Rouva Permaneder kulki kiireesti Breitestrassea pitkin. Hän oli aivan
hengästyneen näköinen, ja vain pieni pään ja hartioiden pönäkkyys
osoitti arvokkuutta, joka hänelle kadulla kulkiessaan oli ominainen.
Hätääntyneenä, kiihtyneenä ja mitä suurimmassa kiireessä oli hän
hotaissut kokoon sen viimeiset rippeet, kuten voitettu kuningas
keräilee joukkojensa jäännöksiä lähteäkseen näiden kanssa pakoon...
Oi, hänen ulkomuotonsa ei ennustanut hyvää! Hänen ylähuulensa, joka
ennen oli tehnyt hänen kasvonsa niin viehättäviksi, vapisi nyt, hänen
silmänsä olivat pelon suurentamat ja katsoivat eteensä kiihoittuneina,
nekin kuin eteenpäin rientäen... hänen hiuslaitteensa oli joutunut
epäkuntoon ja pörrötti esiin kapottihatun alta, ja hänen kasvoillaan
oli kellahtava väri, joka niille levisi silloin, kun hänen vatsansa oli
epäkunnossa.
Hänen vatsansa oli nykyään usein epäkunnossa; torstaisin, suvun
kokoontuessa yhteen, saattoivat kaikki sen huomata. Ja vaikka olisi
kuinka koetettu välttää yleistä loukkauskiveä, kääntyi keskustelu
sittenkin Hugo Weinschenkin oikeusjuttuun. Rouva Permaneder johdatti
sen siihen vastustamattomasti, vaatien toisia vastaamaan, miten oli
mahdollista, että virallinen syyttäjä Moritz Hagenström saattoi nukkua
rauhassa yönsä! Hän ei käsittänyt sitä, hän ei ollut milloinkaan
käsittävä sitä!... ja hänen kiihtymyksensä kasvoi sana sanalta.
»Kiitos, minä en syö mitään», sanoi hän työntäen kaiken luotaan
olkapäitään kohottaen, painoi päänsä takakenoon ja vetäytyi yksinäiseen
loukattuun korkeuteensa, huolimatta muuta kuin kylmää, baierilaista
olutta, jota hän oli tottunut juomaan müncheniläisen avioliittonsa
aikoina; hän kaatoi sitä tyhjään vatsaansa, jonka hermot olivat
kapinassa ja joka kosti tuon teon. Sillä aterian lopulla täytyi hänen
nousta pöydästä ja kiitää puutarhaan tai pihalle, jossa hän Ida
Jungmannin tai Rieckchen Severinin tukemana sai kestää hirvittäviä
vaivoja. Hänen vatsansa tyhjensi sisältönsä, kouristuen minuuttimääriä
suonenvedontapaisesti, ja hänen täytyi kestää sen nytkähtelyitä
sittenkin, kun hänellä ei enää ollut mitään oksentamista...
Kello oli kolme, oli tuulinen ja sateinen tammikuun päivä. Rouva
Permanederin ehdittyä Eischergruben nurkkaan kääntyi hän rantaa
kohti ja riensi alamäkeä veljensä taloa kohti. Hän astui eteisestä
konttoriin, koputettuaan hätäisesti ovelle, katsoi pulpettien yli
ikkunaa, veljensä paikkaa kohti ja teki niin pyytävän päänliikkeen,
että senaattori Thomas Buddenbrook laski viipymättä kynän kädestään ja
meni häntä vastaan.
»Mitä kuuluu?» kysyi veli kohottaen toisen kulmansa...
»Silmänräpäys, Thomas... minulla on hyvin tärkeätä asiaa... en voi
odottaa hetkeäkään... »
Senaattori avasi täytteellä varustetun yksityishuoneensa oven, veti sen
kiinni sisarensa jälkeen molempien astuttua sisään ja katsoi Tonyyn
kysyvästi.
»Tom», sanoi Tony vavahtelevin äänin ja väänteli turkispuuhkaan
pistettyjä käsiään, »sinun täytyy luovuttaa... toistaiseksi... vakuus,
hyvä, rakas Tom.... Eihän meillä ole mitään... Mistä me voisimme ottaa
kaksikymmentä viisituhatta markkaa?... Saat varmasti takaisin koko
summan... mutta pian... ymmärräthän... asia on niin, että... sanalla
sanoen, oikeusjuttu on sillä asteella, että Hagenström on uhannut antaa
heti vangitsemiskäskyn, ellemme voi suorittaa kahdenkymmenenviidentuhannen markan vakuutta. Ja Weinschenk lupaa kunniasanallaan, ettei hän
poistu paikkakunnalta...»
»Ollaanko siis todella niin pitkällä!» sanoi senaattori päätään
pudistaen.
»Ollaan, nuo kurjat konnat ovat saaneet asian semmoiselle tolalle...!»
Rouva Permaneder vaipui voimattomasta vihasta nyyhkyttäen vahakankaalla
päällystetylle tuolille, joka oli hänen vieressään. »Ja he tulevat
johtamaan sen vielä pitemmälle, Tom, loppuun asti...»
»Tony», sanoi senaattori istuutuen syrjittäin mahonkipöydän eteen,
nostaen polven toisen polven yli ja nojaten päänsä käteen... »Sanohan
suoraan, uskotko sinä yhä hänen viattomuuteensa?»
Toinen nyyhkytti pari kertaa ja vastasi sitten hiljaa ja
epätoivoisesti: »En, Tom... Miten minä voisin uskoa sitä? Miten juuri
minä voisin uskoa sitä, jonka on täytynyt kokea niin paljon rumaa? En
ole voinut uskoa sitä alusta alkaenkaan, vaikka kuinka olen koettanut.
Elämässä on niin hirveän vaikea uskoa kenenkään viattomuuteen... Jo
kauan olen epäillyt hänen hyvää omaatuntoaan, ja Erikakin on erehtynyt
hänen suhteensa... hän on tunnustanut sen itkien... erehtynyt hänestä,
mitä hänen kotikäytökseensä tulee. Olemme tietysti olleet puhumatta
koko asiasta... Hänen kuorensa on käynyt yhä karkeammaksi... ja hän on
vaatinut yhä ankarammin, että Erikan tulee olla iloinen ja karkoittaa
hänen huolensa; ja jos Erika on vakava, rikkoo hän astioita. Et
ymmärrä minkälaista kotona on ollut, kun hän iltaisin vielä sulkeutuu
tuntimääriksi huoneeseensa asiakirjojaan tutkimaan... ja jos kolkuttaa
ovelle, hyppää hän pystyyn huutaen: »Kuka siellä!... mitä asiaa?»
Tony vaikeni.
»Mutta vaikka hän olisikin syyllinen, vaikka hän olisikin erehtynyt»,
jatkoi rouva Permaneder taas puhettaan, ääni yhä enemmän paisuen,
»hän ei ole ainakaan tehnyt sitä oman kukkaronsa vuoksi, vaan yhtiön
hyväksi, ja silloin... Herranen aika, täytyyhän elämässä sentään ottaa
huomioon yhtä ja toista, Tom! Ja hän kuuluu joka tapauksessa meidän
sukuumme... hän kuuluu meihin... Ja emmehän me voi antaa sulkea tyrmään
omia jäseniämme, kaikkivaltias Jumala!... »
Thomas kohautti olkaansa.
»Sinä kohautat olkaasi, Tom... Sinä siis aiot sietää sen, että nuo
roistot saavat loistavan voiton? Täytyyhän tässä tehdä jotakin!
Häntä ei saa tuomita!... Sinä olet pormestarin oikea käsi... hyvä
Jumala, eikö senaatti voi armahtaa häntä ilman muuta?... Minäpä
sanon jotakin... juuri ennen tänne tuloani aioin lähteä Cremerin luo
pyytääkseni, että hän ryhtyisi välittämään, puuttuisi asiaan... Hän on
poliisimestari...»
»Voi, hyvä lapsi, sinun hassutuksiasi.»
»Hassutuksiasi, Tom? — Entä Erika? Ja lapsi?» sanoi hän kohottaen
puuhkansa rukoilevasti veljeään kohti. Sitten hän vaikeni hetkeksi ja
päästi kätensä vaipumaan, hänen suunsa vääntyi alas, hänen kurttuihin
vetäytynyt leukansa alkoi vavista, ja kahden kyyneleen vierähtäessä
esiin alas laskettujen luomien alta lisäsi hän aivan hiljaa: »Ja entä
minä...?»
»Rohkeutta, Tony!» sanoi senaattori astuen liikutuksen ja toisen
avuttomuuden valtaamana lähemmä ja alkaen silitellä lohduttavasti tämän
päätä. Eihän kaikki ole vielä lopussa. Eihän häntä vielä ole tuomittu.
Kaikki voi vielä käydä hyväksi. Ja minä luovutan aluksi vakuussumman;
en tietenkään kieltäydy siitä. Ja onhan Breslauer ovela mies...»
Tony pudisti itkien päätään.
»Ei, Tom, en minä jaksa uskoa sitä. Kyllä he tuomitsevat hänet ja
panevat hänet vankilaan, ja sitten koittaa vaikea aika Erikalle ja
lapselle ja minulle. Hänen myötäjäisensä ovat käytetyt, ne ovat menneet
kodin sisustukseen ja tauluihin... ja myydessä saa tuskin neljättä
osaa koko summasta... Ja palkan me olemme aina käyttäneet kokonaan...
Weinschenk ei ole pannut mitään säästöön. Meidän täytyy taas palata
äidin luo, jos hän sen sallii, siihen asti kunnes hän on kärsinyt
rangaistuksensa... ja sitten tulee vielä vaikeampaa, sillä mihin me
sitten menemme?... Emmehän me voi istua kivillä», sanoi hän nyyhkyttäen.
»Kivillä?»
»Se on vain sellainen puheenparsi... kuvannollinen puheenparsi. Ei
se voi kääntyä hyväksi. Minun on täytynyt kärsiä liian paljon... En
tiedä, millä olen sen ansainnut... mutta en nyt enää jaksa toivoa. Ja
Erikan täytyy nyt kokea samaa kuin minun Grünlichin ja Permanederin
tähden... mutta näet nyt, miten elämässä käy, voit nähdä sen lähimmästä
ympäristöstäsi, eikä sille mahda mitään! Onnettomuus tulee vain eteen
ja painaa ihmisen alleen. Eikä sille mahda mitään. Eihän, Tom!» valitti
hän katsoen tätä veljeään lohduttoman kysyvästi suurilla, kyyneleisillä
silmillään. »Kaikki, mihin minä olen ryhtynyt, on tuottanut pettymystä
ja kääntynyt pahaksi... Ja minä olen tarkoittanut vain hyvää, kautta
Jumalan!... Olen aina toivonut koko sydämestäni voivani saada aikaan
jotakin elämässä ja niittää hiukan kunniaa... Ja nyt tämäkin sortuu.
Näin se nyt päättyy... tämä viimeinen yritys...»
Ja veljen käsivarren varassa itki hän nyt hukkaanmennyttä elämäänsä,
jossa viimeinenkin toivo oli sammunut.
Viikkoa myöhemmin tuomittiin johtaja Hugo Weinschenk kolmen ja puolen
vuoden vankeusrangaistukseen ja vangittiin viipymättä.
Istunto, jossa tuomio julistettiin, oli ollut tungokseen asti
täynnä kuuntelijoita, ja berliiniläinen asianajaja Breslauer oli
puhunut niin loistavasti, ettei sellaista koskaan oltu näillä
mailla kuultu. Kaupanvälittäjä Sigismund Gosch puhui useita
viikkoja haltioituneena asianajajan suurenmoisesta ivallisuudesta,
voimasta ja liikutuksesta, ja Christian Buddenbrook, joka myöskin
oli ollut saapuvilla, asettui pöydän taa klubissa, levitti eteensä
sanomalehtipinkan muka asiapapereina, ja esitti sitten täydellisen
jäljennöksen puolustusasianajajasta. Hän selitteli myös kotona, että
lakitiede oli ihanin tiede ja että se ala olisi sopinut hänelle!
Jopa virallinen syyttäjä tohtori Hagenströmkin, joka oli kaunosielu,
tunnusti yksityiskeskusteluissa, että Breslauerin puhe oli tuottanut
hänelle todellista nautintoa. Mutta kuuluisan asianajajan taito ei
ollut sittenkään estänyt kaupungin lakimiehiä lyömästä häntä olalle ja
ilmoittamasta hänelle kaikessa sovussa, etteivät he tulisi antamaan
pehmittää itseään.
Kun sitten oli toimitettu välttämättömät myynnit johtajan
katoamisen jälkeen, alkoi kaupunki unohtaa Hugo Weinschenkin. Mutta
Breitestrassen Buddenbrookin naiset ilmoittivat seuraavana torstaina
sukupäivällisillä, että he heti ensi hetkestä olivat nähneet tuon
miehen silmistä, ettei hän ollut luotettava mies, vaan että hänen
luonteessaan varmasti oli suuria vikoja, sekä että hänelle vielä
oli käyvä huonosti elämässä. Eräät asianhaarat, joiden ilmaisematta
jättämistä he nyt katuivat, olivat saaneet heidät pitämään surullisen
huomionsa omana tietonaan.