»Minulta kysymättä?! Syrjäyttäen minut täydellisesti?!»
»Olen tehnyt, kuten minun täytyi tehdä!»
»Olet tehnyt äärettömän hullusti ja järjettömästi.»
»Järki ei ole korkeinta maan päällä!»
»Korulauseita!... On kysymys selvästä oikeudesta, jonka sinä olet
jättänyt huomioonottamatta hämmästyttävällä tavalla!»
»Pyydän huomauttaa sinulle, poikani, että sinä puolestasi jätät
huomioonottamatta kunnioituksen, jonka olet velkaa äidillesi!»
»Ja minä vastaan, rakas äiti, etten vielä milloinkaan ole unohtanut
tuota kunnioitusta, mutta että pojanvelvollisuuteni lakkaavat samalla
hetkellä, jolloin puhun sinulle kauppahuoneen asioista suvun miehisenä
johtajana, isäni edustajana!...»
»Ole vaiti, Thomas!»
»En! En ole oleva vaiti, ennenkuin tunnustat suunnattoman
järjettömyytesi ja heikkoutesi!»
»Voin käyttää omaisuuteni kuten haluan!»
»Kohtuus ja järki asettavat sille rajoja!»
»En olisi uskonut, että sinä voisit loukata minua näin!»
»Enkä minä olisi uskonut, että sinä voisit antaa minulle näin
häikäilemättömän iskun...!»
»Tom...! Tom!» kuului rouva Permanederin hätääntynyt ääni. Hän istui
käsiä väännellen maisemahuoneen ikkunan luona, veljen kävellessä
äärettömän kiihtyneenä lattiaa pitkin ja konsulittaren istuessa
suuttumuksen ja surun sortamana sohvalla, nojaten toisella kädellään
patjoihin ja lyöden toisella pöytään jokaisen kiivaan sanan
täydennykseksi. Kaikki kolme olivat mustiinpuetut Klaran poistuttua
elävien joukosta, ja kaikki kolme olivat kalpeat ja kiihdyksissä...
Mitä oli tekeillä? Jotakin kauheaa, pöyristyttävää, joka asianosaisista
itsestäänkin tuntui hirveältä, käsittämättömältä! Riita, katkera
yhteentörmäys äidin ja pojan välillä!
Oli painostavan helteinen iltapäivä elokuussa. Jo kymmenen päivää
sen jälkeen kun Thomas oli näyttänyt äidilleen hellävaroen Sievertin
ja Klaran kirjeet, oli hänen täytynyt ilmoittaa tuolle vanhalle
rouvalle se vaikea sanottava, että Klara oli kuollut. Hän oli sitten
matkustanut hautajaisiin Riikaan, oli palannut lankonsa Tiburtiuksen
keralla, joka oli viipynyt jonkun päivän vaimonsa omaisten luona, ja
käynyt myös tapaamassa Christiania Hampurin sairaalassa... Ja nyt,
kun sukulaispappi oli ollut jo kaksi päivää kotonaan, oli konsulitar
ilmaissut asian pojalleen huomattavan empivästi...
»Satakaksikymmentäseitsemäntuhatta viisisataa markkaa!» huudahti Thomas
pudistaen käsiään kasvojensa edessä. Myötäjäisrahat olisivat voineet
mennä! Tiburtius olisi voinut pitää nuo kahdeksankymmentätuhatta,
vaikkei heillä ollutkaan lasta! Mutta perintö! Mennä lupaamaan Klaran
perintö hänelle! Minulta kysymättä! Syrjäyttäen minut...!»
»Thomas, ole oikeamielinen, Kristuksen tähden. Saatoinko minä tehdä
toisin? Saatoinko?!... Hän, joka nyt on Jumalan luona, kirjoittaa
kuolinvuoteeltaan... lyijykynällä... vapisevin sormin... 'Äiti',
kirjoittaa hän 'me emme ole enää tapaavat toisiamme maan päällä, ja
minä tunnen, että nämä ovat minun viime rivini... Kirjoitan ne vielä
tajuissa ollessani; mieheni vuoksi... Jumala ei ole siunannut meitä
lapsilla, mutta se, mikä olisi ollut minun, jos olisin jäänyt eloon
sinun jälkeesi, anna se hänelle, jos tahdot seurata minua tuolle puolen
— anna se hänelle hänen elinajakseen! Äiti, tämä on minun viimeinen
pyyntöni... kuolevan pyyntö... Ethän jätä sitä täyttämättä...' Ei,
Thomas, en jättänyt sitä täyttämättä, en voinut! Lähetin hänelle
sähkösanoman, ja hän sai rauhallisen lopun...» Konsulitar itki
kiihkeästi.
»Eikä minulle hiiskuta sanaakaan! Minulta salataan kaikki. Minut
syrjäytetään!» toisti taas senaattori.
»Niin, minä olen salannut sen sinulta, Thomas, sillä tunsin, että minun
täytyi täyttää kuolevan tahto... ja tiesin sinun tahtovan estää minua
siitä!»
»Niin. Kautta taivaan! Sen olisin tehnyt!»
»Eikä sinulla olisi ollut oikeutta siihen, sillä kolme muuta lasta ovat
minun puolellani.»
»Luulisipa minun mielipiteeni vastaavan kahden naisen ja yhden narrin
ajatusta...»
»Sinä puhut yhtä rakkaudettomasti sisaristasi kuin puhut minulle!»
»Klara oli hurskas, mutta tietämätön nainen, äiti! Ja Tony on lapsi
— joka ei muuten tähän asti ole tiennyt mitään, muuten hän olisi
lörpötellyt siitä etukäteen, eikö niin? Ja entä Christian?...
Tiburtius on tietysti hankkinut hänen suostumuksensa... Kuka olisi
voinut ajatella hänestä sellaista?!... Etkö sinä vieläkään tiedä,
vieläkään älyä, mikä hän on, tuo ovela pappi? Hän on lurjus! Perinnön
tavoittelija...!»
»Vävyt ovat aina lurjuksia», sanoi rouva Permaneder kolkolla äänellä.
»Perinnöntavoittelija! Mitä hän tekee? Matkustaa Hampuriin, istuutuu
Christianin vuoteen ääreen ja taivuttaa hänet puolelleen. 'Kyllä',
sanoo Christian. 'Kyllä minun puolestani, Tiburtius. Mutta voitteko
käsittää minkälainen vaiva minulla on vasemmassa kyljessäni?... Äh!
Tyhmyys ja kehnous ovat liittyneet minua vastaan —!» Senaattori, joka
seisoi epätoivoisena nojaten uunin rautaristikkoon, painoi molemmat
nyrkkiin puristetut kädet otsaansa vasten.
Tuo järkkynyt mielentila ei vastannut olosuhteita! Eivät nuo 127 000
markkaa olleet saaneet häntä tällaiseen tilaan, jollaisena kukaan ei
vielä ollut nähnyt häntä! Se johtui siitä, että tämä viimeinen isku
muodosti uuden renkaan viimeaikaisten tappioiden ja nöyryytysten
ketjussa, joita hän oli saanut kokea kauppa- ja yleisissä asioissa, ja
ärsytti hänen aristanutta mieltään yhä enemmän... Ei mikään sujunut
enää! Ei mikään käynyt enää hänen tahtonsa mukaan! Oltiinko siis niin
pitkällä, että hänet »syrjäytettiin» hänen isiensä talossa tärkeimmistä
asioista päätettäessä...? Muuan Riiasta oleva pappi oli siis salaa
pettänyt hänet?... Hän olisi voinut sen ehkäistä, mutta hänen neuvoaan
ei oltu ollenkaan kysytty. Tapaukset olivat sujuneet ilman häntä! Mutta
hänestä tuntui siltä kuin ei se tähän asti olisi ollut mahdollista,
ettei sitä tähän asti olisi uskallettu tehdä! Tämä järkytti uudelleen
hänen uskoaan onneen, voimaan, tulevaisuuteen... Ja hän paljasti nyt
äitinsä ja sisarensa edessä oman sisäisen heikkoutensa ja epätoivonsa.
Rouva Permaneder nousi syleilemään häntä.
»Tom», sanoi hän, »tyynny toki! Tule toki järkiisi. Oliko se niin
pahasti tehty? Sinähän tulet sairaaksi! Ehkei Tiburtius elä niin
kauan... ja hänen kuoltuaan lankeaa perintö takaisin meille! Ja voihan
päätöksen muuttaakin, jos sinä tahdot! Eikö voikin, äiti?»
Konsulitar vastasi vain nyyhkyttäen.
»Ei... ei voi!» sanoi senaattori kohoten suoraksi ja tehden kädellään
torjuvan liikkeen. »Mikä on tehty, se on tehty. Vai luuletteko te minun
rupeavan juoksemaan oikeudessa ja käräjöimään äitiäni vastaan sekä
muuttamaan perheenkeskisen häpeän julkiseksi? Käyköön miten käy...»
lopetti hän puheensa ja lähti veltosti lasiovea kohti, jossa hän vielä
kerran seisahtui.
»Mutta älkää luulko, että meidän asiamme ovat kovinkaan loistavat»,
sanoi hän hiljaa. »Tony on menettänyt 80.000 markkaa... Christian on
hävittämiensä 50.000 markan lisäksi saanut jo 30.000 perinnöstään...
joka summa on nouseva siksi että hän on ihan ilman tointa ja tulee
tarvitsemaan hoitoa Öynhausenissa... Nyt on vielä Klaran myötäjäissumma
iäksi mennyttä ja sitäpaitsi koko hänen perintöosuutensa joutuva suvun
käytettävistä epämääräisiksi ajoiksi... Ja liikeasiat ovat käyneet
huonosti, toivottoman huonosti siitä hetkestä alkaen, jolloin minä
panin yli satatuhatta talooni... Voi hyvät ihmiset, ei ole hyvä sen
perheen laita, jossa riidellään, kuten me olemme tehneet. Uskokaa minua
— uskokaa mitä minä nyt sanon: Jos isä olisi elossa, jos hän olisi
nähnyt tämän, olisi hän ristinyt kätensä ja rukoillut meidän kaikkien
puolesta.»