Yksin jäätyään oli senaattori istuutunut entiselle paikalleen pöydän
ääreen, ottanut esiin silmälasinsa ja aikonut jatkaa sanomalehden
lukua. Mutta parin minuutin kuluttua oli hän jo nostanut katseensa
painetusta paperista ja tuijottanut rävähtämättä, asentoaan muuttamatta
kauan aikaa oviverhojen välitse pimeään salonkiin.
Miten toisiksi muuttuivatkaan hänen kasvonsa hänen yksin jäätyään!
Suun ja poskien lihakset, jotka tavallisesti olivat niin ankaran kurin
alaisina, herpaantuivat ja veltostuivat; oli aivan kuin naamari olisi
pudonnut hänen kasvoiltaan, ja hänen jo kauan vain tahdonponnistuksella
pysytetty valpas, huomaavainen, rakastettava ja tarmokas ilmeensä
vaihtui kiusaantuneen väsymyksen ilmeeksi. Hänen silmänsä, jotka
tuijottivat sameina ja surullisina ja hajamielisinä yhteen paikkaan,
kyyneltyivät, ja hän käsitti, rohkenematta enää pettää itseänsä,
kaikista päässään pyörivistä sekavista, painostavista ja rauhattomista
ajatuksista yhden ainoan — sen epätoivoisen ajatuksen, että Thomas
Buddenbrook oli neljänkymmenenkahden ikäisenä uupunut mies.
Hän siveli hitaasti ja syvään hengittäen otsaansa ja silmiään,
sytytti koneellisesti uuden savukkeen, vaikka tiesi sen tekevän
pahaa, ja tuijotti edelleen savun läpi pimeään... Minkä vastakohdan
muodostivatkaan hänen piirteittensä kärsivä velttous ja tuo
sankarimaiseen tapaan kammattu ja hoidettu pää — hajuvesin
pirskoitettuine, suipoiksi kierrettyine viiksineen, äärimmäisen
tarkasti ajeltuine leukoineen ja poskineen ja huolellisesti
käherrettyine tukkineen, jonka alkava harventuminen päälaella oli
mahdollisuuden mukaan peitetty ja joka muodosti syvän lahdekkeen
kummallekin ohimolle. Se oli kammattu kapealle jakaukselle eikä
lainehtinut enää kiharoina korvien yli, kuten ennen, vaan oli lyhyeksi
leikattu, ettei sen harmaantumista huomattaisi... Hän itse tunsi
tuon vastakohdan ja tiesi, ettei kukaan kaupunkilainen voinut olla
huomaamatta ristiriitaa, joka oli olemassa hänen eloisan, jäntevän
toimeliaisuutensa ja kasvojen himmeän kalpeuden välillä.
Ei niin, ettei hän olisi ollut kuten ennenkin tärkeä ja korvaamaton
henkilö kaupungin asioissa. Ystävät toistivat hänelle lakkaamatta
pormestari tohtori Langhalsin sanoja, tämän vahvistaessa kauas
kuuluvalla äänellä edeltäjänsä Överdieckin lausuntoa siitä, että
senaattori Buddenbrook oli pormestarin oikea käsi. Eivätkä kadehtijat
voineet tätä kieltää. Mutta kauppahuone Johann Buddenbrook ei enää
ollut sama kuin se oli ollut ennen; ja tämä oli niin julkinen
totuus, että herra Stuht Glockengiesserstrassen varrelta saattoi
kertoa sen vaimolleen heidän syödessään yhdessä silavakeittoaan
päivällisverokseen... ja tuo totuus pani Thomas Buddenbrookin ähkymään.
Ja kuitenkin hän itse oli pääsyyllinen sen levenemiseen. Hän oli rikas
mies, eikä yksikään kauppahuoneen kärsimistä tappioista, ei edes
vuoden kuudenkymmenenkuuden vakava vaurio, ollut voinut todenteolla
horjuttaa sen asemaa. Mutta vaikka hän tietenkin edusti asemaansa
samaan tapaan kuin ennen ja vaikka hänen pitämillään päivällisillä oli
tarjona vieraiden odottama määrä ruokalajeja, oli kuitenkin kuvitelma,
että hänen onnensa ja menestyksensä olivat mennyttä, kuvitelma, joka
pikemminkin oli sisäinen tuntemus kuin ulkonaisiin tosiseikkoihin
perustuva totuus, saattanut hänet niin epäluuloisen arkuuden valtaan,
että hän alkoi, mitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen, käännellä
rahoja käsissään ja harjoittaa pikkumaisen tarkkaa säästäväisyyttä
taloudessaan. Tuhat kertaa oli hän jo katunut uuden kalliin talonsa
rakennuttamista, joka ei ollut, niin hän luuli, tuottanut muuta kuin
pelkkää onnettomuutta. Kesänaikaiset matkat peruutettiin, ja pieni
kaupunkipuutarha sai korvata oleskelun rannikolla tai vuoristossa.
Ateriat, jotka hän nautti puolisonsa ja pikku Hannon kanssa, olivat
hänen uudistuneen käskynsä mukaan niin yksinkertaiset, että se vaikutti
naurettavalta laajan parkettilattiaisen ruokasalin muun komeuden
rinnalla, johon kuului korkea, ylellisesti koristettu katto ja mahtavat
tammiset huonekalut. Jo kauan aikaa oli jälkiruokaa saanut olla vain
sunnuntaisin... Hänen pukeutumisessaan ei tapahtunut muutosta. Mutta
Anton, talon monivuotinen palvelija, tiesi kuitenkin kertoa keittiössä,
että senaattori vaihtoi nykyään aluspaitaa vain joka toinen päivä,
koska pesu kulutti hienoja alusvaatteita... Hän tiesi enemmänkin. Hän
tiesi senkin, että hänen oli lähdettävä paikastaan. Gerda pani vastaan;
kolme palvelijaa ei riittänyt näin suuren talon kunnossapitoon. Mutta
mikään ei auttanut: Anton sai kohtuullisen rahalahjan ja hänen oli
jätettävä paikkansa kuskinpukilla, jossa istuen hän monet vuodet oli
kyydinnyt Thomas Buddenbrookin senaattiin.
Näiden määräysten mukainen oli myös kauppa-asioiden nykyinen iloton
tahti. Niissä ei näkynyt enää jälkeäkään siitä uudesta virkeästä
hengestä, jolla Thomas Buddenbrook kerran oli elävöittänyt toimintansa,
— ja hänen kumppaninsa, herra Friedrich Wilhelm Marcus, jonka
yhtiöosuus oli vain hyvin pieni ja jolla ei milloinkaan ollut ollut
tuntuvampaa vaikutusta asioiden menoon, oli luonnostaan kokonaan
aloitekykyä vailla.
Vuosien kuluessa oli tämän pikkumaisuus lisääntynyt ja muuttunut
suorastaan omituisuudeksi. Hän tarvitsi neljännestunnin sikarin
leikkaukseen ja sen kärjen pistämiseen rahakukkaroonsa, minkä hän teki
arvelevasti viiksiä sivellen, rykien ja epäluuloisesti ympärilleen
vilkuen. Iltaisin, kaasulamppujen valaistessa kirkkaasti konttorin
joka nurkan, ei hän jättänyt milloinkaan asettamatta palavaa kynttilää
pulpetilleen. Sillä joka puolen tunnin kuluttua hän nousi mennäkseen
vesijohdon ääreen, jossa kasteli koko päänsä. Eräänä päivänä oli
hänen pulpettinsa alle sattumalta joutunut tyhjä viljasäkki, jota
hän luuli kissaksi ja koetti koko henkilökunnan riemuksi hätistää
pois... Ei, hänessä ei ollut miestä puuttumaan pontevasti asiain
kulkuun kumppaninsa nykyisen masennuksen aikana, ja usein valtasi
senaattorin, kuten esimerkiksi nyt hänen tuijottaessaan raukein silmin
salin pimeyteen, häpeä ja epätoivoinen kärsimättömyys ajatellessa sitä
mitätöntä pikkupuuhailua, johon kauppahuone Johann Buddenbrook viime
aikoina oli vaipunut.
Mutta eikö tämä ollut hyvä? Onnettomuuskin kestää aikansa, ajatteli
hän. Eikö ole viisasta pysyä hiljaa niin kauan kuin se vallitsee meitä,
pysyä rauhallisena ja odottavana ja kerätä uusia sisäisiä voimia?
Miksi tuo ehdotus nyt oli tullut hänen mietittäväkseen, häiriten hänen
viisasta alistumisvaihettaan ja täyttäen hänen mielensä epäilyllä
ja ajatuksilla! Oliko aika täyttynyt? Oliko tämä viittaus? Oliko se
rohkaisu uuteen taisteluun ja nousuun? Hän oli työntänyt luotaan tuon
vaatimuksen niin päättävällä äänellä kuin suinkin osasi. Mutta oliko
asia Tonyn lähdettyä todellakin rauennut? Ei se siltä näyttänyt, koska
hän kerran istui tässä miettien. »Ihminen kiihtyy vain sellaisesta
ehdotuksesta, jota hän ei tunne voivansa kyllin voimakkaasti
vastustaa»... Tuo pikku Tony oli hemmetin ovela ihminen!
Mitä hän oli sanonut Tonylle? Hän oli antanut hyvin hyvän ja sattuvan
vastauksen ja muisti sen hyvin. »Epäpuhtaisiin vehkeilyihin...
kalastelemaan sameissa vesissä... saattamaan toisen perikatoon»...
näin hän oli sanonut. Mutta hänen täytyi kysyä itseltään, sopivatko
noin voimakkaat sanat kyseessä olevaan tapaukseen. Konsuli Hermann
Hagenström ei olisi sellaisia hakenut eikä löytänyt. Oliko Thomas
Buddenbrook kauppias, teon mies, vai hempeä mietiskelijä?
Siinäpä olikin asian ydin; se oli aina, niin kauan kuin hän muisti,
ollut hänen ratkaistavanaan! Elämä oli kovaa, ja kauppaelämä oli
häikäilemättömyydessään ja epätunteellisuudessaan koko elämän
vertauskuva. Seisoiko Thomas Buddenbrook, kuten hänen esi-isänsä,
tanakasti tuon karun käytännöllisen elämän pohjalla? Hänellä oli usein,
kuten nyt, ollut aihetta epäilyyn. Hänen oli usein jo nuorena täytynyt
korjailla tunteitaan tuon elämän mukaan... Mahtaisiko hän milloinkaan
oppia olemaan kova ja kärsimään kovuutta tuntematta sitä kovuudeksi? —
siitä oli kysymys.
Hän muisti, minkä vaikutuksen häneen oli tehnyt vuoden
kuudenkymmenenkuuden tapaus, ja hänessä heräsivät eloon silloiset
sanomattoman tuskalliset tunteet. Hän oli menettänyt suuren määrän
rahaa... mutta se ei ollut ollut julmin puoli asiassa! Julminta oli
ollut se, että hänen oli täytynyt ensi kerran tuntea omassa nahassaan
koko kauppaelämän ehdoton raakuus, jolloin kaikkien hyvien, lempeiden
ja rakastettavien ominaisuuksien ja tunteiden oli täytynyt madella
karkean, alastoman ja vallanhaluisen itsesäilytysvaiston edessä ja
jolloin kärsitty onnettomuus ei herättänyt ystävissä, parhaissa
ystävissä osanottoa ja myötätuntoa vaan — »epäluuloa», kylmää,
edentävää epäluuloa. Eikö hän ollut tiennyt sitä? Oliko hän oikeutettu
sitä ihmettelemään? Kuinka hän olikaan hävennyt myöhemmin parempina
ja voimakkaampina hetkinä, että hän silloisina unettomina öinä oli
kapinoinut inhon vallassa, parantumattomasti haavoitettuna elämän rumaa
ja häpeämätöntä kovuutta vastaan!
Miten joutavaa se oli ollut! Miten naurettavat nuo mielenliikkeet
olivat olleet joka kerran! Miten oli ylimalkaan mahdollista, että
hänessä oli sellaisia herännytkään? Sillä hänen täytyi kysyä itseltään
vielä kerran: Oliko hän käytännön mies vai tunteellinen uneksija?
O, hän oli tehnyt itselleen tuon kysymyksen jo tuhat kertaa ja oli
vastannut siihen voimakkaina hetkinä toisella tapaa ja heikompina
toisin. Mutta hän oli siksi terävänäköinen ja rehellinen, että hänen
täytyi lopultakin tunnustaa olevansa sekoitus kumpaakin.
Koko elämänsä ajan oli hän esiintynyt ihmisten edessä toimenmiehenä;
mutta jos hän oli sitä, eikö hän ollut ollut sitä tietoisen harkinnan
perusteella, goetheläisine mielilauseineen? Hänellä oli siihen aikaan
ollut menestystä... mutta eikö se ollut johtunut vain järkeilyn
pohjalta nousseesta innostuksesta ja tarmosta? Ja kun hän nyt oli
kadottanut nuo tunteet, kun hänen voimansa näytti tyhjentyneen, —
suokoon Jumala, ettei ainiaaksi — eikö se ollut tuon kestämättömän
tilan, hänen sisimmässään riehuvan luonnottoman ja repivän
vastakohtaisuuden seurausta?... Olisivatko hänen isänsä, isoisänsä,
kantaisänsä ostaneet kasvavaa viljaa? Samantekevä!... Samantekevä!...
Mutta he olivat olleet käytännön miehiä, ehjempiä, täydellisempiä.
voimakkaampia, luonnollisempia kuin hän, sitä ei käynyt kieltäminen!...
Hänet valtasi syvä rauhattomuus, liikunnon, tilan ja valon tarve.
Hän työnsi tuolinsa syrjään, meni salongin puolelle ja sytytti monta
lamppua keskipöydän yläpuolella riippuvassa kruunussa. Sitten hän
jäi seisomaan, kiersi hitaasti ja suonenvedontapaisesti pitkien
viiksiensä päitä ja katseli hajamielisesti ympärilleen tuossa
loisteliaasti sisustetussa huoneessa. Se anasti arkihuoneen kera koko
talon päätyleveyden, se oli kalustettu vaaleilla kaarevamuotoisilla
huonekaluilla ja sillä oli suurine konserttiflyygeleineen, jonka
päällä oli Gerdan viululaatikko, flyygelin vieressä seisovine
täyteenahdettuine nuottihyllyineen, leikkelyksin koristettuine
nuottitelineineen ja ovien yläpuolella olevine korkokuvineen, jotka
kuvasivat soittavia amoriineja, täysi musiikkihuoneen leima. Uloke oli
koristettu palmuilla.
Senaattori Buddenbrook seisoi pari kolme minuuttia liikkumatta
paikallaan. Sitten hän ryhdistäysi, meni takaisin arkihuoneeseen,
pistäytyi sieltä ruokasaliin ja sytytti sielläkin lamput. Hän toimitti
jotakin ruokakaapin luona, joi sydäntään rauhoittaakseen tai jotakin
tehdäkseen lasillisen vettä ja lähti sitten nopeasti, kädet selän
takana, talon toisiin pimeisiin huoneisiin. »Tupakkahuoneessa» oli
tummat huonekalut ja puupaneeli. Hän avasi koneellisesti savukekaapin,
sulki sen jälleen ja kohotti pelipöydällä olevan pienen tammisen arkun
kantta, jonka sisällä oli korttipakkoja, merkintäkirjoja ja muita
pelivehkeitä. Hän antoi luisten pelimarkkojen soljua kalisten sormiensa
läpi, sulki kannen ja lähti taas vaeltamaan edelleen.
Tupakkahuoneen vieressä oli pieni kammio, jonka ikkunassa oli
moniväriset ruudut. Siinä ei ollut muuta sisustusta kuin pari kevyttä
tarjoilupöytää, joiden päällä oli liköörilaatikko. Siitä jouduttiin
saliin, joka jälleen suunnattomine parkettilattioineen ja neljine
korkeine, viininpunaisilla verhoilla varustettuine, puutarhaan
päin antavine ikkunoineen ulottui rakennuksen toisesta reunasta
toiseen. Salissa oli pari jykevää, matalaa sohvaa, joiden päällys
oli samanvärinen kuin verhot, ja joukko korkeaselkäisiä tuoleja,
jotka seisoivat vakavina seinäviertä pitkin. Oli myös uuni, jonka
ristikkoluukun taakse oli järjestetty tekohiiliä, jotka punaisine
kiiltopaperiliuskoineen näyttivät aivan luonnollisilta. Peilin edessä
olevalla marmorilevyllä oli kaksi valtavaa kiinalaista vaasia...
Nyt oli koko huonerivi osittain valaistu, aivan kuin juhlan jälkeen,
viimeisen vieraan lähdettyä. Senaattori kulki kerran lattian poikki
pituudelleen ja jäi sitten seisomaan kabinettia vastapäätä olevan
ikkunan ääreen katsoen puutarhaan.
Kuu loisti korkealta repaleisten pilvien lomista, ja suihkukaivon
vesi lipisi hiljaa pähkinäpuun raskaiden oksien alla. Thomas katsoi
huvimajaa, joka oli puutarhan päässä, pientä valkohohtoista pengertä
obeliskeineen, säännöllisiä hiekkakäytäviä, kuohkeita, hiuskarvalleen
tasaisiksi leikattuja kukkasaarekkeita ja ruohokenttiä... mutta koko tuo
siro, täydellinen suhdallisuus kiusasi ja loukkasi häntä sen sijaan
että se olisi suonut hänelle rauhaa. Hän tarttui ikkunanripaan, painoi
otsansa sitä vasten ja antoi ajatusten jälleen vaeltaa tuskallista
latuaan.
Minne ne hänet johtivat? Hän muisti erään lauseen jonka hän äskettäin
oli antanut livahtaa huuliltaan puhuessaan sisarensa kanssa ja joka
heti, kun hän oli sen sanonut, oli suututtanut häntä tarpeettomuudellaan.
Hän oli puhuessaan kreivi Strelitzistä ja maalaisaatelista
ilmaissut selvin sanoin sen mielipiteen, että tuottaja oli
välikauppiaaseen nähden korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa.
Oliko se osuvasti sanottu? Hyvä Jumala, se oli niin äärettömän
yhdentekevää! Mutta oliko hänen asiansa lausua tuo ajatus, herättää se
pohdittavaksi, ylimalkaan keksiä koko ajatusta? Saattoiko hän puolustaa
isänsä, isoisänsä, yhdenkään ammattitoverinsa edessä sitä, että oli
antautumat tuon ajatuksen valtaan ja tullut pukeneeksi sen sanoiksi?
Mies, joka seisoo varmana ammatissaan, tuntee vain sen, puhuu vain
siitä, antaa arvoa vain sille...
Hän tunsi äkkiä veren tulvehtivan kuumana poskilleen, tunsi miten
hän punastui erään toisen muiston johdosta. Hän näki itsensä
kävelemässä veljensä Christianin kanssa Mengstrassen talon
puutarhassa riitaantuneena... Christian oli lausunut epähienolla ja
loukkaavalla tavallaan useiden henkilöiden kuullen sellaista, josta
hän raivostuneena, äärimmäisiin asti kiihtyneenä oli vaatinut tämän
tilille. Pohjaltaan on jokainen kauppias petkuttaja, oli hän sanonut...
Kuinka? Oliko tuo satunnainen, joutava lause niin kovin erilainen kuin
se, mitä hän juuri äsken oli itse sanonut sisarelleen? Hän oli ollut
kuohuksissaan, oli pannut jyrisevän vastalauseen sitä vastaan... Mutta
miten tuo pikkuinen ovela Tony olikaan sanonut? Ihminen kiihtyy vain
silloin...
»Ei!» sanoi senaattori äkkiä ääneen, kohotti kiivaasti päänsä,
ponnahutti itsensä kauemmas ikkunasta ja sanoi taas ääneen: »Nyt sen
pitää loppua!» Sitten hän rykäisi päästäkseen irti epämieluisasta
tuntemuksesta, jonka hänen oman äänensä kuuleminen oli synnyttänyt,
kääntyi ja alkoi astua nopeasti, kädet selän takana, huoneesta
huoneeseen.
»Nyt sen pitää loppua!» toisti hän. »Pitää! Minusta tulee
tyhjäntoimittaja, tylsämielinen, suurempi houkkio kuin Christianista!»
Oli mainio asia, että hän nyt tiesi mihin hän oli ollut
joutumaisillaan! Hänen oli korjattava suuntansa! Väkisin!... Saammepa
nähdä... saammepa nähdä... minkälainen ehdotus hänelle olikaan tehty?
»Sato... Pöppenraden kasvava vilja? Minä suostun!» sanoi hän huohottaen
ja ravistaen toista kättään etusormi ojossa. »Minä suostun!»
Tämä oli niinsanottua uhkapeliä. Tilaisuus kaksintaa kädenkäänteessä
neljänkymmenen tuhannen markan pääoma!... Se oli merkki, viittaus
nousuun! Oli kysymyksessä uusi alku, uusi yritys, jonka vaaranalaisuus
perustui oikeastaan vain siveellisten epäilysten kumoamiseen. Jos se
onnistuisi, oli hän jälleen päässyt entiseen tahtiinsa, saisi takaisin
rohkeutensa, pitelisi taas onnea ja menestystä käsissään sisäisillä
jäntevillä voimillaan...
Tämä tilaisuus oli nyt ainakin livahtava herrojen Strunck &
Hagenströmin käsistä! Seudulla oli liike, joka henkilökohtaisten
suhteiden vuoksi oli etuoikeutettu!... Juuri nuo henkilökohtaiset
suhteet olivat päätekijänä asiassa. Tämä ei ollut mikään tavallinen
kauppa, joka solmitaan kylmästi ja muodollisesti. Sillä oli Tonyn
välityksellä esitettynä puolittain yksityisasian leima, jonka
käsittelyssä tarvittiin hienotunteisuutta ja huomaavaisuutta!
Hermann Hagenström ei olisi ollut paikallaan tässä!... Thomas tahtoi
ottaa tilaisuudesta vaarin, koska oli kauppias, ja jälkeenkin päin,
myydessään, oli hän pitävä puolensa! Toiselta puolen saattoi hän tehdä
ahdinkoon joutuneelle tilanomistajalle palveluksen, johon hän, juuri
hän, sen kautta, että Tony oli tämän rouvan ystävä, oli ainoa oikea
mies. Kirje valmiiksi siis... vielä tänä iltana... ei virkapaperille,
vaan yksityisarkille, johon oli painettu vain »senaattori Buddenbrook»
— kirje, jonka tuli olla mitä huomaavaisin ja jossa hän kysyisi, sopiko
hänen saapua lähipäivinä käymään. Oli se sentään hiukan pulmallinen
asia, hiukan hyllyväpohjainen yritys, jota tuli käsitellä varoen...
Mutta juuri siksi omiaan hänelle!
Ja hänen käyntinsä kiihtyi ja hengityksensä syveni. Hän istahti
hetkiseksi, hypähti pystyyn ja käveli uudelleen huonerivin halki,
ajatteli vielä kerran kaiken alusta alkaen, ajatteli herra Marcusta,
Hermann Hagenströmiä, Christiania ja Tonyä, näki Pöppenraden keltaisen
viljan huojuvan tuulessa, uneksi kauppahuoneen yleisestä noususta, joka
oli seuraava tätä yritystä, karkoitti vihaisesti kaikki empivät äänet,
ravisti kättään ja sanoi: »Minä teen sen!»
Rouva Permaneder aukaisi ruokasalin oven ja huusi hänelle »hyvää yötä!»
Hän vastasi tietämättään. Gerda, josta Christian oli eronnut portilla,
astui sisään, ja hänen erikoisissa, lähekkäin olevissa silmissään oli
musiikin luoma arvoituksellinen ilme. Senaattori jäi koneellisesti
seisomaan hänen eteensä, kysyi koneellisesti espanjalaisen soittoniekan
menestystä ja konsertin kulkua ja sanoi sitten tulevansa myös aivan
heti nukkumaan:
Mutta hän ei mennyt levolle, vaan alkoi taas kulkea. Hän ajatteli
vehnä-, ruis-, kaura- ja ohrasäkkejä, jotka olivat täyttävät »Löwen»,
»Walfischin», »Eichen» ja »Linden» varastohuoneet, mietti hintaa,
jonka tarjoaisi, meni keskiyöllä hiljaa alas konttoriinsa ja kirjoitti
herra Marcuksen steariinikynttilän valossa yhteen menoon kirjeen
herra von Maiboomille Pöppenradeen, kirjeen, joka tuntui hänestä —
hänen lukiessaan sen läpi pää kuumeisena ja raskaana, parhaimmalta ja
hienotunteisimmalta minkä hän koko elämässään oli laatinut.
Tämä tapahtui yöllä vasten toukokuun 27:ttä päivää. Seuraavana päivänä
ilmoitti hän sisarelleen keveästi ja leikkisästi harkinneensa nyt asiaa
joka puolelta ja tulleensa siihen tulokseen, ettei hän voinut antaa
rukkasia herra Maiboomille ja jättää tätä jonkun kiristäjän käsiin.
Toukokuun 30:ntenä lähti hän Rostockiin ja sieltä vuokravaunuissa
maalle.
Hänen mielialansa oli lähipäivinä mitä parhain, hänen käyntinsä
jäntevä ja vapaa, hänen ilmeensä ystävällinen. Hän kiusoitteli
Klothilde-parkaa, nauroi sydämestään Christianin vehkeille, ilvehti
Tonyn kanssa, leikki pyhänä kokonaisen tunnin Hannon kanssa tämän
»korokkeella» toisessa kerroksessa auttaen poikaansa vipuamaan
pikkuruikkuisia viljasäkkejä pieneen tiilenpunaiseen varastoaittaan,
matkien työmiesten pitkäveteisiä hoilaavia huutoja... ja piti
raatihuoneella 3:na päivänä kesäkuuta niin repäisevän hauskan puheen
maailman ikävimmästä asiasta, jostakin verokysymyksestä, että kaikki
kannattivat häntä ja konsuli Hagenström, joka oli vastustanut häntä,
joutui yleisen naurun alaiseksi.