Ei puuttunut paljoa — johtuipa se sitten senaattorin
huomaamattomuudesta tai tahdosta — ettei eräs tosiseikka jäänyt unhoon,
tosiseikka, jota nyt rouva Permaneder, joka oli parhaiten ja hartaimmin
perehtynyt sukupapereihin, alkoi toitottaa koko maailmalle. Se oli,
että papereiden mukaan kauppahuoneen perustamispäivä oli heinäkuun
seitsemäs päivä vuonna 1768 ja että nyt koitti tuon perustamisen
satavuotispäivä.
Näytti melkein siltä kuin Thomas olisi tullut kiusaantuneeksi Tonyn
täydellä äänellä huomauttaessa hänelle tästä. Hänen mielialansa ei
ollut pysynyt valoisana. Pian oli hän jälleen tullut hiljaiseksi,
kenties entistä hiljaisemmaksi. Hän saattoi lähteä konttorista kesken
työtä puutarhaan, jossa alkoi kävellä rauhattomasti edestakaisin,
pysähtyen silloin tällöin kuin pidätettynä paikalleen ja peittäen
huoahtaen silmänsä kädellään. Hän ei sanonut mitään, ei purkanut
kenellekään ajatuksiaan... kenellepä hän olisikaan sen tehnyt? Herra
Marcus oli — mikä ihmeellinen näky — ensi kertaa elämässään suuttunut
kumppaninsa ilmoittaessa hänelle lyhyesti Pöppenraden kaupasta ja oli
kieltäytynyt kaikesta osanotosta ja vastuusta. Mutta sisarelleen,
rouva Permanederille, ilmaisi Thomas eräänä torstai-iltana kadulla
erotessaan huolensa tämän mainitessa jotakin Pöppenraden viljasta,
puristi tämän kättä ja sanoi nopeasti ja hiljaa: »Voi Tony, kunpa
minä olisin jo myynyt tuon viljan!» Sitten hän kääntyi äkkiä pois
jättäen Antonie-rouvan ällistyneenä ja liikutettuna kadulle...
Tuo äkillinen kädenpuristus oli ilmaissut murtumaisillaan olevaa
epätoivoa, tuo kuiskauksentapainen lause kauan pidätettyä pelkoa...
Mutta Tonyn yrittäessä toisen kerran palata asiaan oli hän sulkeutunut
sitä suurempaan vaiteliaisuuteen, häveten hetkellistä heikkouttaan,
katkeroituneena siitä, ettei voinut vastata yrityksestä itsensä
edessä...
Ja hän sanoi raskaasti ja kiusaantuneesti: »Voi, hyvä ystävä, jospa
pääsisimme muistamasta koko asiaa!»
»Koko asiaa, Tom! Mahdotonta! Kuinka me voisimme sivuuttaa tuon
tosiseikan? Pitäisikö koko kaupungin unohtaa tuon päivän merkitys?»
»En sanokaan sen olevan mahdollista, sanon vain, että minä mieluummin
näkisin tuon päivän sujuvan huomaamattomasti. On kaunista juhlia
menneisyyttä silloin, kun toivoo hyvää tulevaisuudelta... On mieluisaa
muistella isiään, kun tietää olevansa heidän kanssaan yhtä sekä
toimineensa aina heidän tapansa mukaisesti... Kun tuo juhlapäivä olisi
sattunut parempaan aikaan... En ole juhlimistuulella.»
»Et saa puhua noin, Tom. Et voi tarkoittaa totta, sillä tiedät, että
olisi häpeä, ikuinen häpeä, jos kauppahuone Johann Buddenbrookin
satavuotispäivä menisi ohi kenenkään tietämättä! Olet vain hiukan
hermostunut nyt, ja minä tiedän mistä syystä... vaikka en huomaa mitään
hermostumisen syytä... Mutta kun se päivä on edessä, olet sinä oleva
yhtä iloinen kuin kaikki me muut...»
Hän oli oikeassa, tuota päivää ei saanut sivuuttaa vaieten. Eikä
aikaakaan, niin »Sanomissa» näkyi edeltävä uutinen, jossa luvattiin
vanhan tunnetun kauppahuoneen perinpohjainen historiikki juhlapäivän
ehtiessä — eikä sitäkään olisi tarvittu herättämään arvoisan
kauppasäädyn huomiota. Mutta mitä itse sanottuun sukuun tulee, oli
Justus Kröger ensimmäinen, joka otti asian puheeksi torstaina, ja
rouva Permaneder huolehti siitä, että kunnianarvoisa nahkasalkku
ilmestyi jälkiruoan perästä juhlallisesti pöydälle, ja luki siitä
alkujuhlallisuudeksi edesmenneen Johann Buddenbrookin, Hannon
isoisänisoisän, liikkeen perustajan elämää koskevat päivämäärät. Hän
luki milloin tällä oli ollut nokkosrokko ja milloin oikea rokko,
milloin tämä oli pudonnut alas kolmannesta kerroksesta kuivaushuoneen
lattialle ja milloin hän oli ollut ankarassa kuumetaudissa saaden
raivokohtauksen — luki tämän kaiken uskonnollisella hartaudella. Mutta
se ei vielä riittänyt, hän luki yhä vanhempia asioita, alkaen 16:nnesta
vuosisadasta, jossa kerrottiin vanhimmasta Buddenbrookista, ja vielä
siitäkin taapäin Grabaun raatiherraan ja rostockilaiseen pukuräätäliin
asti, joka oli ollut »hyvin hyvissä varoissa» — tämä oli alleviivattu
— ja jolla oli ollut niin summaton määrä kuolleita ja eläviä lapsia...
»Miten erinomainen ihminen!» huudahti hän ja ryhtyi sitten lukemaan
vanhoja kellastuneita, revenneitä kirjeitä ja juhlarunoja...
* * * * *
Herra Wenzel oli luonnollisesti ensimmäinen onnittelija seitsemäntenä
päivänä heinäkuuta.
»Niin, herra senaattori, siitä on nyt sata vuotta!» sanoi hän käytellen
kätevästi partaveistä ja hiomahihnaa... »Ja minä voin sanoa ajaneeni
Buddenbrook-suvun herrojen partoja viisikymmentä vuotta. Sitä ehtii
nähdä yhtä ja toista, kun joutuu ensimmäiseksi puheisiin johtajan
kanssa aamulla... herra konsulivainaja oli myös aina puheliain aamulla
ja kysyi minulta usein: 'Wenzel, mitä te arvelette rukiin hinnasta?
Onko minun myytävä nyt vai vieläköhän se nousisi?'...»
»Niin, Wenzel, enkä minä voi kuvitella koko liikettämme ilman teitä.
Teidän ammattinne on sangen viehättävä, kuten jo monesti olen sanonut.
Kun te aamulla olette tehnyt kierroksenne, olette viisaampi kaikkia
muita, sillä silloin teidän veitsenne alla ovat istuneet melkein kaikki
suurimpien kauppahuoneiden johtajat ja te olette saanut nähdä millä
tuulella kukin heistä on ollut. Ja tuota täytyy jokaisen kadehtia,
sillä se on erittäin mieltäkiinnittävää.»
»Kyllä se on niin, herra senaattori. Mutta mitä herra senaattorin omaan
tuuleen tulee, niin on herra senaattori, jos uskallan huomauttaa, taas
tänään hiukan kalpea!»
»Niinkö? Minulla onkin päänsärky, eikä se arvatenkaan mene aivan heti
ohi, sillä minulta taidetaan tänään vaatia yhtä ja toista.»
»Niin minäkin luulen, herra senaattori. Mielenkiinto on suuri,
hyvin suuri. Katsokaapas, herra senaattori, ulos ikkunasta, kun
minä olen ajanut ensin parran. Siellä on aikamoinen määrä lippuja!
Ja Fischergruben rannassa seisovat 'Wullenwewer' ja 'Friederike
Oeverdieck' aivan liputettuina...»
»No, kiirehtikää sitten, Wenzel, minulla ei ole hetkeäkään liikaa.» —
Senaattori ei tänään pukeutunut ensiksi konttoritakkiinsa, vaan
puki ylleen vaaleihin housuihinsa kuuluvan mustan, avonaisen takin,
jonka välistä näkyi valkoiset pikeeliivit. Aamulla oli odotettavissa
vieraita. Hän heitti viimeisen silmäyksen pukeutumispeiliin, antoi
vielä kerran pitkien viiksiensä kulkea käherrysraudan läpi ja kääntyi
huoahtaen menemään. Päivä alkoi... Kunpa se olisi ollut jo ohi! Kunpa
hän saisi hetkisenkään olla yksin, antaa piirteittensä höltyä! Nyt
täytyi koko päivä ottaa vastaan satojen ihmisten onnentoivotuksia,
vastata joka taholle sopivalla tavalla, löytää sattuvat sanat ja
vivahdukset, vastata kenelle kunnioittavasti, kenelle vakavasti,
kenelle ystävällisesti, sitten taas ivallisesti, leikillisesti,
lempeästi, sydämellisesti... ja illalla oli yöhön asti kestävä
juhla-ateria herroille raatihuoneenkellarissa...
Se ei ollut totta, että hänellä olisi ollut päänsärky. Hän oli
vain väsynyt ja tunsi jälleen, hermojen ensi aamurauhan jälkeen,
joutuvansa kalvavan epämääräisen alakuloisuuden valtaan... Miksi hän
oli valehdellut? Eikö hänellä aina ollut ikäänkuin paha omatunto
pahoinvointinsa johdosta? Minkätähden? Miksi?... Mutta nyt ei ollut
aikaa jäädä tuumimaan tätä.
Hänen astuessaan ruokasaliin tuli Gerda vilkkaasti häntä vastaan.
Hänkin oli jo vastaanottopuvussa. Hänellä oli sileäkuosinen
skottilaisesta kankaasta tehty hame, valkoinen pusero ja sen yllä ohut
silkkinen, hänen paksun kuparinruskean tukkansa värinen zuaavijakku.
Hän paljasti hymyillen leveät, tasaiset hampaansa, jotka olivat vielä
valkoisemmat kuin hänen kauniit kasvonsa, ja hänen silmänsäkin, nuo
lähetysten olevat, arvoitukselliset, ruskeat silmät sinertävine
varjoineen, hymyilivät tänään.
»Minä olen ollut jo monta tuntia jalkeilla, josta voit arvata miten
innokkaasti minä onnittelen sinua.»
»Älä ihmettä! Nuo sata vuotta ovat tehneet vaikutuksen sinuun!»
»Mitä syvimmän vaikutuksen!... Mutta onhan mahdollista, että sen on
saanut aikaan myös yleinen juhlahumu... Mikä päivä! Katsopas tätäkin»,
sanoi hän osoittaen aamiaispöytää, joka oli ympäröity puutarhasta
tuoduin kukkasin. »Tämä on neiti Jungmannin työtä... Mutta älä luule,
että voit juoda teetä nyt. Salongissa odottavat sinua jo suvun
tärkeimmät henkilöt, jotka ovat tuoneet lahjan, johon minäkin olen
hiukan osallinen... Kuule, Thomas, tämä on tietysti vasta alkua.
Minä koetan kestää päivälliseen asti, mutta sitten minä vetäydyn
syrjään, sanon sen jo etukäteen. Taivas on vielä hävyttömän sininen,
vaikka ilmapuntari on laskenut — se näyttää tosin kauniilta lippujen
liehuessa... koko kaupunki on liputettu — mutta se merkitsee myös
hirveätä kuumuutta... Tule nyt toisten luo... teen täytyy odottaa.
Sinun olisi pitänyt nousta aikaisemmin ylös. Nyt sinun täytyy kestää
ensimmäinen liikutus tyhjin vatsoin...»
Konsulitar, Christian, Klothilde, Ida Jungmann, rouva Permaneder ja
Hanno olivat salongissa ja kaksi viimemainittua piteli vaivalla perheen
lahjaa, suurta muistotaulua, pystysuorassa asennossa... Konsulitar
syleili esikoistaan syvästi liikutettuna. »Rakas poikani, tämä on ihana
päivä... ihana päivä...» saneli hän. »Me emme saa milloinkaan lakata
kiittämästä Jumalaa hänen suuresta armostaan... suuresta armostaan...»
Hän itki.
Senaattorin valtasi heikkous äidin syleillessä häntä. Oli kuin hänen
sisimmässään jokin olisi irtaantunut ja jättänyt hänet. Hänen huulensa
värisivät. Hänet valtasi raukea tarve saada jäädä äitinsä syliin,
äitinsä rinnalle, tämän silkkipuvusta leviävään vienoon hajuveden
tuoksuun silmät ummessa, näkemättä enää muuta, tarvitsematta sanoa
muuta... Hän suuteli äitiä ja oikaisi vartalonsa ojentaakseen kätensä
veljelleen, joka puristi sitä hajamielisen ja nolon näköisenä,
jollainen hän oli kaikissa juhlatilaisuuksissa. Klothilde sanoi jotakin
hidasta ja ystävällistä. Ja neiti Jungmann kumarsi ainoastaan syvään,
samalla kuin hänen kätensä hypisteli hopeaisia kellonvitjoja, jotka
riippuivat hänen litteällä rinnallaan...
»Tule tänne, Tom», sanoi rouva Permaneder vapisevin äänin, »me
emme enää jaksa pidellä tätä Hannon kanssa.» Hän kannatti taulua
melkein yksin, sillä Hannon käsivarsissa ei ollut paljon voimaa, ja
oli haltioituneessa uupuneisuudessaan melkein marttyyrin näköinen.
Hänen silmänsä kiilsivät kosteina, hänen poskensa hehkuivat ja hänen
kielenkärkensä liputti samalla epätoivoisen ja vallattoman näköisenä
ylähuulta vasten...
»Niin, nyt on teidän vuoronne!» sanoi senaattori. »Mitäs teillä siinä
on? Heittäkää irti, pannaan se maahan.» Hän asetti taulun flyygelin
viereen seinää vasten ja jäi omaistensa ympäröimänä sen eteen.
Raskas, leikkauksin koristettu pähkinäpuukehys ympäröi lasilla
päällystettyä pahvilevyä, johon oli kiinnitetty kauppahuone Johann
Buddenbrookin neljän omistajan kuvat; näiden nimet ja syntymävuodet oli
merkitty alle kultakirjaimin. Siinä oli erään vanhan öljymaalauksen
mukaan tehty kuva Johann Buddenbrookista, perustajasta, pitkästä
vakavasta herrasta, joka katsoi ankarin, tahdonlujin silmin
kaularöyhyksensä yli; siinä oli Johann Buddenbrookin, Jean Jacques
Hoffsteden ystävän leveät hymyilevät kasvot; siinä oli konsuli Johann
Buddenbrookin kuva kohokauluksen sisään hukkuvine leukoineen, leveine
poimuisine suineen ja henkevine, uskonnollisen haaveilun täyttämine
silmineen; ja viimeksi Thomas Buddenbrookin oma, hiukan nuoremmalta
ajalta oleva kuva... Tyylitelty kultainen rukiintähkä kulki kuvien
välissä, joiden alle, samoin kullalla painettuna, oli merkitty
rinnakkain vuodet 1768 ja 1868. Mutta ylinnä oli korkein goottilaisin
kirjaimin, vanhanaikaisessa muodossaan, kantaisän suvulleen jättämä
lause: »Poikani, tee uutterasti kauppoja päivällä, mutta tee vain
sellaisia kauppoja, että voit nukkua rauhassa yösi.»
Kädet selän takana tarkasti senaattori taulua kauan.
»Niin», sanoi hän viimein pilkallisesti, »hyvä yöuni on tärkeä asia...»
Sitten hän sanoi vakavasti, vaikka hiukan ylimalkaisesti: »Kiitän teitä
sydämellisesti, rakkaat ystävät! Tämä on hyvin kaunis ja syvämielinen
lahja!... Minnekähän me sen panemme? Yksityiskonttoriini?»
»Niin, Tom, sinun kirjoituspöytäsi yläpuolelle yksityiskonttoriisi!»
vastasi rouva Permaneder syleillen veljeään. Sitten hän veti tämän
ikkuna-ulokkeeseen ja osoitti ulos.
Kirkkaan sinistä kesätaivasta vasten liehuivat kaksiväriset liput
jokaisessa Fischergruben talossa Breitestrasselta alkaen satamaan asti,
jossa myöskin »Wullenwewer» ja »Friederike Oeverdieck» olivat liputetut
omistajansa kunniaksi.
»Koko kaupunki on samanlainen», sanoi rouva Permaneder, ja hänen
äänensä vapisi... »Olen jo ollut kävelemässä, Tom. Hagenströminkin
talossa liehuu lippu! Hahaa, eiväthän he muuta voi... Minun tekisi
mieli viskata rikki heidän ikkunansa...»
Thomas hymyili, ja Tony veti hänet takaisin pöydän luo.
»Tässä ovat sähkösanomat, Tom... vasta ensimmäiset, sukulaisten ja
henkilökohtaisten tuttavien tietysti. Kauppaystävien sähkösanomat
menevät tietysti konttoriin...»
He avasivat pari kappaletta, Hampurista ja Frankfurtista tulleet,
herra Arnoldsenin ja hänen omaistensa lähettämän ja Jürgen Krögerin
Wismarista lähettämän... Yhtäkkiä rouva Permaneder punastui.
»Hän on tavallaan hyvä ihminen», sanoi hän työntäen veljelleen
sähkösanoman, jonka hän juuri oli avannut. Sen alla seisoi »Permaneder».
»Mutta aika kuluu», sanoi senaattori aukaisten taskukellonsa kuoren.
»Minä tahtoisin juoda teetä. Tahdotteko olla seuranani? Talo on
myöhemmin oleva kuin kyyhkyslakka...»
Hänen vaimonsa, jolle Ida Jungmann oli antanut merkin, pidätti häntä.
»Silmänräpäys, Thomas... Tiedäthän, että Hannolla on aivan kohta
tuntinsa... Hän tahtoisi lausua sinulle runon... Tule, Hanno. Älä ole
tietävinäsi, että täällä on ketään. Ole aivan rauhallinen!»
Pikku Hannon täytyi loma-aikoinakin — sillä heinäkuussa oli kesäloma
— ottaa yksityisopetusta laskennossa voidakseen seurata luokkansa
mukana. Jossakin Sankt Gertrudin esikaupungin kuumassa kamarissa,
jossa ei haissut varsin hyvältä, odotti häntä punapartainen mies,
jolla oli mustat kynnenalukset, opettaakseen hänelle tuota mahdotonta
kertomataulua. Mutta ensin täytyi hänen lausua isälleen runo jonka hän
oli valmistanut huolellisesti Idan kanssa korokkeellaan...
Hän nojasi flyygeliä vasten puettuna Kööpenhaminasta tuotuun
merimiespukuunsa, jossa oli valkoinen edusta ja paksu merimiessolmu.
Hän seisoi siinä hennot jalat ristissä, pää ja vartalo hiukan syrjin,
arassa ja itsetiedottoman sirossa asennossa. Pari kolme viikkoa sitten
oli hänen pitkä tukkansa leikattu, koska koulussa paitsi tovereita
myös opettajat olivat nauraneet sille. Mutta pään päältä se oli vielä
tuuhea ja kiharainen ja lankesi syvälle alas ohimoille ja hennolle
otsalle. Hän oli luonut alas luomensa, niin että pitkät ruskeat ripset
koskettivat silmien sinertäviä varjoja, ja hänen suljetut huulensa
olivat hiukan vinossa.
Hän tiesi mitä tulisi tapahtumaan. Hän oli alkava itkeä eikä ollut
voiva lopettaa itkulta runoaan, jota ajatellessa sydän pusertui kokoon
samoin kuin sunnuntaina kirkossa herra Pfühlin, urkurin, soittaessa
erästä määrättyä, karmivan juhlallista säveltä... hän oli alkava itkeä
kuten aina, kun häntä tahdottiin esiintymään, kun häntä kuulusteltiin,
kun koetettiin hänen taitoaan ja tarkkaavaisuuttaan, kuten isä halusi
tehdä. Jospa ei äiti olisi sanonut mitään rauhallisuudesta! Sen tuli
olla rohkaisuna, mutta hän tunsi sen vaikuttavan toisin. Tuossa he nyt
kaikki seisoivat ja katsoivat häneen. He pelkäsivät ja odottivat, että
hän rupeaisi itkemään... ja oliko silloin mahdollista ettei hän olisi
itkenyt? Hän kohotti luomensa ja etsi katseellaan Idaa, joka hypisteli
kellonvitjojaan ja nyökkäsi hänelle juron vilpittömällä tavallaan. Ja
hänet valtasi halu hiipiä tämän kaulaan, kannatuttaa itsensä pois ja
kuulla vain Idan syvän, matalan äänen sanovan: »Ole huoleti, Hanno, ei
sinun tarvitse lausua...»
»No poikaseni, annapas kuulua», sanoi senaattori lyhyeen. Hän oli
istahtanut nojatuoliin pöydän ääreen ja odotti. Hän ei hymyillyt — ei
tänään senkään vertaa kuin muissa tämänkaltaisissa tilaisuuksissa.
Vakavana, toinen kulmakarva koholla tarkasti hän pikku Hannon vartaloa
tutkivin, melkein kylmin silmin.
Hanno kohentausi. Hän siveli kädellään flyygelin sileäksikiilloitettua
pintaa, loi aran katseen kaikkiin läsnäolijoihin ja sanoi hiljaisella,
hiukan karhealla äänellä, rohkaistuneena isoäidin ja Tony-tädin
lempeästä katseesta: »Paimenen pyhä... kirjoittanut Uhland.»
»Voi hyvä ystävä, eihän tuo ole mitään!» huusi senaattori. Ei se sovi,
että sinä seisot soittokoneen luona kädet ristissä vatsan päällä...
Seiso suorana ja lausu ääneen! Se on ensimmäinen ehto. Mene tuonne
oviverhojen väliin! Ja sitten pää pystyyn... ja käsivarret hiljaa
sivuilla...»
Hanno asettui arkihuoneen kynnykselle ja laski käsivarret alas.
Kuuliaisesti kohotti hän päänsä, mutta piti luomensa niin alhaalla,
ettei silmiä näkynyt ollenkaan. Luultavasti niiden alla oli jo
kyyneleitä.
»Nyt Herran päivä on», aloitti hän aivan hiljaa, mutta sitä kovempaa
kajahti hänen isänsä ääni, kun tämä keskeytti hänen lausuntansa:
»Esitystä alkaessa on ensin kumarrettava, kuulepas, poikani! Ja sitten
paljon äänekkäämmin. Vielä kerran, ole hyvä! 'Paimenen pyhä'...»
Tämä oli julmaa, ja senaattori tiesi kyllä riistävänsä siten lapsen
viimeisenkin rohkeuden ja vastustuskyvyn. Mutta poika ei saanut antaa
riistää rohkeuttaan! Hän ei saanut joutua ymmälle! Hänen täytyi
osoittaa lujuutta ja miehekkyyttä... »Paimenen pyhä...!» toisti hän
vaativasti ja kehoittavasti...
Mutta Hannon itsehillintä oli loppunut. Hänen päänsä riippui
rinnalla ja hänen oikea kätensä, joka pisti esiin hentona, kelmeänä
ja sinisuonisena kudotun merimiespuvun tummansinisestä, ankkurilla
varustetusta ahdassuisesta hihasta, kouri suonenvedontapaisesti
oviverhon brokadikudosta.
»Nyt Herran päivä on», alkoi hän uudestaan, mutta siihen se loppui.
Hänet valtasi niin rajaton sääli itseään kohtaan, että ääni kieltäytyi
tottelemasta ja kyyneleet kumpusivat auttamattomasti esiin luomien
alta. Ja hän alkoi äkkiä ikävöidä sellaisia öitä, jolloin hän oli
maannut pienessä kaulataudissa tai kuumeessa sängyssään ja jolloin Ida
oli tullut antamaan hänelle juotavaa ja pannut hellästi uuden kääreen
hänen otsalleen... Hän kääntyi syrjin, painoi päänsä kättä vasten,
jolla hän piti kiinni oviverhosta, ja nyyhkäisi.
»No, tästä ei ole suurta huvia!» sanoi senaattori vihaisesti ja nousi
paikaltaan. »Mitä sinä itket? Siinä olisi itkun syytä, ettet sinä
tämmöisenä päivänä voi pusertaa itsestäsi sen verran tarmoa, että
tuottaisit minulle ilon. Oletko sinä tyttö? Mikä sinusta tulee, jos et
muuta tapojasi? Aiotko aina kylpeä kyynelissä, kun sinun on puhuttava
ihmisille?...»
Minä en puhu milloinkaan ihmisille, ajatteli Hanno epätoivoisesti.
»Mieti asiaa iltapäivään asti», päätti senaattori puheensa. Ja Ida
Jungmannin polvistuessa kasvattinsa eteen, kuivatessa tämän silmät ja
puhellessa tälle puoleksi nuhdellen, puoleksi lempeän lohduttavasti,
meni hän ruokasaliin.
Kun hän joi nopeasti teetään, poistuivat konsulitar, Tony, Klothilde
ja Christian. Heidät oli kutsuttu Gerdan luo päivälliselle yhdessä
Krögereiden, Weinschenkien ja Buddenbrookin naisten kanssa, senaattorin
ottaessa osaa raatihuoneen herrakutsuihin, jonne hänen oli pakko mennä,
tekipä mieli tai ei, mutta jossa hän ei aikonut viipyä kovin pitkään,
sillä hän tahtoi vielä tavata omaisensa kotonaan.
Hän joi kukkasilla reunustetun pöydän ääressä kuuman teensä teevadilta,
söi nopeasti munan ja veti portailla pari haikua savukkeestaan.
Grobleben tuli puutarhan puoleisesta eteisestä herraansa vastaan
portaiden alapäähän, nytkin, kuumimman kesän aikana, villainen
huivi kaulassaan. Hänellä oli kenkä vasempaan käteen pistettynä,
kenkäharja oikeassa, pitkulainen tippa riippui taaskin nenänpäässä.
Hän seisahtui ruskean karhun viereen, joka piteli käpäliensä välissä
käyntikorttilautasta.
»Kyll', herra senateeri, sata vuotta... ja toinen on köyhä ja toinen on
rikas...»
»Hyvä, Grobleben, hyvä on!» Ja senaattori pisti kolikon käteen,
joka piteli kenkäharjaa, minkä jälkeen hän astui eteisen läpi
vastaanottokonttoriin, joka oli lähinnä. Pääkonttorissa tuli häntä
vastaan kassanhoitaja, pitkä mies, jolla oli uskolliset silmät,
esiintuodakseen huolitelluin sanoin henkilökunnan onnentoivotukset.
Senaattori kiitti häntä parilla sanalla ja meni paikalleen ikkunan
ääreen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt vilkaista esillä oleviin
sanomalehtiin ja avata postin, kun ulommaiseen eteiseen vievälle ovelle
kolkutettiin ja sieltä ilmestyi onnittelijoita.
Huoneeseen astui varastotyömiesten lähetystö, kuusi hajareisistä
karhumaisen vahvaa miestä, jotka liikuttelivat suutaan äärimmäisen
alamaisin ilmein ja pyörittelivät lakkejaan. Heidän puhemiehensä
sylkäisi ruskean purusyljen huoneen lattialle, kohotti housujaan
ja alkoi puhua järkytetyllä äänellä »sadasta vuodesta» ja »vielä
monesta sadasta vuodesta»... Senaattori lupasi heille huomattavan
palkankorotuksen tältä viikolta, jonka jälkeen he poistuivat.
Sitten tuli veroitusvirkailijakunta onnittelemaan esimiestään
ammattinsa puolesta. Näiden poistuessa työntyi ovesta sisään joukko
merimiehiä, jotka oli lähetetty perämiestensä johdolla edustamaan
senaattorin laivaveistämöön kuuluvaa »Wullenweveriä» ja »Friederike
Oeverdieckiä» jotka sattumalta olivat satamassa. Ja sitten tuli
viljankantajien lähetystö mustiin puseroihin, polvihousuihin
ja silintereihin puettuna. Välillä ilmestyi myös yksityisiä
onnittelijoita, kuten räätälimestari Stuht Glockengiesserstrassen
varrelta, musta takki villapaitansa päällä, ja pari naapuria, näiden
joukossa myös kukkakauppias Iversen. Samoin eräs vanha valkopartainen
kirjeenkantaja, kirjeenkantaja, jolla oli korvarenkaat, — lystikäs
äijä, jota senaattori hyvinä päivinä oli kutsunut kadulla tavatessaan
»herra ylipostimestariksi»; tämä huusi jo ovelta: En minä sitä varten
herra senaattori, en minä sitä varten! Kyllä minä tiedän, että
toiset luulevat jokaisen saavan täällä jotakin... mutta en minä sitä
varten...!» Kuitenkin otti hän kiitollisesti vastaan kolikkonsa...
Ja tätä menoa jatkui jatkumistaan. Kellon ollessa puoli yksitoista
ilmoitti sisätyttö, että senattorin rouva oli ottanut vastaan
ensimmäiset vieraat salongissa.
Thomas Buddenbrook lähti konttorista ja kiiruhti pääportaita ylös.
Salongin ovella hän viivähti puoli minuuttia peilin edessä, järjesti
kravattinsa ja veti silmänräpäyksen sisäänsä hajuveden tuoksua
nenäliinastaan. Hän oli kalpea, vaikka hänen ruumiinsa oli hikinen;
hänen kätensä ja jalkansa olivat kylmät. Konttorissa tapahtunut
vastaanotto oli kuluttanut hänen voimansa melkein loppuun... Hän
hengähti ja astui sisään. Auringonpaisteisessa salongissa tapasi
hän konsuli Huneuksen, puutavaratukkukauppiaan, joka oli tullut
onnittelulle vaimonsa, tyttärensä ja tämän miehen, herra senaattori
tohtori Gieseken kera Travemündestä, jossa he, kuten useimmat kaupungin
hienot perheet, viettivät kesää, mutta josta he nyt kaikki olivat
tulleet kaupunkiin vartavasten Buddenbrookin riemujuhlan kunniaksi.
Ei oltu istuttu kolmea minuuttia salongin vaaleilla, kuperilla
nojatuoleilla, kun sisään astui konsuli Oeverdieck, pormestari-vainajan
poika ynnä tämän puoliso, syntyisin Kistenmaker; ja konsuli Huneuksen
heittäessä hyvästejä kohtasi hän ovella veljensä, jolla oli yksi
miljoona vähemmän, mutta sen sijaan senaattorin arvonimi.
Nyt oli vierasten tulva alkanut. Suuri, valkoinen ovi soittavia
amoriineja esittävine korkokuvineen sulki tuskin hetkeksikään näkyvistä
aurinkoista porraskäytävää, jossa vieraita liikkui lakkaamatta ylös
ja alas. Mutta koska salonki oli tilava ja ryhmiin kerääntyneet
kävijät viihtyivät keskenään, oli tulijoiden luku paljon suurempi
kuin menijäin, ja kohta vapautettiin palvelustyttö oven avaamisesta
ja sulkemisesta ja seisoskeltiin myös eteisen parkettilattialla.
Kuuluu nais- ja miesäänten sorinaa, puhetta, leikinlaskua, äänekästä,
rattoisaa naurua, joka kaikuu porraskäytävän pylväiden välissä ja
kohoaa himmeää lasikattoa kohti; kumarrellaan, pudistetaan toistensa
käsiä, ja senaattori Buddenbrook vastaanottaa milloin portaiden
yläpäässä, milloin ulokkeen suulla, vakavasti ja muodollisesti
mumistuja tai sydämellisesti lausuttuja onnentoivotuksia. Sitten
saapuu pormestari tohtori Langhals, komea, tanakkavartaloinen herra,
jonka ajeltu leuka katoaa valkoisen kaulaliinan solmuun; hänellä
on lyhyt harmaa poskiparta ja väsynyt valtiomiehenkatse, ja häntä
tervehditään joka puolelta suurella kunnioituksella. Ja tuossa on
viinikauppias konsuli Eduard Kistenmaker vaimoineen, syntyisin
Möllendorpf, ynnä hänen veljensä ja liikekumppaninsa Stephan,
senaattori Buddenbrookin uskollisin ystävä ja kannattaja rouvansa,
erittäin terveen tilanomistajan tyttären kera. Leskirouva, senaattorin
rouva Möllendorpf, prameilee keskellä salongin sohvaa, ja hänen
poikansa, herra konsuli August Möllendorpf, ja miniänsä Julchen,
syntyisin Hagenström, saapuvat myös samassa, ilmaisevat onnittelunsa
ja liikkuvat tervehtien seuran keskellä. Konsuli Herman Hagenström on
löytänyt sopivan tuen raskaalle vartalolleen portaiden kaidepuusta
ja juttelee nyt, raskaasti punaiseen partaansa hengittäen, litteä
nenä ylähuulen päällä riippuen, herra senaattori tohtori Cremerin,
poliisimestarin kanssa, jonka harmaan ja ruskean kirjava parta ympäröi
hänen viekkaan näköisiä, lempeästi hymyileviä kasvojaan. Jostakin
vilahtavat myös virallisen syyttäjän, lakitieteentohtori Moritz
Hagenströmin terävät harvat hampaat ja hänen hampurilaisen vaimonsa,
syntyisin Puttfarken, kauniit kasvot. Vanha tohtori Grabow pitää hetken
verran kädessään senaattori Buddenbrookin oikeaa kättä ja jättää sen
seuraavassa silmänräpäyksessä rakennusmestari Voigtin puristettavaksi.
Ja portailta ilmestyy maallikon pukuun puettuna, vain pitkän takin
osoittaessa hengellistä arvokkuutta, pastori Pringsheim, kädet ojossa
ja kirkastunein kasvoin. Friedrich Wilhelm Marcus myöskin on läsnä. Ne
herrat, jotka edustavat jotakin virkakuntaa, senaattia, porvaristoa tai
kauppakamaria, esiintyvät hännystakeissa. — Kello on puoli kaksitoista.
Kuumuus on tukahduttava. Talon rouva on neljännestunti sitten
vetäytynyt pois seurasta...
Äkkiä kuuluu alhaalta töminää ja jalkojen raapimista, aivan kuin ovesta
pyrkisi sisään paljon väkeä yht'aikaa, ja samassa kajahtaa eteisestä
kova, komentava ääni, joka kuuluu talon joka soppeen... Kaikki
rientävät kaiteen ääreen, tunkeilevat portaissa, salongin, ruokasalin
ja tupakkahuoneen ovilla ja koettavat kurkistaa alas. Ja alhaalla
järjestyy parastaikaa viisitoista- kaksikymmenmiehinen soittokunta
ruskeatekotukkaisen herran komentamana, jonka leveät keltaiset
tekohampaat vilahtelevat hänen puhuessaan... Mitä on tekeillä? Konsuli
Peter Döhlmann saapuu kaupunginteatterin soittokunnan kera! Hän nousee
voittoisan näköisenä portaita, heiluttaen ilmassa ohjelmapinkkaa!
Ja sitten alkaa tolkuton sointujen sekamelska tässä kaiultaan
mahdottomassa paikassa, äänikilpailu, jossa ylinnä kaikuu iso, rämisten
toitottava pasuuna, jota eräs paksu mies puhaltaa epätoivoisen
näköisenä; ja tuosta räminästä, jolla tahdotaan kunnioittaa
Buddenbrookin sukua sen merkkipäivänä, selviää esiin koraali: »Nyt
Herraa kiittäkää», sitä seuraa parafraasi Offenbachin »Kauniista
Helenasta» ja sitten useita kansanlaulusovitelmia... Se on sangen laaja
ohjelma.
Kaunis ajatus, kiitos Döhlmannin! Onnitellaan konsulia, eikä kukaan ole
halukas lähtemään ennen konsertin loppua. Seisoskellaan ja istutaan
salongissa ja porrasholvistossa, kuunnellaan ja puhellaan...
Thomas Buddenbrook seisoo Stephan Kistenmakerin, senaattori tohtori
Gieseken ja rakennusmestari Voigtin kanssa pääportaiden toisella
puolen viimeisen, tupakkahuoneeseen johtavan oven luona, lähellä
toiseen kerrokseen johtavia portaita. Hän seisoo nojaten seinään,
sanoo silloin tällöin sanan ympärillään seisoville ja katsoo muuten
äänettömänä kaiteen yli ilmaan. Kuumuus on yhä lisääntynyt, käynyt yhä
painostavammaksi, mutta pian voidaan toivoa sadetta, sillä lasi-ikkunan
yli kulkevista varjoista päättäen on taivaalla pilviä. Ja noita varjoja
tulee yhä enemmän ja enemmän, niin että nopeasti vaihtuva valo koskee
silmiin. Vähän väliä himmenee kullatun stukon, messinkisen kruunun ja
läkkisoittimien loiste, ja välähtää sitten taas kirkkaaksi... Vain
kerran viipyy varjo hiukan kauemmin, jolloin kattoikkunaa vasten kuuluu
viiteen kuuteen otteeseen hienoa ritinää: sataa epäilemättä hiukan
rakeita. Sitten taas valahtaa auringonpaiste yli koko talon.
On lamaannuksen tiloja, jolloin kaikki se, mikä meitä kiusaa
säännöllisissä oloissa, herättäen tervettä vastenmielisyyttä, painaa
meidät raukean, painostavan, äänettömän ärtymyksen valtaan... Tähän
tilaan oli Thomas Buddenbrookin saattanut pikku Johannin käytös, tässä
tilassa hänet pysytti koko juhlatilaisuuden hälinä, eikä hän parhaalla
tahdollaankaan voinut vapautua siitä. Useampaan kertaan koetti hän
jännittää voimiaan, kirkastaa katsettaan ja vakuuttaa itselleen, että
tämä oli kaunis tilaisuus, jonka täytyi kohottaa hänen mieltään ja
täyttää hänet ilolla. Mutta vaikka soittokoneiden häly, äänten sorina
ja ihmispaljouden näkeminen tärisyttivät hänen hermojaan ja herättivät
hänessä samalla, hänen muistaessaan menneisyyttä ja isäänsä, heikkoa
liikutusta, teki häneen kuitenkin tuon huonon musiikin kuuleminen,
koko tuo arkipäiväinen, kursseista ja päivällisistä puheleva seura
naurettavan ja kiusallisen vaikutuksen... ja juuri tämä liikutuksen ja
vastenmielisyyden ristiriita saattoi hänet umpean epätoivon tilaan...
Neljännestä yli kaksitoista, kaupunginteatterin soittokunnan ohjelman
kallistuessa kohti loppuaan, sattui välikohtaus, joka ei millään
tavoin häirinnyt tai keskeyttänyt vallitsevaa juhlahumua, mutta joka
virallisen luonteensa johdosta pakotti talon isännän poistumaan
hetkiseksi vieraittensa luota. Pääportaita nousi näet juuri soiton
vaiettua, monista vieraista hölmistyneenä, konttorin nuorin oppilas,
lyhyt, kyttyräselkäinen nuorukainen, jonka neuvottomuudesta punoittava
pää oli vaipunut entistä syvemmälle hartioiden väliin; hän heilutti
liioitellun huolettomasti luonnottoman pitkää, laihaa käsivarttaan
näyttääkseen vaivattomalta ja piteli toisessa paperia, sähkösanomaa.
Ylös tultuaan etsi hän arasti silmillään johtajaansa ja keksittyään
tämän alkoi lähestyä tätä nopeasti, mutisten anteeksipyyntöjä vieraiden
ohi työntyessään.
Hänen hämminkinsä oli aivan turha, sillä kukaan ei kiinnittänyt
huomiota häneen. Vilkaisemattakaan sinne päin, jutellen rauhassa
edelleen, tehtiin hänelle tilaa ja huomattiin tuskin sitäkään, että hän
ojensi kumartaen senaattori Buddenhrookille sähkösanoman, jonka jälkeen
tämä siirtyi pois Kistenmakerin, Gieseken ja Voigtin seurasta lukemaan
sitä. Tänäänkin, vaikka useimmat sähkösanomat olivat onnitteluja,
täytyi konttoriaikana toimittaa viipymättä ja ehdottomasti perille
jokainen sähkösanomatieto.
Toiseen kerrokseen noustessa tekivät portaat mutkan, jatkuen eteenpäin
salin suuntaisena palvelusväen portaita kohti, josta eräs sivuovi johti
saliin. Toisen kerroksen portaita vastapäätä oli luukku, jonka takana
olevan hissilaitoksen avulla nostettiin ruoka keittiöstä yläkertaan.
Sen alla oli seinää vasten suurehko pöytä, jonka ääressä sisätyttö
tavallisesti puhdisti hopeoita. Siihen nyt senaattori seisahtui
kääntäen selkänsä kyttyräselkäiselle oppilaalle ja mursi sähkösanoman.
Yht'äkkiä revähtivät hänen silmänsä niin suuriksi, että jokainen, joka
olisi nähnyt sen, olisi peräytynyt hätkähtäen, ja hän vetäisi niin
kiivaasti henkeä, että se kuivasi hänen kurkkunsa ja sai hänet yskimään.
Hän sai sanotuksi: »Hyvä on». Mutta takaa kuuluva äänten sorina teki
sen kuulumattomaksi. »Hyvä on», toisti hän; mutta vain alku oli
kuuluva, loppu tuli kuiskaten.
Kun ei senaattori liikahtanut, kääntynyt, eikä antanut pienintäkään
merkkiä taaksepäin, alkoi kyttyräselkäinen oppilas liikutella
levottomasti jalkojaan. Sitten hän teki eriskummallisen kumarruksensa
ja lähti portaita alas.
Senaattori Buddenbrook jäi pöydän ääreen. Hänen kätensä, jotka
pitelivät avattua sähkösanomaa, riippuivat velttoina, ja hengittäen yhä
nopeasti, vaivaloisesti ja haukkoen, vartalon huojuessa edestakaisin,
pudisti hän herkeämättä, tolkuttomasti, aivan kuin salaman lyömänä
päätään. »Hiukan rakeita... hiukan rakeita...»jupisi hän. Mutta sitten
hänen hengityksensä syveni ja tyyntyi ja hänen liikkeensä kävivät
hitaammiksi; hänen puoleksi ummistuneisiin silmiinsä tuli väsynyt,
verhottu, melkein murtunut ilme, sitten hän kääntyi, nyökäten raskaasti
päätään.
Hän aukaisi saliin vievän oven ja astui sisään. Verkalleen, pää
painuksissa, kulki hän tuon välkkyvälattiaisen avaran huoneen poikki ja
vaipui toiselle ikkunan luona olevalle tummanpunaiselle nurkkasohvalle.
Täällä oli hiljaista ja viileätä. Puutarhasta kuului suihkukaivon
lirinä, kärpänen lensi suristen ikkunaruutua vasten, ja alhaalta
kuuluvat äänet kaikuivat tänne vain epäselvänä muminana.
Hän laski väsyneesti päänsä patjalle ja sulki silmänsä. »Hyvä on, hyvä
on», hän mutisi. Ja sitten hän sanoi vielä kerran syvään hengähtäen,
tyytyväisesti, vapautuneesti: »Oikein hyvä!»
Jäsenet velttoina ja kasvoilla rauhallinen ilme lepäsi hän tuossa
asennossa viisi minuuttia. Sitten hän ojentihe, taittoi sähkösanoman
kokoon, työnsi sen povitaskuunsa ja nousi, aikoen palata vieraittensa
luo.
Mutta samassa vaipui hän inhon vallassa takaisin patjalle. Soitto...
soitto! Nyt se taas alkoi, ollen esittävinään jotakin laukkaa,
jossa patarumpu ja messinkihelistimet määräsivät tahdin, toisten
soittimien pysymättä läheskään aina perässä. Se oli räiskävä, räikyvä,
teeskentelemättömässä hillittömyydessään sietämätön sotku, jonka
keskeyttivät pikkolon hullut hujaukset, —