Oli kevät vuonna kuusikymmentäkahdeksan rouva Permanederin ilmestyessä
eräänä iltana kymmenen aikaan Fischergruben taloon. Senaattori
Buddenbrook istui yksin arkihuoneessa, jonka huonekalut olivat
päällystetyt oliivinvärisellä ripsikankaalla, pyöreän keskipöydän
ääressä ison kaasulampun valossa, joka riippui katosta. Hän oli
levittänyt eteensä Berlinin pörssilehden ja luki sitä pöydän yli
kumartuneena, savuke vasemman käden etu- ja keskisormen välissä,
nenällä kultasankaiset silmälasit, joita hänen viime aikoina oli
täytynyt käyttää työtä tehdessään. Hän tunsi sisarensa askeleet tämän
tullessa ruokasalin läpi, otti lasit nenältään ja katsoi jännittyneesti
pimeään, kunnes Tony sukelsi esiin oviverhojen välistä.
»Sinäkö siinä olet. Hyvää iltaa. Joko olet tullut takaisin
Pöppenradesta? Miten ystäväsi voivat?»
»Iltaa, Tom! Kiitos kysymästä, Armgard voi hyvin... Istutko yksin?»
»Istun. Tulet kuin kutsuttuna. Minä olen syönyt illallista yhtä yksin
kuin paavi, sillä neiti Jungmann ei ole mikään varsinainen seuratoveri,
hän kun juoksee aina parin minuutin kuluttua katsomaan miten Hanno
jaksaa... Gerda on kasinolla. Tomayo soittaa viulua. Christian kävi
häntä hakemassa...»
»Hyvänen aika. — Olen muuten huomannut viime aikoina, että Gerda ja
Christian viihtyvät hyvin yhdessä.»
»Minä myös. Christianin jäätyä tänne on Gerda alkanut tuntea
mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja hän kuuntelee myös tarkkaavasti
kun Christian kuvailee kipujaan... Ajatteles, hän huvittaa Gerdaa.
Äskettäin Gerda sanoi minulle: Hän ei ole porvari, Thomas! Hän on vielä
vähemmän porvari kuin sinä...»
»Porvari... Porvari, Tom?! Haa, minusta tuntuu siltä, ettei taivaan
alla ole parempaa porvaria kuin sinä...»
»No niin; eihän sitä tarvitse käsittää aivan sanojen mukaan!...
Riisu pois päällysvaatteet, lapsukainen. Sinä olet terveen näköinen.
Maalaisilma on kai tehnyt hyvää!»
»Mainion hyvää!» sanoi toinen riisuen vaippansa ja sinipunaisilla
nauhoilla koristetun kapottihattunsa ja laskeutui majesteetillisesti
pöydän viereiseen nojatuoliin... »Vatsa ja yöuni ja kaikki on
parantunut tässä lyhyessä ajassa. Vastalypsetty maito ja makkara ja
kinkku panee lihomaan kuin karjan. Ja lisäksi tuore hunaja, Tom, jota
minä aina olen pitänyt tärkeimpiin ravintoaineisiin kuuluvana. Se on
puhdasta luonnontuotetta! Silloin tietää mitä nielee! Armgard oli
todella rakastettava muistaessaan meidän vanhaa kouluystävyyttämme ja
kutsuessaan minut luokseen. Ja herra von Maiboom oli samoin erittäin
huomaavainen... He pyysivät kovasti minua jäämään vielä pariksi
viikoksi, mutta tiedäthän, että Erika ei tahdo tulla toimeen ilman
minua, varsinkaan nyt kun pikku Elisabeth on maailmassa...»
»_A propos_, miten tuo pienokainen jaksaa?»
»Kiitos, kutakuinkin hyvin, Tom; lapsi on sangen vauraissa voimissa
neljäkuukautiseksi, vaikka Friederike, Henriette ja Pfiffi eivät
pitäneet häntä elämänkelpoisena...»
»Entä Weinschenk? Miten hän käyttäytyy isänä? Minähän tapaan häntä
enimmäkseen vain torstaisin...»
»Hän on muuttumaton! Näetkös: hän on kunnollinen ja ahkera mies ja
tavallaan myös aviomiehen esikuva, sillä hän inhoaa ravintoloita,
tulee suoraapäätä kotiin konttorista ja viettää vapaahetkensä meidän
parissamme. Mutta, Tom, — voimmehan puhua vapaasti näin kahden kesken:
Hän vaatii, että Erikan pitäisi aina olla iloinen, aina puhua ja laskea
leikkiä, sillä kun hän palaa väsyneenä ja masentuneena kotiin, tahtoisi
hän, että Erika puhelisi kepeästi ja iloisesti ja huvittaisi ja
virkistäisi häntä. Hän sanoo, että vaimo on sitä varten maailmassa...»
»Pöllöpää!» mutisi senaattori.
»Miten sanoit?... Mutta pahinta on, että Erikalla on taipumusta
alakuloisuuteen, Tom, hän on varmaan perinyt sen minulta. Hän on
toisinaan totinen ja vaitelias ja miettiväinen, ja silloin Weinschenk
haukkuu häntä ja kiivastuu ja sanoo sanoja, jotka eivät aina ole kovin
hienotunteisia. Sen huomaa muuten sangen usein, ettei hän ole hienosta
perheestä eikä ole valitettavasti saanut hyvää kasvatusta. Tunnustan
suoraan, että hän esimerkiksi pari päivää ennen minun Pöppenradeen
lähtöäni paiskasi maahan liemimaljan kannen siksi, että liemi oli liian
suolaista...»
»Sievästi tehty!»
»Ei, päinvastoin! Mutta älkäämme moittiko häntä siitä. Hyvänen aika,
onhan meillä kaikilla puutteemme, ja hän on niin mainion kunnollinen
ja luotettava ja uuttera mies... Niin, Thomas, karkea ulkokuori ja
hyvä sydän eivät ole pahinta maailmassa. Tulen juuri oloista, jotka
niinsanoakseni ovat surullisemmat. Armgard itki katkerasti meidän
joutuessamme kahden kesken...»
»Mitä sanot! — Herra von Maiboom?...»
»Niin, Tom; ja siksi minä tulin tänne. Tässä me istumme ja puhelemme,
mutta minä olen oikeastaan tullut puhumaan eräästä hyvin tärkeästä ja
vakavasta asiasta.»
»Anna kuulua? Koskeeko se herra von Maiboomia?»
»Ralf von Maiboom on hyvin rakastettava mies, Thomas, mutta aika
veitikka ja huijari. Hän on pelannut Rostockissa ja Warnemündessä
ja hänen velkansa ovat lukuisat kuin meren hieta. Sitä ei uskoisi,
kun elää pari viikkoa Pöppenradessa! Kartano on komea ja kaikki
näyttää rikkaalta, eikä maidosta ja makkarasta ja kinkusta ole
puutetta. Tuollaisella maatilalla ei monasti tiedä mitään olosuhteiden
todellisesta laidasta... He ovat mitä kurjimmassa tilassa, Tom, Armgard
tunnusti sen minulle sydäntäsärkevästi itkien.»
»Sangen surullista.»
»Se on helppo sanoa. Mutta asia on sellainen, etteivät nuo ihmiset
minun nähdäkseni pyytäneet minua luokseen aivan epäitsekkäistä syistä.»
»Kuinka niin?»
»Minä sanon sen sinulle, Tom. Herra von Maiboom tarvitsee rahaa, hän
tarvitsee nyt heti suuremman summan rahaa, ja tuntiessaan vaimonsa ja
minun vanhan ystävyyden ja tietäessään, että minä olin sinun sisaresi,
on hän pannut vaimonsa puhumaan omassa nimessään minulle, ja minä puhun
nyt vuorostani hänen nimissään... ymmärrätkö?»
Senaattori siveli oikean kätensä sormenpäillä päälakeaan ja irvisti
hiukan.
»Luulen ymmärtäväni», hän sanoi. »Sinun tärkeä ja vakava asiasi näkyy
viittaavan Pöppenraden viljapeltoihin, ellen erehdy. Mutta sinä ja
ystäväsi ette ole kääntyneet oikean miehen puoleen. Ensiksikään minä
en ole ollut milloinkaan asioissa herra von Maiboomin kanssa, ja tämä
olisi jotakuinkin omituinen suhteiden solmimistapa. Toiseksi olemme me,
isoisänisä, isoisä, isä ja minä tosin kyllä joskus antaneet luottoa
maalaisille, kun he ovat olleet luotettuja henkilöitä tai kun heidän
olosuhteensa ovat antaneet takeita takaisinmaksusta... Mutta se mitä
sinä pari minuuttia sitten kerroit herra von Maiboomista ja hänen
asioistaan, ei juuri tunnu varsin luotettavalta...»
»Sinä erehdyt, Tom. Olen antanut sinun puhua loppuun, mutta
erehdyt. Tässä ei ole kysymyskään luotosta. Maiboom tarvitsee
kolmekymmentäviisituhatta markkaa...»
»Tuhat tulimmaista!»
»Kolmekymmentäviisituhatta markkaa vajaan kahden viikon sisään. Hänellä
on puukko kurkulla; sanalla sanoen: hänen täytyy koettaa myydä heti
paikalla!»
»Kasvavaa viljaa! Mies-parka!» Senaattori, joka leikki silmälaseillaan,
ravisti päätään. »Mutta tämä olisi meidän menettelytavoillemme outo
tapaus», hän sanoi. »Olen kuullut puhuttavan sellaista Hessenissä,
jossa suuri osa maalaisista on juutalaisten käsissä... Kuka tietää
minkä nylkyrin verkkoon herra von Maiboom on takertunut...»
»Juutalaisten? Nylkyrin?» huudahti rouva Permaneder aivan ymmällä...
»Sinustahan tässä on puhe, Tom, sinusta itsestäsi!»
Thomas Buddenbrook heitti äkkiä lasit pöydälle, niin että ne liukuivat
vähän matkaa sanomalehteä pitkin, ja kääntyi kokonaan sisareensa päin.
»Minusta?» äänsivät hänen huulensa kuulumattomasti; sitten hän sanoi
ääneen: »Mene nukkumaan, Tony! Sinähän puhut unissa.»
»Niin, sanoi Ida Jungmannkin aina illalla, kun meillä juuri alkoi olla
oikein hauska. Mutta vakuutan sinulle, etten ole milloinkaan ollut
valppaampi ja virkumpi kuin nyt, vaikka tulen sinun luoksesi näin
öiseen aikaan ilmoittaakseni sinulle Armgardin — toisin sanoen Ralf von
Maiboomin ehdotuksen...»
»Ja minä panen tuon ehdotuksen sinun lapsellisuutesi ja Maiboomin
neuvottomuuden laskuun.»
»Neuvottomuuden? Lapsellisuuden? En ymmärrä sinua, Thomas, en ikävä
kyllä ole ollenkaan lapsellinen enää! Sinulle tarjoutuu tilaisuus hyvän
työn tekoon samalla kuin voit solmia elämäsi edullisimman kaupan...»
»Voi sinua, hyvä lapsi, sinähän puhut paljasta pötyä!» huudahti
senaattori heittäytyen kärsimättömästi tuolin selustaa vasten. »Suo
anteeksi, mutta sinä saat minut lapsellisuudellasi aivan vimmastumaan!
Et siis käsitä, että kehoitat minua mitä arvottomimpiin, epäpuhtaisiin
vehkeilyihin? Vaadit, että minun olisi ruvettava kalastelemaan sameissa
vesissä? Että minun pitäisi hyötyä toisen kustannuksella, käyttää
hyväkseni tuon tilanomistajan hätää ja sysätä hänet perikatoon?
Pakottaa hänet myymään minulle vuoden sato puolella hinnalla, jotta
voisin kiskoa kiskurinkoron?»
»Siltäkö kannalta sinä katsot asiaa?» sanoi nyt rouva Permaneder
arasti ja ajatuksiin vaipuen. Mutta sitten hän jatkoi taas vilkkaasti:
»Mutta eihän ole ollenkaan tarpeellista katsoa asiaa siltä kannalta,
Tom! Pakoittaa hänet? Ethän sinä pakota häntä, kun hän tulee itse
luoksesi. Hän tarvitsee rahaa ja tahtoisi järjestää asian tuttavien
kautta, miehestä mieheen, kaikessa hiljaisuudessa. Siksi hän on etsinyt
käsiinsä meidät, ja siksi minut kutsuttiin sinne!»
»Hän erehtyy siis minuun ja kauppahuoneemme laatuun nähden. Minulla on
omat perityt tapani. Tuollaista kauppaa ei meidän liikkeessämme ole
tehty sataan vuoteen, enkä minä halua olla senkaltaisten yritysten
aloittaja.»
»Onhan sinulla perityt tapasi, se on totta, Tom, ja kunnia sille!
Eikä isä olisi sellaiseen kauppaan ryhtynyt, se on varma, en minä
sitä väitäkään... Mutta vaikka olen tyhmä, tiedän kuitenkin, että
sinä olet toisenlainen ihminen kuin isä ja että sinä ryhtyessäsi
kauppahuoneen johtoon annoit puhaltaa aivan toisen tuulen ja että sinä
olet tehnyt monta sellaista asiaa, jota hän ei olisi tehnyt. Sinä
olet nuori ja yritteliäämpi. Mutta pelkään, että sinä viime aikoina
olet tullut aremmaksi jonkun epäonnistuneen yrityksen tähden... ja
että sinun menestyksesi väheneminen johtuu liiasta varovaisuudesta ja
tunnontarkkuudesta, joten päästät livahtamaan käsistäsi monta hyvää
kauppaa...»
»Voi, rakas lapsi, ole jo vaiti, sinä kiihdytät minua!» sanoi
senaattori terävällä äänellä kääntelehtien puolesta toiseen.
»Puhukaamme jostakin muusta!»
»Näen, että sinä olet kiihtynyt, Tom. Olit sitä alusta alkaen, ja minä
jatkoin puhettani siksi, että saisin osoittaa sinun loukkaantuneen
aiheettomasti. Mutta jos tahdot tietää, miksi sinä olet kiihtynyt, on
syy siihen se, ettet sinä pohjaltasi sentään ole aivan tätä ehdotusta
vastaan. Sillä vaikka minä olen vain tyhmä nainen, tiedän kuitenkin
itsestäni ja muista, että ihminen kiihtyy ja suuttuu vain sellaisesta
ehdotuksesta, jota hän ei tunne voivansa vastustaa kyllin voimakkaasti,
ja johon hän olisi sisimmässään suostuvainen.»
»Erittäin terävästi ajateltu», sanoi senaattori, puri rikki
savuke-imukkeensa ja oli vaiti.
»Terävästi? Selvä kokemus sen on vain opettanut minulle. Mutta olkoon
miten on, Tom. En tahdo kiusata sinua. Ja kuinka voisin koettaa
taivuttaa sinua! En toki, minulla ei ole siihen tarpeeksi tietoja. Olen
vain tyhmeliini... Ikävä juttu... Mutta samantekevä. Asia innostutti
minua. Olin toiselta puolen järkytetty ja peloissani Maiboomien tähden
ja iloinen sinun puolestasi. Ajattelin: Tom on ollut viime aikoina
alakuloinen. Aikaisemmin hän valitteli, mutta nyt hän ei tee enää
sitäkään. Hän on kärsinyt joitakin tappioita, ajat ovat huonot, juuri
nyt kun minun asemani Jumalan armosta on jälleen parantunut ja kun
minä tunnen itseni onnelliseksi. Ja niin ajattelin sitten: Tuossa
olisi hänelle sopiva, edullinen kauppa. Sen avulla hän voi parantaa
monta vauriota ja osoittaa, ettei kauppahuone Johann Buddenbrookin
menestys ole vielä mennyt. Ja jos sinä olisit suostunut ehdotukseen,
olisin ollut ylpeä siitä, että olin voinut välittää tuon kaupan,
sillä kuten tiedät, olen minä aina uneksinut ja toivonut saada olla
hyödyksi niinellemme... No niin... asia on kai sitten selvä. — Minua
harmittaa vain, että Maiboomin sittenkin joka tapauksessa täytyy myydä
vilja etukäteen, Tom, ja jos hän etsii ostajaa tästä kaupungista, on
sellainen kyllä löytyvä... ja se on oleva Hermann Hagenström, tuo
veijari..»
»Niin kyllä, ei tarvitse luulla, että hän päästäisi tuon tilaisuuden
käsistään», sanoi senaattori katkerasti. Johon rouva Permaneder vastasi
kolme kertaa peräjälkeen: »Näetkös, näetkös, näetkös!»
Äkkiä alkoi Thomas Buddenbrook pudistaa päätään ja nauraa.
»Se on niin hassua... Tässä me puhumme hirveän vakavasti — ainakin sinä
— asiasta, joka on aivan epämääräinen! Minä en tietääkseni ole edes
vielä kysynyt, mistä on kysymys, mitä herra von Maiboom tahtoo myydä...
En tunne koko Pöppenradea...»
»Sinun pitäisi tietysti mennä sinne ensin!» sanoi Tony innokkaasti.
Rostockiin ei ole kuin pieni pyörähdys, eikä siitä ole heille senkään
vertaa! Mitäkö hän tahtoo myydä? Pöppenrade on suuri tila. Tiedän
varmasti sen tuottavan yli tuhat säkkiä vehnää... tarkalleen en
voi sanoa. Rukiin, kauran ja ohran määrää en tiedä. Lieneekö niitä
500 säkkiä kutakin lajia, enemmän vai vähemmän, en tiedä. Kaikki
on mainiossa kunnossa, sen voin sanoa. Mutta lukuja en voi sinulle
esittää, Tom, olen hanhi. Sinun pitäisi tietysti matkustaa sinne...»
Syntyi äänettömyys.
»Ei kannata enää puhua asiasta», sanoi senaattori päättävästi,
tarttui silmälaseihinsa, työnsi ne liivintaskuun, napitti takkinsa ja
alkoi kävellä edestakaisin reippain, varmoin askelin, poistaakseen
pienimmänkin horjuvaisuuden merkin.
Sitten hän jäi seisomaan pöydän ääreen ja sanoi, kumartuen sisarensa
puoleen ja naputtaen pöydän laitaa koukistetulla etusormellaan: »Minä
kerron sinulle, rakas Tony, erään tapauksen, joka on selvittävä
minun kantani tähän asiaan nähden. Tunnen sinun ihailusi aatelia
kohtaan yleensä ja Mecklenburgin ylimystöä kohtaan eritoten, siksi
pyydän sinua kuuntelemaan kärsivällisesti erään tuollaisen herran
kunniakirjaa... Tiedäthän, että heidän joukossaan on monta, jotka
eivät anna liikaa arvoa kauppasäädylle, vaikka he tarvitsevat sitä
ja päinvastoin, ja jotka — suomastaan tunnustuksesta huolimatta
— yliarvioivat tuottajan aseman välittäjään nähden. Jotka siis,
sanalla sanoen, eivät pidä kauppiasta juuri kaupustelevaa juutalaista
parempana, jolle he, tietäen tulevansa puijatuiksi, luovuttavat
käytetyt vaatteensa. Olen ylpeä siitä, etten minä ylimalkaan ole tehnyt
noihin herroihin tunnottoman nylkyrin vaikutusta, ja olen toiselta
puolen tavannut heidän joukossaan paljon kitsaampia henkilöitä kuin
mitä itse olen. Kerran minun täytyi tehdä seuraava pieni voimatemppu
saattaakseni itseni seurustelusuhteessa vähän lähemmäksi erästä
sellaista herraa... Se oli Gross-Poggendorfin omistaja kreivi Strelitz,
hyvin sukuylpeä herra, josta sinä varmaan olet kuullutkin ja jonka
kanssa minulla joku vuosi sitten oli paljon yhteisiä asioita; hän
käytti neliskulmaista monokkelia — en ymmärrä miten se ei leikannut
hänen ihoaan — kiiltonahkaisia kaulussaappaita ja kultakahvaista
ratsupiiskaa. Hänen oli tapana katsoa minuun suu puoliavoinna ja
silmät puoliummessa jostakin luoksepääsemättömästä korkeudesta... Ensi
käyntini hänen luonaan oli merkitsevä. Edellä olleen kirjeenvaihdon
jälkeen menin hänen luokseen ja astuin palvelijan ilmoittamana hänen
työhuoneeseensa. Kreivi Strelitz istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän
vastaa kumarrukseeni kohoten puoleksi istualtaan, kirjoittaa loppuun
kirjeen viimeisen sivun, kääntyy sitten puoleeni katsoen ohitseni
ja alkaa neuvotella tavarastaan. Minä nojaan sohvapöytää vastaan,
panen käsivarret ja jalat ristiin ja nautin hupaisasta tilanteesta.
Viisi minuuttia keskustelen seisoaltani. Seuraavien kymmenen minuutin
kuluessa istun pöydän laidalla, heiluttaen toista jalkaa ilmassa.
Neuvottelut jatkuvat, ja neljännestunnin kuluttua sanoo hän minulle
tosiylimyksellisen arvokkaasti tuolia osoittaen: »Ettekö halua istua?»
— »Istua?» sanon minä.... »Kiitoksia, minä olen istunut jo hyvän aikaa.»
»Sanoitko niin? Sanoitko niin?» huudahti rouva Permaneder
ihastuksissaan... Hän oli unohtanut koko edellä olleen keskustelun ja
ajatteli nyt vain Thomaksen kertomusta. »Olit istunut jo hyvän aikaa!
Mainiota!»...
»No niin. Ja tuosta hetkestä alkaen muuttui kreivin käytös, hän ojensi
minulle kätensä tullessani ja pyysi heti istumaan... ja meistä tuli
vähitellen melkein hyvät ystävät. Mutta miksi luulet minun kertoneen
tämän? Kysyäkseni sinulta: Luuletko, että minulla olisi sydäntä,
oikeutta ja kylliksi sisäistä varmuutta opettaakseni herra von
Maiboomiakin samalla tapaa, jos hän neuvotellessaan kanssani satonsa
hinnasta unohtaisi pyytää minua istumaan...?»
Rouva Permaneder oli vaiti. »Hyvä», sanoi hän ja nousi. »Sinä voit
olla oikeassa, Tom, enkä minä tahdo kiusata sinua. Tottapa sinä tiedät
mitä teet ja mitä et tee, ja sillä hyvä. Mutta se sinun pitää uskoa,
että minä olen tarkoittanut hyvää... Se on siis päätetty! Hyvää yötä,
Tom!... Ai ei, odotahan. Minun täytyy ensin suudella Hannoa ja sanoa
hyvästit kelpo Idalle... Käväisen sitten vielä täällä...»
Ja niin hän meni.