Christian Buddenbrook, hampurilaisen kauppahuoneen H. C. E. Burmeester
& Kumppanin johtaja, tuli uudenaikainen harmaa hattu päässään ja
keltainen, nunnanpäällä varustettu keppi kädessään veljensä huoneeseen,
jossa tämä istui lukien Gerdan kanssa. Oli ristiäispäivän ilta, kello
oli puoli kymmenen.
»Hyvää iltaa», sanoi Christian. »Kuule, Thomas, minulla olisi sinulle
tärkeätä puhumista... Suo anteeksi, Gerda... Sillä olisi kiire, Thomas.»
He menivät pimeään ruokasaliin, jossa konsuli sytytti erään seinällä
olevista kaasulampuista ja tarkasti veljeään. Hän ei aavistanut mitään
hyvää. Paitsi tulotervehdystä ei hän vielä ollut päässyt puheisiin
veljensä kanssa, mutta hän oli katsellut tätä juhlallisuuksien aikana
ja nähnyt, että tämä oli ollut tavattoman totinen ja rauhaton, jopa
kerran poistunut salista moneksi minuutiksi kesken pastori Pringsheimin
puheen... Thomas ei ollut kirjoittanut hänelle enää sanaakaan siitä
päivästä lähtien, jolloin Christian oli saanut hänen kädestään
Hampurissa kymmenentuhatta markkaa etukäteen perinnöstään. »Jatka
vain edelleen samaan tapaan», oli konsuli sanonut, »niin pian et näe
enää yhtään killinkiä kädessäsi. Mitä minuun tulee, toivon, ettet
kovin usein ilmesty tielleni. Olet pannut ystävyyteni liian kovalle
koetukselle vuosien kuluessa»... Miksi hän oli tullut nyt? Jotakin
tärkeätä hänellä täytyi olla mielessä...
»Anna kuulua», sanoi konsuli.
»Se ei käy enää», vastasi Christian istahtaen sivuttain pöydän ääressä
olevalle korkeaselkäiselle tuolille, hattu ja keppi laihojen polvien
välissä.
»Saanko kysyä, mikä ei käy enää ja mikä on tuonut sinut minun
luokseni?» sanoi konsuli jääden seisomaan.
»Se ei käy enää», toisti Christian, käänteli hirveän levottomasti
päätään sinne ja tänne, pienten pyöreiden, syvällä olevien silmien
harhaillessa ympäri huonetta. Hän oli kolmenkymmenenkolmen vuoden
vanha, mutta paljon vanhemman näköinen. Hänen punertava tukkansa
oli harvennut niin, että koko päälaki jo oli paljas. Posket olivat
kuopalla, poskiluut korkealla, mutta niiden välistä kohosi vielä paljon
korkeampana mahtavan, luisevan nenän kaari...
»Ja jospa se olisi vain tämä tässä», jatkoi hän hieroen vasenta
kylkeään ruumistaan liikuttamatta... »Sitä ei kivistä, mutta siinä on
semmoinen vaiva, alituinen vaiva. Tohtori Drägemüller sanoi minulle
Hampurissa, että kaikki tämän puolen hermot ovat liian lyhyet... Voitko
kuvitella, kaikki vasemman puolen hermot ovat liian lyhyet! Se on niin
kummallista... minusta tuntuu usein siltä kuin tähän kylkeen täytyisi
tulla kouristus tai lamaus, pysyväinen lamaus... Sinä et voi kuvitella
miltä se tuntuu... En yhtenäkään yönä pääse nukkumisen alkuun siksi,
että sydämeni äkkiä lakkaa lyömästä ja minä joudun hirveän kauhun
valtaan... Eikä se tapahdu yhden kerran, vaan kymmenesti ennenkuin
osaan nukkua. En tiedä, oletko sinä tuntenut sellaista... koetan
kuvailla sen sinulle oikein tarkasti... Se on...»
»Älä viitsi», sanoi konsuli kylmästi. »Et kai sinä ole tullut tänne
sitä kertoaksesi?»
»En, Thomas, jospa se olisikin vain se, mutta ei siinä kaikki! Liikehän
se... mutta se ei käy enää.»
»Joko sinun asiasi taas ovat epäkunnossa!» Konsuli ei enää kiivastunut,
hän tuskin muutti ääntään. Hän teki kysymyksensä aivan rauhallisesti
katsoen veljeensä sivusta kylmän välinpitämättömästi.
»Eivät, Thomas. Totta puhuen — sehän on samantekevä— eiväthän ne ole
koskaan oikein kuntoon tulleetkaan, eivät edes noiden kymmenentuhannen
avulla, kuten itse tiedät... Ne auttoivat vain sen verran, ettei minun
tarvinnut heti lopettaa liikettä. Mutta nyt... Minulla on senkin
jälkeen ollut tappioita, kahviasioissa... ja Antwerpenin vararikon
vuoksi... Se on totta. Mutta myöhemmin en ole oikeastaan ryhtynyt enää
mihinkään, vaan pysytellyt hiljaa. Mutta täytyyhän sitä elää... ja nyt
minulla on vekseleitä ja muita velkoja... viisituhatta taaleria... Et
aavista, kuinka kurjassa asemassa niinä olen! Ja kaiken lisäksi vielä
tämä vaiva...»
»Sinä olet siis pysytellyt hiljaa!» huusi konsuli aivan suunniltaan.
Nyt hän sittenkin menetti malttinsa. »Olet jättänyt rattaat rapakkoon
ja pitänyt sillä aikaa iloisia päiviä! Luuletko sinä, etten minä
näe, miten sinä olet elänyt, käynyt teatterissa ja sirkuksessa ja
seurustellut huonojen naisten kera...»
»Tarkoitat Alinea... Niin, sinä et tunne suurta viehätystä noihin
asioihin, Thomas, ja se on ehkä minun onnettomuuteni, että ne
viehättävät minua liiaksi; sillä siinä sinä olet oikeassa, että se on
maksanut minulle paljon ja on maksava edelleen, sillä sanon sinulle
jotakin... näin miesten kesken... Kolmas lapsi, pikku tyttö, joka nyt
on puolen vuoden vanha... on minun.»
»Aasi.»
»Älä sano niin, Thomas. Sinun täytyy olla oikeudenmukainen häntä
kohtaan vihassakin ja... miksi se ei voisi olla minun. Ja mitä Alineen
tulee, ei hän ole mikään huono nainen; niin et saa sanoa. Hänestä ei
ole ollenkaan yhdentekevä, kenen kanssa hän elää, ja hän on minun
tähteni rikkonut välinsä konsuli Holmiin, jolla on paljon enemmän rahaa
kuin minulla, hän pitää siis minusta... Sinä et voi kuvitella, Thomas,
miten ihana olento hän on! Niin terve... niin terve ihminen...!»
toisti Christian pitäen toista kättään selkäpuoli ulospäin sormet
koukussa kasvojensa edessä, kuten hänen oli tapana tehdä kertoessaan
»That's Mariasta» ja Lontoon paheista. »Näkisitpä vain hänen hampaansa,
kun hän nauraa! En ole nähnyt sellaisia hampaita vielä kellään koko
maailmassa, en Valparaisossa enkä Lontoossa... En ole ikinä unohtava
iltaa, jolloin tutustuin häneen... Uhlichin osterituvassa... Hän
seurusteli siihen aikaan konsuli Holmin kanssa; mutta minä juttelin
hänelle hiukan ja pidin häntä hiukan hyvänä... Ja kun sitten myöhemmin
sain hänet omakseni... niin, Thomas! Se on aivan toisenlainen tunne
kuin mikä syntyy, kun tekee hyvän kaupan... Mutta sinä et kuuntele
mielelläsi tämmöisiä asioita, huomaan sen jälleen, ja se onkin jo
taas lopussa. Tulen sanomaan hänelle jäähyväiset, vaikka minun lapsen
tähden täytyy pysyä yhteydessä hänen kanssaan... Aion maksaa kaikki
Hampurissa olevat velkani ja lopettaa liikkeen. Se ei käy enää. Olen
puhunut äidin kanssa, hän aikoo antaa minulle vielä viisituhatta
taaleria etukäteen, että saan tehdä selvän. Ja siinä olet kai samaa
mieltä, sillä onhan parempi että sanotaan: 'Christian Buddenbrook
suorittaa maksunsa ja lähtee ulkomaille'... kuin että teen vararikon.
Eikö totta? Aion nimittäin taas lähteä Lontooseen, Thomas, ottaa paikan
siellä. Itsenäisyys ei sovellu minulle, huomaan sen yhä enemmän.
Tuo edesvastuu... Kun on toisen palveluksessa, voi mennä illalla
huolettomana kotiin... Ja Lontoossa viihdyin hyvin... Onko sinulla
mitään sitä vastaan?»
Konsuli oli veljensä selityksen aikana kääntänyt hänelle selkänsä ja
seisoi kädet housuntaskuissa piirrellen jalallaan kuvioita lattialle.
»Hyvä, lähde siis Lontooseen», sanoi hän yksinkertaisesti. Ja
kääntymättä enää vähääkään jätti hän Christianin taakseen ja astui
takaisin arkihuoneeseen.
Mutta Christian seurasi häntä sinne. Hän meni Gerdan luo, joka istui
yksin lukemisineen ja ojensi hänelle kätensä.
»Hyvää yötä, Gerda. Asiat on niin, Gerda, että minä nyt taas pian
lähden Lontooseen. On kumma, miten ihmistä heitellään. Nyt sitä joutuu
taas tietymättömiä kohtaloita kohti, suureen kaupunkiin, jossa odottaa
seikkailu joka kolmannella askeleella ja jossa voi kokea niin paljon.
Ihmeellistä... tiedätkö sinä, miltä se tuntuu? Se tuntuu täällä
jossakin, vatsan puolella... se on niin ihmeellinen tunne...»