloja, jotka olisivat
maksaneet asianomaiselle palovakuutusliikkeelle tuntuvia summia. Nyt
sanottiin johtaja Weinschenkin, saatuaan asiamiehiltään pikaisen,
salaisen tiedon asiasta, siis tietoisen rikollisesti, tehneen
jälleenvakuutuksen jossakin toisessa palovakuutusliikkeessä ja siten
siirtäneen vahingot näiden niskoille. Asia oli jätetty virallisen
syyttäjän, tohtori Moritz Hagenströmin käsiin...
»Thomas», sanoi konsulitar pojalleen heidän kahdenkesken ollessaan,
»minä en ymmärrä mitään koko asiasta. Mitä minun tulee ajatella!»
Ja tämä vastasi: »Rakas äiti... mitä siitä voisi sanoa! On
valitettavasti mitä todennäköisintä, ettei kaikki ole kuten olla
pitäisi. Mutta en voi myöskään uskoa, että Weinschenk olisi siinä
määrin syyllinen, joksi eräät häntä väittävät. Nykyaikaisessa
kauppaelämässä on olemassa eräs käsite, jota nimitetään usanssiksi...
Usanssi on muuan ei aivan moitteeton, ei aivan lain kirjaimen mukainen
temppu, joka näyttää maallikon silmällä katsottuna epärehelliseltä,
mutta joka on yleinen liike-elämässä ja joka sivuutetaan äänettömällä
yhteisellä suostumuksella. Usanssin ja sitä pahemman vehkeilemisen
välinen raja on vaikea määrätä... Mutta joskin Weinschenk olisi
hairahtunut, ei hän luultavasti ole sen enemmän syypää kuin hänen
ammattitoverinsa, jotka ovat selvinneet asiasta ehjin nahoin.
Mutta... minä en silti ole ollenkaan varma oikeusjutun suotuisasta
tuloksesta. Ehkä hänet vapautettaisiin jossakin suuremmassa
kaupungissa; mutta täällä, missä kaikki käy nurkkakuntatyyliin ja
riippuu henkilökohtaisista suhteista, ei ole varma... hänen olisi
pitänyt ottaa huomioon tämä seikka puolustusasianajansa valinnassa.
Koko kaupungissa ei ole yhtään etevää asianajajaa, ei ainoatakaan
tosiälykästä ja sujuvapuheista oikeusoppinutta, joka tuntisi kaikki
mutkat ja arveluttavimmatkin tapaukset. Siksipä meidän herra
juristimme ovatkin liittyneet yhteen ja tulleet riippuviksi toisistaan
yhteisten päivälliskutsujen, yhteisten harrastusten, mahdollisesti
myöskin sukulaisuuden perusteella. Minun ajatukseni mukaan olisi
ollut viisasta, jos Weinschenk olisi ottanut puolustajakseen jonkun
täkäläisen asianajajan. Mutta sensijaan on hän katsonut olevansa
pakotettu, — minä sanon pakotettu, joka seikka saa epäilemään hänen
puhdasta omaatuntoaan — tilaamaan itselleen Berliinistä tohtori
Breslauerin, oikein pirunmoisen konstailijan, ovelan sananiekan,
jonka sanotaan pelastaneen monta petollista vararikon tekijää
kuritushuonerangaistuksesta. Ja hän on nyt vaativa hyvin suuren
palkkion ajaakseen asiaa sen mukaisella viekkaudella... Mutta onko
siitä oleva hyötyä? Aavistan, että omat oikeusoppineemme ovat kynsin
ja hampain koettavat vastustaa tuota vierasta tungettelijaa, ja
tuomioistuin on kuunteleva mieluummin tohtori Hagenströmiä... Entä
todistajat? En usko hänen oman henkilökuntansakaan kannattavan häntä
kovin halukkaasti. Se, mitä me hyväätarkoittavat sukulaiset — ja
luullakseni hän itsekin — kutsumme karkeaksi kuoreksi, on hankkinut
hänelle monta vihamiestä... Sanalla sanoen, pelkään pahinta, äiti.
Olisihan se ikävä Erikan tähden, mutta eniten minä sittenkin säälisin
Tonya. Näetkös, hän on aivan oikeassa sanoessaan Hagenströmin ryhtyneen
ilolla asiaan. Se koskee meitä kaikkia, ja häpeällinen ratkaisu
kohtaisi myös meitä kaikkia, sillä Weinschenk kuuluu joka tapauksessa
perheeseen ja istuu meidän pöydässämme. Minä kyllä selviän. Minä
tiedän mitä minun on tehtävä. Minun täytyy suhtautua asiaan aivan
vieraasti julkisuudessa, en saa milloinkaan käydä oikeusistunnoissa
— vaikka olisi mielenkiintoista kuunnella Breslaueria — enkä saa
olla tietävinäni mistään, jo siksi, ettei minua voitaisi syyttää
henkilökohtaisesta vaikutuksesta asian kulkuun. Mutta Tony? En tahdo
ajatella, miten surullista se olisi hänelle. Kuulen jo nyt, miten
hänen äänekkäästä väärämielisyyden ja kateellisten juonittelujen
syyttelystään kajahtaa pelko — pelko vielä kerran, kaikkien kestettyjen
onnettomuuksien jälkeen joutua kokemaan kovaa, menettämään viimeinenkin
kunniakas asemansa tyttärensä talouden ohjaajana. Saat nähdä, että hän
on vakuuttava sitä pontevammin Weinschenkin viattomuutta mitä enemmän
hän alkaa sitä epäillä... Mutta voihan hän myös olla viaton, aivan
viaton, aivan niin... Meidän tulee odottaa, äiti, ja kohdella häntä ja
Erikaa hienotunteisesti. Mutta pelkään pahinta...»
Tällaisten olosuhteiden vallitessa lähestyi tällä kertaa joulu,
ja pikku Johann seurasi Idan valmistaman kalenterin avulla, josta
sai repiä pois lehden joka päivä, ja jonka viimeiselle sivulle oli
piirustettu joulupuun kuva, sykkivin sydämin tuon vertaa vailla olevan
juhlan saapumista.
Edeltävät merkit lisääntyivät... Ensimmäisestä adventtipyhästä asti
oli isoäidin ruokasalin seinällä riippunut luonnollisessa koossa oleva
värillinen kuva Knecht Ruprechtista, joulupukista. Eräänä aamuna
olivat Hannon peite, sänkymatto ja vaatteet ripoitellut täyteen
ritisevää kiiltohilettä. Ja muutaman päivän perästä, kun istuttiin
iltapäivällä arkihuoneessa, isän lukiessa sanomalehteä pitkällään
leposohvalla ja Hannon lukiessa Gervekin »Palmunlehdistä» runoa
Endorin noidasta, ilmestyi taloon, kuten joka vuosi, mutta jälleen
yhtä odottamatta »vanha ukko», joka kysyi »lapsia». Hänet kutsuttiin
sisään ja hän laahusti esiin hitain askelin pitkään turkkiin puettuna,
jonka karvat oli käännetty ulospäin ja jossa välkkyi kiiltohilettä
ja lumihiutaleita, ja karvalakki päässä; hänen kasvoissaan oli syviä
mustia juovia, hänellä oli suunnattoman iso valkoinen parta, joka myös,
samoin kuin luonnottoman paksut kulmakarvat, välkkyivät kiiltohileestä.
Hän julisti nyt, kuten joka vuosi, jyrisevällä äänellä, että tässä
pussissa, joka oli hänen vasemmalla olkapäällään, oli omenia ja
kultaisia pähkinöitä kilteille lapsille, jotka osasivat rukoilla,
— mutta tässä, joka oli hänen oikealla olkapäällään, oli vitsa
pahoja lapsia varten... Se oli Knecht Ruprecht. Ei tietenkään oikea
joulupukki, ja ehkä oikeastaan vain parturi Wenzel, joka oli pukenut
ylleen isän käännetyn turkin. Mutta jos joulupukki oli olemassa,
oli se tämä, ja Hanno saneli taas tänä vuonna, syvästi järkytettynä
ja vain kerran tai pari hermostuneen nielaisun keskeyttämänä,
isämeidän-rukouksen, jonka jälkeen hän sai pistää kätensä kilttien
lasten pussiin, jonka joulupukki unohti ottaa jälleen mukaansa...
Sitten tuli joululoma, ja hetki, jolloin isä luki todistuksen, sujui
jotakuinkin siedettävästi. Todistus oli näytettävä ehdottomasti
myöskin jouluna... Jo olivat suuren salin ovet salaperäisesti
suljetut, marsipaanikonvehteja ja piparkakkuja oli levitetty pöydälle
ja koko kaupunki oli jouluisen näköinen. Satoi lunta, tuli pakkanen,
ja kirkkaassa ilmassa kaikuivat italialaisten posetiivinsoittajien
lirittävät, kaihoisat sävelmät; nämä samettitakkiset, mustaviiksiset
miehet olivat tulleet juhlaksi kaupunkiin. Puotien ikkunoissa oli
joulunäyttelyitä ja korkean goottilaisen suihkukaivon ympärille torille
oli pystytetty joulumarkkinoiden kirjavia kojuja ja huvittelulaitoksia.
Ja kaikkialla tuntui myytävänä olevien kuusien juhlallinen tuoksu.
Ja niin saapui vihdoin joulukuun kahdennenkymmenennenneljännen päivän
ilta ja joululahjojen jako isossa salissa Eischergruben varrella. Se
tapahtui perhepiirissä ja oli vain pyhän jouluillan alkajaistilaisuus,
esinäytös, sillä tämä ilta kuului konsulittaren vanhoihin oikeuksiin,
ja myöhemmin kerääntyi maisemahuoneeseen koko suku, torstaipöytäkunta,
ynnä lisäksi vielä Jürgen Kröger, joka oli tullut Wismarista, sekä
Therese Weichbrodt sisarensa madame Kethelsenin kera.
Puettuna harmaa- ja mustaraitaiseen silkkiin, posket hehkuen ja silmät
kiiltäen, vienon patshulin lemun ympäröimänä, otti tuo vanha rouva
vastaan vähitellen saapuvat vieraansa, ja hänen syleillessään näitä
äänettömästi kilisivät kultaiset ranneketjun renkaat hiljaa. Hän oli
tänä iltana mykän, vapisuttavan jännityksen vallassa. »Hyvänen aika,
sinullahan on kuumetta, äiti!» sanoi senaattori, joka oli tullut Gerdan
ja Hannon kanssa... »Eihän tässä ole mitään pelkäämistä». Mutta vanha
rouva sanoi kuiskaten, suudellen heitä jokaista: »Tervetuloa, Jeesuksen
nimeen... Ja rakkaan Jean-vainajan muistoksi...»
Juhlallinen ohjelma, jonka konsuli-vainaja oli määrännyt täksi
illaksi, täytyi pysyttää voimassa, ja edesvastuu illan arvokkaasta
menosta, juhla syvine, vakavine ja hartaine ilon tunnelmineen sai
hänet kulkemaan levottomasti paikasta toiseen — milloin oli hän
pylväikössä, johon Marian-kirkon kuoropojat jo olivat kerääntyneet,
milloin ruokasalissa, missä Rieckchen Severin viimeisteli joulupuuta
ja lahjapöytää, milloin eteisessä, jossa seisoi vanhoja ukkoja ja
akkoja arkana ja hämillään, avuntarvitsijoita, jotka myös olivat
saavat lahjansa — kunnes palasi takaisin maisemahuoneeseen, jossa hän
rankaisi jokaisen turhan sanan ja äänen mykällä silmäyksellä. Oli niin
hiljaista, että kuului kaukaisen posetiivin soitto, jonka sävelet
kantautuivat paikalle vienoina, mutta selvinä joltakin lumiselta
kadulta. Sillä vaikka huoneessa oli kaksikymmentä henkeä, joista toiset
istuivat, toiset seisoivat, oli hiljaisempaa kuin kirkossa, ja tunnelma
muistutti, kuten senaattori varovasti huomautti Justus-sedälle,
hautajaistunnelmaa.
Muuten ei ollut pelkoa siitä, että se häiriintyisi nuorekkaan
vallattomuuden äänistä. Yksi ainoa katse olisi riittänyt toteamaan,
että melkein kaikki suvun koolla olevat jäsenet olivat iässä, jossa
mielenilmaukset jo kauan aikaa sitten ovat mukautuneet määrättyihin
muotoihin. Tarkastakaammepa heitä: siinä oli senaattori Thomas
Buddenbrook, jonka kalpeus oli ristiriidassa hänen teeskennellyn
valppaan, tarmokkaan ja hiukan leikkisän ilmeensä kanssa; Gerda, hänen
rouvansa, joka, nojaten liikkumattomana tuolin selkää vasten, oli
kääntänyt kauniit kasvonsa ylöspäin ja katseli lähekkäin olevilla,
sinisten varjojen ympäröimillä, ihmeellisesti kimaltelevilla silmillään
kattokruunun säihkyviä kristalleja; Thomaksen sisar, rouva Permaneder;
Jürgen Kröger, hänen serkkunsa, hiljainen, yksinkertaisesti puettu
virkailija; Thomaksen serkut Friederike, Henriette ja Pfiffi, joista
kaksi edellistä oli käynyt vielä laihemmaksi ja pitemmäksi ja
jälkimmäinen vielä pienemmäksi ja paksummaksi kuin ennen, mutta joilla
oli yhteistä muuttumaton kasvojen ilme, terävä, pahansuopa hymy,
joka kohdistui kaikkia ihmisiä ja asioita kohtaan juorunhaluisella
epäuskolla ja joka tuntui sanovan: »Todellako? Tekisipä mieli aluksi
epäillä», ja viimein tuhkanharmaa Klothilde-parka, jonka ajatukset kai
olivat suuntautuneet illalliseen. Kaikki he olivat yli neljänkymmenen.
Ja talon emäntä, tätilän veli Justus Kröger sekä pikku Therese
Weichbrodt olivat hyvän joukon yli kuudenkymmenen; mutta vanha
konsulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, ynnä täysin kuuro madame
Kethelsen olivat seitsemissäkymmenissä.
Nuoruutensa kukoistuksessa oli oikeastaan vain Erika Weinschenk.
Mutta kun hänen vaaleansiniset silmänsä — herra Grünlichin silmät —
liukuivat hänen mieheensä, johtajaan, jonka lyhyttukkainen, ohimoilta
harmaantunut pää kapeine suupielineen näkyi sohvan vieressä seinän
idyllistä maisemaa vasten, saattoi huomata, että hänen täyteläinen
povensa alkoi kohoilla äänettömästi, mutta raskaasti... Hänen päässään
pyörivät kai usanssi, kirjanpito, todistajat, virallinen syyttäjä,
puolustusasianajaja ja tuomari yhtenä sekavana vyyhtenä. Ja tuskinpa
koko huoneessa oli ketään, jota nuo joulunvietolle vieraat ajatukset
eivät olisi painaneet. Rouva Permanederin vävyn syytteenalainen tila,
koko koollaolevan suvun tietoisuus erään suvun jäsenen läsnäolosta,
jonka väitettiin loukanneen lakeja, porvarillista järjestystä ja
kaupallista kunniallisuutta, ja joka ehkä oli joutuva häpeän uhriksi ja
vankilaan, antoi yhdessäololle aivan epätavallisen, painostavan leiman.
Buddenbrookin suku viettämässä joulua syytteenalaisen henkilön kera!
Rouva Permaneder nojasi tavallista ankarampana ja mahtipontisempana
selustaan, Breitestrassen Buddenbrookin naisten hymy oli tavallista
pisteliäämpää...
Entä lapset? Nuo hiukan niukkalukuiset jälkeläiset? Tunsivatko
nämäkin tämän uuden, kaamean asiantilan vaikutusta? Pikku Elisabethin
mielentilasta oli mahdoton sanoa mitään; hän istui hoitajattarensa
käsivarrella puettuna mekkoon, jonka runsaissa atlasnauhoissa näkyi
rouva Permanederin maku. Hän oli puristanut peukalonsa pikkuruikkuisten
nyrkkiensä sisään, imi kieltään, katseli hiukan ulkonevine silmineen
jäykästi eteensä ja päästi silloin tällöin lyhyen pärisevän äänen,
jolloin hoitajatar keikutti häntä hiukan. Mutta Hanno istui hiljaa
jakkarallaan äitinsä jalkojen juuressa ja katsoi, kuten tämä,
kruunun kristalleja... mutta entä Christian? Missä hän oli? Vasta
viime tingassa huomattiin, ettei hän ollut saapuvilla. Konsulittaren
liikkeet, tuo omituinen suupielestä hiuslaitetta kohti kohoava ele,
jolla hän aivan kuin siirsi paikoilleen irtaantuneen suortuvan, muuttui
yhä hätäisemmäksi... Hän antoi määräyksen mamsseli Severinille, ja
tämä meni kuoropoikien keskitse ja köyhien ohi eteisen poikki, jossa
kolkutti herra Buddenbrookin ovelle.
Heti sen jälkeen ilmestyi Christian esiin. Hän tuli mukavan
verkkaisesti, hiukan laahustaen maisemahuoneeseen, sillä hänen laihat
väärät säärensä olivat nivelreumatismin jälkeen jonkun verran jäykät.
»Tuhat tulimmaista», hän sanoi, »minä olin unohtaa koko asian!»
»Olit unohtaa...» toisti hänen äitinsä kysyvästi.
»Niin, olin melkein unohtaa, että on joulu... Istuin lukemassa erästä
matkakertomusta... Etelä-Amerikasta...» lisäsi hän aikoen juuri ruveta
kuvailemaan joulunviettoa eräässä viidennen luokan huvipaikassa
Lontoossa, kun huoneessa vallitseva haudanhiljaisuus alkoi vaikuttaa
häneenkin ja hän lähti varpaisillaan, nenäänsä kurtistaen paikalleen.
»Iloitse, Sionin tytär!» lauloivat kuoropojat, ja samat naskalit,
jotka vast'ikään olivat pitäneet pylväikössä semmoista meteliä,
että senaattorin oli täytynyt näyttäytyä ovella hillitäkseen heitä,
lauloivat nyt ihmeteltävän kauniisti. Nuo heleät äänet, jotka
matalampien äänten kannattamina kohottivat puhtaan, riemuitsevan
ylistyslaulun, saivat kaikkien sydämet puolelleen, pehmittivät
Buddenbrook-neitojen hymyn ja saivat aikaan sen, että vanhat vaipuivat
ajattelemaan mennyttä elämäänsä ja nuoret unohtivat hetkeksi huolensa.
Hanno oli kalpea. Hän irroitti kädet polviensa ympäriltä, leikki
jakkaransa rimpsuilla ja painoi kielenkärkensä hammasta vasten, suu
puoliavoinna ja kasvoilla paleleva ilme. Hänen täytyi silloin tällöin
hengähtää syvään, sillä laulun, tuon kellonheleän _a capella_-laulun
täyttäessä ilman kuristui hänen sydämensä kokoon ahdistavan onnen
vallassa. Joulu... Korkean, valkoisen, toistaiseksi suljetun
kaksoisoven rakosista tunkeutui kuusentuoksu huoneeseen herättäen salin
ihmeiden ikävöimistä, jotka joka vuosi tuntuivat yhtä käsittämättömän
ylimaailmallisilta ja joiden paljastumista hän odotti suonet tykkien...
Mitähän siellä mahtoi olla hänelle? Sen, mitä hän toivoi, sai hän
varmasti, ellei sitä jo edeltäpäin ollut sanottu mahdottomaksi.
Teatteri oli heti pistävä hänelle silmään ja vetävä hänet luokseen,
kaivattu nukketeatteri, joka oli seisonut päällimmäisenä, voimakkaasti
alleviivattuna isoäidille annetussa toivomuslistassa ja joka oli
»Fidelion» jälkeen hänen ainoa ajatuksensa.
Hanno oli äskettäin, herra Brechtin luona kärsittyjen vaivojen
palkkioksi ja korvaukseksi, päässyt ensi kertaa kaupungin teatteriin,
jossa hän oli istunut ensi rivillä äitinsä vieressä seuraten henkeä
pidättäen »Fidelion» sointuja ja kohtauksia. Sen jälkeen näki hän
unta vain oopperakohtauksista, ja hänet täytti semmoinen ihastus
näyttämöä kohtaan, ettei hän tahtonut osata nukkua. Sanomattomalla
kateudella katsoi hän kadulla ihmisiä, jotka Christian-sedän tavoin
olivat tunnettuja teatterin harrastajia, kuten konsuli Döhlmann ja
kaupanvälittäjä Gosch. Saada istua, kuten nämä, melkein joka ilta
teatterissa — käsittämätön ajatus. Kunpa hän olisi edes kerran
viikossa, ennen näytännön alkua, saanut kurkistaa saliin, kuulla
soittimien viritystä ja katsoa suljettua esirippua! Sillä häntä
viehätti teatterissa kaikki: kaasun haju, istuimet, soittajat,
esirippu...
Olikohan hänen nukketeatterinsa suurikin? Suuri ja leveä? Miltä mahtoi
sen esirippu näyttää? Siihen täytyi mitä pikimmin pistää pieni reikä,
sillä kaupunginteatterin esiripussakin oli kurkistusreikä... Olikohan
isoäiti vai mamsseli Severin — sillä eihän isoäiti ehtinyt tehdä
kaikkea — laittanut »Fidelion» näyttämökoristukset? Huomispäivänä oli
hän piiloutuva jonnekin esittääkseen ensi näytännön aivan yksin... Ja
hän kuuli jo nukkiensa laulavan; sillä musiikki oli heti kiinnittänyt
hänet teatteriin mitä läheisimmin...
»Veisaa, Jerusalem!» päättivät kuoropojat laulunsa, ja äänet, jotka
olivat kulkeneet rinnakkain fuugantapaisesti, sulivat viime sävelessä
sovinnollisesti ja iloisesti yhteen. Kirkas sointu hälveni, ja syvä
hiljaisuus levisi pylväikköön ja maisemahuoneeseen. Suvun jäsenet
loivat katseensa alas; vain johtaja Weinschenk katseli huolettomasti ja
rohkeasti ympärilleen. Mutta konsulitar lähestyi hitain askelia pöytää
ja asettui omaistensa keskeen sohvalle, joka ei enää, kuten entisinä
aikoina, ollut erillään, ilman edessäolevaa pöytää, seinän vieressä.
Hän nosti lampun lähemmä ja asetti eteensä ison raamatun, jonka
vanhuudesta vaalennut kultanahkapinta oli mahdottoman leveä. Sitten
hän työnsi silmälasit nenälleen, aukaisi molemmat nahkasolmut, joilla
tuo suunnaton laitos oli sidottu, levitti auki merkillä varustetun
paikan, jolloin tuli esiin kirjan paksu, karkea, kellahtava paperi
suhteettoman suurine kirjaimineen, joi kulauksen sokerivettä ja alkoi
lukea joulutekstiä.
Hän luki hitaasti tuota vanhanaikaista kieltä, yksinkertaisella,
sydämeenkäyvällä tavalla, äänellä, joka kaikui selvänä, liikutettuna
ja iloisena äänettömän hartauden keskellä. »Ja ihmisille
hyvä tahto!» lausui hän. Ja kun hän oli lopettanut, kajahti
pylväiköstä kolmiäänisesti »Jouluyö, juhlayö», johon koko suku
yhtyi maisemahuoneesta. Se tapahtui vähän varoen, sillä useimmat
läsnäolijoista olivat epämusikaalisia, ja vähänväliä kuului joukosta
joku matala, aivan asiaankuulumaton sävel... Mutta se ei häirinnyt
ensinkään laulun vaikutusta... Rouva Permaneder lauloi vapisevin
huulin, sillä suloisinta ja tuskallisinta liikutusta tuntee ihminen,
jolla on takanaan vaiherikas elämä ja joka juhlahetken lyhyessä
rauhassa muistelee mennyttä aikaa... Madame Kethelsen itki hiljaa ja
katkerasti, vaikka hän ei voinut kuulla juuri mitään.
Sitten nousi konsulitar paikaltaan. Hän tarttui toisella kädellään
lapsenlapsensa Johannin, toisella lapsenlapsenlapsensa Elisabethin
käteen ja astui näiden kera huoneen poikki. Toiset liittyivät heihin,
ensin vanhemmat, sitten nuoremmat suvun jäsenet, pylväiköstä yhtyivät
heihin vielä palvelijat ja köyhät, ja kaikkien laulaessa yksiäänisesti
»Joulupuu on rakennettu», ja Christian-sedän naurattaessa lapsia
nostelemalla jalkojaan kuin tanssinukke astuttiin silmät huikaistuina,
kasvot hymyillen selkoselälleen levitetyn kaksoisoven kautta suoraan
taivaaseen.
Koko sali, jonka täytti kärventyneiden kuusenoksien tuoksu, välkkyi ja
kimmelsi lukemattomista valoista, ja seinien sininen tausta valkoisine
jumalhahmoineen saattoi huoneen näyttämään vielä suuremmalta.
Kynttilöiden liekit valtavan, melkein kattoon asti ulottuvan joulupuun
oksilla, joka seisoi punaverhoisten ikkunoiden välissä, joka oli
koristettu hopealangoilla ja suurilla valkoisilla liljoilla, jonka
latvassa oli sädehtivä enkeli ja juurella sievä sienisommitelma,
tuikahtelivat yleisessä valomeressä kuin kaukaiset tähdet. Sillä
valkoisen liinan kattamalla pöydällä, joka ulottui pitkänä ja leveänä
ja joululahjojen peittämänä ikkunasta melkein ovelle asti, oli rivi
pienempiä, konvehdeilla koristettuja joulupuita, joiden oksilla myös
paloi vahakynttilöitä. Ja seinillä paloivat haarajalkojen kynttilät,
ja kullatuissa jalustoissa paloivat paksut kynttilät huoneen joka
nurkassa. Isommat lahjat, joille ei ollut sijaa pöydällä, odottivat
rivissä lattialla. Pienempiä pöytiä, jotka myös olivat katetut
valkoisella liinalla ja joiden päällä myös oli lahjoja ja sytytetty
kuusi, oli pantu molempien ovien viereen: niillä olivat palvelusväen ja
köyhien lahjat.
Laulaen, häikäistyneinä, vanhan tutun huoneen näyttäessä aivan uudelta,
kuljettiin kerran huoneen ympäri, seimen sivu, jossa vahasta tehty
Jeesuslapsi näytti tekevän ristinmerkkiä, ja seisahduttiin sitten
äänettöminä paikoilleen, silmän alettua erottaa yksityisiä esineitä.
Hanno oli aivan kuin houreessa. Heti kun hän oli astunut sisään, olivat
hänen kuumeiset, etsivät silmänsä keksineet pöydällä teatterin...
teatterin, joka oli suurempi ja leveämpi kuin hän oli milloinkaan
osannut kuvitella. Mutta hänen paikkansa oli vaihtunut, ja hän alkoi jo
vakavasti epäillä, oliko koko tuo satumainen teatteri tarkoitettukaan
hänelle. Ja näyttämön juuressa lattialla oli sitäpaitsi jokin iso,
oudon näköinen esine, huonekalu, piirongintapainen kappale... voiko
sekin olla tarkoitettu hänelle?
»Tule tänne, lapsi, katsopas tätä», sanoi konsulitar avaten sen
kannen. »Tiedän sinun soittavan mielelläsi koraaleja... Herra Pfühl on
antava sinulle tarpeelliset ohjeet... Näitä polkimia täytyy koko ajan
polkea... väliin kovemmin, väliin hiljemmin... eikä käsiä saa ottaa
välillä pois, sormia pitää siirrellä vain _peu a peu_...»
Se oli urkuharmonio, pieni, sievä ruskeapintainen harmonio, jossa
oli metallikannattimet sivuilla, kirkkaanväriset polkimet ja siro
kääntötuoli. Hanno painoi paria kosketinta... ja siitä lähti hiljainen
urkusointu, joka sai ympärillä seisovat kääntämään päätään... Hanno
syleili isoäitiään, joka painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja
irroittautui sitten vastaanottaakseen toisten kiitokset.
Hanno kääntyi katsomaan teatteria. Harmonio oli yllättävä unelma,
mutta hänellä ei nyt ensi aluksi ollut aikaa tutkia sitä. Se oli onnen
kukkura, jollaisen langetessa ihmisen osalle hän on kiittämätön kutakin
lahjaa kohtaan erikseen ja katsoo vain hätäisesti kaikkea sekä oppii
vasta myöhemmin käsittämään koko tuon ylenpalttisuuden... Ah, siinä
oli kuiskaajakoppikin, näkinkengänmuotoinen kuiskaajakoppi, jonka
takana riippui punainen kullalla kirjaeltu esirippu kokoonkäärittynä.
Näyttämölle oli järjestetty »Fidelion» viimeinen näytös. Vankiraukat
olivat siinä ristissä käsin. Don Pizarro seisoi sivummalla peloittavan
näköisenä suunnattomine puhvihihoineen. Ja takaa riensi juoksuaskelin
mustaan samettiin puettu ministeri, kääntääkseen kaikki asiat hyväksi.
Se oli aivan kuin kaupunginteatterissa, melkein vielä kauniimpaa.
Hannon korvissa kaikui riemukuoro, finaali, ja hän istuutui harmonion
ääreen soittaakseen siitä erään pätkän, joka oli jäänyt hänen
muistiinsa... Mutta hän nousi jälleen ylös katsellakseen erästä
toivottua kirjaa, kreikkalaista jumalaistarustoa, joka oli sidottu
punaisiin kansiin ja jonka kannessa oli kullattu Pallas Atenen kuva.
Hän söi lautaseltaan makeisia, marsipaania ja piparkakkuja, tarkasti
pikkutavaroita, kirjoitustarpeita ja kouluvihkoa, ja unohti hetkeksi
kaiken muun pikkuruikkuisella lasimurulla varustetun kynän varren
tähden, johon katsoessa näki edessään laajan sveitsiläismaiseman...
Nyt tarjosivat mamsseli Severin ja sisätyttö tarjottimilta teetä ja
leivoksia, ja kastaessaan leipää kuppiinsa ehti Hanno hiukan katsella
ympärilleen. Sukulaiset seisoivat pöydän ympärillä tai kuljeksivat
edestakaisin puhellen ja nauraen, ihaillen toisten lahjoja tai
näytellen omiaan. Pöydällä oli kaikenlaatuisia tavaroita: porsliinisia,
nikkelisiä, hopeaisia, kultaisia, puisia, silkkisiä ja kankaasta
valmistettuja. Suuria manteleilla ja hyytelöviipaleilla koristettuja
piparkakkuja oli ladottu pitkään riviin vuorotellen paksujen
marsipaanileipien kanssa. Niissä lahjoissa, jotka rouva Permaneder oli
valmistanut, kuten eräässä työpussissa, kukkaruukkujen alusliinassa ja
jalkatyynyssä, oli suuret atlassilkkiset rusetit.
Joku kävi aina väliin katsomassa pikku Johannia, laski kätensä hänen
merimieskaulukselleen ja katseli hänen lahjojaan sillä ivallisella,
liioitellulla ihailulla, jolla aikuiset ihmettelevät lasten leluja.
Vain Christian-setä ei osoittanut tuota täysikasvuisten ylpeyttä; hänen
ihastuksensa nukketeatteriin, kun hän sattui kulkemaan Hannon ohi
timanttisormus sormessa, jonka hän oli saanut lahjaksi äidiltään, oli
yhtä suuri kuin veljenpojan.
»Tuhat tulimmaista, onpas tämä hauska laitos!» sanoi hän vetäen
esirippua ylös ja alas ja astuen sitten askeleen taapäin katsellakseen
näyttämökuvaa. »Oletko sinä toivonut itsellesi tätä? — Vai olet
sinä toivonut tätä», sanoi hän sitten äkkiä annettuaan katseensa
harhailla tuokion verran kummallisen vakavana ja levottomana ympäri
huonetta. »Miksi? Miten sinä keksit toivoa sellaista? Oletko käynyt
teatterissa?... Vai 'Fideliota' katsomassa! Niin, se esitetään aika
hyvin... Ja nyt sinä aiot esittää sen itse, ruveta itse tekemään
oopperoita?... Tekikö se sinuun sellaisen vaikutuksen?... Kuulehan,
lapsi, mitä minä sanon, älä ajattele liikaa tämmöisiä asioita...
teatteria... ja sen sellaisia... se ei kelpaa, usko setääsi. Minä olen
myös aina ollut liiaksi huvitettu niistä, siksi minusta ei ole tullut
tämän enempää. Olen tehnyt suuria erehdyksiä...»
Hän puhui pikku veljenpojalleen vakavasti ja vakuuttavasti, Hannon
katsoessa häneen uteliaasti. Mutta sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen,
katsellessaan teatteria, joka sai hänen luisevat, kuluneet kasvonsa
kirkastumaan, pani erään teatterinuken liikkumaan eteenpäin näyttämöllä
ja lauloi rämeällä, värisevällä äänellään: »Haa, on hirmurikos tää!»
jonka jälkeen hän nosti harmonion tuolin teatterin eteen, istuutui
sille ja alkoi esittää oopperaa, matkien laulaen ja liikehtien
vuoroin kapellimestaria, vuoroin esittäviä henkilöitä. Hänen selkänsä
taakse kerääntyi katsojia, jotka nauroivat, pudistelivat päätään ja
olivat huvitetut hänen hommastaan. Hanno katsoi häntä vilpittömällä
ihastuksella. Mutta hetken kuluttua keskeytti Christian aivan
odottamatta esityksensä. Hän jäi istumaan mykkänä paikalleen, levoton
vakavuuden ilme levisi hänen kasvoilleen, hän pyyhkäisi kädellään
päälakeaan ja vasenta kylkeään ja kääntyi sitten nenä kurtussa ja
murheellisen näköisenä yleisön puoleen.
»Niin, nyt se on taas lopussa», sanoi hän; »nyt tulee taas rangaistus.
Kun minä yritän olla hetkenkään iloinen, tulee heti kosto. Sitä ei
kivistä, siinä on vaan sellainen epämääräinen vaiva... epämääräinen
vaiva, siksi että hermot kaikki ovat tällä puolen liian lyhyet. Ne ovat
kaikki liian lyhyet...»
Mutta omaiset eivät ottaneet hänen vaivaansa vakavammalta kannalta
kuin hänen ilveitänsäkään ja viitsivät tuskin vastata. He hajaantuivat
välinpitämättöminä eri suunnille, ja Christian jäi istumaan vielä
pitkäksi aikaa teatterin eteen katsellen sitä nopeasti ja miettivästi
silmiään pyöritellen ja nousi viimein paikaltaan.
»No, onneksi olkoon, lapsi», sanoi hän silittäen Hannon päätä. »Mutta
ei liikaa... äläkä unohda vakavia toimiasi tämän vuoksi, kuulitkos?
Minä olen tehnyt paljon erehdyksiä... Minä lähden vähäksi aikaa
klubiin!» huusi hän täysikasvuisille. »Sielläkin vietetään joulua
tänään. Näkemiin!» Ja hän lähti jäykin, väärin säärin pylväikön läpi
pois.
Kaikki olivat syöneet tänään tavallista aikaisemman päivällisen
ja olivat nyt juoneet teetä runsaiden leipien kera. Mutta oli
tuskin ehditty lopettaa teenjuonti, kun jo tarjoiltiin uutta
herkkua, ryynimäistä puuroa isoista kristallimaljakoista. Se oli
mantelikiisseliä, munista, hienonnetuista manteleista ja ruusuvedestä
valmistettua jälkiruokaa, joka maistui mainiolta, mutta josta tuli mitä
hirveimmät vatsanvaivat, jos sitä söi lusikallisenkaan liikaa. Mutta
vaikka konsulitar kehoitti jättämään pienen loven illallisellekin, ei
juuri arasteltu. Klothilde suoritti kerrassaan ihmetekoja. Hiljaa ja
kiitollisesti lappoi hän lusikallaan mantelikiisseliä kuin olisi se
ollut tattaripuuroa. Virvokkeena oli pöydällä myös viinihyytelöä, jotka
syötiin englantilaisen luumukakun kanssa. Mutta vähitellen siirryttiin
takaisin maisemahuoneeseen, jossa sijoituttiin lautasineen pöydän
ympärille.
Hanno jäi yksin ruokasaliin, sillä pikku Elisabeth Weinschenk oli viety
kotiin. Hanno sai tänä vuonna ensi kertaa ottaa osaa jouluillalliseen
Mengstrassen talossa.
Palvelijat ja köyhät olivat vetäytyneet lahjoineen keittiön puolelle,
ja Ida Jungmann lörpötteli eteisessä Rieckchen Severinin kanssa,
vaikka hän kasvattajan asemassaan tavallisesti osoitti olevansa tätä
paljon korkeammalla. Ison joulupuun kynttilät olivat palaneet loppuun
ja sammutetut, ja seimi oli nyt pimeässä. Mutta pikku joulupuissa
paloi vielä jokunen kynttilä, ja joskus joutui kuusenoksa liian
lähelle liekkiä, syttyi rätisten palamaan ja lisäsi salissa tuntuvaa
kuusenhajua. Joka kerran kun ilmanveto sattui sivuuttamaan puita,
alkoivat hopealangat hiljaa heilua. Nyt oli taas niin hiljaista, että
posetiivin vienot säveleet kuuluivat jostakin kauempaa kadulta kylmän
pakkasilman läpi.
Hanno antautui hartaasti joulun tuoksujen ja äänien valtaan. Hän luki
pää käteen nojaten jumalaistarustoaan, söi koneellisesti, etupäässä
siksi, että se kuului asiaan, konvehteja, marsipaania, mantelikiisseliä
ja luumukakkua, ja liian täyden vatsan aikaansaama ahdistava
pinnistys yhtyi illan suloisen tunnelman kera kaihoisaksi onneksi.
Hän luki taisteluista, jotka Zeuksen oli täytynyt kestää päästäkseen
valta-asemaansa, ja kuunteli silloin tällöin puolella korvalla mitä
maisemahuoneessa puhuttiin Klothilde-tädin tulevaisuudesta.
Klothilde oli varmasti onnellisin kaikista ja hän vastaanotti joka
puolelta tulevat onnittelut ja pilailut hymyllä, joka kirkasti hänen
tuhkanharmaat kasvonsa. Hänen äänensä värisi iloisesta liikutuksesta.
— Hän oli saanut sijan »Johannisklosterissa». Senaattori oli
vihdoinkin saanut toimitetuksi hänelle johtokunnan suostumuksen
siihen, vaikka eräät herrat olivat nurisseet ja syyttäneet häntä
sukulais-puolueellisuudesta. Maisemahuoneessa puheltiin nyt innokkaasti
tuosta erinomaisesta laitoksesta, joka vastasi Mecklenburgissa,
Dobberthienissä ja Ribnitzissä olevia, aatelisnaisia varten
perustettuja koteja ja joiden tarkoitus oli suoda ansiokkaiden vanhojen
sukujen varattomille tyttärille turvattu vanhuuden toimeentulo.
Klothilde oli nyt saanut pienen, mutta varman eläkkeen, joka oli
vuosien kuluessa kasvava; ja tultuaan määräikään oli hän saava oman
rauhaisan ja siistin asunnonkin itse laitoksessa...
Pikku Johann lähti vähäksi aikaa täysikasvuisten pariin, mutta palasi
sitten ruokasaliin, joka ei enää — vähennetyn valaistuksen vuoksi —
tehnyt yhtä valtavaa vaikutusta kuin alussa, mutta joka nyt viehätti
uudella tavalla. Siinä oli niin oudon tenhoisaa liikkua, aivan kuin
hämärällä näyttämöllä näytännön jälkeen, kulisseja tarkastellen. Sai
katsella läheltä ison joulupuun kultaheteisiä liljoja, ottaa käteensä
seimen puisia eläimiä ja ihmisiä, etsiä kynttilää, joka oli saanut
Betlehemin läpinäkyvän tähden loistamaan, ja kohotella alasriippuvaa
pöytäliinaa, nähdäkseen pöydän alle kerätyt pahvi- ja käärepaperikasat.
Maisemahuoneen keskustelu kävi sitäpaitsi yhä vähemmän
mielenkiintoiseksi. Luonnon pakosta oli viimein tuo määrätty kolkko
asia tullut keskustelun alaiseksi, joka tähän asti oli sivuutettu
vaieten juhlaillan kunniaksi, mutta joka ei hetkeksikään ollut
poistunut kenenkään mielestä, nimittäin johtaja Weinschenkiä vastaan
nostettu oikeusjuttu. Hugo Weinsehenk piti itse esitelmää siitä. Hän
kertoi rajulla hilpeydellä yksityiskohtaisesti juhlan keskeyttämästä
todistajien kuulustelusta, moitti kiihkeästi presidentti tohtori
Philanderin liian selvästi huomattavaa ennakkomielipidettä ja arvosteli
ylpeän pilkallisesti halveksuvaa tapaa, jolla virallinen syyttäjä
tohtori Hagenström suvaitsi kohdella häntä ja hänen todistajiaan.
Breslauer oli muuten vastannut hyvin sukkelasti eräisiin raskauttaviin
syytöksiin ja vakuuttanut mitä varmimmin, ettei edes tarvinnut ajatella
syyttävän tuomion langettamista. — Senaattori teki silloin tällöin
jonkun kysymyksen kohteliaisuuden vuoksi, ja rouva Permaneder, joka
istui olkapäät koholla sohvassa, mutisi pari vihaista voimasanaa Moritz
Hagenströmiä vastaan. Mutta toiset olivat ääneti. He olivat niin
ääneti, että johtajakin vähitellen vaikeni; ja ajan kiitäessä pikku
Hannon mielestä kuin siivillä ruokasalissa vallitsi maisemahuoneessa
painostava, huolestunut, tuskallinen seisahduksen tila, joka ei ollut
poistunut vielä kello puoli yhdeksänkään, jolloin Christian palasi
klubista vanhojenpoikien ja »hummaajien» joulunvietosta.
Sammunut sikarinpätkä pisti esiin hänen suustaan ja hänen
sisäänvaipuneet poskensa olivat punaiset. Hän tuli salin läpi ja
sanoi maisemahuoneeseen astuessaan: »Lapsukaiset, sali on kerrassaan
suurenmoisen ihana! Weinschenk, meidän olisi pitänyt tuoda tänne
Breslauer; hän ei ole varmaan milloinkaan nähnyt tällaista.»
Äänetön, rankaiseva syrjäsilmäys kohtasi häntä konsulittaren taholta.
Christian vastasi siihen huolettoman kysyvällä ilmeellä. Kello
yhdeksältä käytiin pöytään.
Kuten tavallisesti oli illallinen tänä iltana katettu pylväikköön.
Konsulitar lausui sydämellisen hartaasti vanhan pöytärukouksen:
»Tule, Jeesus vieraaksemme Siunaa meidän einehemme.»
jonka hän, samaten jouluillan perityn tavan mukaan, lopetti pienellä
esityksellä, kehoittaen pääasiallisesti Buddenbrook-suvun jäseniä
muistamaan kaikkia niitä, joilla ei ollut yhtä onnellinen joulu... Ja
kun tämä oli tehty, istuuduttiin hyvällä omallatunnolla pöytään ja
käytiin aluksi voisulassa keitettyjen karppien ja reininviinin kimppuun.
Senaattori pisti pari kalansuomusta kukkaroonsa, ettei loppuisi raha
tulevan vuoden aikana. Mutta Christian huomautti yhtäkaikkisesti,
etteihän siitä kuitenkaan ollut mitään apua, ja konsuli Kröger
ei viitsinyt ryhtyä tuollaiseen varokeinoon, koska hänen ei enää
tarvinnut pelätä kurssivaihteluita, hän kun eli rauhassa puolinetoista
killinkeineen. Tuo vanha herra istui mahdollisimman etäällä rouvastaan,
jonka kanssa hän pitkään aikaan ei ollut vaihtanut juuri sanaakaan,
koska tämä ei herennyt lähettämästä salaa rahoja perinnöttömäksi
tehdylle Jakobille, joka vietti jossakin maailmalla, Lontoossa,
Pariisissa tai Amerikassa — missä, sen tiesi vain hänen äitinsä —
rappeutunutta kiertäjän elämäänsä. Hän rypisti synkästi otsaansa
puheen kääntyessä toisen ruokalajin aikana suvun poissaoleviin
jäseniin, nähdessään tuon heikon äidin kuivaavan silmiään. Muistettiin
Frankfurtin ja Hampurin sukulaisia, joku mainitsi myös pahaa
tarkoittamatta pastori Tiburtiuksen nimen, ja senaattori kilisti
kaikessa hiljaisuudessa sisarensa lasia herrojen Grünlichin ja
Permanederin terveydeksi, jotka myös tavallaan kuuluivat sukuun...
Kastanjoilla, rusinoilla ja omenilla täytetty kalkkuna herätti
yleistä mielihyvää. Verrattiin sitä edellisten vuosien kalkkunoihin
ja huomattiin, ettei pitkään aikaan oltu nähty näin mahtavaa paistia.
Sen kera oli paistettuja perunoita, kahdenlaisia vihanneksia ja
kahdenlaista hilloa, ja jokaista lajia oli sellaiset määrät kuin eivät
ne olisi olleet lisäruokia vaan pääruokalaji, jolla jokaisen tuli
täyttää vatsansa. Paistin ohella juotiin Möllendorpf-toiminimen vanhaa
punaista viiniä.
Pikku Johann istui vanhempiensa välissä ahtaen vaivalla valkoista
rintalihapalasta murekkeineen vatsaansa. Hän ei enää jaksanut syödä
niin paljon kuin Thilda-täti, vaan oli väsynyt eikä voinut oikein
hyvin. Mutta hän oli ylpeä siitä, että sai istua isojen ihmisten
pöydässä, että hänenkin taidokkaasti käännetyllä ruokaliinallaan oli
ollut tuollainen mainio valmunsiemenillä peitetty vehnäsämpylä, että
hänenkin edessään oli kolme viinilasia; hän sai näet tavallisesti juoda
pienestä kultaisesta pikaristaan, joka oli Krögerin sedän kummilahja...
Mutta kun Justus-setä alkoi kaataa öljynkeltaista kreikkalaista viiniä
pienimpiin laseihin ja kun jäätelöpallukat — punaiset, valkoiset ja
ruskeat — ilmestyivät pöytään, parani hänenkin ruokahalunsa. Hän söi,
vaikka se teki melkein sietämättömän kipeää hampaisiin, yhden punaisen
ja puolet valkoisesta pallerosta, mutta viimein hänen täytyi maistaa
hiukan ruskeaakin suklaajäätelöä, ja hänen narskutti sen kera vohvelia,
joi vähän imelää viiniä ja kuunteli Christian-setää, joka oli tullut
puhetuulelle.
Setä kertoi klubissa viettämästään joulusta, joka oli kulunut hyvin
vilkkaasti. »Hyvä Jumala!» sanoi hän joka toisella sanalla, kuten
silloin, kun hänen oli tapana kertoa Johnny Thunderstormista. »Ne
miehet joivat ruotsalaista punssia kuin vettä!»
»Hyi», sanoi konsulitar lyhyesti luoden alas katseensa.
Mutta Christian ei huomannut mitään. Hänen silmänsä alkoivat harhailla
esineestä toiseen ja hänen ajatuksensa ja muistonsa olivat niin elävät,
että ne liikkuivat varjojen tavoin hänen laihoilla kasvoillaan.
»Tietääkö kukaan teistä», hän kysyi, »miltä tuntuu, kun on juonut
liian paljon ruotsalaista punssia? Minä en tarkoita itse juopumusta,
mutta sitä, mikä tulee perästäpäin, seurauksia... ne ovat ihmeellisen
inhoittavat... samalla ihmeelliset ja inhoittavat.»
»Ja siinä on syytä kyllin käydä kuvailemaan niitä», sanoi senaattori.
»_Assez_, Christian, se ei huvita meitä vähääkään», sanoi konsulitar.
Mutta Christian ei huomannut koko vastaväitettä. Se oli hänen
omituisuutensa, ettei hän sellaisina hetkinä huomannut mitään. Hän oli
hetken aikaa vaiti, sitten tuntui se, mikä hänessä liikkui, kypsyneen.
»Ensin tuntee voivansa pahoin», hän alkoi kertoa kääntyen nenä
rypyssä veljeensä päin. »Päätä kivistää ja suolia kaivaa... niin no,
sellaista sattuu muulloinkin. Mutta kun on juonut punssia, tuntee
itsensä likaiseksi —» Christian hieroi kasvot irvessä käsiään —
»tuntee koko ruumiinsa likaiseksi. Peset kätesi, mutta siitä ei ole
apua, ne tuntuvat vain yhä kosteilta ja likaisilta, ja kynnet ovat
kuin rasvassa... Otat kylvyn, mutta se ei tunnu missään, koko ruumiisi
tuntuu mielestäsi epäpuhtaalta ja tahmaiselta. Koko ruumiisi vaivaa
sinua, harmittaa sinua, inhoat itseäsi... Oletko sinä kokenut tämän,
Thomas?»
»Olen», sanoi senaattori tehden torjuvan liikkeen, mutta Christian
jatkoi kertomistaan ruotsalaisen punssin liiallisen nauttimisen
seurauksista sillä omituisella tahdittomuudella, joka vuosien kuluessa
oli yhä lisääntynyt ja joka esti häntä huomaamasta, että nuo kuvailut
olivat vastenmielisiä koko pöytäkunnan mielestä ja etteivät ne olleet
paikallaan tänä iltana ja tässä ympäristössä — kunnes hän katsoi
luonnehtineensa asian tarpeeksi tyhjentävästi ja vaikeni vähitellen.
Ennenkuin käytiin käsiksi juustoon ja voihin, piti konsulitar vielä
pienen puheen omaisilleen. Joskaan ei kaikki ollut vuosien kuluessa
muodostunut sellaiseksi kuin tietämätön ihminen lyhytnäköisyydessään
olisi toivonut, oli sentään saatu kokea siksi suurta näkyvää siunausta,
että se riitti täyttämään sydämet kiitollisuudella. Juuri onnen ja
ankarien koetusten vaihtelu osoitti, ettei Jumala ollut milloinkaan
ottanut kättään suvun kohtaloiden johdosta, vaan että hän oli ohjannut
niitä ja ohjasi edelleen omien syvien ja viisaiden aivoitustensa
mukaan, joita ihminen ei ollut oikeutettu kärsimättömästi tutkimaan
ja epäilemään. Ja juotakoon nyt toivovin sydämin ja yksimielisesti
suvun menestymisen ja tulevaisuuden malja, tulevaisuuden, joka oli
jatkuva vielä sitten kun sen vanhat ja keski-ikäiset jäsenet olivat
levänneet jo kauan maan mullassa... lasten tulevaisuuden malja, joille
tämän-iltainen juhla oikeastaan kuului...
Ja koska johtaja Weinschenkin pikku tytär ei enää ollut saapuvilla,
täytyi pienen Johannin, aikuisten kilistäessä myös keskenään, lähteä
kiertämään yksin koko pöytää kilistääkseen jokaisen kanssa, isoäidistä
alkaen mamsseli Severiniin. Hannon tullessa isänsä kohdalle, kohotti
senaattori, lähentäessään lasinsa lapsen lasia kohti, lempeästi Hannon
leukaa katsoakseen tätä silmiin... Hän ei tavannut pojan katsetta,
sillä Hannon ripset olivat laskeutuneet syvälle, syvälle alas silmiä
ympäröivien sinertävien varjojen tasalle.
Mutta Therese Weichbrodt tarttui hänen päähänsä molemmin käsin,
suudella napsahutti häntä poskelle ja sanoi niin sydämellisellä
äänenpainolla, ettei itse Jumalakaan olisi voinut vastustaa sitä: »Tule
onnelliseksi, hövä lapsi!»
— Hetkistä myöhemmin makasi Hanno vuoteessaan, joka nyt oli
etuhuoneessa; sinne tultiin toisen kerroksen käytävästä ja sen
vasemmalla puolen oli senaattorin pukeutumishuone.. Hän makasi
selällään vatsansa vuoksi, joka ei vielä ollut voinut sulattaa kaikkea
sitä, mitä sen illan kuluessa oli täytynyt ottaa vastaan, ja katsoi
kiihoittunein silmin Ida Jungmannia, joka tuli yöpaitaan puettuna
huoneestaan huljutellen vesilasia ojennetussa kädessään. Hanno joi
nopeasti hiilihappoisen natronin, irvisti ja vaipui takaisin vuoteelle.
»Nyt taitaa tulla paha yö, Ida.»
»Mitä vielä, Hannoseni. Makaa vain hiljaa selälläsi... Näätkö, ken
salaisesti viittaa tuolla?... Vaan poikapa ei seuraa houkutustaan...»
»Niin... ehkä se meneekin hyvin... Milloin saan tavarani tänne, Ida?»
»Aamulla, poikaseni.»
»Ne pitää tuoda tänne, että minä näen ne heti aamulla!»
»Hyvä, hyvä, Hannoseni, mutta nuku nyt ensin.» Ja hän suuteli tätä,
sammutti kynttilän ja lähti.
Hanno oli yksin; ja jättäytyen hiljaa paikallaan maaten natronin
hyväätekevän vaikutuksen valtaan näki hän suljettujen silmiensä
edessä uudelleen joulusalin. Hän näki teatterinsa, harmonionsa,
jumalaistarustonsa ja kuuli kaukaa kuoropoikien laulavan: »Riemuitse,
Jerusalem!» Kaikki säteili. Hänen päänsä oli kuumeinen, ja hänen
sydämensä, jota rasitti kapinoivan vatsan ahdinko, löi hitaasti,
voimakkaasti ja epätasaisesti. Hän makasi kauan pahoinvoinnin,
kiihoituksen, ahdistuksen, väsymyksen ja onnen tilassa voimatta nukkua.
Huomenna oli kolmas joulu, joka vietettiin Therese Weichbrodtin
luona, ja se huvitti häntä jo etukäteen pienen hassunkurisen
näytelmän tavoin. Therese Weichbrodt oli viime vuonna lopettanut
kokonaan koulunpidon, ja Madame Kethelsen asui nyt yksin tuon
pienen Mühlenbrinckin varrella sijaitsevan talon luokkahuoneissa,
alakerran ollessa hänen itsensä hallussa. Hänen epäonnistuneen ja
heikon pienen ruumiinsa raihnaudet olivat näet lisääntyneet vuosien
kuluessa, ja mitä sävyisimmällä kristillisellä nöyryydellä otaksui
Sesemi Weichbrodt loppunsa lähenevän. Siksi hän oli jo monen vuoden
aikana luullut jokaista joulua viimeisekseen ja koetti tehdä sen niin
loistokkaaksi pienissä tulikuumiksi lämmitetyissä huoneissaan kuin
suinkin hänen heikot voimansa myöten antoivat. Koska hän ei voinut
ostaa paljoa uutta, lahjoitti hän aina osan vähäisistä kapineistaan
ja kasasi joulupuun alle kaiken mitä hän suinkin saattoi olla vailla:
pöytäkoruja, kirjepainoja, neulatyynyjä, lasivaaseja ja kappaleita
kirjastostaan, vanhoja hullunkurisen muotoisia ja kantisia kirjoja,
kuten »Itsetutkistelijan salainen päiväkirja», Hebelin Alemannilaiset
runot, Krummacherin Parabelit j.n.e.... Hanno oli jo saanut häneltä
erään ranskankielisen teoksen, nimeltä »Pensees de Blaise Pascal», joka
oli niin pikkuruinen, ettei sitä voinut lukea ilman suurennuslasia.
Bischofia tarjottiin loppumattomat määrät, ja Sesemin
inkivääripiparkakut olivat kerrassaan mainioita. Mutta ilta ei sujunut
milloinkaan, neiti Weichbrodtin vavahtelevan hartauden tähden, ilman
jotakin yllätystä, tapausta, jotakin pientä kommellusta tai vauriota,
joka sai vieraat nauramaan ja yhä lisäsi emännän mykkää intoa.
Milloin kaatui bischofkannu pöydälle peittäen kaiken punaisella,
imelällä, kirpelöivällä nesteellään, milloin suistui joulupuu puiselta
ristikkojalaltaan juuri sillä hetkellä, jolloin astuttiin juhlallisesti
sisään... Ja ennen uneen vaipumistaan näki Hanno vielä edessään
viimevuotisen vahingon, joka oli tapahtunut juuri ennen lahjojen jakoa.
Therese Weichbrodt oli lukenut niin hartaasti joulutekstiä, että kaikki
vokaalit olivat eksyneet paikoiltaan, ja vetäytyi sen jälkeen ovelle
pitääkseen sieltä pienen puheen vierailleen. Hän seisoi kynnyksellä
kyttyräselkäisenä, kääpiömäisenä, vanhat kädet lapsenrinnallaan. Hänen
myssynsä vihreät silkkinauhat riippuivat hänen hennoilla olkapäillään,
ja hänen päänsä päällä, oven yläpuolella, oli kuusenoksilla ympäröity,
takaapäin valaistu paperinauha, jossa oli kirjoitus: »Kunnia olkoon
Jumalalle korkeudessa». Ja Sesemi puhui Jumalan hyvyydestä, lausui,
että tämä oli hänen viimeinen joulunsa, ja lopetti puheen kehoittamalla
kaikkia, ankarasti vapisten, apostolin sanoilla iloisuuteen; niin
innokkaasti otti hänen pieni ruumiinsa osaa tuohon kehoitukseen.
»Iloitkaa!» sanoi hän ja painoi päänsä kallelleen ravistaen sitä
kiihkeästi. »Ja taaskin minä sanon: iloitkaa!» Mutta juuri sillä
hetkellä syttyi läpinäkyvä paperinauha palamaan puhahtavalla,
sähähtävällä ja ritisevällä äänellä, niin että mademoiselle
Weichbrodtin täytyi paeta säikähdyksestä huudahtaen ja vastustamattoman
lystikkäästi hypähtäen sinkoilevaa säensadetta...
Hanno muisti tuon vanhan neidin hypyn ja nauraa hihitti katketakseen,
kiihoittuneesti ja hermostuneesti, suu tyynyä vasten.