Hän nousi toiseen kerrokseen, kulki ulokkeen sivu, joka jäi oikealle,
astui pylväskäytävän valkoisen, kullalla koristetun kaidepuun
viertä etuhuoneeseen, jonka ovi oli auki ja josta toinen käytävä
vei vasemmalle senaattorin pukeutumishuoneeseen. Sitten hän painoi
varovasti vastapäätä olevan oven ripaa ja astui sisään.
Huone, johon hän tuli, oli erittäin tilava ja sen ikkunoiden edessä
oli runsaslaskoksiset, suurikukalliset verhot. Seinät olivat hiukan
paljaat. Isoa, mustakehyksistä vaskipiirrosta lukuunottamatta,
joka riippui neiti Ida Jungmannin vuoteen yläpuolella, ja Giacomo
Meyerbeerin kuvaa, jonka ympärillä oli hänen oopperoittensa
henkilöhahmoja, ei seinillä ollut muuta kuin joku englantilainen
kuvapainos, joka esitti keltakutrisia, koreapukuisia lapsia ja joka
oli kiinnitetty seinälle nuppineuloilla. Ida Jungmann istui keskellä
huonetta suuren aukivetopöydän ääressä parsien Hannon sukkia.
Uskollinen preussitär oli yli viidenkymmenen vuoden vanha, mutta vaikka
hän oli alkanut harmaantua varhain, ei hänen sileä päälakensa ollut
vieläkään kokonaan valkoinen, vaan oli jäänyt epätasaiseksi, hänen
suora vartalonsa oli yhtä luiseva ja vankka, hänen ruskeat silmänsä
yhtä kirkkaat ja väsymättömän valppaat kuin kaksikymmentä vuotta sitten.
»Hyvää iltaa, rakas Ida!» sanoi rouva Permaneder hiljaa, mutta
iloisesti, sillä veljen tarina oli saanut hänet mitä parhaimmalle
tuulelle. »Mitä sinulle, vanhalle konkarille, kuuluu?»
»Ai, ai, Tonychen, lapsukainen? Näin myöhään täällä?»
»Niin, olin veljeni luona... meillä oli kiireellistä puhuttavaa...
Asiasta ei valitettavasti tullut mitään... Nukkuuko poika?» kysyi
hän nyökäten päätään pientä vuodetta kohti. Vuode oli vasemmalla
sivuseinällä, vihreän verhon peittämä pääpuoli korkean oven vieressä,
joka vei senaattori Buddenbrookin ja hänen puolisonsa makuuhuoneeseen...
»Kyllä», kuiskasi Ida, »hän nukkuu». Rouva Permaneder astui
varpaisillaan pienen sängyn luo, kohotti varovasti verhoja ja kumartui
alas katsomaan nukkuvaa veljenpoikaansa.
Pikku Johann Buddenbrook nukkui selällään, mutta oli kääntänyt pitkän
vaaleanruskean tukan ympäröimät kasvonsa huoneeseen päin ja hengitti
hiljaa tuhisten tyynyyn. Hänen toinen kätensä, jonka sormenpäät
pistivät esiin yöpaidan aivan liian pitkistä ja leveistä hihoista,
oli rinnalla, toinen hänen vieressään peitteellä, ja silloin tällöin
nytkähtelivät koukistuneet sormet hiljaa. Raollaan olevissa huulissakin
näkyi heikkoa värähtelyä, aivan kuin ne olisivat koettaneet muodostaa
sanoja. Väliin kulki noiden kasvojen yli alhaalta ylöspäin tuskallinen
ilme, joka alkoi leuan nytkähtelyllä, levisi suun vaiheille, sai hennot
sieramet värisemään ja liikutti kapean otsan jänteitä... Pitkät ripset
eivät voineet peittää silmäkulmissa piileviä tummia varjoja.
»Hän näkee unta», sanoi rouva Permaneder liikutettuna. Sitten hän
kumartui lapsen yli, suuteli hellävaroen hänen unen lämmittämää
poskeaan, järjesti huolellisesti paikoilleen verhot ja meni jälleen
pöydän luo, jonka ääressä Ida lampun keltaisessa valossa paraikaa veti
uutta sukkaa parsimasienen päälle, tarkasti reikää ja alkoi parsia.
»Sinä parsit, Ida. Ihmeellistä! Minä en oikeastaan tunnekaan sinua
muullaisena!»
»Niin, Tonyseni... Tuo poika on alkanut kuluttaa niin uskomattomasti
sukkia kouluun jouduttuaan!»
»Mutta hänhän on niin hiljainen ja kiltti lapsi?»
»Niin kyllä... Mutta sittenkin.»
»Onko hänestä hauska käydä koulua?»
»Ei, Tonyseni. Hän olisi mieluummin tahtonut lukea minun johdollani
eteenkinpäin. Ja se olisi ollut niin hyvä minustakin, sillä eiväthän
nuo herrat tunne häntä pienestä asti, kuten minä, eivätkä tiedä, miten
häntä on opetettava... Tarkkaavaisuus on vaikea asia hänelle, ja hän
väsyy usein pian...»
»Lapsi parka! Joko häntä on lyöty?»
»Eihän toki! Herranen aika... eiväthän he nyt voisi olla niin
kovasydämisiä! Kun tuo lapsi katsoo heihin suurilla silmillään...»
»Miten hän oikein selvisi ensi kerralla? Itkikö hän?»
»Itki. Hän itkee niin vähästä... Ei ääneen, vaan hiljaa itsekseen...
ja sitten hän piti kiinni herra veljesi takinliepeestä ja pyysi
pyytämistään, ettei tämä jättäisi häntä yksin...»
»Vai saattoi minun veljeni hänet sinne?... Niin, se on vaikea hetki,
Ida. Muistan oman ensimmäisen koulupäiväni kuin olisi se ollut eilen!
Minäkin itkin... ulvoin kuin kahlekoira, se oli hirveän vaikeata. Ja
miksi? Siksi, että minulla oli ollut kotona yhtä hyvä kuin Hannolla.
Kaikki hienojen perheiden lapset itkivät, huomasin sen heti, toiset
eivät olleet millänsäkään, vaan töllistelivät meitä irvistellen... Hyvä
Jumala! mikä häntä vaivaa, Ida?!»
Hänen kuvaava kädenliikkeensä jäi kesken, ja hän kääntyi
pelästyneenä sänkyyn päin, josta kuuluva huuto oli keskeyttänyt
hänen puhelunsa, hätäinen huuto, joka seuraavalla hetkellä toistui
vielä tuskallisempana, vielä kauhistuneempana, uudistuen sitten
neljä viisi kertaa peräjälkeen... »Voo-ih, vooih, voo-ih!» Se oli
järkytetty, epätoivoinen vastalause johonkin kauheaan, mitä hän näki
tai koki... Sitten kavahti pikku Johann seisaalleen vuoteessa, ja
mumisten käsittämättömiä sanoja katsoi hän selkoselällään olevine,
kullanruskeine silmineen tajuttomasti, jäykästi ympärilleen...
»Ei mikään», sanoi Ida. »_Pavor_. Se on usein vielä paljon ankarampi.»
Ja hän laski tyynesti syrjään työnsä, astui pitkine raskaine
askeleineen Hannoa kohden ja asetti hänet takaisin peitteen alle puhuen
hänelle samalla matalalla, rauhoittavalla äänellä.
»Niinkö, vai 'pavor'... » sanoi rouva Permaneder. »Herääkö hän nyt?»
Mutta Hanno ei herännyt, vaikka hänen silmänsä olivat selällään ja
vaikka hänen huulensa yhä liikkuivat...
»Mitä? Kas niin... Kas niin... Emme me nyt enää lorua... Mitä sinä
sanot?» kysyi Ida. Rouva Permanederkin astui lähemmäksi kuunnellakseen
tuota levotonta muminaa ja hokemista.
»... Tahdon... pikku... puutarhaan...» sanoi Hanno kankein kielin...
»kastaa kukkiani...»
»Hän lausuu runojaan», selitti Ida Jungmann päätään pudistaen. »Kas
niin, kas niin. Riittää jo, nuku nyt, poikaseni!...»
»Silloin... siellä aivastaa... kyssäniska vaari...» saneli Hanno
huokaisten. Mutta äkkiä hänen kasvonpiirteensä muuttuivat, silmät
sulkeutuivat puoliksi, hän liikutti päätään edestakaisin tyynyllä ja
jatkoi hiljaisella, tuskaisella äänellä:
»Kuuhut paistaa huoneeseen, Lapsi itkee hiljalleen, Kello lyö jo
kaksitoista, Herra auta angervoista!...»
Tämän sanottuaan hän nyyhkäisi, silmistä pusertuivat kyyneleet ja
lähtivät vierimään hitaasti poskia pitkin... ja silloin hän heräsi. Hän
syleili Idaa, katsoi kostein silmin ympärilleen, supisi tyytyväisesti
»Tony-täti», käännähti ja nukkui sitten rauhallisesti edelleen.
»Kummallista!» sanoi rouva Permaneder Idan istuuduttua taas pöydän
ääreen. »Mitä runoja ne olivat, Ida?»
»Ne ovat hänen lukukirjastaan», vastasi neiti Jungmann, »sen nimi
on 'Pojan taikatorvi'. Ne ovat niin lystikkäitä... Hannolla on
ollut nämä läksynä viime päivinä ja hän on puhunut paljon tuosta
kyssäniskavaarista Tunnetko sinä sen runon?... Se oli aivan kaamea.
Tuo kyssäniskavaari on kaikkialla, rikkoo keittokattilan, syö hillot,
varastaa puut, estää rukin pyörimästä, nauraa ihmisille... ja viimeksi
hän pyytää rukoilemaan puolestaan! Ja tämän hän nyt on saanut aikaan.
Poika ei ajattele muuta päivällä eikä yöllä. Arvaapas mitä hän sanoi
äsken? Hän sanoi pari kolme kertaa: 'Ei hän tahdo tehdä pahaa, eikö
totta, Ida, ei hän tahdo tehdä pahaa... Hän tekee niin siksi, että
hän on surullinen, ja sitten hän on vielä surullisempi... Mutta kun
rukoilee, ei hänen enää tarvitse tehdä niin!’ Ja tänä iltanakin, kun
hänen äitinsä tuli sanomaan hyvää yötä ennen konserttiinmenoaan, kysyi
poika häneltä, pitikö hänen rukoilla kyssäniskavaarin puolesta...»
»Rukoiliko hän?»
»Ei ääneen, mutta luultavasti itsekseen. Mutta tuota toista runoa
lukiessaan ei hän puhunut mitään, itki ainoastaan. Hän itkee niin
vähästä, tuo poika raiska, eikä tahdo osata sitten ollenkaan lakata...»
»Mutta mikä siinä sitten on niin surullista?»
»Mistä minä tiedän... Hän ei pääse koskaan alkua pitemmälle, jota
sanellessaan hän nytkin unissaan nyyhkytti... ja lopummalla hän taas
itkee ajomiestä, joka jo neljän aikaan nousee olkivuoteeltaan...»
Rouva Permaneder nauroi liikutettuna, mutta tuli sitten vakavaksi.
»Tiedätkös, Ida, tuo ei ole ollenkaan hyvä, ei ollenkaan, että kaikki
koskee häneen niin syvästi. Ajomies nousee neljältä — hyvänen aika,
sehän on luonnollista, koska hän on ajomies. Lapsella näkyy olevan
taipumusta ottaa kaikki asiat liiaksi sydämelleen — olen huomannut
sen jo ennen — ja sen täytyy kuluttaa häntä. Siitä pitäisi puhua
kerran vakavasti Grabowille... Mutta toiselta puolen on niin», lisäsi
hän vieden käsivarret ristiin ja rummuttaen tyytymättömästi jalkansa
kärkeä maahan, »että Grabow alkaa käydä vanhaksi, ja vaikka hän on
äärettömän hyvä ja vilpitön ihminen, en minä anna hänelle kovin
suurta arvoa lääkärinä, Ida, Jumalaparatkoon. Esimerkiksi juuri mitä
tulee Hannon heräämiseen yöllä, hänen tuskakohtauksiinsa unessa...
Grabow tietää niistä, mutta ei tee muuta kuin toteaa, mitä se on, ja
sanoo sen latinalaisen nimen: _pavor nocturnus_... hyvä Jumala, se
on sangen opettavaa... Hän on hyvä mies ja hyvä perheystävä, mutta
mikään nero hän ei ole. Etevä mies on toisen näköinen ja hänestä
näkyy jo nuorena, että hänessä on jotakin erikoista. Grabow on elänyt
vuonna neljäkymmentäkahdeksan. Hän oli nuori silloin. Mutta luuletko
hänen milloinkaan innostuneen — innostuneen vapaudesta ja oikeudesta
ja etuoikeuksien ja mielivallan kukistamisesta. Hän on oppinut
mies, mutta minä olen varma siitä, että silloiset yliopistojen ja
sanomalehtien ohjesäännöt ovat jättäneet hänet aivan kylmäksi. Hän ei
ole milloinkaan intoillut, ei milloinkaan mennyt yli rajojen... Hänen
pitkät, lempeät kasvonsa ovat aina olleet samanlaiset, hän on määrännyt
lääkkeeksi kyyhkyspaistia ja ranskanleipää ja vakavammassa tapauksessa
ruokalusikallisen kamomillateetä... Hyvää yötä, Ida... Ehei, maailmassa
on aivan toisenlaisia lääkäreitä!... Vahinko, etten saanut tavata
Gerdaa.... Kiitos, käytävässä on vielä valoa... Hyvää yötä.»
Kun rouva Permaneder ohimennessään avasi ruokasalin oven huutaakseen
veljelleen hyvää yötä arkihuoneeseen, näki hän, että koko huonerivi oli
valaistu ja että Thomas kulki edestakaisin kädet selän takana.