SEITSEMÄS LUKU.

»Minulta kysymättä?! Syrjäyttäen minut täydellisesti?!»

»Olen tehnyt, kuten minun täytyi tehdä!»

»Olet tehnyt äärettömän hullusti ja järjettömästi.»

»Järki ei ole korkeinta maan päällä!»

»Korulauseita!... On kysymys selvästä oikeudesta, jonka sinä olet

jättänyt huomioonottamatta hämmästyttävällä tavalla!»

»Pyydän huomauttaa sinulle, poikani, että sinä puolestasi jätät

huomioonottamatta kunnioituksen, jonka olet velkaa äidillesi!»

»Ja minä vastaan, rakas äiti, etten vielä milloinkaan ole unohtanut

tuota kunnioitusta, mutta että pojanvelvollisuuteni lakkaavat samalla

hetkellä, jolloin puhun sinulle kauppahuoneen asioista suvun miehisenä

johtajana, isäni edustajana!...»

»Ole vaiti, Thomas!»

»En! En ole oleva vaiti, ennenkuin tunnustat suunnattoman

järjettömyytesi ja heikkoutesi!»

»Voin käyttää omaisuuteni kuten haluan!»

»Kohtuus ja järki asettavat sille rajoja!»

»En olisi uskonut, että sinä voisit loukata minua näin!»

»Enkä minä olisi uskonut, että sinä voisit antaa minulle näin

häikäilemättömän iskun...!»

»Tom...! Tom!» kuului rouva Permanederin hätääntynyt ääni. Hän istui

käsiä väännellen maisemahuoneen ikkunan luona, veljen kävellessä

äärettömän kiihtyneenä lattiaa pitkin ja konsulittaren istuessa

suuttumuksen ja surun sortamana sohvalla, nojaten toisella kädellään

patjoihin ja lyöden toisella pöytään jokaisen kiivaan sanan

täydennykseksi. Kaikki kolme olivat mustiinpuetut Klaran poistuttua

elävien joukosta, ja kaikki kolme olivat kalpeat ja kiihdyksissä...

Mitä oli tekeillä? Jotakin kauheaa, pöyristyttävää, joka asianosaisista

itsestäänkin tuntui hirveältä, käsittämättömältä! Riita, katkera

yhteentörmäys äidin ja pojan välillä!

Oli painostavan helteinen iltapäivä elokuussa. Jo kymmenen päivää

sen jälkeen kun Thomas oli näyttänyt äidilleen hellävaroen Sievertin

ja Klaran kirjeet, oli hänen täytynyt ilmoittaa tuolle vanhalle

rouvalle se vaikea sanottava, että Klara oli kuollut. Hän oli sitten

matkustanut hautajaisiin Riikaan, oli palannut lankonsa Tiburtiuksen

keralla, joka oli viipynyt jonkun päivän vaimonsa omaisten luona, ja

käynyt myös tapaamassa Christiania Hampurin sairaalassa... Ja nyt,

kun sukulaispappi oli ollut jo kaksi päivää kotonaan, oli konsulitar

ilmaissut asian pojalleen huomattavan empivästi...

»Satakaksikymmentäseitsemäntuhatta viisisataa markkaa!» huudahti Thomas

pudistaen käsiään kasvojensa edessä. Myötäjäisrahat olisivat voineet

mennä! Tiburtius olisi voinut pitää nuo kahdeksankymmentätuhatta,

vaikkei heillä ollutkaan lasta! Mutta perintö! Mennä lupaamaan Klaran

perintö hänelle! Minulta kysymättä! Syrjäyttäen minut...!»

»Thomas, ole oikeamielinen, Kristuksen tähden. Saatoinko minä tehdä

toisin? Saatoinko?!... Hän, joka nyt on Jumalan luona, kirjoittaa

kuolinvuoteeltaan... lyijykynällä... vapisevin sormin... 'Äiti',

kirjoittaa hän 'me emme ole enää tapaavat toisiamme maan päällä, ja

minä tunnen, että nämä ovat minun viime rivini... Kirjoitan ne vielä

tajuissa ollessani; mieheni vuoksi... Jumala ei ole siunannut meitä

lapsilla, mutta se, mikä olisi ollut minun, jos olisin jäänyt eloon

sinun jälkeesi, anna se hänelle, jos tahdot seurata minua tuolle puolen

— anna se hänelle hänen elinajakseen! Äiti, tämä on minun viimeinen

pyyntöni... kuolevan pyyntö... Ethän jätä sitä täyttämättä...' Ei,

Thomas, en jättänyt sitä täyttämättä, en voinut! Lähetin hänelle

sähkösanoman, ja hän sai rauhallisen lopun...» Konsulitar itki

kiihkeästi.

»Eikä minulle hiiskuta sanaakaan! Minulta salataan kaikki. Minut

syrjäytetään!» toisti taas senaattori.

»Niin, minä olen salannut sen sinulta, Thomas, sillä tunsin, että minun

täytyi täyttää kuolevan tahto... ja tiesin sinun tahtovan estää minua

siitä!»

»Niin. Kautta taivaan! Sen olisin tehnyt!»

»Eikä sinulla olisi ollut oikeutta siihen, sillä kolme muuta lasta ovat

minun puolellani.»

»Luulisipa minun mielipiteeni vastaavan kahden naisen ja yhden narrin

ajatusta...»

»Sinä puhut yhtä rakkaudettomasti sisaristasi kuin puhut minulle!»

»Klara oli hurskas, mutta tietämätön nainen, äiti! Ja Tony on lapsi

— joka ei muuten tähän asti ole tiennyt mitään, muuten hän olisi

lörpötellyt siitä etukäteen, eikö niin? Ja entä Christian?...

Tiburtius on tietysti hankkinut hänen suostumuksensa... Kuka olisi

voinut ajatella hänestä sellaista?!... Etkö sinä vieläkään tiedä,

vieläkään älyä, mikä hän on, tuo ovela pappi? Hän on lurjus! Perinnön

tavoittelija...!»

»Vävyt ovat aina lurjuksia», sanoi rouva Permaneder kolkolla äänellä.

»Perinnöntavoittelija! Mitä hän tekee? Matkustaa Hampuriin, istuutuu

Christianin vuoteen ääreen ja taivuttaa hänet puolelleen. 'Kyllä',

sanoo Christian. 'Kyllä minun puolestani, Tiburtius. Mutta voitteko

käsittää minkälainen vaiva minulla on vasemmassa kyljessäni?... Äh!

Tyhmyys ja kehnous ovat liittyneet minua vastaan —!» Senaattori, joka

seisoi epätoivoisena nojaten uunin rautaristikkoon, painoi molemmat

nyrkkiin puristetut kädet otsaansa vasten.

Tuo järkkynyt mielentila ei vastannut olosuhteita! Eivät nuo 127 000

markkaa olleet saaneet häntä tällaiseen tilaan, jollaisena kukaan ei

vielä ollut nähnyt häntä! Se johtui siitä, että tämä viimeinen isku

muodosti uuden renkaan viimeaikaisten tappioiden ja nöyryytysten

ketjussa, joita hän oli saanut kokea kauppa- ja yleisissä asioissa, ja

ärsytti hänen aristanutta mieltään yhä enemmän... Ei mikään sujunut

enää! Ei mikään käynyt enää hänen tahtonsa mukaan! Oltiinko siis niin

pitkällä, että hänet »syrjäytettiin» hänen isiensä talossa tärkeimmistä

asioista päätettäessä...? Muuan Riiasta oleva pappi oli siis salaa

pettänyt hänet?... Hän olisi voinut sen ehkäistä, mutta hänen neuvoaan

ei oltu ollenkaan kysytty. Tapaukset olivat sujuneet ilman häntä! Mutta

hänestä tuntui siltä kuin ei se tähän asti olisi ollut mahdollista,

ettei sitä tähän asti olisi uskallettu tehdä! Tämä järkytti uudelleen

hänen uskoaan onneen, voimaan, tulevaisuuteen... Ja hän paljasti nyt

äitinsä ja sisarensa edessä oman sisäisen heikkoutensa ja epätoivonsa.

Rouva Permaneder nousi syleilemään häntä.

»Tom», sanoi hän, »tyynny toki! Tule toki järkiisi. Oliko se niin

pahasti tehty? Sinähän tulet sairaaksi! Ehkei Tiburtius elä niin

kauan... ja hänen kuoltuaan lankeaa perintö takaisin meille! Ja voihan

päätöksen muuttaakin, jos sinä tahdot! Eikö voikin, äiti?»

Konsulitar vastasi vain nyyhkyttäen.

»Ei... ei voi!» sanoi senaattori kohoten suoraksi ja tehden kädellään

torjuvan liikkeen. »Mikä on tehty, se on tehty. Vai luuletteko te minun

rupeavan juoksemaan oikeudessa ja käräjöimään äitiäni vastaan sekä

muuttamaan perheenkeskisen häpeän julkiseksi? Käyköön miten käy...»

lopetti hän puheensa ja lähti veltosti lasiovea kohti, jossa hän vielä

kerran seisahtui.

»Mutta älkää luulko, että meidän asiamme ovat kovinkaan loistavat»,

sanoi hän hiljaa. »Tony on menettänyt 80.000 markkaa... Christian on

hävittämiensä 50.000 markan lisäksi saanut jo 30.000 perinnöstään...

joka summa on nouseva siksi että hän on ihan ilman tointa ja tulee

tarvitsemaan hoitoa Öynhausenissa... Nyt on vielä Klaran myötäjäissumma

iäksi mennyttä ja sitäpaitsi koko hänen perintöosuutensa joutuva suvun

käytettävistä epämääräisiksi ajoiksi... Ja liikeasiat ovat käyneet

huonosti, toivottoman huonosti siitä hetkestä alkaen, jolloin minä

panin yli satatuhatta talooni... Voi hyvät ihmiset, ei ole hyvä sen

perheen laita, jossa riidellään, kuten me olemme tehneet. Uskokaa minua

— uskokaa mitä minä nyt sanon: Jos isä olisi elossa, jos hän olisi

nähnyt tämän, olisi hän ristinyt kätensä ja rukoillut meidän kaikkien

puolesta.»

Buddenbrookit 2: Erään suvun rappeutumistarina · 第 14 / 46 题