Toiveemme ja yrityksemme johtuvat eräistä hermojemme tarpeista, joita
on vaikea määritellä sanoilla.
Se, mitä sanottiin Thomas Buddenbrookin »turhamaisuudeksi», hänen
huolellinen käytöksensä ja ylellinen pukeutumisensa, oli pohjaltaan
aivan muuta. Se ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin toimeliaan
ihmisen tarvetta tuntea olevansa täydessä kunnossa kiireestä
kantapäähän, tuntemus, joka herättää itseluottamusta. Mutta ihmisten
ja hänen itse itselleen asettamansa vaatimukset kasvoivat. Hän oli
hukkua yleisiin ja yksityisiin asioihin. Toimien jaossa senaatin
jäsenille olivat hänen osalleen langenneet verotusasiat. Mutta
myöskin rautatie-, tulli- ja muut viralliset asiat vaativat hänen
myötävaikutustaan, ja tuhansissa hallinto- ja tarkastuskokouksissa,
joiden esimieheksi hän alusta pitäen joutui, tarvittiin hänen
valppauttaan, rakastettavuuttaan ja joustavuuttaan, ja etteivät häntä
paljon vanhemmat miehet olisi tunteneet itseään syrjäytetyiksi täytyi
hänen näennäisesti alistua heidän pitemmän kokemuksensa johdettavaksi
ja kuitenkin pitää käsissään valta. Ja kun tapahtui se merkillinen
asia, että hänen »turhamaisuutensa», — tuo ruumiillisen virkistyksen
tarve, tarve vaihtaa vaatteita useamman kerran päivässä ja tuntea
uudistuvansa, — silminnähtävästi kasvoi, merkitsi se sitä, että Thomas
Buddenbrook 37:n vuoden iästään huolimatta alkoi tuntea herpaantumista
ja voimienkulutusta...
Mutta jos kunnon tohtori Grabow pyysi häntä säästämään voimiaan,
vastasi hän: »Voi, hyvä tohtori, ei se vielä ole tarpeen.» Hän
tarkoitti sillä, että hänellä vielä oli edessään arvaamattoman
paljon tekemistä, ennen kuin hän kerran, joskus tulevaisuudessa, oli
saavuttanut sellaisen aseman, päässyt sellaiseen päämäärään, että hän
jouti ajatella mukavuuttaan. Hän ei tosin uskonut siihen. Mutta se
ajoi häntä edelleen eikä suonut hänelle rauhaa. Silloinkin, kun hän
näennäisesti lepäsi, aterian jälkeen, sanomalehtiä lukiessaan, risteili
hänen päässään tuhansia asioita hänen kierrellessään vitkaan pitkien
viiksiensä päitä, ohimosuonien kohotessa näkyviin. Ja hän pohti yhtä
innokkaasti kaupallisia yritelmiä tai jotakin julkista puhetta kuin
mahdollisuutta vihdoinkin uudistaa täydelleen alusvaatevarastonsa,
ollakseen ainakin siinä suhteensa joksikin aikaa huoleton ja kunnossa.
Ja koska tuollaiset uusimispuuhat tuottivat hänelle eräänlaista
tyydytystä ja rauhoitusta, maksoi hän empimättä niiden tuottamat menot,
sillä hänen liikkeensä tila oli näinä vuosina niin loistava kuin vain
kerran ennen, hänen isoisänsä aikoina. Kauppahuoneen maine ei kasvanut
vain kaupungissa, vaan myöskin sen ulkopuolella; ja lähiympäristössä se
kasvoi aivan uskomattomasti. Jokainen tunnusti kateudella tai iloisella
osanotolla hänen kykynsä ja taitonsa, ja hän itse ponnisteli voimiensa
takaa, koska hänen luova mielikuvituksensa ei suonut hänelle mitään
rauhaa, vaan sai hänet aina tuntemaan keskeneräisyytensä.
Se ei ollut siis ylpeyttä, että senaattori Buddenbrook kesällä vuonna
kuusikymmentäkolme alkoi suunnitella uuden suuren talon rakennuttamista
itselleen. Onnellinen pysyy alallaan. Mutta hänen toimintahalunsa
johti hänet siihen, ja kaupunkilaiset olisivat voineet pitää tätä
eräänä hänen »turhamaisuutensa» ilmaisuna. Uusi talo, ulkonaisen
elämän täydellinen vaihdos muuttoineen, uudelleen järjestämisineen
ja kaiken vanhan tarpeettoman poistamisineen, koko menneiden vuosien
tyhjäksitekeminen... tuo kaikki herätti hänessä puhtauden, uutuuden,
virkistyksen, koskemattomuuden, voiman tuntemuksen, jota hän kai
tarvitsi, sillä hän ryhtyi innokkaasti hommaan ja oli jo iskenyt
silmänsä määrättyyn paikkaan.
Se oli jotakuinkin laaja tontti alemman Fischergruben varrella. Siellä
oli myytävänä iän mustentama, huonossa hoidossa oleva rakennus, jonka
omistajatar, muuan ikivanha neiti, joka oli asunut siinä aivan yksin
ja jonka haltuun se oli jäänyt erään unohtuneen suvun perintönä, oli
äskettäin kuollut. Siihen aikoi nyt, senaattori pystyttää talonsa, ja
satamaretkillään tarkasti hän sitä usein tutkivin silmin. Ympäristö oli
miellyttävä: molemmin puolin oli vanhoja päätytaloja; vaatimattomin
niistä oli vastapäätä oleva. Se oli kapea rakennuslaite, jonka
pohjakerroksessa oli pieni kukkakauppa.
Hän tuumi uupumatta tuon yrityksen toteuttamista. Hän teki ylimalkaisen
kustannussuunnitelman, ja vaikka summa, jonka hän aluksi määräsi
tarkoitukseen, ei ollut pieni, huomasi hän voivansa luovuttaa sen
suuremmitta vaikeuksitta. Kuitenkin hän melkein kalpeni ajatellessaan,
että koko tuuma saattoi olla turha oikku, ja tunnusti myös, että hänen
nykyisessä talossaan oli tilaa kyllin hänelle ja hänen vaimolleen,
lapselleen ja palvelijoilleen. Mutta hänen puolitajuinen tarpeensa oli
väkevämpi epäilyjä, ja tuntien tarvitsevansa ulkoapäin tukea tuumalleen
ilmaisi hän asian aluksi sisarelleen.
»Tony, mitä sinä arvelet asiasta! Kylpyhuoneen kiertoportaat ovat
tosin sangen hauskat, mutta oikeastaan on koko talo vain laatikko. Se
on niin kovin epäedustava, eikö ole? Ja nyt, kun sinä olet hommannut
minut senaattoriksi, olen ajatellut että... Mutta voinkohan minä vaatia
sellaista?...
Mitä hän ei olisi voinut vaatia madame Permanederin mielestä! Tämä
kannatti asiaa vakavasti, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja kulki
huoneessa olkapäät koholla ja pää takakenossa.
»Sinä olet oikeassa, Tom! Voi hyvänen aika, kuinka oikeassa! Eihän
siihen ole mitään esteitä, kun sinulla on Arnoldsenin 100 000
taalaria... Ja olen ylpeä siitä, että sinä kerroit siitä ensiksi
minulle. Se oli kauniisti tehty!... Ja jos rakennat, niin laita hienoa,
muista se...!»
»Sitä mieltä minäkin olen. Panen likoon runsaan summan. Voigt saa
rakentaa sen, ja iloitsen jo edeltäpäin hetkestä, jolloin saamme
yhdessä tarkastaa piirustuksia. Voigtilla on varma maku...»
Toisen puoltajan Thomas sai Gerdasta. Hän kiitteli hanketta kovin.
Tosin eivät muuttohommat ja hälinä olleet varsin miellyttävät, mutta
suuren hyväkaikuisen musiikkihuoneen toivo sai hänet innostumaan.
Vanha konsulitar katsoi myös asiaa onnellisten yhteensattumien
johdonmukaiseksi seuraukseksi, josta hän kiitti Jumalaa. Lapsen
syntymisen ja Thomaksen senaattoriksi-tulon jälkeen ilmeni hänen
äidinylpeytensä entistä välittömämmin, ja hänen tapansa sanoa »poikani,
senaattori» harmitti Buddenbrookin naisia tavattomasti.
Nuo vanhat neidot katsoivat karsain silmin Thomaksen aseman loistavaa
kohoamista. Torstaisin tuotti heille niukkaa tyydytystä Klothilde-paran
ivaaminen, ja Christianista, joka Mr. Richardsonin, entisen esimiehensä
avulla oli saanut toimen Lontoossa ja joka oli sähköttänyt vastikään
kotiin mielettömästä aikeestaan mennä naimisiin neiti Puvogelin kanssa,
mistä konsulitar jo oli soimannut häntä ankarasti... Christianista
eivät he tietäneet mitään. Ja niin he hakivat korvausta konsulittaren
ja rouva Permanederin pienten heikkouksien pistelemisestä, johtaen
puheen esimerkiksi hiuslaitteisiin. Sillä konsulitar osasi sanoa
aivan vaivattomasti, että hän piti tukkaansa sileäksikammattuna...
vaikka jokainen Luojan luoma, ja Buddenbrookin naiset eritoten, olivat
selvillä siitä, että tuon vanhan naisen muuttumattoman punertava,
myssyn alta kuultava tukka jo aikaa sitten oli lakannut olemasta hänen
tukkansa. Mutta vielä paremmin kannatti johdattaa Tony-serkku lausumaan
joku sana henkilöistä, jotka olivat vaikuttaneet hänen tähänastiseen
elämäänsä katkerasti, itku-Trieschke! Grünlich! Permaneder!
Hagenströmit!... Nuo nimet, jotka Tonyn suuttuessa kaikuivat kuin
torventörähdys, jonka hän puhalsi inhoten ilmaan olkapäät koholla,
soivat Gotthold-sedän tyttärille suloisen tyydytyksen.
Eivätkä he voineet olla huomaamatta ja omantunnonmukaisesti
huomauttamatta, että pikku Johann rupesi arveluttavan hitaasti
kävelemään ja puhumaan... He olivat oikeassa, sillä on tunnustettava,
että vaikka Hanno — se oli senaattorinrouva Buddenbrookin pojalleen
antama lempinimi — osasi sanoa kaikkien perheen jäsenten nimet, ei hän
vielä kyennyt muodostamaan selvästi nimiä Friederike, Henriette ja
Pfiffi. Mitä hänen kävelemiseensä tulee, ei hän vuoden ja neljänneksen
vanhana vielä osannut ottaa yhtään askelta yksin. Ja siihen aikaan
Buddenbrookin naiset juuri selittivät päätään pudistaen, että tuo lapsi
oli jäävä mykäksi ja liikkumattomaksi koko elämäkseen.
Heidän täytyi kyllä myöhemmin tunnustaa erehdykseksi surullinen
ennustuksensa; mutta oli kieltämätöntä, että Hannon kehitys oli
myöhästynyt. Hän oli elonsa alkuaikoina saanut taistella ankarasti
elämästään ja oli pitänyt ympäristöään alituisen pelon vallassa. Hän
oli syntyessään ollut hiljainen ja voimaton lapsi, ja heti kasteen
jälkeen oli kolmipäiväinen vatsatauti melkein lopettanut tuon vaivalla
käyntiin saadun sydämen toiminnan. Hän jäi eloon, ja kunnon tohtori
Grabow koetti ehkäistä hampaansaantivaikeuksia huolellisen ravinnon
ja hoidon määräämisellä. Mutta tuskin oli ensimmäinen valkoinen
kärki puhjennut esiin, kun kouristukset alkoivat, uudistuen sitten
voimakkaampina ja pari kertaa suorastaan kauhistavina. Ja jälleen tuli
sellainenkin hetki, jolloin vanha lääkäri saattoi vain ääneti puristaa
vanhempien käsiä... Lapsi oli vaipunut syvään tainnostilaan, ja tummien
varjojen ympäröimien silmien jäykkä katse viittasi aivotulehdukseen.
Loppu näytti toivottavalta.
Mutta Hanno voimistui jälleen, hänen katseensa alkoi tajuta ympärillä
olevia asioita, ja vaikkakin hänen kestämänsä vaikeudet hidastuttivat
puhumista ja kävelemistä, ei hänen suhteensa enää tarvinnut olla pelon
vallassa.
Hanno oli hentojäseninen ja jotensakin pitkä ikäisekseen. Hänen
vaaleanruskeat, erittäin pehmeät hiuksensa alkoivat huomattavan
nopeasti kasvaa ja lankesivat pian kauniisti lainehtien hänen avaran
esiliinamaisen kolttunsa olkapäille. Ja sukupiirteet rupesivat myös
samalla selkenemään. Alussa hänellä oli ollut aivan Buddenbrookien
kädet: leveät, hiukan liian lyhyet, mutta hienomuotoiset kädet.
Ja nenä oli täsmälleen samanlainen kuin hänen isänsä ja isoisänsä
nenä, vaikka sieramet näyttivät jäävän hennommiksi. Mutta kasvojen
pitkähkö, kapea alapuoli ei ollut Buddenbrookien eikä Kröögereiden
perintöä, vaan kotoisin äidinpuolelta — kuten myös ennen kaikkea suu,
joka varhain — sen saattoi havaita jo nyt — alkoi saada alakuloisen
ja arasti sulkeutuneen ilmeen, ilmeen, joka myöhemmin sointui yhteen
hänen omituisten, kullankeltaisten, sinertävien varjojen ympäröimien
silmiensä katseen kanssa...
Isänsä pidätetyn hellyyden seuraamana, äitinsä huolellisen hoidon
alaisena, tätinsä Antonien jumaloimana, konsulittaren ja Justus-sedän
lellittelemänä, jotka kantoivat hänelle kilvan sotamiehiä ja hyrriä,
— alkoi hän elää. Ja kun hänen kauniita, pieniä vaunujaan työnnettiin
kadulla, katsoivat ihmiset häntä uteliain ja odottavin silmin. Mutta
madame Decho'hon, arvon hoitajattareen nähden oli päätetty, ettei hän
enää seuraisi uuteen taloon, vaan hänen sijaansa tulisi Ida Jungmann,
jonka sijaan konsulitar tyytyisi hankkimaan uuden apulaisen...
Senaattori Buddenbrook toteutti tuumansa. Sanotun tontin osto
Fischergruben varrelta ei tuottanut mitään vaikeuksia, ja
Breitestrassen talo, jonka myymisen kaupanvälittäjä Gosch heti
otti huolekseen salavihaisen näköisenä, joutui samassa Stephan
Kistenmakerille, jonka perhe oli kasvanut ja joka oli tehnyt
veljensä kera hyviä punaviinikauppoja. Herra Voigt ryhtyi uuden
talon rakentamiseen, ja pian saivat sukulaisetkin torstaipäivänä
tutustua hänen siistiin piirustuksiinsa ja ihailla rakennuksen komeaa
päätyä. Siinä oli uloke, jota kannattivat upeat naisenmuotoiset
hiekkakivipylväät, ja tasainen katto, josta Klothilde lausui venyvään
ystävälliseen tapaansa sen huomautuksen, että siinä voisi juoda
iltapäiväkahvia... Mengstrassen talon alakertaan nähden, jonka huoneet
nyt tulisivat jäämään tyhjilleen, senaattori kun aikoi siirtää
konttorinsakin Fischergruben varrelle — järjestyi kaikki parhain päin,
sillä kaupungin palovakuutusyhtiö halusi vuokrata sen konttorikseen.
Tuli syksy, harmaa talorähjä sortui maahan ja laajan kellarikerroksen
päälle kohosi talven jälleen mahtinsa menettäessä Thomas Buddenbrookin
uusi talo. Koko kaupungissa ei ollut mieluisampaa puheenaihetta! Siitä
tuli _tip-top_, siitä tuli kaunein asuinrakennus, mitä lähistöllä oli
nähty. Mahtoiko edes Hampurissa olla kauniimpaa?... Mutta kyllä sen oli
täytynyt tulla kalliiksikin; vanha konsuli ei olisi ryhtynyt sellaisiin
yrityksiin... Naapurit, päätytalojen porvarit, seisoivat ikkunoissaan,
katselivat telineillä häärivien miesten työtä, iloitsivat rakennuksen
kohoamisesta ja koettivat arvailla harjannoston hetkeä.
Se joutui kaikkine asiaankuuluvine juhlallisuuksineen. Ylhäältä
tasakaton laidalta piti muuan vanha muurari puheen, jonka loputtua
hän heitti samppanjapullon olkansa yli mahtavan, viirien väliin
asetetun, ruusuista, vihreistä oksista ja kirjavista lehdistä solmitun
seppeleen huojuessa hiljaa tuulessa. Tämän jälkeen tarjottiin kaikille
työmiehille juhla-ateria olueineen, leikkelevoileipineen ja sikareineen
läheisen ravintolan matalassa anniskeluhuoneessa pitkien pöytien
ääressä, joiden välitse senaattori Buddenbrook astui puolisoineen pikku
Johannia kantava madame Decho perässään, vastaanottaen aterioivien
kiitolliset eläköönhuudot.
Heidän tultuaan ulos pantiin Hanno taas vaunuunsa ja Thomas kulki
Gerdan kanssa kadun yli, heittääkseen vielä viime silmäyksen
valkoisten pylväiden kannattamaan punaiseen päätyyn. Pienen
kukkakaupan kapean oven edessä näyteikkunan vieressä, missä oli pari
kolme sipulikasviruukkua vierekkäin rivissä vihreällä lasilevyllä,
seisoi Iwersen, kaupan omistaja, vaalea, jättiläismäinen, roteva,
villapaitaan puettu mies vaimoineen, joka oli hento ja pieni ja jolla
oli etelämaiset kasvonpiirteet. Tämä talutti toisella kädellä neli,
-viisivuotiasta poikaa ja liikutti toisella pieniä vaunuja, joissa
nukkui pienempi lapsi, sekä näkyi odottavan kolmatta.
Iwersen kumarsi syvään ja kömpelösti, mutta hänen vaimonsa, joka ei
lakannut liikuttamasta vaunuja, katsoi suurilla, soikeilla silmillään
tyynesti ja tarkkaavasti senaattorin rouvaa, joka tuli häntä kohti
miehensä kynkässä.
Thomas seisahtui ja osoitti kepillään harjaseppelettä.
»Tuo on kaunis ja hyvin tehty, Iwersen!»
»Ei siitä tule kunnia minulle, herra senaattori. Minun vaimoni on sen
valmistanut.»
»Vai niin!» sanoi senaattori vain, kohotti päänsä ja katsoi
silmänräpäyksen kirkkaasti, lujasti ja ystävällisesti rouva Iwersenin
silmiin. Ja sanaakaan enää lisäämättä kääntyi hän menemään, tehden
kohteliaan liikkeen kädellään.