Eräänä sunnuntaina heinäkuun alussa, senaattori Buddenbrookin asuttua
noin neljä viikkoa uudessa talossaan, ilmestyi rouva Permaneder
illansuussa veljensä luo. Hän kulki viileän, kivisen portaiston
läpi, jota koristivat Thorwaldsenin malliset korkokuvat ja josta
oikealla oleva ovi vei konttorihuoneisiin, soitti sisäovea, jonka
saattoi avata keittiöstä käsin painamalla kumipalloa, ja sai kuulla
Antonilta, palvelijalta, portaiden alapäässä, jossa seisoi Tiburtiuksen
lahjoittama karhu, ettei senaattori vielä ollut tullut konttorista.
»Hyvä on, Anton, minä menen sinne.»
Mutta hän meni ensiksi konttorioven ohi vähän etemmä oikealle, jossa
hänen yläpuolellaan aukeni valtava porrasholvikko. Sitä reunusti
ensimmäiseen kertaan asti valurautainen kaidepuu, toisessa se muodostui
tilavaksi, valkoiseksi, kullalla koristelluksi pilaristoksi, ja kaiken
yli loi keskeltä tuleva kattovalo kullanhohtavan heijastuksen... »Kovin
hienoa!» sanoi rouva Permaneder hiljaa, tyytyväisin mielin, katsoen
noita avonaisia, valoisia portaita, jotka kuvasivat hänen mielestään
Buddenbrookien voimaa, loistoa ja menestystä. Mutta sitten hän muisti
tulleensa tuomaan surullista tietoa ja kääntyi hitaasti konttorinovea
kohti.
Thomas oli sisällä aivan yksin, hän istui ikkunan luona kirjoittaen
kirjettä. Hän katsahti ylös toisen puolen kulmakarvat koholla ja ojensi
kätensä sisarelleen.
»Hyvää iltaa, Tony. Mitä hyvää sinä tiedät?»
»Enpä erittäin hyvää, Tom!... Portaat ovat ihanat!... Mutta mitä sinä
kirjoitat täällä pimeässä?»
»Se on eräs tärkeä kirje. — Et siis tiedä hyvää? Mutta lähtekäämme joka
tapauksessa puutarhaan, se on miellyttävämpää. Tule.»
Heidän kulkiessaan eteisen poikki kuului ensimmäisestä kerroksesta
väreilevä viulu-adagio.
»Kuule!» sanoi rouva Permaneder jääden hetkeksi paikalleen... »Gerda
soittaa. Miten taivaallista! Voi hyvä Jumala, minkälainen ihminen hän
on... kerrassaan haltiatar! Miten Hanno jaksaa, Tom?»
»Hän on juuri syömässä illallista Jungmannin kanssa. Hänen
kävelemisensä edistyy vain niin hitaasti...»
»Kyllä se muuttuu, Tom, ole varma siitä! Oletteko tyytyväiset Idaan?»
»Kuinka emme olisi...»
He kulkivat talon takapuolella olevan porstuan läpi, jonka oikealla
puolella oli keittiö, ja astuivat lasioven kautta tuoksuvaan puutarhaan.
»Kerrohan nyt», sanoi senaattori.
Oli lämmin ja hiljainen ilta. Ilmassa tuntui säännöllisistä
kukkasarekkeista nouseva lemu, ja sinisten, pitkävartisten liljojen
ympäröimä suihkulähde heitteli säteitään hiljaista lipinää pitäen
tummaa iltataivasta kohti, jossa ensimmäiset tähdet alkoivat syttyä.
Puutarhan perältä johtivat kahden matalan obeliskin väliset portaat
ylemmälle penkereelle, missä oli avoseinäinen puinen huvimaja, jonka
puutarhatuoleja varjosti alaslaskettu kaihdin. Vasemmalla eroitti
alueen naapurin alueesta kivinen muuri, mutta oikealla olevan talon
sivuseinä oli alhaalta ylös asti säleristikon peittämä, joka oli
tarkoitettu köynnöskasvien tueksi. Portaiden ja huvimajapenkereen
molemmin puolin oli pari viini- ja karviaismarjariviä. Muita koko
puutarhassa oli vain yksi iso puu, mukurainen pähkinäpuu, joka kasvoi
vasemmanpuolisen muurin vierustalla.
»Asia on nyt sellainen», vastasi rouva Permaneder hitaasti, heidän
alkaessaan kulkea vitkalleen edestakaisin penkereen laitaa...
»Tiburtius kirjoittaa...»
»Klarastako!?» kysyi Thomas... Sano pian ja suoraan!»
»Niin, Tom, hänen laitansa on huonosti, tohtori pelkää hänellä olevan
tuberkeleja... aivoissa... se on niin vaikea sanoa. Tässä on hänen
miehensä kirje. Tämä liite, joka on osoitettu äidille ja jonka hän
sanoo sisältävän samaa, on meidän annettava hänen luettavakseen
valmistettuamme häntä ensin hiukan. Tiburtius kertoo Klaran sanoneen
tuomionsa kuullessaan, että nämä ovat hänen viimeiset rivinsä, sillä
hän ei kuulu koettavankaan vastustaa tautia. Hän on muka aina toivonut
pois maailmasta...» lopetti rouva Permaneder silmiään kuivaten.
Senaattori käveli ääneti, kädet selän takana, katse maahan luotuna
hänen sivullaan.
»Sinä olet niin hiljainen, Tom... Ja olet oikeassa: mitäpä siihen voisi
sanoa? Ja tämä sattuu nyt samaan aikaan kun Christian makaa sairaana
Hampurissa...»
Sillä niin oli todellakin laita. Christianin vasemmassa sivussa
tuntuva »vaiva» oli käynyt viime aikoina Lontoossa niin ankaraksi ja
muuttunut niin selväksi tuskan tunteeksi, että hän oli unohtanut kaikki
pienemmät raihnautensa. Hän ei ollut enää ymmärtänyt mihin ryhtyä, oli
kirjoittanut äidilleen, että hänen täytyi tulla kotiin hoidettavaksi,
oli jättänyt lontoolaisen paikkansa ja lähtenyt matkalle. Mutta hän oli
tuskin ehtinyt Hampuriin, kun hänen täytyi käydä vuoteeseen. Lääkäri
oli sanonut sen olevan nivelreumatismia ja toimittanut Christianin
hotellista sairaalaan, koska matkan jatkaminen aluksi oli mahdotonta.
Siellä hän nyt makasi sanellen kirjoittajalleen murheellisia kirjeitä...
»Niin», vastasi senaattori hiljaa, »onnettomuus ei tule tavallisesti
yksin.»
Sisar kietoi hetkeksi käsivartensa hänen kaulalleen.
»Sinä et saa tulla toivottomaksi, Tom», sanoi hän. »Siihen sinulla ei
ole oikeutta vielä pitkään aikaan! Sinun pitää olla rohkea...»
»Niinhän minun pitäisi, se on totta!»
»Mitä sinä tarkoitat, Tom!... Sanopas, minkätähden sinä olit
toissapäivänä, torstaina, koko iltapäivän niin hiljainen?»
»Ainahan niitä on asioita... rakas lapsi. En ollut myynyt erästä
ruismäärää oikein edullisesti... toisin sanoen: olin myynyt suuren
määrän ruista hyvin epäedullisesti...»
»Sattuuhan sellaista, Tom! Sattuu kerran niin, kerran näin; toisen
kerran korvaat taas tappion. Kannattaako antaa sellaisen pilata
mielialaa...»
»Sinä erehdyt, Tony», sanoi hän päätään pudistaen. Minun mielialani
ei ole pilalla siksi, että olen kärsinyt vahingon. Päinvastoin. Minun
uskoni on mennyttä, ja siksi kävi niin.»
»Mutta mikä sinua sitten vaivaa?» kysyi sisar säikähtyneenä ja
ihmeissään. Luulisi, että sinun pitäisi olla iloinen, Tom! Klara elää
vielä... ja kaikki on kääntyvä hyväksi Jumalan avulla! Ja entä kaikki
muu. Tässä kävelemme sinun puutarhassasi, jossa kaikki tuoksuu. Tuossa
on talosi, kaikkien talojen esikuva; Hermann Hagenströmin talo on rähjä
tämän rinnalla! Kaiken tämän olet sinä saanut aikaan...»
»Se on melkein liian kaunista, Tony. Tarkoitan, että se on vielä niin
uutta. Se häiritsee minua vielä hiukan, ja kun sitten tämä huono
mieliala tahtoo ahdistaa, vahingoittaen kaikkia toimiani, niin... Olen
iloinnut suuresti kaikesta tästä, mutta ennakko-ilo oli tietenkin
suurin, kuten aina, sillä hyvä tulee aina liian myöhään, sattuu
kohdalle vasta sitten kun ei siitä enää oikein jaksa iloita...»
»Ei enää oikein jaksa iloita, Tom? Mutta sinähän olet niin nuori!»
»Ihminen on niin nuori tai vanha kuin miksi hän itsensä tuntee. — Ja
jos tuo toivottu hyvä sitten tulee, hankalasti ja hitaasti, tulee se
niin monen pienen häiritsevän seikan seuraamana, kaikenlaisen sivukaman
pilaamana, todellisuuspölyn peittämänä, jota ei laskuissaan ole ottanut
lukuun ja joka kiusaa... kiusaa... »
»Niin... Mutta jos tuntee itsensä nuoreksi, Tom —?»
»Niin, Tony, jos. Ehkä tämä on ohimenevää... saattaa olla. Mutta olen
tuntenut itseni viime aikoina vanhemmaksi kuin mitä olen. Minulla on
liikehuolia, ja eilen puhui konsuli Hagenström minut kumoon Büchenin
rautatien tarkastustoimikunnassa, vastustaen mielipidettäni ja saattaen
minut melkein naurunalaiseksi... Minusta tuntuu siltä, kuin ei minulle
tätä ennen olisi voinut tapahtua sellaista, kuin minun käsistäni
alkaisi luistaa jotakin, kuin en pitäisi enää yhtä lujasti kuin ennen
kiinni tuota määrittelemätöntä jotakin... Mitä on menestys? Salainen,
kuvaamaton voima, varovaisuus, valppaus... tieto, että ihminen pelkällä
läsnäolollaan vaikuttaa eteenpäintyöntävästi ympäristöönsä... Usko
elämän mukautumiseen ihmisen tahdon mieleiseksi... Onni ja menestys
ovat meissä itsessämme. Meidän tulee pitää kiinni niistä lujin kourin.
Sillä kun sisällä alkaa herpautuminen, laimeneminen, väsymys, niin
samassa irtaantuvat ohjat käsistämme ja kaikki käy vastaiseksi,
kapinoitsevaksi, kaikkoaa vaikutuksemme alta... Ja silloin liittyy yksi
velttouden hetki toiseen ja mies on mennyttä.
Eräs turkkilainen sananparsi on viime päivinä pyörinyt usein
mielessäni, luin sen sattumalta jostakin, se kuuluu: 'Kun talo on
valmis, tulee kuolema'. Eihän sen nyt tarvitse aivan kuolemakaan olla.
Mutta taantumusta... alamäkeen luisumista, lopun alkua.. Näetkös,
Tony», jatkoi hän työntäen kätensä sisaren käsikynkkään äänen käydessä
samalla yhä hiljaisemmaksi: »Muistatko Hannon ristiäisiä? Sinä sanoit
silloin minulle: minusta tuntuu kuin nyt alkaisi aivan uusi aika!»
Kuulen sen vielä aivan selvästi korvissani, ja sinä näytit ensin
olevan oikeassa, sillä sitten tuli senaattorinvaalit ja minua seurasi
onni, ja tämä talo nousi maasta. Mutta senaattorin nimi ja talo ovat
ulkonaista, ja minä tiedän jotakin, mitä sinä et ole ajatellut, tiedän
sen elämästä ja historiasta. Tiedän, että usein ulkonaiset, näkyvät
ja kouraantuntuvat onnen ja menestyksen merkit ilmaantuvat vasta
sitten kun kaikki jo alkaa painua takaisinpäin. Nuo ulkonaiset merkit
tarvitsevat aikaa ilmetäkseen, kuten, tuollaisen tähden valo, josta
emme tiedä, onko se jo sammumassa vai sammunut, silloin kun se meistä
näyttää kaikkein kirkkaimmalta...»
Hän vaikeni, ja he kävelivät hetken ääneti, suihkulähteen loristessa ja
pähkinäpuun latvan humistessa. Viimein henkäisi rouva Permaneder niin
syvään, että se kuului huokaukselta.
»Sinä puhut niin surullisesti, Tom! Surullisemmin kuin koskaan! Mutta
on hyvä, että sinä olet saanut sen sanotuksi, sinun tulee nyt olemaan
helpompi olla ja voit jättää sen mielestäsi.»
»Niin, Tony, minun täytyy koettaa tehdä se. Anna nyt Klaran ja pastorin
kirjeet. Sinusta on kai hyvä, että minä otan asian huolekseni ja puhun
äidin kanssa huomenna. Voi meidän hyvää äitiämme! Jos Klarassa on
tuberkeleja, on kaikki toivo mennyttä.»