Seehase on muuan juoppolalli, joka kuljettaa käsikärryillä leipiä.
Kaikki nauravat ja kohoavat varpailleen nähdäkseen leikinlaskijan. Myös
harsokasvoinen nainen yhtyy nauruun hermostuneesti, olkapäät nytkyen.
Mutta sitten hän hillitsee itsensä ja näyttää tahtovan ilmaista koko
olemuksellaan: Onko tämä leikin hetki?... ja kurkkii taas miesten
päiden välitse raatihuonetta kohti. Mutta samassa hänen kätensä
herpaantuvat, vaippa aukeaa raolleen ja hän seisoo siinä olkapäät
lysyssä, lamautuneena, murtuneena...
Hagenström! Tieto on saapunut kenenkään tietämättä mistä. Se on
tullut kuin maan alta tai taivaasta ja on kaikkialla sama. Se on
vastaansanomatonta. Hagenström! — No niin, se on siis päätetty. Muuta
ei tule. Harsokasvoisen naisen olisi pitänyt tietää se jo edeltäkäsin.
Se on tavallinen elämän meno. Nyt ei voi muuta kuin mennä kotiin. Hän
tuntee itkun nousevan kurkkuunsa...
Mutta tuota tilaa on tuskin kestänyt sekunnin verran ennenkuin
ihmisjoukon läpi käy äkillinen humahdus, liike, joka jatkuu etumaisista
takimmaisiin, jokaisen kääntyessä takanaanseisovan puoleen. Ja samalla
pilkottaa pääoven takaa jotakin punaista: Kaspersenin ja Uhlefeldtin
punaiset takit, vahtimestarien, jotka tulevat rinnakkain juhlapuvussa
kolmikulma-hattuineen, valkoisine ratsuhousuineen, keltaisine
saappaankauluksineen ja koristemiekkoineen tietä antavan ihmisjoukon
läpi.
He kulkevat kuin kohtalo: totisina, äänettöminä, suljettuina,
katsomatta oikeaan tai vasempaan, silmät maahan luotuina... kääntyen
juhlallisesti ja päättävästi siihen suuntaan, johon vaalien päätös,
josta heille on ilmoitettu, on pannut heidät kulkemaan. Ja tuo suunta
ei ole Sandstrasse, vaan he kulkevat oikealle, Breitestrassea alas!
Harsokasvoinen nainen ei ole uskoa silmiään. Mutta hänen ympärillään
olevat käsittävät tämän ihmeen ja töykkivät toisiaan raatihuoneen
vahtimestarien jälkeen sanellen toisilleen: »Ei, ei, Buddenbrook se
tulikin, ei Hagenström!» — Ja nyt tulee jo oviaukosta esiin kiihkeästi
keskustelevia herroja, jotka kääntyvät Breitestrasselle ja alkavat
nopeasti kulkea sitä alas, ollakseen ensimmäiset onnittelijat.
Silloin vetää nainen iltavaippansa kokoon ja lähtee juoksuun.
Hän juoksee tavalla, jolla säätyläisnaisen ei oikeastaan sopisi
juosta. Hänen harsonsa lentää syrjään paljastaen kiihtyneet kasvot,
mutta se on samantekevää. Ja vaikka toinen hänen turkisreunaisista
päällyskengistään koko ajan leksuu, estäen hänen kulkuaan, saavuttaa
hän kaikki edelläkulkijat. Ensimmäisenä saapuu hän Bäckergruben
kulmatalon luo, hälyyttää soitollaan liikkeelle koko talon ja huutaa
avaavalle palvelustytölle: »Ne tulevat, ne tulevat, Kathrin!» Sitten
hän juoksee ylös portaita, ryntää arkihuoneeseen, jossa hän tapaa
jonkun verran kalpean veljensä, joka laskee sanomalehden kädestään ja
tekee torjuvan liikkeen, syleilee tätä ja hokee: »Ne tulevat, Tom, ne
tulevat! Sinut on valittu, Hermann Hagenström on syrjäytetty!»
Oli perjantaipäivä. Jo seuraavana päivänä seisoi senaattori Buddenbrook
raatihuoneen salissa James Möllendorpf-vainajan paikalla lausuen
kerääntyneiden kaupunginisien edessä seuraavan valan: »Tahdon hoitaa
tunnollisesti virkaani, edistää kaikin voimin valtion parasta, seurata
uskollisesti sen lakeja, hoitaa rehellisesti yleisiä asioita ja
osoittaa virantoimituksessa, varsinkin kaikissa vaaleissa vilpitöntä
mieltä, ollen katsomatta omaa etua, sukulaisuutta, tai ystävyyttä.
Tahdon valvoa valtion lakeja ja tehdä oikeutta jokaiselle, niin
rikkaalle kuin köyhälle. Lupaan myös vaieta silloin kun se on
tarpeellista ja pitää salassa sen, mikä on pidettävä salassa. Niin
totta kuin Jumala minua auttakoon!»