Thomas Buddenbrook ei ollut syvimmässä sydämessään tyytyväinen pikku
Johannin lahjoihin ja kehitykseen.
Hän oli kerran, huolimatta kaikkien poroporvareiden arvelevista
päänpudistuksista, tuonut kotiinsa Gerda Arnoldsenin siksi että oli
tuntenut itsensä kyllin voimakkaaksi ja vapaaksi osoittamaan tavallista
hienostuneempaa makua, vahingoittamatta silti porvarillista kykyään.
Mutta pitikö nyt tämän lapsen, tämän kauan kaivatun perillisen, jolla
sentään ulkonaisesti oli niin monta isänsukuunsa kuuluvaa piirrettä,
muodostua kokonaan äitinsä kaltaiseksi? Oliko hän, josta isä oli
toivonut elämäntyönsä onnellisempaa ja menestyksellisempää jatkajaa,
jäävä vieraaksi koko sille ympäristölle, jossa hän oli kutsuttu elämään
ja toimimaan, vieraaksi myöskin isälleen?
Gerdan viulunsoitto oli merkinnyt Thomakselle tähän asti, samoin kuin
hänen ihmeelliset silmänsä, joita Thomas rakasti, tumma kuparinruskea
tukkansa, koko hänen hurmaava ulkomuotonsa, vain erästä puolta,
viehättävää lisäominaisuutta hänen erikoisessa olemuksessaan. Mutta
nyt, kun oli pakko huomata, miten taipumus musiikkiin, joka oli hänelle
itselleen vieras, jo näin nuorena, alusta alkaen, valtasi myös hänen
poikansa, muuttui se hänen mielessään vihamieliseksi voimaksi, joka
oli asettunut hänen ja hänen poikansa väliin, — poikansa, josta hän
oli aikonut kasvattaa oikean Buddenbrookin, voimakkaan käytännön
miehen, jonka toimintahalu oli suuntautuva ulospäin, vallan ja mahdin
tavoitteluun. Ja nykyisessä ärtyneessä tilassaan tunsi Thomas, että tuo
vihamielinen voima uhkasi saattaa hänet muukalaiseksi omassa talossaan.
Hän ei kyennyt lähestymään musiikkia siten kuin Gerda ja tämän ystävä,
herra Pfühl; ja Gerda, joka oli yksipuolinen ja kiihkeä taidetta
koskevissa asioissa, vaikeutti sitä vielä todellakin julmalla tavalla.
Ei hän ollut ikinä uskonut musiikkia niin vieraaksi suvulleen kuin
miksi se nyt osoittautui. Hänen isoisänsä oli mielellään soittanut
toisinaan huilua, ja hän itse oli aina kuunnellut kernaasti keveän
siroja, suruisan kaihomielisiä tai hilpeän reippaita sävelmiä. Mutta
jos hän ilmaisi mieltymyksensä johonkin sellaiseen, saattoi Gerda
kohauttaa olkaansa ja sanoa säälivästi hymyillen: »Kuinka se on
mahdollista, ystäväni! Eihän sillä ole pienintäkään musikaalista
arvoa...»
Hän vihasi tuota »musikaalista arvoa», tuota sanaa, jossa hän ei
nähnyt muuta kuin kylmää kopeutta. Se sai hänet, Hannon istuessa
saapuvilla, nousemaan vastarintaan. Tapahtui useamman kerran, että hän
sellaisen tilaisuuden sattuessa suuttui ja huudahti: »Rakkahimpani, tuo
'musikaalinen arvo’ on minun mielestäni sangen mauton valtti!»
Ja toinen vastasi: »Thomas, sanon sinulle kerta kaikkiaan, ettet
sinä ole ikinä oppiva ymmärtämään musiikkia taiteena; vaikka olet
älykäs mies, ei se sinusta koskaan ole oleva muuta kuin pieni
jälkiruokahauskutus ja korvan hurmio. Näät jo siitä, miten vieras
ala musiikki on sinulle, ettei musikaalinen makusi oikeastaan
ollenkaan vastaa muita tarpeitasi ja taipumuksiasi. Mikä sinua
miellyttää musiikissa? Eräänlainen helppohintainen optimismin henki,
jolle sinä nauraisit harmistuneesti, jos tapaisit sen jossakin
kirjassa, ja viskaisit koko kirjan nurkkaan. Tuskin syntyneen toiveen
nopeaa täyttymystä... Kouriintuntuvaa aulista tyydytystä... Käykö
elämässä niin?... Käykö elämässä? Onko elämä jonkin kauniin sävelmän
kaltainen?... Tuo on lapsellista ihanteellisuutta.»
Thomas ymmärsi hänet, ymmärsi mitä hän tarkoitti. Mutta hän ei
voinut seurata Gerdaa tunteellaan eikä käsittänyt, miksi sävelmät,
jotka virkistivät häntä tai saivat hänet liikutuksen valtaan, olivat
arvotonta rihkamaa — ja kappaleet, jotka saivat hänet nyreälle
mielelle tai ymmälle, edustivat korkeinta musikaalista arvoa. Hän
seisoi temppelin edustalla, jonka kynnykseltä Gerda karkoitti hänet
säälimättömällä kädenliikkeeltä... ja murheissaan näki hän, miten Gerda
katosi sen sisään pojan kanssa.
Hän ei osoittanut surua, jolla hän seurasi yhä enenevää vieraantumista
itsensä ja pikku poikansa välillä, ja poikansa suosiontavoittelu
olisi hänestä ollut hirveän alentavaa. Päivisin hänellä oli hyvin
vähän aikaa olla poikansa kanssa. Aterioiden aikana hän kohteli tätä
hyväntahtoisella suopeudella, jossa oli rohkaisevan kovuuden vivahdus.
»No, hyvä veli», sanoi hän taputtaen Hannoa pari kertaa päälaelle ja
istuutuen hänen viereensä vaimoaan vastapäätä... Mitä kuuluu? Mitä
sinä olet hommannut? Lukenut... ja soittanut? Se on oikein. Mutta
älä soita liikaa, muuten sinulla ei enää ole halua muuhun ja voit
jäädä luokalle!» Ei yksikään lihas hänen kasvoissaan ilmaissut sitä
huolestunutta jännitystä, jolla hän odotti, miten Hanno suhtautuisi
hänen sanoihinsa ja vastaisi hänelle; ei mikään ilmaissut hänen
sisimpänsä tuskallista kokoonkiristymistä, kun lapsi loi vain aran
katseen häneen päin kullanruskeista, sinertävien varjojen ympäröimistä
silmistään, katseen, joka ei edes kohonnut hänen kasvojensa tasalle —
ja painui sitten ääneti lautasensa yli.
Olisi ollut joutavaa välittää tuosta lapsellisesta avuttomuudesta.
Heidän yhdessä ollessaan, lautasia vaihdettaessa, oli hänen
velvollisuutensa jutella hiukan pojan kanssa, koetella häntä hiukan,
tutkia hänen käytännöllistä huomiokykyään... Montako asukasta
kaupungissa oli? Mitkä kadut veivät Traven rannasta ylemmäs kaupunkiin?
Mitkä olivat liikkeeseen kuuluvien varastohuoneiden nimet? Reipas ja
rohkea vastaus! — Mutta Hanno oli ääneti. Ei uhmatakseen isäänsä eikä
tuottaakseen tälle pahaa mieltä. Mutta kaupungin asukkaat, kadut, jopa
varastohuoneetkin, jotka tavallisissa olosuhteissa eivät liikuttaneet
häntä vähääkään, herättivät hänessä, kun ne asetettiin kuulustelun
esineiksi, ääretöntä vastenmielisyyttä. Hän oli saattanut tulla pöytään
hilpein mielin, olipa ehkä puhellutkin isänsä kanssa, — mutta heti kun
keskustelu sai hiukankaan tutkintoa muistuttavan luonteen, painui hänen
mielialansa alle nollan ja hänen vastustuskykynsä murtui kokonaan.
Hänen silmänsä verhoutuivat, hänen suunsa ympärille ilmestyi arka ilme
ja hänet valtasi suuri surullinen tunne isän varomattomuuden johdosta,
jolla tämä nyt pilasi aterian hauskuuden itseltään ja kaikilta muilta,
vaikka tiesi tuollaisten yritysten hyödyttömyyden. Kyyneleiden
sumentamin silmin katsoi hän alas lautaselleen. Ida töykkäsi häntä ja
kuiskasi hänelle katujen ja varastoaittain nimet. Mutta se oli turhaa,
turhaa! Hän ei ymmärtänyt Hannoa. Tiesihän hän nuo nimet, ainakin
osittain, ja olisi ollut helppo täyttää isän toivomukset jossakin
määrin; mutta häntä esti siitä jokin voittamattoman surullinen tunne...
Ankara sana, haarukan kopautus pöytään pelästytti hänet. Hän katsahti
äitiinsä ja Idaan ja koetti puhua. Mutta jo ensi tavut hukkuivat
nyyhkytyksiin; se ei käynyt. »Olkoon!» huusi senaattori vihaisesti.
»Ole vaiti! En tahdo kuulla mitään! Ei sinun tarvitse luetella
mitään nimiä! Saat istua mykkänä ja tyhmänä kaiken ikäsi!» Ja ateria
lopetettiin äänettömän huonotuulisuuden vallassa.
Mutta tuo haaveellinen heikkous, tuo itkeskely, tuo täydellinen
reippauden ja tarmon puute oli se kohta, johon senaattori perusti
Hannon kiihkeää musiikki-intoa koskevat epäilynsä.
Hannon terveys oli aina ollut heikko. Varsinkin hänen hampaansa
olivat jo kauan olleet monenlaisten kipujen ja häiriöiden
aiheena. Maitohampaiden puhkeaminen myötäseuraavine kuumeineen
ja kouristuskohtauksineen oli vähällä viedä häneltä hengen. Ja
myöhemminkin olivat hänen ikenensä vähän väliä tulehtuneet ja
työnsivät ajoksia, jotka mamsseli Jungmann, niiden kypsyttyä, puhkaisi
parsinneulalla. Nyt hampaiden vaihtumisen aikaan olivat kivut vielä
kovemmat. Hän sai kokea tuskia, joihin hän oli menehtyä, ja vietti
monet yöt valvoen, hiljaa ähkien ja itkien, lievän kuumeen vallassa,
jolla ei ollut muuta syytä kuin tuo hampaiden tuottama kipu. Hampaat,
jotka olivat päältäpäin yhtä kauniit ja valkoiset kuin hänen äitinsä
hampaat, mutta heikkoa ja haurasta lajia, kasvoivat vinoon ja painoivat
toinen toisiaan. Ja että kaikki tuo epäsäännöllisyys ohjattaisiin
oikeaan uomaansa, täytyi nuoren Johannin tehdä tuttavuutta erään
hirmuisen miehen kanssa. Tämä oli hammaslääkäri herra Brecht, joka asui
Mühlstrassen varrella...
Jo tuon miehen nimi muistutti peloittavasti ääntä, joka syntyy
leukaluissa, kun hammasjuuria kiskotaan ikenistä vääntäen ja murtaen,
ja Hannon sydän pusertui kokoon hänen kyyhöttäessään tuolissa
uskollista Idaa vastapäätä herra Brechtin odotushuoneessa selaillen
kuvalehtiä ja tuntien koko ajan väkevän lääkeaineiden hajun, kunnes
hammaslääkäri ilmestyi vastaanottohuoneen ovelle sanoen kohteliaasti,
mutta peloittavasti: »Olkaa hyvä».
Yksi vetovoima ja harvinainen viehätysvoima oli tässä odotushuoneessa
kuitenkin, ja se oli komea, kirjava papukaija myrkyllisine pienine
silmineen; se istui huoneen nurkkauksessa messinkilankahäkin keskellä
ja oli nimeltään Josephus, luoja tiesi minkätähden. Sillä oli tapana
sanoa kirkuvalla vanhan akan äänellä: »Istukaa, olkaa hyvä...
hetkinen, pyydän...» ja vaikka se oloihin nähden kuului inhoittavalta
pilkanteolta, oli Hanno kiintynyt siihen rakkauden ja pelon tuntein.
Papukaija, iso, kirjava papukaija, jonka nimi oli Josephus ja joka
osasi puhua — sepäs oli jotakin! Se oli aivan kuin karannut lintu
Grimmin satujen lumotuista metsistä, joista Ida oli lukenut hänelle
kotona?... Ja kun tohtori sanoi »olkaa hyvä», toisti se senkin mitä
kohteliaimmin, jolloin tapahtui se kumma, että Hanno astui nauraen
tohtorin huoneeseen ja kiipesi ikkunan luona olevaan kamalan näköiseen
tuoliin, jonka vieressä oli porauskone.
Mitä herra Brechtiin itseensä tulee, oli hän aivan saman näköinen
kuin Josephus, sillä hänen nenänsä kaartui aivan yhtä kovana ja
käyränä mustan- ja harmaankirjavia viiksiä kohti. Mutta pahin ja
kauhistavin asia oli se, että hän oli hermostunut eikä kärsinyt itse
nähdä virkansa puolesta aikaansaamiaan tuskia. »Meidän täytyy kiskoa
se pois, neiti», sanoi hän Ida Jungmannille kalveten. Ja kun Hanno
sitten kylmän hien vallassa, silmät auki revähtäneinä, kykenemättä
panemaan vastaan, kykenemättä pötkimään pakoon, mielentilassa, joka ei
eronnut suurestikaan hirtettävän pahantekijän kuolemanpelosta, näki
herra Brechtin tulevan häntä kohden pihdit kädessä, huomasi hän, että
hammaslääkärinkin kaljulla otsalla oli pieniä hikipisaroita ja että
hänenkin suunsa oli pelosta vääntynyt... Ja kun tuo kauhea toimitus oli
ohi, kun Hanno kalpeana, vavisten, vetisin silmin ja kasvot turvonneina
sylki verta sivullaan olevaan siniseen kuppiin, täytyi herra Brechtin
asettua hetkeksi istumaan jonnekin, kuivata otsaansa ja juoda vähän
vettä...
Pikku Johannille vakuutettiin, että tuo mies teki hänelle hyvää ja
säästi hänet monilta vielä suuremmilta kivuilta. Mutta kun Hanno
vertasi kipua, jonka herra Brecht oli tuottanut hänelle, siihen
näkyvään ja tuntuvaan hyvään, mistä hänen täytyi olla kiitollinen
tälle, oli edellinen niin paljon suurempi, että hänen täytyi pitää
käyntejä Mühlstrassen varrella suurimpina kaikista hyödyttömistä
kärsimyksistä. Viisaudenhampaiden tähden, jotka kerran olivat kasvavat
taakse, täytyi nyt ottaa pois neljä valkoista, kaunista, täysin
tervettä poskihammasta, ja siihen meni, ettei lapsi rasittuisi, neljä
kokonaista viikkoa! Ja voi, millaista aikaa se oli! Pitkällinen kiusa,
jolloin tulevan tuskan pelko jo valtasi mielen ennenkuin vasta kärsityn
kivun tuottama rasitus vielä oli ehtinyt mennä ohi, oli suorastaan
rääkkäystä. Kun viimeinen hammas oli vedetty pois, makasi Hanno
kahdeksan päivää sairaana ylenpalttisen uupumuksen tähden.
Mutta nuo hammashäiriöt eivät vaikuttaneet ainoastaan hänen
mielialaansa, vaan myös yksityisten elinten toimintaan.
Puremishankaluudet synnyttivät ruoansulatushäiriöitä, jopa
vatsakuumettakin; ja nuo vatsavaivat olivat yhteydessä epäsäännöllisen,
milloin liian kiihkeän, milloin liian heikon sydämentoiminnan ja
satunnaisten pyörrytyskohtausten kanssa. Ja kaiken lisäksi jatkui
tuo omituinen sairaloisuus, tuo tohtori Grabowin toteama »_pavor
nocturnus_». Kului tuskin ainoatakaan yötä, ettei pikku Johann olisi
kavahtanut pari kolme kertaa seisoalleen vuoteessa ja huutanut apua ja
armahdusta käsiä väännellen, kauhistavan hädän alaisena. Oli kuin hän
olisi ollut tulen keskellä tai kuin olisi hänet tahdottu tukehduttaa;
jotakin hirveätä hän näki... Mutta aamulla hän ei tiennyt siitä mitään.
— Tohtori Grabow koetti parantaa tätä sairautta määräämällä hänelle
illalla mustikkamehua; mutta siitä ei ollut pienintäkään apua.
Haitat, joiden alainen Hannon ruumis oli, kivut, joita hänen täytyi
kestää, kehittivät hänessä ennenaikaisen kypsyyden, jota tavallisesti
nimitetään »pikkuvanhuudeksi». Mutta vaikka se älyn ja hyvän maun
hillitsemänä ei monasti ilmennyt eikä milloinkaan epähienosti, pilkisti
se kuitenkin toisinaan esiin alakuloisen tietäväisyyden muodossa... Kun
joku hänen omaisistaan, isoäiti tai Breitestrassen naiset, kysyivät:
»Miten sinä voit, Hanno?»... oli pieni, alistuvainen suun liike ja
merimieskauluksen peittämän olkapään nytkähdys hänen ainoa vastauksensa.
»Onko hauska käydä koulua?»
»Ei», vastasi Hanno tyynesti ja avomielisesti, sillä hän ei katsonut
maksavan vaivaa valehdella.
»Eikö? Älä ihmettä! Mutta pitäähän jokaisen oppia kirjoittamaan,
laskemaan, lukemaan...»
»Ja niin edespäin», sanoi pikku Johann.
Ei, totta se oli, ettei hänestä ollut hauska käydä koulua, nähdä
yhä uudelleen tuota entistä luostarikoulua ristikäytävineen ja
goottilaisine, holvikattoisine luokkahuoneineen. Alituinen sairauden
aiheuttama poissaolo ja täydellinen tarkkaamattomuus, johon hän
vaipui, ajatusten askarrellessa jossakin soinnullisessa yhdistelmässä
tai jonkin äidin ja herra Pfühlin esittämän soittokappaleen
toistaiseksi hämärissä ihmeissä, ei juuri edistänyt hänen tietojaan.
Ja tuntiopettajat ja kokelaat, jotka opettivat alemmilla luokilla ja
joiden matalasäätyisyys, henkinen ahtaus ja ulkoasun hoidottomuus
kiusasi häntä, herättivät hänessä rankaisun pelon ohella salaista
ylenkatsetta. Herra Tietge, laskennon opettaja, pieni, tahraiseen
takkiin puettu ukko, joka jo Marcellus Stengel-vainajan aikoina oli
ollut laitoksen palveluksessa ja joka katsoi mahdottomasti kieroon
koettaessaan tutkia tehtyä virhettä silmälasien läpi, jotka olivat
pyöreät ja paksut kuin laivan ikkunat, — herra Tietge muistutti pikku
Johannille joka tunti, miten ahkera ja teräväpäinen hänen isänsä oli
ollut. Ankarat yskänkohtaukset pakottivat herra Tietgen vähän väliä
syljeksimään kateederin lattialle.
Hannon suhde tovereihin oli yleensä aivan ulkonaista ja vierovaa
laatua; vain erääseen heistä hän oli liittynyt ensimmäisistä päivistä
alkaen lujasti ja pysyvästi. Tämä oli ylhäissyntyinen lapsi, jonka
ulkoasu oli aivan laiminlyöty, muuan kreivi Mölln, etunimeltään Kai.
Hän oli Hannon kokoinen poika, mutta hänellä ei ollut tanskalaista
merimiespukua, vaan köyhän näköinen, epämääräisen värinen puku, josta
siellä täällä puuttui joku nappi ja jossa oli suuri paikka takapuolen
kohdalla. Hänen kätensä, jotka pistivät esiin liian lyhyistä hihoista,
olivat kuin pölyn ja lian läpäisemät ja muuttumattoman harmaat, mutta
kapeat ja erittäin hienomuotoiset pitkine sormineen ja suippoine
kynsineen. Ja noiden käsien mukainen oli pääkin, jonka piirteissä,
joskin se oli jätetty hoidotta, kampaamatta ja huonolle pesulle,
näkyivät kaikki jalon ja puhtaan rodun tuntomerkit. Punakellertävä
tukka, johon oli vedetty hätäisesti jakaus keskelle päätä, kohosi
alabasterinvalkoiselta otsalta, jonka alla välkkyi terävä ja
synkkäkatseinen silmäpari. Poskiluut olivat hiukan ulkonevat, ja
hienosti kaartuva, herkkäsieraiminen nenä oli jo nyt, samoin kuin suu
hiukan ulospäin kääntyvine ylähuulineen, selvästi luonteenomainen.
Hanno Buddenbrook oli jo ennen koulunkäyntiään nähnyt pikku kreivin
pari kolme kertaa ollessaan Idan kanssa kävelyllä pohjoiseen päin,
Burgtor'in taakse. Siellä oli näet kaukana maalla, ennen ensimmäistä
kylää, pieni maalaistalo, vähäinen, miltei arvoton asumus, jolla ei
edes ollut nimeä. Jos katsoi sisään portista, näki tunkion, kanaparven,
koirankopin ja ränsistyneen hökkelintapaisen rakennuksen, jossa oli
matala punainen katto. Tämä oli heidän herraskartanonsa ja siinä asui
Kain isä, kreivi Eberhard Mölln.
Hän oli erakko, jota harvoin nähtiin missään ja joka harjoitti kanan-
ja koiranhoitoa sekä vihannesten viljelystä asuen erillään muusta
maailmasta pienessä talossaan. Hän oli pitkä, kaulussaappaisiin ja
vihreään friisinuttuun puettu herra, jolla oli kalju päälaki ja
suunnaton, harmaantunut Rübezahl-parta; hän kulki aina ratsupiiska
kädessä, vaikka hänellä ei ollut ainoatakaan hevosta, ja toisen
tuuheakarvaisen kulman alle oli painettu monokkeli. Paitsi häntä ja
hänen poikaansa ei koko maassa ollut muita Mölln-sukuisia kreivejä.
Tuon muinoin niin rikkaan, mahtavan ja ylvään suvun haarat olivat
vähitellen rappeutuneet ja kuolleet sukupuuttoon, ja vain eräs
pikku Kain täti, jonka kanssa hänen isänsä ei kuitenkaan ollut
kirjeyhteydessä, oli vielä elossa. Hän kirjoitti ihmeellisellä
salanimellä varustettuja romaaneja kuvalehtiin. — Mitä kreivi
Eberhardiin tulee, muistettiin, että hän, saadakseen olla rauhassa
ja suojellakseen itseään kyselyiltä, tarjouksilta ja kerjuulta, oli
paikalle muutettuaan pannut matalan ovensa ulkopuolelle kilven, joka
oli saanut olla siinä kauan ja jossa oli seisonut: »Tässä asuu kreivi
Mölln aivan yksin. Hän ei tarvitse mitään, ei osta mitään eikä anna
mitään.» Kun kilpi oli tehnyt vaikutuksensa, poisti hän sen jälleen.
Ollen äiditön — sillä kreivitär oli kuollut hänen syntyessään, ja
taloutta hoiti vain muuan vanha nainen — oli pikku Kai saanut kasvaa
villinä kuin eläin kanojen ja koirien keskellä, ja täällä oli Hanno
arastellen ja pitkän matkan päästä nähnyt hänen hyppelevän kaniinien
tavoin kaalimaassa, peuhaavan koiranpentujen kera ja säikyttävän kanoja
kuperkeikoillaan.
Koulussa hän oli tavannut pojan jälleen, eikä hänen arkuutensa toisen
villiytynyttä näköä kohtaan aivan heti hälvennyt. Mutta ei kestänyt
kauan, ennenkuin varma vaisto opetti hänet näkemään tuon laiminlyödyn
kuoren läpi, kiinnittämään huomiota hänen valkoiseen otsaansa,
tuohon kapeaan suuhun, noihin soikeihin vaaleansinisiin silmiin,
joissa oli ollut vihaisen vieroksuva ilme; ja hänet täytti suuri
myötätunto tuota ainoata toveria kohtaan; mutta hän oli sittenkin
luonteeltaan siksi kaino, ettei hän olisi rohjennut alkaa tuttavuutta,
joten he ilman pikku Kain häikäilemätöntä aloitetta olisivat kai
jääneet vieraiksi toisilleen. Kiihkeys, jolla Kai oli lähestynyt
häntä, oli alussa melkein peloittanut pikku Johannia. Tuo pieni
villivesa oli pyrkinyt niin tulisesti, niin riehakan miehekkäästi
hiljaisen, hienosti puetun Hanno Buddenbrookin suosioon, ettei tämä
ollenkaan kyennyt vastustamaan. Tosin Kai ei voinut auttaa häntä
kertomataulun oppimisessa, sillä se oli yhtä vastenmielistä hänen
vapaalle ja kesyttömälle luonteelleen kuin pikku Hannon uneksivalle
hajamielisyydelle. Mutta hän oli antanut Hannolle kaiken mitä omisti,
lasipallonsa, puiset hyrränsä, jopa pienen kiverän läkkipistoolinkin,
suurimman aarteensa... Ja kulkien Hannon kanssa käsikkäin koulun
pihalla kertoi hän tälle kodistaan, koiristaan ja kanoistaan ja saattoi
häntä kotiinlähtiessä niin kauas kuin suinkin, vaikka Ida Jungmann oli
aina odottamassa holhokkiaan kouluportin ulkopuolella voileipäpaketti
kädessä, viedäkseen hänet kävelylle. Tällaisella kävelyllä Kai kuuli,
että pikku Johann Buddenbrookia kutsuttiin kotona Hannoksi, omaksui
heti tuon lempinimen, eikä enää sen koommin nimittänyt häntä muuksi.
Kerran hän pyysi, että Hanno, joka tavallisesti teki kävelynsä
Mühlenwalliin päin, lähtisi hänen kanssaan hänen isänsä taloon
katsomaan vastasyntyneitä marsun poikasia, ja neiti Jungmann oli
viimein suostunut poikien hartaaseen pyyntöön. He olivat lähteneet
kreivin asuntoa kohti, olivat katselleet lantatunkiota, vihanneksia,
koiria, kanoja ja marsuja ja astuneet viimein taloonkin, jossa kreivi
Eberhard oli istunut pitkässä, matalassa, multalattialla varustetussa
huoneessa karkeatekoisen talonpoikaispöydän ääressä lukien, koko
ulkonäöltään uhmaavan yksinäisyyden perikuvana, ja kysynyt äreästi
heidän asiaansa...
Ida Jungmannia ei saanut millään uudistamaan tuota vierailua. Hän
sanoi, että jos pojat tahtoivat olla yhdessä, voi Kai tulla Hannon
luokse. Ja niin sitten pikku kreivi astui ensi kertaa ystävänsä
komeaan kotiin, jossa kaikki täytti hänet vilpittömällä ihastuksella
saattamatta häntä kuitenkaan ymmälle. Siitä alkaen hän tuli yhä
useammin, ja viimein saattoi vain talvinen huono keli estää häntä
tekemästä toisen kerran päivässä tuota pitkää matkaa, saadakseen
viettää pari tuntia Hanno Buddenbrookin luona.
He istuivat suuressa lastenkamarissa toisessa kerroksessa lukien
läksyjään, koettaen ratkaista laskuesimerkkejä, kirjoittaen kivitaulun
molemmat puolet täyteen yhteenlaskuja, vähennyslaskuja, kertolaskuja
ja jakolaskuja, joiden tulos oli oleva nolla — ja ellei niistä tullut
nollaa, oli johonkin pujahtanut virhe, jota sai hakea ja hakea kunnes
tuo pahansisuinen pikku ilkiö oli löytynyt. Toivottavasti se ei ollut
kovin korkealla, muuten täytyi melkein kaikki kirjoittaa uudestaan.
Sitten oli opittava saksan kielioppi-läksy, harjoitettava taivutusta
ja kirjoitettava alekkain siististi ja suorin rivein tämäntapaisia
lauseita: »Sarvi on läpinäkyvä, lasi on läpinäkyvämpi, ilma on
läpinäkyvin». Tämän jälkeen he ottivat esiin oikeinkirjoitusvihot
opetellakseen oikeinkirjoituksen vaikean taidon monimutkaisia ja
juonikkaita ongelmia. Mutta kun kaikki oli valmista, työnnettiin kirjat
syrjään ja istuuduttiin ikkunalaudalle kuuntelemaan Idan ääneenlukua.
Tuo rakastettava olio luki heille Katerlieschenistä, joka lähti
maailmalle oppiakseen pelkäämään, Rumpelstilzchenistä, Rapunzelista
ja Sammakkokuninkaasta — syvällä, kärsivällisellä äänellä, puoleksi
suljetuin silmin, sillä hän osasi jo melkein ulkoa nuo sadut, joita
hän oli lukenut monet monituiset kerrat elämässään, käännellen
koneellisesti kirjan lehtiä suussaan kastamallaan sormenpäällä.
Mutta heidän yhdessä ollessaan tapahtui sellainen kumma, että pikku
Kaissa alkoi herätä halu kertoa itse jotakin samantapaista kuin
kirjassa; ja se oli erittäin hauskaa, sillä he osasivat pian kaikki
painetut sadut, ja Idankin täytyi silloin tällöin saada levähtää.
Kain kertomukset olivat alussa lyhyet ja yksinkertaiset, mutta ne
kävivät vähitellen rohkeammiksi ja monimutkaisemmiksi, ja niillä oli
aivan oma mielenkiintonsa siksi, etteivät ne olleet aivan tuulesta
temmattuja, vaan lähtivät todellisen elämän pohjalta, luoden siihen
harvinaista salaperäistä loistetta... varsinkin piti Hanno eräästä
kertomuksesta, jossa kerrottiin pahasta, mutta mahtavasta velhosta,
joka oli lumonnut erään kauniin ja lahjakkaan Josephus-nimisen prinssin
kirjavaksi linnuksi, jota hän säilytti vangittuna luonaan, kiusaten
kaikkia ihmisiä sen kavalilla tempuilla. Mutta kaukana oli jo syntynyt
valittu sankari, joka kerran oli lähtevä taisteluun velhoa vastaan
voittamattoman koira-, kana- ja marsuarmeijan kera ja vapauttava
miekan iskulla prinssin ja koko maailman, mutta ennen kaikkea Hanno
Buddenbrookin sen vallasta. Sitten saattoi Josephus palata vapautettuna
ja lumoista päässeenä takaisin valtakuntaansa, jossa hän tuli
kuninkaaksi ja koroitti Hannon ja Kain suureen loistoon ja kunniaan...
Senaattori Buddenbrook, joka näki lasten askartelevan yhdessä
kulkiessaan lastenkamarin ohi, ei paheksunut tuota ystävyyttä, sillä
oli helppo huomata, että nuo kaksi sopivat yhteen. Hanno vaikutti
hillitsevästi, kesyttävästi, melkeinpä jalostavasti Kaihin, joka
puolestaan rakasti häntä hellästi, ihaili hänen valkoisia käsiään ja
antoi hänen mielikseen neiti Jungmannin hoitaa omia käsiäänkin harjalla
ja saippualla. Ja kun Hannoon joskus tarttui pikku kreivin into ja
reippaus, oli se erinomaisen hauskaa, sillä senaattori Buddenbrook
ymmärsi, että alituinen naisellinen hoiva, jonka alainen poika oli, ei
juuri ollut omiaan kasvattamaan hänen miehisiä taipumuksiaan.
Kelpo Idan yli kolmikymmenvuotinen uskollisuus ja antautuva alttius
ei ollut rahalla maksettavissa. Hän oli hoidellut jo edellistä
polvea vaivojaan säästämättä. Mutta Hannoa hän aivan kantoi
käsillään, ympäröi hänet hellyydellä, jumaloi häntä ja meni toisinaan
mahdottomuuksiin lapsellisessa, horjumattomassa uskossaan tämän
ehdottomaan, etuoikeutettuun asemaan maailmassa. Hän oli pojan
puolta pitäessään toisinaan hämmästyttävän, jopa kiusallisen rohkea.
Ollessaan esimerkiksi ostoksilla leipomaliikkeessä ei hän milloinkaan
unohtanut etsiä aivan kursailemattomasti jotakin makupalaa näytteille
asetetuilta lautasilta maksamatta siitä mitään. Täytyihän myyjän
ymmärtää, että se oli vain kunnia hänen liikkeelleen! Ja jonkun
näyteikkunan edessä, jossa oli paljon katselijoita, ei hän häikäillyt
vaatia länsipreussiläisellä murteellaan ystävällisesti, mutta varmasti
sijaa suojatilleen. Tämä oli hänen silmissään niin ihmeellinen olento,
ettei hän pitänyt ketään toista lasta kyllin arvokkaana liittymään
pojan seuraan. Mitä pikku Kaihin tulee, oli lasten molemminpuolinen
kiintymys kuitenkin hänen epäluuloaan voimakkaampi; ja Kain arvonimi
oli myös tehnyt hiukan vaikutusta häneen. Mutta jos heihin, heidän
istuessaan Mühlenwallilla, yritti liittyä toisia lapsia saattajineen,
nousi neiti Jungmann melkein samassa paikaltaan ja lähti pois syyttäen
päivällistä tai tuulta. Selitykset, jotka hänen tämän johdosta täytyi
antaa pikku Johannille, herättivät tässä sen käsityksen, että kaikissa
muissa lapsissa oli risatauti tai muuta saastaa. Eikä se lisännyt hänen
muutenkin hataraa luottavaisuuttaan ja ennakkoluulottomuuttaan näihin.
Senaattori Buddenbrook ei tiennyt noista yksityiskohdista, mutta
hän näki, ettei hänen poikansa kehitys luonnostaan ja ulkonaisten
vaikutusten johdosta sujunut siihen suuntaan kuin hän olisi toivonut.
Jospa hän olisi ehtinyt pitää huolta hänen kehityksestään ja alati
ohjata hänen luonnettaan! Mutta hänellä ei ollut aikaa. Ja hänen täytyi
nyt nähdä surukseen, miten hänen tilapäiset yrityksensä epäonnistuivat
ja miten isän ja pojan suhde kylmeni ja vieraantui. Hänen mielessään
väikkyi eräs esikuva, jonka mukaiseksi hän olisi tahtonut muovailla
poikansa: Hannon isoisänisän kuva, sellaisena kuin hän itse tämän
lapsuudestaan muisti — teräväpäisen, hyväntahtoisen, yksinkertaisen,
leikillisen ja voimakkaan miehen kuva... Eikö hän voinut tulla
sellaiseksi? Oliko se mahdotonta? Miksi?... Kun hän edes olisi voinut
hävittää ja karkoittaa musiikin, joka etäännytti pojan käytännöllisestä
elämästä, vahingoitti varmasti hänen heikkoa terveyttään ja lamautti
hänen henkiset lahjansa! Hänen uneksiva käytöksensä vivahti toisinaan
suorastaan syyntakeettomuuteen!
Hanno oli kerran iltapäivällä mennyt yksin yläkertaan
kolmeneljännestuntia ennen päivällistä, joka syötiin kello
neljältä. Hän oli harjoitellut jonkun aikaa soittoa ja oleksi sen
jälkeen joutilaana arkihuoneessa. Hän oli puoleksi loikovassa
asennossa leposohvalla, pyöritteli kauluksensa merimiessolmua
ja katseli hajamielisesti ympärilleen, kunnes huomasi äitinsä
sirolla pähkinäpuisella kirjoituspöydällä avatun nahkasalkun —
sukupaperisalkun. Painaen kyynärpäänsä sohvan selkämykseen ja posken
kättään vasten katsoi hän ensin vähän aikaa kapineita kaukaa. Isä oli
varmaan liikutellut niitä aamiaisen jälkeen ja jättänyt ne esille
tutkiakseen niitä edelleen. Osa oli salkussa, mutta ulos otettujen
papereiden painona oli rautainen viivotin, ja iso kultareunainen
kirjoitusvihko erilaisine paperiliitteineen oli auki.
Hanno nousi veltosti sohvalta ja meni kirjoituspöydän luo. Kirja oli
aukaistu siltä kohden, mihin jo monen aikaisemman esi-isän ja viimeksi
isän käsialalla oli merkitty Buddenbrookin sukupuu, asiaankuuluvine
sulkuhakasineen, luokitteluineen, vuosilukuineen ja päivämäärineen.
Toinen polvi kirjoitustuolilla, pehmeäkiharainen vaaleanruskea tukka
sormien lomasta tunkien tarkasti Hanno kirjaa syrjästä, kasvoillaan
täysin välinpitämätön, raukean arvosteleva ja hiukan halveksivan
vakava ilme, samalla kuin hänen vapaana oleva kätensä leikitteli äidin
kullasta ja ebenholzista tehdyllä kynänvarrella. Hänen katseensa
kulki koko tuon miesten ja naisten nimien paljouden yli, joita oli
siinä alekkain ja vieretysten ja joista toiset olivat kirjoitetut
vanhanaikaisella koukeroisella käsialalla monine pitkine koukeroineen;
niihin käytetty muste oli kellahtavaa, iän vaalentamaa tai väkevän
mustaa, kultahiekalla kuivatettua... Ja hän löysi lopusta, isän
pienellä joutuisalla käsialalla merkittynä, vanhempiensa nimen alla
myös omansa — Justus, Johann, Kaspar, synt. 15 p. huhtik. 1861. Se
huvitti häntä, sitten hän muutti asentoaan, otti veltosti viivottimen
ja kynän, asetti viivottimen nimensä alle, katsahti vielä kerran koko
tuota genealogista vilinää ja veti sitten hiljaa ja ajatuksettoman
tarkasti, koneellisesti ja haaveksivasti kultakynällä kaksi kaunista
säännöllistä viivaa sivun laidasta toiseen, joista ylempi oli
hiukan paksumpi alempaa, kuten ne, jotka hän oli oppinut tekemään
laskuvihkoonsa... Sitten hän painoi päänsä tarkastavasti kallelleen ja
kääntyi pois.
Päivällisen jälkeen huusi senaattori hänet luokseen ja vaati hänet
tilille kulmakarvat rypyssä.
»Mitä tämä on? Mistä se on tullut? Oletko sinä vetänyt ne siihen?»
Hannon täytyi ensin hiukan tuumia oliko hän vetänyt ne siihen; sitten
sanoi hän arasti ja peloissaan: »Olen».
»Mitä se merkitsee! Miten sinä voit keksiä semmoista? Vastaa!» huusi
senaattori lyöden kokoonkäärityllä viholla Hannoa poskelle.
Ja pikku Johann änkytti peräytyen, tavaten kädellään poskeaan: »Minä
luulin... minä luulin... ettei siihen tulisi enempää...»