»Bach! Sebastian Bach, armollinen rouva!» huudahti herra Edmund
Pfühl, Marian-kirkon urkuri, joka mitteli innoissaan salongin lattiaa
Gerdan istuessa kasvot hymyilevinä käteen nojaten flyygelin ääressä
ja pikku Hannon kököttäessä jakkarallaan kuuntelevan näköisenä, kädet
polven ympärillä... »Aivan niin... olette aivan oikeassa... hän sai
aikaan, että soinnullisuus voitti kontrapunktin... hän on nykyaikaisen
sointuopin aikaansaaja, aivan oikein! Mutta minkä kautta? Täytyykö
minun sanoa teille minkä kautta? Kontrapunktisen tyylin kehittymisen
kautta — te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä! Mikä siis on ollut
tuon kehityksen eteenpäintyöntävä aate? Sointuoppiko? Ehei! Ei
suinkaan! Vaan kontrapunkti, armollinen rouva! Kontrapunkti!... Mihin
olisivat yksinomaiset sointuopilliset kokeilut johtaneet, sanokaapas?
Varoitan teitä... niin kauan kuin kieleni kääntyy, varoitan pelkistä
sointuopillisista kokeiluista!»
Hän joutui tästä alasta puhuessaan ylen suuren innostuksen valtaan,
jota hän ei koettanut salata, sillä hän tunsi olevansa kotonaan
tässä salongissa. Joka keskiviikkoiltapäivä ilmestyi hänen roteva,
neliskulmainen, jonkun verran korkeahartiainen hahmonsa ruskeaan
takkiin puettuna, jonka liepeet ulottuivat polviin asti, salongin
kynnykselle, josta hän astui Bechstein-flyygelin ääreen aukaisten
hellävaroen sen kannen soittokumppaniaan odottaessaan, järjesti
viulunuotit leikkauksin koristetulle nuottitelineelle ja soitteli
sitten aluksi sujuvia juoksutuksia pään heilahdellessa milloin millekin
puolelle.
Uskomattoman vahva tukankasvu, lukematon joukko pieniä, säännöllisiä,
ketunruskean ja harmaan kirjavia kiharoita sai tuon pään näyttämään
luonnottoman suurelta ja raskaalta, vaikka se liikkui vapaasti pitkän,
suurella aataminomenalla varustetun kaulan päässä, joka kohosi esiin
alaspäinkäännetyn kauluksen sisästä. Hoitamattomat, pöyheät, hiusten
väriset viikset ulkonivat kauemmas kasvoista kuin vähäpätöinen
töppönenä... Hänen pyöreiden silmiensä alla, jotka olivat ruskeat ja
kirkkaat ja jotka soittaessa näyttivät katsovan haaveellisesti asioiden
näkyvää kuorta syvemmälle, oli iho pullistunut hiukan pussimaisesti...
Nuo kasvot eivät olleet merkilliset, ainakaan niissä ei ollut erittäin
voimakkaan ja valppaan älyn leimaa. Hänen luomensa olivat enimmäkseen
puoliummessa, ja usein riippui hänen ajettu leukansa, huulten pysyessä
suljettuina, velttona ja tahdottomana alas; se soi suulle pehmeän,
hartaasti itseensäsulkeutuneen, tyhmähkön ja antautuvan ilmeen,
jollaisen tapaa sikeään uneen vaipuneella ihmisellä...
Muuten hänen luonteensa ankaruus ja arvokkuus oli omituisesti
vastakohtainen tuolle ulkonaiselle pehmeydelle. Edmund Pfühl oli
laajalti tunnettu urkuri, eivätkä hänen kontrapunktiset tietonsa
olleet pysyneet hänen synnyinkaupunkinsa muurien sisällä. Pientä
kirkkosävellajeja käsittelevää kirjasta, jonka hän oli julkaissut,
suositeltiin parissa kolmessa konservatooriossa yksityisesti
tutkittavaksi, ja hänen fuugiaan ja urkusommitelmiaan soitettiin siellä
täällä, missä Jumalaa kunnioitettiin uruilla. Nuo sävellykset, kuten
myös hänen sunnuntaisin Marian-kirkossa soittamansa fantasiat, olivat
moitteettomia, täynnä mahtavaa, ankaran teeman siveellis-johdonmukaista
arvokkuutta.
Niiden olemus oli vieras kaikelle maalliselle kauneudelle, eikä
niiden ilmaisema musiikki liikuttanut kenenkään maallikon puhtaasti
inhimillistä tunnetta. Niistä puhui, niissä riemuitsi voitonvarmana
askeettiseksi uskonnoksi muodostunut tekniikka—omaksi tarkoituksekseen,
loukkaamattomaksi pyhyydeksi korotettu taito.. Edmund Pfühl
vähäksyi kaikkea sulosointuisuutta ja puhui aivan kylmästi melodian
kauneudesta. Mutta ihmeellistä: hän ei sittenkään ollut mikään kuiva
ihminen ja kaavoihin kangistunut vanhapoika. »Palestrina!» saattoi
hän sanoa mahtipontisesti ja peloittavan ankarasti. Mutta heti sen
jälkeen, soitellessa vanhoja musiikkiteoksia, olivat hänen kasvonsa
sulaa pehmeyttä, haltioitumista ja haaveilua, ja hänen silmänsä
katsoivat etäisyyteen kuin häämöittäisi hänelle siellä kaiken
tulevaisen viimeinen pyhä välttämättömyys... Se oli soittoniekan
katse, joka näyttää samalla elävältä ja tyhjältä, siksi että se on
siirtynyt syvempään, puhtaampaan, tahrattomampaan ja täydellisempään
todellisuuteen kuin minkä meidän ajatuksemme käsittää ja kielelliset
käsitteemme voivat ilmaista.
Hänen kätensä olivat suuret, pehmeät, näköjään aivan nivelettömät ja
täynnä kesakkoja — ja ääni, jolla hän lausui Gerda Buddenbrookille:
»Nöyrin palvelijanne, armollinen rouva!» tämän työntäessä syrjään
oviverhot arkihuoneesta tullessaan, kuului myös pehmeältä ja ohuelta,
aivan kuin pala olisi tarttunut hänen henkitorveensa.
Kohoten hiukan tuoliltaan ja tarttuen pää alasluotuna kunnioittavasti
hänelle ojennettuun käteen, antoi hän vasemman käden sormien jo painaa
selvästi kvinttisoinnun, jonka jälkeen Gerda otti stradivariuksensa ja
viritti nopeasti, tarkalla korvalla viulunkielet.
»Bachin G:molli konsertti, herra Pfühl. Minusta adagio-osa sujui vielä
jokseenkin puutteellisesti...»
Ja urkuri löi alkusävelen. Mutta tuskin olivat ensimmäiset soinnut
seuranneet toisiaan, kun käytävän ovi tavallisesti aukeni hyvin hiljaa
ja varovasti ja pikku Johann hiipi äänettömin askelin maton poikki
nojatuolia kohti. Siihen hän kyyristyi, kietoi kädet polviensa ympäri,
pysyi hiljaa kuin hiiri ja kuunteli sekä itse soittoa että mitä sen
ohessa puhuttiin.
»No Hanno, kuuluuko musiikki hyvältä?» kysyi Gerda tauon tultua
kääntäen lähekkäin olevat silmänsä, joihin soitto oli synnyttänyt
kostean kiillon, poikaan päin...
Silloin poika nousi paikaltaan ja ojensi äänettömästi kumartaen kätensä
herra Pfühlille; tämä silitti hiljaa ja hellästi hänen vaaleanruskeita
hiuksiaan, jotka kähertyivät niin kauniisti otsalla ja ohimoilla.
»Kuuntele sinä vain, poikaseni, se on oikein!» sanoi hän lempeän
varmasti, ja lapsi katsoi hiukan arasti urkurin suurta aataminomenaa,
joka nousi hänen puhuessaan ylös, mutta luiskahti heti sen jälkeen
hiljaa ja nopeasti takaisin, kuin ei se olisi malttanut odottaa soiton
ja puheen jatkoa.
Pätkä Haydnia, joku sivu Mozartia, yksi Beethovenin sonaatti, siinä
illan ohjelma. Mutta sitten sattui se ihme, että herra Pfühl, Gerdan
etsiessä nuotteja viulu kainalossa, herra Edmund Pfühl, Marian-kirkon
urkuri, eksyi välisoittoineen aivan outoon tyyliin, jossa hänen
kauas katsoville silmilleen siinsi kaino, vaatimaton onni... Hänen
sormistaan puhkesi nyt kukkiva, laulava sävel, josta vähitellen, ensin
hiljaa ja häipyen, sitten yhä kirkkaampana ja ytimekkäämpänä, taitavan
kontrapunktin säestämänä, kehkeytyi vanhanaikaisen juhlallinen, mainion
vaikuttava marssiaihe... Nousu, keskitys, ylimeno... johon Gerdan viulu
yhtyi _fortissimossa_. Mestarilaulajien alkusoitto oli menossa.
Gerda Buddenbrook oli uudemman musiikin intohimoinen kannattaja. Mutta
herra Pfühliin nähden oli hänen intonsa kilpistynyt niin kiihkeään
vastarintaan, että hän aluksi oli epäillyt tokko hän ollenkaan saisi
tätä puolelleen.
Sinä päivänä, jolloin hän oli ensi kertaa asettanut Pfühlin eteen
»Tristan ja Isolde» pianosovitelman ja pyytänyt tätä soittamaan, oli
urkuri hypähtänyt paikaltaan kahdenkymmenenviiden tahdin jälkeen ja
kulkenut äärimmäisen vastenmielisyyden vallassa ulokkeen ja flyygelin
väliä.
»Minä en soita tätä, armollinen rouva; olen alamaisin palvelijanne,
mutta minä en soita tätä! Tämä ei ole mitään musiikkia... uskokaa
minua... minä luulen ymmärtäväni hiukan oikeaa musiikkia! Tämä on
kaaosta, herjausta, jumalanpilkkaa ja hulluutta! Se on hajuvesin
höystettyä moskaa! Se on kaiken siveellisyyden loppu taiteessa!
Minä en soita!» Tämän sanottuaan oli hän taas istahtanut tuolille,
aataminomenan liikkuessa ylös ja alas, soittanut nieleskellen ja
ontosti yskähdellen vielä kaksikymmentäviisi tahtia ja sulkenut sitten
flyygelin kannen huutaen:
»Hyi! Ei, taivahan taatto, tämä menee liian pitkälle! Suokaa anteeksi,
armollinen rouva, mutta puhun suoraan... Te maksatte minulle palkkaa,
olette vuosikausia korvannut vaivani... ja minä elän vaatimattomissa
oloissa. Mutta ennemmin minä luovun virastani kuin suostun moisiin
kataluuksiin...! Ja tuo lapsi istuu tuolla. Hän on pujahtanut sisään
musiikkia kuulemaan! Tahdotteko myrkyttää hänen henkensä?»
Mutta vaikka hän riehui ja äksyili, sai Gerda hänet vähä vähältä,
tottumuksen ja suostuttelun avulla kuitenkin puolelleen.
»Pfühl», hän sanoi, »olkaa oikeudenmukainen ja suhtautukaa asiaan
levollisesti: Hänen uusi sointukäsittelynsä saa teidät ymmälle...
Teistä on Beethoven hänen rinnallaan puhdas, selvä ja luonnollinen.
Mutta muistakaa, että Beethovenkin saattoi pois suunniltaan vanhaan
tapaan koulutetut aikalaisensa... ja itse Bachia syytettiin soinnin
ja selvyyden puutteesta!... Puhutte siveellisyydestä... mutta mitä
te tarkoitatte musiikin siveellisyydellä? Ellen erehdy, on se kaiken
hedonismin vastakohta. No niin, sitä on tässä. Samoin kuin Bachin
musiikissa. Suurenmoisempana, tietoisempana, syvempänä kuin Bachilla.
Uskokaa minua, Pfühl, tämä musiikki on teille sisäiseltä olemukseltaan
vähemmän vieras kuin luulette!»
»Silmänkääntämistä ja viisastelua — suokaa anteeksi», mutisi herra
Pfühl. Mutta toinen oli oikeassa: tuo musiikki oli hänelle pohjaltaan
vähemmän vieras kuin mitä hän oli alussa luullut. Tosin hän ei
milloinkaan oppinut sulattamaan oikein Tristania, vaikka hän viimein
Gerdan pyynnöstä sovitti erittäin onnistuneesti »Liebestod»-kohtauksen
viululle ja pianolle. Eräät »Mestarilaulajien» osat saivat hänen
lausumaan ensimmäisen tunnustuksen sanan... ja sen jälkeen alkoi
hänessä herätä vastustamaton rakkaus tuohon taiteeseen. Hän ei
tunnustanut sitä, hän melkein säikähti sen keksiessään ja kielsi
sen nyreästi. Mutta hänen soittokumppaninsa ei tarvinnut enää
kiusata häntä, vanhojen mestarien ihailustaan huolimatta, siirtymään
johtoaiheiden elämään; ja silloin hänen katseessaan syttyi tuo ilme,
joka kuvasti kainoa, melkein harmillista onnea. Soiton jälkeen saattoi
kyllä syntyä kiistaa tämän taidetyylin suhteesta ankarampaan tyyliin,
mutta eräänä päivänä selitti herra Pfühl huomanneensa olevansa
pakoitettu, joskaan asia ei liikuttanut häntä henkilökohtaisesti,
liittämään kirkkotyyliä koskettelevaan kirjaansa lisäyksen, jossa
käsiteltiin »vanhojen sävellajien käyttöä Richard Wagnerin kirkko- ja
kansanlaulumusiikissa».
Hanno istui tapansa mukaan hiiskahtamatta tuolillaan, pienet kädet
polvien ympärillä, kaivertaen kielellään erästä poskihammasta, jonka
johdosta suu joutui hiukan vinoon asentoon. Suurin, rävähtämättömin
silmin katsoi hän äitiään ja herra Pfühliä. Hän kuunteli heidän
soittoaan ja heidän puheitaan, ja niin tapahtui, että hän jo elämänsä
alkuaskeleita ottaessaan alkoi pitää musiikkia erittäin tärkeänä,
vakavana ja syvänä asiana. Hän ei ymmärtänyt heidän keskustelustaan
kuin jonkun sanan; suurin osa meni hänen lapsellisen ymmärryksensä yli.
Mutta kun hän siitä huolimatta tuli yhä uudelleen ja saattoi istua
tuntimääriä paikallaan ikävystymättä, johtui se siitä, että hänen
pienessä sydämessään oli herännyt usko, rakkaus ja kunnioitus musiikkia
kohtaan.
Hän oli vasta seitsemän vuoden vanha yrittäessään etsiä pianosta eräitä
sointuyhdistelmiä, jotka olivat tehneet erityisen syvän vaikutuksen
häneen. Äiti katsoi häneen hymyillen, paransi hänen mykän innon
vallassa muovailemiaan sointuja ja neuvoi sitten, että sitä tai tätä
ääntä ei saanut jättää pois, muuten ei syntynyt kokonaisuutta. Ja pojan
korva vahvisti todeksi sen mitä hänelle sanottiin.
Annettuaan pojan olla vielä jonkun aikaa omissa oloissaan päätti Gerda,
että tämän oli ruvettava soittamaan pianoa.
»Pelkään, ettei hänestä ole solistiksi», sanoi hän herra Pfühlille,
»ja minä olen oikeastaan iloinen siitä, sillä sillä alalla on
varjopuolensa. En puhu solistin riippuvaisuudesta säestykseen nähden,
joskohta sekin saattaa käydä sangen vaikeaksi seikaksi, ja minä olen
omasta puolestani iloinen, että olen saanut teidät... Mutta siinä
saattaa olla se vaara, että voi luisua enemmän tai vähemmän paljaan
taituruuden orjaksi... Näettekös, minä tiedän siitä asiasta jotakin.
Tunnustan suoraan, että minun käsitykseni mukaan musiikki alkaa vasta
hyvin suuren taituruusmäärän jälkeen. Ylä-äänen jännittynyt keskitys,
sen muodostus ja vivahdusrikkaus, polyfonian liikkuessa tajunnassa vain
hyvin hämäränä yleisenä käsitteenä, saattaa johtaa keskinkertaisen
soittajan helposti ulkonaisen sointuisuuden huolehtimiseen ja
ajatteluun, jota on myöhemmin vaikea korjata. Minä rakastan viuluani
ja olen saavuttanut koko sievän taituruuden, mutta piano on minusta
oikeastaan sittenkin korkeampi soitin... Tarkoitan näin: piano on
soitin, jolla saattaa esittää monipuolisempia ja rikkaampia sävelkuvia,
se on musiikillisen jälleenluomisen verrattomin keino, ja sen
hallitseminen merkitsee minulle läheisempää, selvempää ja laajempaa
musiikin välitystä... Kuulkaahan, herra Pfühl, tahtoisin teidät itsenne
poikani opettajaksi. Mitä arvelette? Tiedän tässä kaupungissa olevan
pari kolme soitonopettajaa — luullakseni naisia, mutta ne ovat vain
sellaisia »soitonopettajia»... Ymmärrättehän mitä minä tarkoitan...
Ei hänen tarvitse oppia tusinataituriksi, vaan ymmärtämään hiukan
musiikkia... Teihin minä luotan. Te suhtaudutte asiaan vakavammin.
Ja saattepa nähdä, että hän on edistyvä johdollanne. Hänellä on
Buddenbrookien kädet... Buddenbrookit osaavat ottaa kaikki noonit ja
desiimit. — Mutta ne eivät vielä milloinkaan tätä ennen ole välittäneet
siitä», päätti hän nauraen puheensa. Ja herra Pfühl lupasi ryhtyä
opetukseen.
Tästä alkaen kävi hän talossa myös maanantai-iltapäivin antaakseen
opetusta pikku Johannille, Gerdan istuessa arkihuoneessa. Hän ei
tehnyt sitä tavanomaisten kaavojen mukaan, sillä hän tunsi lapsen
mykän, kiihkeän opinhalun vaativan muutakin kuin hiukan pianonsoiton
alkeita. Heti kun ensimmäiset vaikeudet oli voitettu, rupesi hän
jo helppotajuisessa muodossa selvittämään teoreettista puolta ja
sointuopin perusteita. Ja Hanno ymmärsi, sillä se oli vain sen
uudistamista, minkä hän oli oikeastaan tietänyt jo aikaisemmin.
Herra Pfühl mukautui niin paljon kuin suinkin lapsen kiihkeään
edistyshaluun. Hän tahtoi hellällä huolenpidolla keventää
lyijypainoja, joilla aine ehkäisee mielikuvituksen lentoa ja intoisaa
ponnistusta. Hän ei vaatinut liian suurta sorminäppäryyttä skaalojen
harjoittamisessa, taikka se ei ollut vielä tuon harjoittelun
tarkoitusperä. Se, mihin hän pyrki ja minkä hän pian saavutti, oli
selvä, laaja ja perinpohjainen yleiskatsaus kaikkiin äänilajeihin
— sisäinen ja ymmärtävä katsaus niiden keskinäiseen yhteyteen ja
sukulaisuuteen, tuo vaistomainen herrauden tunne soittokoneeseen
nähden, joka johtaa mielikuvitteluun ja improvisoimiseen...
Liikuttavalla hienotunteisuudella tyydytti hän tuon pienen,
soiton kuulemisen hemmoitteleman oppilaan henkiset tarpeet, jotka
suuntautuivat vakavan musiikin alalle. Hän ei häirinnyt tämän mielialan
syvyyttä ja juhlallisuutta arkipäiväisten laulelmien harjoittamisella.
Hän pani pojan soittamaan koraaleja eikä antanut ainoankaan soinnun
mennä ohi osoittamatta soinnun siirtymisen lainmukaisuutta.
Gerda seurasi neuleensa tai kirjansa äärestä opetuksen kulkua.
»Te teette enemmän kuin olen osannut odottaa», sanoi hän herra
Pfühlille. »Mutta ettekö opeta hänelle liikoja? Eikö tuo ole
ennenaikaista? Teidän opetustapanne on minun nähdäkseni suunnattoman
luovaa laatua... Monesti hän jo koettaa sävellellä, mutta ellei hän
ole opetustapanne tasalla, ellei hän ole kyllin lahjakas, ei hän opi
mitään...»
»Kyllä hän on sen tasalla», sanoi herra Pfühl nyökäten. Katson välistä
hänen silmiään... niissä kuvastuu niin paljon — mutta hänen suunsa
pysyy suljettuna. Myöhemmin, kun elämä on sulkeva sen vielä tiukemmin,
on hän ehkä saava tilaisuuden puhua...»
Gerda katsoi tuota kömpelövartaloista soittoniekkaa, jolla oli
ketunväriset hiukset, pussit silmien alla, pöyheät viikset ja suuri
aataminomena — sitten hän ojensi tälle kätensä ja sanoi: »Kiitoksia,
Pfühl. Te tarkoitatte hyvää, eikä sitä tiedä mitä te vielä hänestä
teette.»
Ja Hannon kiitollisuus tuota opettajaa kohtaan, hänen antaumuksensa
hänen johdettavakseen oli rajaton. Hän, joka huolimatta kaikista
lisätunneista istui tylsänä ja toivottomana laskutaulujensa
ääressä, käsitti flyygelin ääressä kaiken mitä herra Pfühl hänelle
sanoi, käsitti ja omaksui sen, kuten ihminen omaksuu vain sen,
mikä jo ennemmin on kuulunut hänelle. Mutta Edmund Pfühl itse oli
hänen mielestään kuin suuri enkeli, joka otti hänet syliinsä joka
maanantai-iltapäivä kantaakseen hänet arkipäivän kurjuudesta lempeän,
suloisen ja lohdullisen vakavuuden sointuvaan valtakuntaan....
Monesti tapahtui opetus herra Pfühlin asunnossa eräässä suuressa
vanhassa suippopäätytalossa, jossa oli paljon viileitä käytäviä ja
komeroita ja jossa herra Pfühl asui aivan yksin vanhan emännöitsijänsä
kanssa. Ja monesti sai pikku Hanno Buddenbrook tulla sunnuntaina
jumalanpalveluksen aikaan hänen luokseen Marian-kirkon urkulehterille,
ja se oli toista kuin istua muiden kanssa alhaalla. Korkealla
seurakunnan yläpuolella, vielä paljon korkeammalla saarnatuolissa
seisovaa pastori Pringsheimiä, istuivat he kaksi valtavien
soittoaaltojen keskellä, joita he yhdessä hallitsivat ja ohjailivat.
Sillä Hanno sai joskus auttaa opettajaansa rekisterin käyttelyssä,
mikä täytti hänet ilolla ja ylpeydellä. Mutta kun virren loppusoitto
oli ohi, kun herra Pfühl oli hitaasti nostanut kaikki sormensa
koskettimilta, jättäen vain perusbassosävelen hiljaa ja juhlallisesti
kaikumaan — ja kun sitten tunteellisen taidepaussin jälkeen herra
pastori Pringsheimin muunteleva ääni alkoi kaikua saarnastuolin
katoksen alta, tapahtui usein, että herra Pfühl alkoi pilkata saarnaa
ja nauraa pastori Pringsheimin frankkilaisvoittoiselle ääntämistavalle,
hänen pitkille, suljetuille tai terävästi korostetuille vokaaleilleen,
hänen huokauksilleen ja synkkyyden ja kirkastuksen ilmeen äkkinäisille
vaihteluille hänen kasvoillaan. Ja Hanno nauroi myös hiljaa ja erittäin
huvitettuna; sillä katsomatta toisiinsa ja sanomatta sitä toisilleen
tiesivät nuo kaksi ylhäällä istujaa kuitenkin, että kummastakin
tuo saarna oli jokseenkin joutavaa loruamista ja että varsinainen
jumalanpalvelus oli se, minkä he suorittivat, mutta mitä pastori ja
hänen seurakuntansa luultavasti pitivät vain sivuseikkana: nimittäin
musiikki.
Se vähäinen ymmärtämys, jota herra Pfühl tunsi saavansa osakseen
suorituksistaan noiden senaattoreiden, konsuleiden ja porvareiden
puolelta, oli hänen alituinen surunsa aihe, ja siitäkin syystä piti
hän mielellään rinnallaan pienen oppilaansa, jolle hän ainakin
saattoi hiljaa huomauttaa, että se, mitä hän äsken oli soittanut, oli
ollut erittäin vaikeata. Hän sävelsi mitä ihmeellisimpiä teknillisiä
sovitteluja. Hän oli laatinut erään sävelmän, joka oli samanlainen
alusta ja lopusta lukien, ja perustanut tuolle aiheelle kokonaisen
»ravunkulku»-fuugan. Saatuaan sen valmiiksi laski hän murheellisen
näköisenä kädet helmaansa. »Ei sitä huomaa kukaan», sanoi hän
toivottomasti päätään pudistaen. Ja sitten hän kuiskasi pastori
Pringsheimin saarnatessa: »Tämä oli ravunkulku-mukaelma, Johann.
Sinä et tiedä mitä se merkitsee... se on teeman toisinto lopusta
alkaen, viimeisestä nuotista ensimmäiseen... se on hyvin vaikeata.
Tulet myöhemmin tietämään mitä se merkitsee... Mutta minä en tule
milloinkaan kiusaamaan sinua sillä, enkä pakottamaan sinua muodostamaan
sellaisia... Ei sitä tarvitse osata. Mutta älä usko niitä, jotka
väittävät niitä musiikillisesti arvottomiksi sepustuksiksi. Tätä
taidemuotoa ovat käyttäneet kaikkien aikojen suuret säveltäjät. Vain
laiskat ja keskinkertaiset soittajat hylkäävät tällaiset harjoitukset
ylpeydessään. Tulee oppia olemaan nöyrä, pane mieleesi tämä, Johann.»
Huhtikuun viidentenätoista päivänä vuonna 1869, täyttäessään kahdeksan
vuotta, soitti Hanno suvun kuullen äitinsä kanssa pienen oman tekemänsä
sävellyksen, yksinkertaisen aiheen, jonka hän oli keksinyt, havainnut
merkilliseksi ja kehittänyt hiukan. Tietenkin oli herra Pfühlillä,
jolle hän oli näyttänyt sen, ollut yhtä ja toista muistuttamista.
»Mikäs teatraalinen loppu tämä on, Johann! Eihän se sovi ollenkaan
edelliseen! Alku on hyvä, mutta miten sinä siirryt yhtäkkiä H-duurista
neljännesasteen kvarttisekstisointuun, jossa on alennettu terssi? Se ei
ole mitään. Ja sitten sinä vielä olet merkinnyt siihen tremolon. Sinä
olet varmaan varastanut sen jostakin... Mistä se on kotoisin? Jopa minä
tiedänkin. Sinä olet kuunnellut liian tarkasti, kun minun on täytynyt
soittaa äidillesi eräänlaista musiikkia... Muuta loppu, lapseni, sitten
se on koko sievä kappale.»
Mutta juuri tuota mollisointua ja loppua piti Hanno kaikkein
tärkeimpänä, ja tämä huvitti hänen äitiään niin suuresti, että se sai
jäädä. Hän otti viulunsa, soitti mukana ylä-äänen ja mukaili sitten,
Hannon soittaessa vielä kerran teeman aivan yksinkertaisesti, diskantin
kolmaskymmeneskahdesosajuoksutuksiksi. Se kaikui suurenmoiselta. Hanno
suuteli äitiään onnesta loistaen, ja niin he sitten esittivät kappaleen
huhtikuun viidentenätoista päivänä suvulle.
Konsulitar, rouva Permaneder, Christian, Klothilde, konsuli ja rouva
Kröger, johtaja ja rouva Weinschenk, Breitestrassen Buddenbrookin
naiset ja neiti Weichbrodt olivat Hannon syntymäpäivän kunniaksi
syöneet päivällistä kello neljä senaattorin ja hänen rouvansa luona;
nyt he istuivat salongissa katsoen kuuntelevina lasta, joka istui
merimiespuvussaan flyygelin ääressä, sekä Gerdaa, joka seisoi siinä
omalaatuisessa kauneudessaan ja hienoudessaan, alkaen ensin g-kielellä
mahtavan kantileenen ja päättäen sen erehtymättömällä taituruudella
helmeilevään, säihkyvään kadenssiin. Hänen viulunkäyränsä kahvassa
oleva hopealanka välkkyi kaasulamppujen valossa.
Hanno ei ollut voinut syödä juuri mitään, vaan oli ollut kalpea
jännityksestä; mutta nyt hän oli niin innoissaan sävellyksestään,
joka kahden minuutin kuluttua jo oli oleva loppuunsoitettu, että hän
unohti kaiken ympärillään olevan. Tuo pieni sävelluoma oli enemmän
harmoonista kuin rytmillistä laatua, ja vastakohta, joka oli olemassa
yksinkertaisten, alkeellisten ja lapsellisten musikaalisten keinojen
ja tärkeän, innokkaan, melkeinpä kiihkeän esityksen välillä, vaikutti
varsin merkilliseltä. Hanno painosti jokaista siirtymäsäveltä työntäen
päätään eteenpäin ja koetti, istuen aivan tuolin reunalla, antaa joka
soinnulle oman vivahduksensa pedaalien avulla. Ja jos pikku Hannon
tarkoitus oli herättää huomiota — joskin se kohdistui vain häneen
itseensä — oli se laadultaan enemmän herkkää kuin tehostavaa laatua.
Jokin aivan yksinkertainen soinnullinen taidetemppu muuttui hänen
käsissään tarkoitetun, hitaan korostuksen kautta salaperäisen ja
ihmeellisen tärkeäksi. Jokin toinen sointu, harmonia, sävelyhdistelmä
sai, Hannon kohottaessa kulmiaan ja tehdessä vartalollaan huojuvan,
keinuvan liikkeen, äkillisen vaimennuksen kautta hämmästyttävän
vaikutusvoiman... Ja viimein tuli loppu, Hannon rakas loppu, joka
alkuperäisen yksinkertaisessa ylevyydessään oli kaiken huippu. Hiljaa
ja kellonpuhtaasti, viulun helmeilevien juoksutusten säestämänä, kuului
aivan hiljaa, _pianissimo_, e-mollisointu tremoloineen... Se kasvoi,
paisui hitaasti, Hannon soittaessa täyttä _fortea_ dissoneeraavan,
perussävellajiin johtavan Cis'in. Ja stradivariuksen ympäröidessä
tuonkin Cis'in sävelhyrskyllään lisäsi Hanno vielä sen vaikutusta
paisuttaen sen _fortissimoon_. Hän viivytteli viime säveltä, viivytteli
yhä. Mitä tuo viimeinen sävel merkitsi, tuo hurmaava, vapautunut
vaipuminen takaisin H:duuriin? Sanomatonta onnea, ääretöntä, ihanaa
tyydytystä. Rauhaa! Autuutta! Taivasta!... Ei vielä... ei vielä! Vielä
hetkinen viivytystä, jännitystä, jonka oli oltava sietämätön, jotta
tyydytys olisi sitä suloisempi... Vielä viimeinen, viimeinen pisara
tuota pakottavaa, ahdistavaa kaipausta, koko olemuksen janoisaa ikävää,
tuota äärimmäistä, kouristuksenomaista tahdon ponnistusta, jolla hän
pidätti täyttymyksen ja vapautuksen, koska tiesi, että onni kestää vain
silmänräpäyksen... Hannon vartalo taipui verkalleen eteenpäin, hänen
silmänsä suurenivat, hänen suljetut huulensa värisivät, ja hän hengitti
sysäyksittäin nenän kautta... nyt hän ei enää voinut vastustaa hurmion
hetkeä. Se tuli, valtasi hänet, eikä hän vastustanut sitä. Hänen
lihaksensa laukesivat, hänen päänsä vaipui raueten ja antautuvasti
olkapäälle, hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kaihoisa, melkein
tuskallisen autuaallinen hymy väreili hänen suunsa ympärillä, kun hän
pedaalia käyttäen, — viulun sävelten kuiskiessa, kuohuessa ja keinuessa
hänen tremolonsa ympärillä, liittäen juoksutuksiinsa myös bassoääniä, —
vaipui takaisin H: duuriin, kohotti sävelen _fortissimoon_ ja lopetti
sen lyhyesti ja jälkikaiuttomasti.
Tuon soiton tekemä vaikutus ei mitenkään voinut olla samanlainen
kuulijoihin nähden kuin Hannoon itseensä. Rouva Permaneder ei
esimerkiksi ollut ymmärtänyt mitään koko asiasta. Mutta hän oli nähnyt
lapsen hymyn, hänen vartalonsa taipumisen, hänen pienen, hellästi
rakastetun päänsä painumisen sivulle... ja tuo näky oli liikuttanut
mitä syvimmin hänen herkkää hyväntahtoisuuttaan.
»Kuulitteko, miten tuo poika soitti! Kuulitteko?» huudahti hän,
rientäen melkein itkien Hannon luokse ja sulkien hänet syliinsä...
»Gerda, Tom, hänestä tulee uusi Mozart, Meyerbeer, uusi...» ja
löytämättä kiireessä kolmatta samanarvoista mestaria, alkoi hän
suudella veljenpoikaansa, joka istui vielä paikallaan kädet sylissä,
aivan uupuneena ja hajamielisin silmin.
»Älähän, älähän nyt Tony!» sanoi senaattori hiljaa. »Mitä joutavia sinä
ajat hänen päähänsä...»