James Möllendorpf, vanhin kauppasenaattori, kuoli julmalla ja kauhealla
tavalla. Tuon sokeritautisen vanhuksen itsesäilytysvaisto oli joutunut
niin rappiolle, että hän viimeisinä elinvuosinaan oli tullut yhä
enemmän leivosten ja kaakkujen orjaksi. Tohtori Grabow, joka oli
Möllendorpfienkin kotilääkäri, oli pannut liikkeelle kaiken tarmonsa
varoittaakseen häntä, ja huolestuneet perheenjäsenet olivat lempeällä
väkivallalla kätkeneet häneltä imelät leivokset. Mutta mitä teki
senaattori? Henkisesti murtunut kun oli, oli hän vuokrannut jostakin
halvemmasta kaupunginosasta, Kleine Gröpelgruben, An der Mauerin tai
Engelswischin puolelta huoneen, oikean luolan, jonne hän oli hiipinyt
leivoksia syömään... ja sieltä hänet sitten löydettiin kuolleena, suu
täynnä leivosta, jonka jätteitä vielä näkyi hänen takinedustallaan ja
kehnolla pöydällä. Kuolettava halvaus oli ennättänyt ennen vähittäistä
näivettymistä.
Kuolemantapauksen vastenmielisiä yksityiskohtia salattiin
mahdollisuuden mukaan, mutta ne levisivät sittenkin kaupunkilaisten
tietoon ja olivat yleisenä puheenaineena pörssissä, »klubissa»,
»Sopusoinnussa» ja konttoreissa, raatihuoneella, tanssiaisissa,
päivällisillä ja iltakutsuissa, sillä tapaus sattui helmikuussa —
helmikuussa vuonna kuusikymmentäkaksi — jolloin seuraelämä, vielä oli
täydessä käynnissä. Konsulitar Buddenbrookin ystävättäretkin kertoivat
»Jerusalemin-iltana» senaattori Möllendorpfin kuolemasta Lea Gerhardtin
keskeyttäessä hetkiseksi lukunsa; jopa pienet pyhäkoulutytötkin
kuiskivat siitä keskenään kulkiessaan arvokkaasti Buddenbrookin
suuren eteisen halki. Ja herra Stuht Glockengiesserstrassen varrelta
neuvotteli siitä pitkään vaimonsa kanssa, joka seurusteli parhaimmissa
piireissä.
Mutta mielenkiinto ei pysynyt kauan menneessä asiassa. Heti ensi tiedon
levittyä vanhan senaattorin kuolemasta sukelsi esiin muuan toinenkin
kysymys... joka hänen maahanpaniaistensa jälkeen muuttui ainoaksi
polttavaksi kysymykseksi: Kuka oli tuleva hänen seuraajakseen?
Mikä jännitys ja maanalainen touhu koko kaupungissa! Muukalainen,
joka on tullut kaupunkiin katsomaan sen keskiaikaisia nähtävyyksiä
ja ympäristöjä, ei huomaa mitään erikoista; mutta pinnan alla käy
ja liikkuu. Mikä kiihoitustyö! Kunnialliset, terveet, epäröintiä
tuntemattomat mielipiteet hyökkäävät kallionlujina vastatusten,
pauhaavat itsevarmoina, arvioivat toisiaan ja sopivat viimein hitaasti,
hyvin hitaasti. Intohimot ovat vallalla. Kunnianhimo ja turhamaisuus
kuohuvat hiljaisuudessa. Vanha kauppias Kurz Bäckergruben varrelta,
joka on saanut pari kolme ääntä joka vaaleissa, on taas istuva vapisten
asunnossaan odottaen kutsua, mutta on tälläkin kertaa pettyvä ja
saava astua edelleen kaupungin katua rehellisen ja itsetyytyväisen
näköisenä keppiään maahan kopsautellen sekä vaipuva hautaan pettynein
senaattoritoivein...
Kun James Möllendorpfin kuolemasta puhuttiin Buddenbrookin
sukupäivällisillä, oli rouva Permaneder muutaman säälittelevän sanan
jälkeen alkanut liputtaa kielenpäätään ylähuulta vastaan ja vilkaissut
salaa veljeensä, jonka johdosta Buddenbrookin naiset olivat luoneet
toisiinsa sanomattoman teräviä katseita ja sitten kaikki yhtäaikaa,
aivan kuin käskystä, sulkeneet tiukasti silmänsä ja suunsa sekunniksi.
Konsuli oli vastannut sisarensa viekkaaseen silmäykseen ja kääntänyt
sitten puheen toisaanne. Hän tiesi kaupungilla pohdittavan ajatusta,
jota Tony tuuditteli mielessään...
Nimiä esitettiin ja hyljättiin. Uusia sukelsi esiin arvosteltaviksi.
Henning Kurz Bäckengruben varrelta oli liian vanha. Tarvittiin
vihdoinkin vereksiä voimia. Konsuli Huneus, puutavarakauppias, jonka
miljoonat muuten painoivat paljon vaa’assa, jäi asetuksenmukaisesti
valinnan ulkopuolelle siksi että hänen veljensä kuului senaattiin.
Listalla olivat myös nimet Eduard Kistenmaker, viinikauppias, ja
konsuli Hermann Hagenström.
Mutta alusta asti mainittiin myös nimeä Thomas Buddenbrook. Ja mitä
lähemmäksi vaalipäivä tuli, sitä selvemmäksi kävi, että hänellä ja
Hermann Hagenströmillä oli suurimmat mahdollisuudet.
Hermann Hagenströmillä oli epäilemättä kannattajansa ja ihailijansa.
Hänen yleisissä asioissa osoittamansa into, kauppahuone Strunck &
Hagenströmin yllättävän nopea nousu ja laajeneminen, konsulin ylelliset
elämäntavat, hänen vieraspitonsa ja hanhenmaksapiiras, jonka hän söi
aamupalakseen, eivät olleet tekemättä vaikutusta. Tuo iso, vähän
liian lihava mies punertavine, lyhyeksileikattuine täysipartoineen ja
litteine, hiukan riippuvine nenineen, mies, jonka isoisää ei kukaan,
ei hän itsekään ollut tuntenut, jonka isä rikkaan, mutta arveluttavan
naimisensa kautta oli vielä ollut melkein mahdoton ilmiö seuraelämässä
ja joka kuitenkin, ollen sukulaissuhteessa sekä Huneusten että
Möllendorpfien kanssa, oli liittänyt nimensä kaupungin viiden tai
kuuden hallitsevan perheen joukkoon, oli kieltämättä huomattava ilmiö
kaupungissa. Hänen olemuksensa vapaamielisyys ja suvaitseva laatu
oli uusi puoli, joka samalla viehätti ja soi hänelle monien silmissä
johtavan aseman. Kepeä ja samalla suurenmoinen tapa, jolla hän ansaitsi
ja liikutteli rahoja, oli aivan toista kuin hänen kilpailijansa sitkeä,
kärsivällinen, ankarien periaatteiden mukainen uurastus. Tämä mies
seisoi omilla jaloillaan, eivätkä häntä sitoneet perinnäistapojen
ja vanhojen menetelmien kahleet; kaikki vanhanaikainen oli vierasta
hänelle. Hän ei asunut tuollaisessa vanhassa ylimystalossa, jotka
olivat rakennetut järjettömästi tilaa tuhlaten ja joiden suunnattomia
kivilattioita ympäröivät seinille maalatut valkoiset pylväistöt.
Hänen asumansa talo Sandstrassen, Breitestrassen eteläisen jatkon
varrella oli uusi ja vapaatyylinen yksinkertaisine öljyväripäätyineen,
käytännöllisesti järjestettyine tilavuussuhteineen ja rikkaine,
ylellisine, mukavine sisustuksineen. Hän oli muuten aivan äskettäin
pitänyt talossaan suuret iltakutsut erään kaupunginteatteriin
kiinnitetyn laulajattaren kunniaksi, oli pyytänyt tätä laulamaan
illallisen jälkeen vierailleen, joiden joukossa oli myös hänen
taidetta rakastava, kaunosieluinen veljensä, lakimies, sekä palkinnut
juhlavieraansa kuninkaallisesti. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka
olisivat kannattaneet suurten rahasummien määräämistä keskiaikaisten
muistomerkkien korjausta ja kuntoonpanoa varten. Mutta hän oli
ensimmäinen, ehdottomasti ensimmäinen koko kaupungissa, joka oli
laitattanut kaasuvalon asuinhuoneisiinsa ja konttoreihinsa. Ja ainoa
perintätapa, josta hän välitti, oli hänen isältään, vanhalta Heinrich
Hagenströmiltä perimänsä rajoittamaton, edistysmielinen, suvaitseva ja
ennakkoluuloton ajatustapa. Ja siihen perustui hänen nauttimansa ihailu.
Thomas Buddenbrookin vaikutusvalta perustui muuhun. Hänessä ei
kunnioitettu vain häntä itseään, vaan samalla hänen isänsä,
isoisänsä, isoisänisänsä muistoa. Hän oli oman kaupallisen ja
julkisen ansiokkuutensa ohella satavuotisen maineen kantaja. Tärkein
tekijä siinä suhteessa oli hänen kevyt, aistikas ja vastustamattoman
rakastettava käytöksensä sekä hänelle ominainen, kaupungin
oppineidenkin piirissä harvinaisen laaja yleinen sivistys, joka
ilmetessään herätti ihmettelyä ja kunnioitusta...
Torstaina puhuttiin Buddenbrookilla päivällispöydässä vain yleisin,
ohimenevin sanoin tulevista vaaleista vanhan konsulittaren luodessa
vaaleat silmänsä hienotunteisesti toisaalle. Mutta rouva Permaneder
ei malttanut olla sentään silloin tällöin hieman komeilematta
hämmästyttävällä laintuntemuksellaan, jonka hän oli hankkinut vaaleja
koskeviin pykäliin nähden, kuten ennen eropykäliä tutkiessaan. Hän
puhui vaalipiireistä, valitsijoista ja äänestyslipuista, punnitsi
kaikkia ajateltavissa olevia mahdollisuuksia, osasi sananmukaisesti
ja takertumatta ulkoa valitsijoilta vaadittavan juhlallisen valan,
puhui eri vaalipiireissä toimitettavasta ehdollaolijoiden avujen
arvioimisesta ja lausui, että hän mielellään haluaisi olla läsnä
Hermann Hagenströmiä arvioitaessa. Sitten hän kumartui pöydän yli ja
alkoi laskea veljensä lautasella olevia luumukiviä: Rikas — köyhä
— kerjäläinen —— senaattori! Hän sanoi viimeisen painokkaasti ja
singautti veitsensä kärjellä puuttuvan kiven omalta lautaseltaan
veljensä eteen... Mutta syötyä hän ei jaksanut hillitä itseään enää,
vaan veti konsulin käsipuolesta ikkunakomeroon.
»Voi hyvä Jumala, Tom, jos sinä tulet senaattoriksi, — jos meidän
vaakunakilpemme joutuu raatihuoneen varushuoneeseen, niin minä kuolen
ilosta! Pötkähdän pitkälleni maahan, saat nähdä!»
»Voi sinua, rakas Tony! Käyttäydypäs nyt vähän arvokkaammin,
ole hyvä! Eihän sinulle tavallisesti tarvitse huomauttaa siitä!
Olenko minä mikään Henning Kurz? Me olemme jo jotakin ilman
senaattorin-arvonimeäkin... Ja sinä jäät toivottavasti eloon kävipä
niin tai näin.»
Vaalikiihoitusta, neuvotteluja, mielipiteiden vaihtoa jatkui. Konsuli
Peter Döhlmann, seurasankari ja hummaaja, jonka liike oli aivan
rappiolla ja oli olemassa enää vain nimellisesti ja joka söi tyttärensä
perinnöt, otti osaa niihin siten, että kutsui vuoroin kumpaistakin
ehdokasta meluavalla äänellä »herra senaattoriksi», ollessaan ensin
toisen sitten toisen, toimeenpanemilla päivällisillä. Mutta Siegismund
Gosch, vanha kaupanvälittäjä Gosch, kulki ympäri kuin kiljuva jalopeura
uhaten niellä säälimättä jokaisen, joka ei äänestäisi konsuli
Buddenbrookia.
»Konsuli Buddenbrook, hyvät herrat... siinä on miestä, haa! Olen
seisonut hänen isänsä rinnalla kun tämä _anno_ 48 hillitsi parilla
sanalla kansanjoukon raivon... Jos maailmassa olisi oikeutta, olisi jo
hänen isänsä ja hänen isoisänsä pitänyt kuulua senaattiin.»
Mutta pohjimmaltaan ei konsuli Buddenbrook itse herättänyt tuollaista
haltioitumista herra Goschissa, vaan nuori rouva konsulitar, syntyisin
Arnoldsen. Tosin ei kaupanvälittäjä ollut vaihtanut sanaakaan hänen
kanssaan. Hän ei kuulunut rikkaiden kauppiaiden piiriin, ei ollut
heidän pöytävieraitaan eikä ollut kanssakäymisissä heidän kanssaan.
Mutta kuten jo aikaisemmin mainitsimme, oli Gerda Buddenbrook heti
kaupunkiin ilmestyttyään sattunut kaupanvälittäjä Goschin iäti uutta
kaipaavaan silmään. Hän oli varmalla vaistolla heti havainnut, että tuo
henkilö oli omiaan luomaan hiukan enemmän sisältöä hänen tyydytystä
vaille jääneeseen elämäänsä ja oli antautunut hänen orjakseen,
tuskin tuntien häntä nimeltä. Sen jälkeen oli hän kierrellyt tuota
hermostunutta ja äärimmäisen pidättyvää naista ajatuksissaan kuin
tiikeri kesyttäjäänsä, sama umpimielinen ilme kasvoilla, sama vaaniva
nöyryys olemuksessa, kuin kadulla tullessaan konsulitarta vastaan,
ja kohotti jesuiittahattuaan toisen sitä odottamatta... Nykyisen
keskinkertaisuuden maailma ei suonut hänelle mahdollisuutta suorittaa
tuon naisen kunniaksi mitään julmaa, katalaa tekoa, jonka seuraukset
hän olisi ottanut vastaan viittaansa kääriytyneenä, kyttyräselkäistä
näytellen, synkkänä, kylmänä ja pirullisen välinpitämättömänä!
Konsulittaren arkipäiväinen elämä ei sallinut hänen korottaa tuota
naista valtaistuimelle minkään murhan, rikoksen tai verisen teon
avulla. Hänelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin äänestää tämän
katkerasti kunnioitettua puolisoa raatihuoneessa ja omistaa tälle
itselleen kenties joskus Lope de Vegan koottujen teosten käännös.