Kun herra Hugo Weinschenk, joka oli ollut jonkun aikaa kaupungin
palovakuutusyhtiön johtaja, astui keinuvin ja itsetietoisin askelin
suuren eteisen poikki tiukasti napitettuine takkeineen, kapeine,
mustine, vakavuutta osoittavalla tavalla suupieliin kasvatettuine
viiksineen ja hiukan riippuvine alahuulineen, mennäkseen etumaisista
virkahuoneista takimmaisiin kädet nyrkissä ja kyynärpäät hiukan
heiluen, oli hän toimeliaan, vakavaraisen ja vaikuttavan miehen
perikuva.
Ja Erika Grünlich, joka oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli
suurikasvuinen, kukoistava, punaposkinen ja terveyttä uhkuva neito.
Jos hän sattui kulkemaan portaita alas samalla kun herra Weinschenk
kulki eteisessä — eikä se sattunut harvoin — kohotti johtaja hattunsa
mustilta lyhyeksileikatuilta hiuksiltaan, jotka alkoivat harmahtaa
ohimoilta, keikutti enemmän kävelytakkiin puettua vartaloaan ja loi
nuoreen tyttöön hämmästyneen ja ihailevan katseen rohkeista, ruskeista
silmistään... jonka jälkeen Erika juoksi pois, kätkeytyi jollekin
ikkunapenkille ja itki kotvan aikaa neuvottomuudesta ja hämmingistä.
Neiti Grünlich oli kasvanut Therese Weichbrodtin hoivissa kurituksessa
ja Herran nuhteessa, eivätkä hänen ajatuksensa kantaneet kauas. Hän
itki herra Weinschenkin silinteriä, tapaa, jolla tämä hänet nähdessään
kohotti ja jälleen laski kulmakarvansa, tämän kuninkaallista ryhtiä ja
heilahtelevia nyrkkejä. Mutta hänen äitinsä, rouva Permaneder, näki
pitemmälle.
Tyttären tulevaisuus oli jo vuosikausia huolestuttanut häntä, sillä
Erika oli toisiin nuoriin tyttöihin verraten epäedullisessa asemassa.
Rouva Permaneder ei elänyt ainoastaan seuraelämän ulkopuolella, vaan
suhtautui myös vihamielisesti siihen. Olettamus, että häntä hänen
kaksinkertaisen avioeronsa tähden halveksittiin, oli muuttunut melkein
päähänpinttymäksi, ja hän luuli näkevänsä ylenkatsetta ja vihaa
siinäkin, missä oli ainoastaan välinpitämättömyyttä. Esimerkiksi
konsuli Hermann Hagenström, jonka rikkaus oli tehnyt iloiseksi ja
hyväntahtoiseksi, olisi luultavasti tervehtinyt häntä kadulla,
ellei katse, joka sivuutti hänen kasvonsa, nuo »hanhenmaksakasvot»,
joita rouva Permaneder »vihasi kuin ruttoa», olisi kieltänyt sitä
mitä ankarimmin. Ja siitä johtui sekin, että myös Erika Grünlich
jäi ulkopuolelle enonsa, senaattorin, piirin, ettei hän ottanut
osaa tanssiaisiin ja että hänellä oli hyvin vähän tilaisuutta tehdä
herratuttavuuksia.
Mutta Antonie-rouvan kiihkein toivo oli kuitenkin, varsinkin sen
jälkeen kun hän itse oli siirtynyt syrjään, että hänen tyttärensä voisi
täyttää ne toiveet, jotka häneen, äitiin, nähden olivat pettäneet,
ja että hän voisi tehdä naimakaupan, joka ollen samalla edullinen ja
onnekas koituisi perheen kunniaksi ja painaisi unhoon äidin kohtalot.
Hän toivoi sitä etenkin vanhemman veljensä vuoksi, joka viime aikoina
oli ollut niin masentuneella mielellä. Hän tahtoi voida osoittaa, ettei
suvun onni vielä ollut menetetty, ettei sen aika ollut vielä ohi...
Hänen myöhempi myötäjäissummansa, nuo 17 000 taaleria, jotka herra
Permaneder oli niin auliisti luovuttanut takaisin, odottivat Erikaa.
Ja heti kun hän oli huomannut tarkoilla ja kokeneilla silmillään sen
hellän suhteen, joka oli syntynyt hänen tyttärensä ja johtajan välillä,
alkoi hän anoa, että taivas lähettäisi herra Weinschenkin heidän
luokseen vierailulle.
Ja taivas oli suopea. Herra Weinschenk ilmestyi vierailulle, talon
kolme naista, isoäiti, tytär ja tyttärentytär olivat häntä vastassa,
hän keskusteli kymmenen minuuttia ja lupasi pistäytyä joskus kahville
juttelemaan.
Sekin tapahtui, ja tutustuttiin kummankinpuolin. Johtaja oli
kotoisin Schlesiasta, jossa hänen vanha isänsä vielä oli elossa,
mutta hänen omaisensa eivät olleet erittäin huomioonotettavaa
väkeä. Hugo Weinschenk oli pikemminkin »oman teon» mies, eikä
hänen itsetietoisuutensa ollut synnynnäistä, vaan hiukan
liioiteltua ja epäluuloista; hän ei myös tuntenut kaikkia muotoja,
ja hänen keskustelutaitonsa oli erittäin kankea. Hänen hiukan
pikkuporvarimaisessa kävelytakissaan oli muutamia kiiltäviä kohtia,
hänen kalvosensa suurine mustine nappeineen eivät olleet aivan
moitteettoman puhtaat, ja vasemman käden keskisormen kynsi oli jonkin
tapaturman kautta vioittunut aivan mustaksi ja muodottomaksi — mikä oli
sangen iloton näky. Mutta Hugo Weinschenk oli kunnianarvoisa, ahkera,
tarmokas mies, hänellä oli 12 000 markan vuotuiset tulot, ja hän oli
Erika Grünlichin silmissä suorastaan kaunis mies.
Rouva Permaneder oli tajunnut nopeasti asian tilan ja arvioinut
sen. Hän vastusti avomielisesti konsulitarta ja senaattoria. Oli
päivänselvää, että asiasta oli oleva molemminpuolista hyötyä. Johtaja
Weinschenkillä samoin kuin Erikalla ei ollut seuratuttavia; molemmat
olivat kuin luodut toisiaan varten. Jos johtaja Weinschenk, jonka
tukka alkoi harmaantua ja joka läheni neljääkymmentä, aikoi perustaa
asemaansa vastaavan oman kodin, avasi liitto Erika Grünlichin kanssa
hänelle pääsyn erääseen kaupungin tunnetuimpaan perheeseen ja oli
tukeva häntä hänen työssään ja asemassaan. Ja mitä Erikan menestykseen
tulee, rohkeni rouva Permaneder ainakin sanoa sen, että tämä
säästyisi hänen kokemuksiltaan. Herra Permanederiä Hugo Weinschenk ei
muistuttanut vähimmässäkään määrässä ja Bendix Grünlichistä hän erosi
säännöllisten tulojensa ja vankan taloudellisen virkamiesasemansa
puolesta, josta hän saattoi kohota vielä korkeammalle.
Sanalla sanoen: hyvää tahtoa ei puuttunut kummaltakaan puolelta.
Johtaja Weinschenkin kahvinjuontivierailut tihenivät tihenemistään
ja tammikuussa vuonna 1867 rohkeni hän pyytää Erika Grünlichin kättä
parilla suoralla, miehekkäällä, selvällä sanalla.
Siitä alkaen kuului hän perheeseen, alkoi käydä »sukupäivillä» ja sai
kokea ystävällisyyttä morsiamen sukulaisten puolelta. Epäilemättä
hän tunsi heti, ettei hän ollut aivan paikallaan heidän joukossaan,
mutta hän peitti tuon tunteen sitä reimempaan esiintymiseen. Ja
konsulitar, Justus-setä ja senaattori Buddenbrook osoittivat tuota
kykenevää virastomiestä, tuota seuratottumusta vailla olevaa tulevaa
sukulaista kohtaan mitä suurinta hienotunteisuutta — mitä ei voi sanoa
Breitestrassen Buddenbrookin naisista.
Sitä tarvittiinkin, sillä yhä uudelleen täytyi jonkun perheen
jäsenen koettaa karkoittaa parilla toisaanne johtavalla sanalla
äänettömyys, joka syntyi ruokapöydässä, kun johtaja leikitteli liian
kouriintuntuvasti Erikan poskilla tai käsivarsilla, kysyi, oliko
appelsiini-marmeladi jälkiruokaa tai ilmoitti, että »Romeo ja Julia»
oli Schillerin kirjoittama... Tämän kaiken hän teki reippaasti ja
itsetietoisesti, huolettomasti käsiään hykerrellen, istuen syrjittäin
tuolin selkänojaa vasten.
Parhaiten hän sopi yhteen senaattorin kanssa, joka osasi ohjata
varmalla kädellä politiikkaa ja kauppa-asioita koskevaa keskustelua,
ilman että toinen joutui karille. Mutta hänen suhteensa Gerda
Buddenbrookiin muodostui kerrassaan toivottomaksi. Tuon naisen olemus
vaikutti häneen niin vieroittavasti, ettei hän keksinyt kuolemakseen
edes pari minuuttia kestävää keskustelunaihetta. Tietäessään rouvan
soittavan viulua, joka seikka oli tehnyt häneen voimakkaan vaikutuksen,
tyytyi hän kysymään tältä joka torstaina leikkisästi: »Miten on viulun
laita?» — Mutta kolmannen kerran jälkeen pidättyi senaattorin rouva
antamasta mitään vastausta.
Christian tarkasti uutta sukulaista nenä kurtussa ja matki seuraavana
päivänä tarkasti hänen käytöstään ja puhettaan. Edesmenneen konsuli
Johann Buddenbrookin toinen poika oli parantunut nivelleinistään
Öynhausenissa, mutta hänen jäsenissään oli vieläkin kankeutta ja
ajoittainen »vaiva» vasemmalla puolella — siellä, missä kaikki hermot
olivat liian lyhyet — myöskään hänen muut häiriönsä, hengitys- ja
nielemisvaikeudet, sydämen epäsäännöllisyydet ja halvautumisoireet
tai niiden pelko eivät olleet suinkaan kadonneet. Eikä hänen
ulkomuotonsakaan vastannut kolmenkymmenen loppupuolella olevan miehen
näköä. Hänen päälakensa oli aivan kalju, vain niskapuolella ja
ohimoilla oli vielä harvaa punaista haiventa. Ja hänen pienet pyöreät
silmänsä, jotka harhailivat levottomina ja vakavina paikasta toiseen,
olivat entistä syvemmällä kuopissaan. Mutta hänen iso kyhmyinen nenänsä
törrötti myös entistä luisevampana ja mahtavampana sisäänvajonneiden
poskien ja suun yli riippuvien tuuheiden viiksien keskellä. Ja
hienosta, kestävästä englantilaisesta kankaasta tehdyt housut huljuivat
hänen kaitojen, väärien sääriensä ympärillä.
Kotiin tultuaan oli hän asunut kuten ennenkin eräässä ensimmäisen
kerroksen käytävän viereisessä huoneessa äitinsä talossa, mutta
oleskeli enemmän klubissa kuin Mengstrassen varrella, sillä kotona ei
hänen elämänsä ollut erittäin suloista. Siellä hallitsi nyt Riekchen
Severin, Ida Jungmannin seuraaja, konsulittaren palveluskuntaa ja
talousasioita. Hän oli vanttera 27-vuotinen maalaistyttö, joka oli
talonpoikaisella tosiasiavaistollaan havainnut, että tuota toimetonta
juttujen kertojaa, joka vuoroin oli mahtava, vuoroin vaikeroi
surkeuttaan ja jota talon arvohenkilö, senaattori, katsoi yli olan, ei
tarvinnut häikäillä liikoja. Ja hän laiminlöi muitta mutkitta tämän
tarpeet.
»Kyllä, kyllä, herra Buddenbrook!» hän sanoi, »mutta minulla ei nyt
ole aikaa!» Jolloin Christian katsoi häneen nenä kurtussa aivan kuin
kysyen: Etkö häpeä?... ja lähti jäykin säärin pois.
»Luuletko sinä, että minulla lähimainkaan aina on huoneessani
kynttilää?» kysyi hän Tonyltä... »Hyvin harvoin! Enimmäkseen minun
täytyy riisuutua tulitikun valossa...» Tai sitten hän saattoi selittää
— sillä taskuraha, jonka hän sai äidiltään, oli riittämätön —: »niin,
ajat ovat huonot!... Toista oli ennen! Mitä sanot esimerkiksi siitä,
että minun täytyy usein lainata viisi killinkiä hammaspulveriin!»
»Christian!» huusi rouva Permaneder. »Miten arvotonta! Tulitikun
valossa! Viisi killinkiä! Älä ainakaan puhu siitä!» Hän oli kiihtynyt,
kuohuksissaan, loukkaantunut pyhimpiä tunteitaan myöten; mutta se ei
muuttanut asiaa...
Nuo viisi killinkiä, jotka Christian tarvitsi hammaspulveriin, lainasi
hän vanhalta ystävältään Andreas Giesekeltä, molempien oikeuksien
tohtorilta. Hänellä oli etua ja kunniaa tuosta ystävyydestään, sillä
asianajaja Gieseke, tuo »hummaaja», joka osasi säilyttää arvokkuutensa,
oli viime talvena valittu senaattoriksi vanhan Kaspar Överdieckin
ummistaessa hiljaa silmänsä ja tohtori Langhalsin jouduttua tämän
paikalle. Mutta hänen elämäntapoihinsa se ei vaikuttanut mitään.
Tiedettiin hänen omistavan paitsi keskikaupungilla sijaitsevaa
avaraa taloansa, jonka hän oli saanut naituaan neiti Huneuksen, myös
pienen, sievän, viiniköynnöksen peittämän huvilan esikaupungissa,
St. Gertrudissa, jossa asui eräs vielä nuori, erinomaisen kaunis,
tuntematonta sukuperää oleva nainen aivan yksin. Huvilan oven
yläpuolella komeili siroin kullatuin kirjaimin nimi: »Quisisana», ja
koko kaupungissa tunnettiin tuo rauhaisa huvila sillä nimellä; se
äännettiin pehmeästi epäselvin a-ääntein Mutta Christian Buddenbrook,
joka oli senaattori Gieseken paras ystävä, oli hankkinut itselleen
pääsyn Quisisanaan ja järjestänyt asiansa samoin kuin Aline Puvogelin
luona ja muissa samanlaatuisissa tapauksissa Lontoossa ja Valparaisossa
ja toisissa maailman kolkissa. Hän oli jutellut hänen kanssaan vähän,
»pitänyt häntä vähän hyvänä», ja kävi nyt tuossa vihreässä talossa yhtä
säännöllisesti kuin senaattori Gieseke. On tietymätöntä, tapahtuiko
tämä jälkimmäisen suostumuksella, mutta se on ainakin varma, että
Christian Buddenbrook nautti Quisisanassa aivan maksuttomasti samaa
viehättävää vaihtelua, josta senaattori Gieseken täytyi maksaa suuret
rahat vaimonsa kassasta.
Pian sen jälkeen kun johtaja Hugo Weischenk oli julkaissut kihlauksensa
Erika Grünlichin kanssa, teki hän langolleen ehdotuksen, että tämä
astuisi vakuutusyhtiön palvelukseen, ja Christian tekikin ahkerasti
työtä palovakuutusyhtiön konttorissa kahden viikon ajan. Mutta sitten
kävi valitettavasti ilmi, että hänen vasemmassa kyljessään oleva
vaivansa ja muutkin vammansa pahenivat, että johtaja oli kovin kiivas
mies ja että tämä oli juljennut nimittää häntä erään erehdyksen
johdosta »hylkeeksi».... Seuraus oli, että Christianin oli pakko jättää
tuokin paikka.
Madame Permaneder oli onnellinen, ja hänen valoisa mielialansa ilmeni
muun muassa senkaltaisissa lausunnoissa, että elämällä oli sentään
joskus hyvätkin puolensa. Ja hän puhkesi uuteen kukoistukseen noina
viikkoina, jotka vilkkaine puuhineen, lukuisine suunnitelmineen,
asuntohuolineen ja myötäjäiskuumeineen muistuttivat hänen omaa
kihlausaikaansa, nuorensivat hänen mieltään ja täyttivät sen
riemuisalla toivolla. Hänen tyttöaikaiset ilmeensä ja liikkeensä
palasivat ja hän rikkoi erään Jerusalemin-illan hartauden niin tyystin
vallattomalla hilpeydellään, että Lea Gerhardtkin laski käsistään
esi-isiensä suuren hartauskirjan katsoen ympärilleen kuuron ihmisen
suurin, tietämättömin ja epäluuloisin silmin...
Erikan ei tarvinnut erota äidistään. Johtajan luvalla ja hänen
toivomuksestaan päätettiin, että Antonie-rouva ainakin aluksi asuisi
Weinschenkien luona opastaakseen tottumatonta Erikaa taloudenpitoon...
ja juuri tämä seikka se oli, joka herätti hänessä sen miellyttävän
tunteen kuin ei Bendix Grünlichiä eikä Alois Permanederiä olisi
milloinkaan ollutkaan ja kuin kaikki hänen elämänsä epäonnistumiset,
pettymykset ja kärsimykset häviäisivät olemattomiin ja hän nyt vielä
kerran saisi aloittaa kaiken alusta uusin toivein.
Tosin hän kehoitti Erikaa kiittämään Jumalaa siitä, että tämä oli
suonut hänelle hänen rakastamansa miehen, kun sitävastoin hänen äitinsä
oli täytynyt tukahduttaa ensimmäinen mieltymyksensä velvollisuuden
ja järjen äänen tähden. Tosin hän kirjoitti Erikan ja johtajan nimet
sukupapereihin ilosta vapisevin sormin... mutta hän, hän itse,
Tony Buddenbrook, oli sittenkin varsinainen morsian. Hän se vielä
kerran tarkasteli oviverhoja ja mattoja, tutki läpi huonekalu- ja
taloustavarakaupat, katsasti ja vuokrasi hienon asunnon. Hän se
vielä kerran tuli jättämään hurskaan, laajan vanhempienkotinsa ja
oli lakkaava olemasta eronnut rouva; vielä kerran oli hänellä oleva
tilaisuus kohottaa päänsä ja aloittaa uusi elämä, herättää yleistä
mielenkiintoa ja edistää suvun kunniaa... Ja... oliko se unta vai totta
— esiin ilmestyi kaksi aamupukua! Kaksi aamupukua, toinen hänelle ja
toinen Erikalle, kaksi pehmeätä, kudotusta kankaasta valmistettua
aamupukua, joissa oli pitkät laahukset ja paksu samettinauhakimppu,
joka kulki kaula-aukosta helmaan asti.
Mutta viikot kuluivat, ja Erika Grünlichin kihlausaika läheni
loppuaan. Nuori pari oli tehnyt vierailuja vain muutamiin perheisiin,
sillä johtaja, vakava ja seuraelämään tottumaton työihminen, tahtoi
omistaa vapaahetkensä kotielämälle... Kihlajaispäivälliset, joihin
paitsi morsiusparia, Thomas, Gerda, Friederike, Henriette ja Pfiffi
Buddenbrookia, otti osaa senaattorin lähin ystäväpiiri, pidettiin
Fischergruben talon suuressa salissa; eikä johtajan alituinen
Erikan paljaan kaulantaputtaminen taaskaan voinut olla herättämättä
ihmettelyä... Ja häät lähenivät.
Pylvässali oli, kuten kerran ennen rouva Grünlichin seisoessa
myrttiseppel päässä, valittu vihkiäistoimituksen paikaksi. Rouva
Stuht Glockengiesserstrassen varrelta, joka seurusteli parhaimmissa
piireissä, auttoi morsianta atlaspuvun laskoksien järjestämisessä ja
vihreiden myrtinoksien kiinnittämisessä. Senaattori Buddenbrook oli
ensimmäinen ja Christianin ystävä senaattori tohtori Gieseke toinen
sulhaspoika, kaksi Erikan entistä täysihoitolatoveria oli kutsuttu
morsiustytöiksi, ja johtaja Hugo Weinschenk oli komea ja miehekäs
sulhanen, joka astui johdattaessaan morsianta tilapäisen alttarin
ääreen vain kerran Erikan maataviistävälle hunnulle. Pastori Pringsheim
toimitti vihkimisen kaikella mahdollisella juhlallisuudella kädet
ristissä rinnalla, ja kaikki sujui asiaankuuluvalla arvokkuudella.
Kun oli vaihdettu sormukset ja salissa oli kajahtanut kaksi »tahdon»
sanaa, toinen syvä, toinen heleä, molemmat hiukan käheät, purskahti
rouva Permaneder entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden valtaamana
äänekkääseen itkuun — itku oli yhä hänen entistä välitöntä lapsellista
itkuaan — ja Buddenbrookin naiset, joista Pfiffi juhlan kunniaksi
oli kiinnittänyt kultaisen ketjun silmälaseihinsa, hymyilivät hiukan
happamasti, kuten tavallisesti tämänkaltaisissa tilaisuuksissa... Mutta
m:lle Weichbrodt, Therese Weichbrodt, joka viime vuosina oli kutistunut
entistä pienemmäksi, Sesemi Weichbrodt, jolla oli laihalla kaulallaan
soikea rintaneulansa, jossa oli hänen äitinsä muotokuva, lausui tuolla
ponnekkaalla juhlallisuudella, jonka tulee salata syvää sisäistä
liikutusta: »Tule onnelliseksi, hövä lapsi!»
Sitten seurasi valkoisten jumaltenkuvien keskellä, jotka piirtyivät
sinisestä taustastaan muuttumattoman levollisissa asennoissaan,
juhlallinen, upea ateria, jonka loppupuolella vastanaineet poistuivat
lähteäkseen häämatkalle muutamien suurkaupunkien läpi... Se tapahtui
huhtikuun keskivaiheilla. Ja seuraavan kahden viikon kuluessa
suoritti rouva Permaneder yhdessä verhoilija Jacobsin kanssa yhden
mestarinäytteistään, heidän tilavan asuntonsa hienon sisustamisen, joka
oli vuokrattu Mittlere Bäckergruben varrelta ja jonka runsaasti kukilla
koristetut huoneet määräajan kuluttua sulkivat huomaansa palaavan
pariskunnan.
Ja niin alkoi Tony Buddenbrookin kolmas avioliitto.
Niin, tämä oli sattuvasti sanottu; senaattori oli lausunut tuon
sutkauksen eräänä torstaina, jolloin Weinschenkit eivät olleet
saapuvilla, ja rouva Permaneder oli hyväksynyt sen innolla. Hänen
niskoillaan lepäsivät kaikki taloudenpidon huolet ja vaivat, mutta
hänellä oli myös ilon ja ylpeyden aihetta. Ja eräänä päivänä,
tavatessaan arvaamatta kadulla konsulitar Möllendorpfin, syntyisin
Hagenström, loi hän tähän niin voitonvarman ja vaativan katseen,
että rouva Möllendorpf huomasi vihdoinkin tervehtiä ensin... Ilo ja
ylpeys yhtyivät hänen kasvoissaan vakavaksi juhlallisuudeksi hänen
näytellessään uutta kotia sukulaisille, jolloin Erika kulki vieressä
melkein kuin ihaileva vieras.
Vetäen perässään pitkää laahustaan, olkapäät hiukan koholla, pää
takakenossa, käsivarrella atlasnauhoilla somistettu avainkoppa
— hän oli hullaantunut atlasnauhoihin — näytteli Antonie-rouva
talossakävijöille huonekaluja, oviverhoja, läpinäkyvää porsliinia,
välkkyviä hopea-astioita ja suuria öljymaalauksia, jotka esittivät
yksinomaan ruokatavarahiljaiselokuvia ja alastomia naisvartaloita,
sillä sellainen oli Hugo Weinschenkin maku, ja hänen jokaisesta
liikkeestään saattoi lukea: Katsokaa, tämän minä vielä olen saanut
aikaan elämässä. Tämä on melkein yhtä hienoa kuin Grünlichillä ja
paljon hienompaa kuin Permanederilla!
Vanha konsulitar tuli taloon musta- ja harmaaraitaiseen silkkipukuun
puettuna, levittäen ympärilleen hienoa patshulin tuoksua, antoi
vaaleiden silmiensä kulkea rauhallisesti esineestä toiseen ja ilmaisi
äänekkääseen ihastukseen puhkeamatta olemuksellaan tyydytyksensä.
Senaattori tuli myös vaimoineen ja lapsineen, nauroi Gerdan kanssa
Tonyn onnellista intoa ja sai vaivoin estetyksi tämän yritykset tappaa
jumaloitu pikku Hanno korinttileivillä ja portviinillä... Sitten
tulivat Buddenbrookin naiset, jotka huomauttivat yksimielisesti
kaiken olevan niin kaunista, etteivät he, vaatimattomat naiset, olisi
mitenkään tulleet toimeen sen keskellä... Ja harmaa, kärsivällinen
ja laiha Klothilde antoi toisten nauraa itselleen ja joi neljä
kupillista kahvia, kiittäen sen jälkeen kaikkea muutakin hitaalla,
ystävällisellä äänellään... Silloin tällöin, kun ei klubissa ollut
ketään toisia, käväisi heidän luonaan myös Christian, joi lasillisen
benediktiini-likööriä ja kertoi aikovansa ruveta erään samppanja-
ja konjakkitehtaan asiamieheksi, jota alaa hän sanoi ymmärtävänsä.
Se oli helppo, miellyttävä toimi ja siinä sai olla oma herransa,
kirjoittaa silloin tällöin jonkun rivin muistikirjaansa ja ansaita
kädenkäänteessä kolmekymmentä taalaria. Sitten hän lainasi rouva
Permanderilta neljäkymmentä killinkiä, voidakseen ojentaa kukkavihkon
kaupunginteatterin ensimmäiselle rakastajattarelle ja joutui, herra
ties kuinka, puhumaan Lontoosta ja »Mariasta» ja »paheesta», kertoi
syyhyisestä koirasta, joka oli lähetetty laatikossa Valparaisosta
San Fransiskoon, ja jutteli, kerran vauhtiin päästyään, niin
mukaansatempaavasti ja hauskasti, että hän olisi voinut ylläpitää sillä
suuren seuran mielenkiinnon.
Hän innostui, hän puhui kielillä. Hän puhui englantia, espanjaa,
alasaksaa ja Hampurin murretta, hän kertoi chileläisiä puukkojuttuja,
Whitechapelin varkausjuttuja, koetti muistella kuplettivarastoaan
ja alkoi esittää puoleksi laulaen, puoleksi lausuen, verrattomasti
elehtien seuraavaa:
»Mä kuljin lystiksein
Noin aivan hiljalleen
Katua keikaillen.
Sattuupa neitinen
Nyt justiin etehein.
Se mennä hepsailee
Ja silmää heittelee
Ja nupin päässä keikkuu heissantei.
Mä virkan: 'Hempusein,
Kuin sievä oletten
Niin sallitteko käydä rinnallen?'
Hän kohden pyörähtää
Kurkkailee — veikistää — ja sanoo näin:
'Ka, mennään sitten, poika, lystäämään!'»
Tuskin hän oli ehtinyt loppuun, kun hän jo siirtyi juttelemaan sirkus
Renzistä ja kuvasi erään englantilaisen puheklovnin esiintymistä
niin elävästi, että luuli istuvansa sirkuksessa. Kuultiin alkumeteli
klovnin pyrkiessä näkyviin esiripun takaa huutaen »avatkaa ovi!»,
kuultiin hänen toraamisensa tallimestarin kanssa ja miten hän leveällä,
uikuttavalla englantilaisella saksankielen murtamisella kertoi pitkän
jonon kaskuja ja juttuja. Hän kertoi miehestä, joka oli niellyt unessa
hiiren ja menee siitä syystä eläinlääkärin luo, joka neuvoo häntä
nielemään myös kissan... Toinen kertomus oli »isoäidistäni, terveestä
ja kukkeasta rouvasta», joka joutuu moniin seikkailuihin matkallaan
asemalle, koska hän oli terve ja kukkea, ja joka viimein saapuu perille
junan lähtiessä hänen nenänsä edestä... Christian taittoi tämän jutun
kärjen käskien riemuitsevasti: »Soittoa, herra kapellimestari!» ja
aivan kuin havahtui, kun ei soittoa kuulunut...
Sitten hän yht'äkkiä vaikeni, hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen
liikkeensä veltostuivat. Hänen pienet, ruskeat, syvällä olevat silmänsä
alkoivat pyöriä levottoman vakavasti, hän siveli vasenta kylkeään ja
oli aivan sen näköinen kuin olisi hän kuunnellut ihmeellisiä, sisältään
kuuluvia ääniä... Hän joi vielä lasillisen likööriä, valpastui
uudestaan, koetti kertoa vielä yhden jutun ja lähti sitten pois
jotakuinkin raukealla tuulella.
Rouva Permaneder, joka tähän aikaan oli erittäin naurunhaluinen ja
jolla oli ollut erinomaisen hauska, saattoi veljeään ilakoiden portaita
alas. »Näkemiin, herra asiamies!» hän sanoi. »Laulattaja, naurattaja!
Pässinpää! Tule taas pian käymään!» Hän nauroi täyttä kurkkua ja palasi
sisään.
Mutta Christian Buddenbrook ei huomannut sitä; hän oli ajatuksissaan.
Mitähän, jospa minä kävisin Quisisanassa! Ja hattu hiukan kallellaan,
nojaten nunnanpäällä varustettuun keppiinsä laskeutui hän portaita
hitaasti, jäykästi ja hiukan ontuen.