Ristiäiset!... Ristiäiset Breitestrassella!
Kaikki se, mitä m:me Permaneder oli nähnyt toivon päivinä edessään,
on toteutumassa. Sillä ruokasalin pöydän ääressä kaataa sisätyttö
kermavaahtoa suunnattoman suurelle kultakorvaiselle tarjottimelle
ladottuihin kuppeihin, joissa on tulikuumaa suklaata — liikkuen hiljaa
ja varovasti, ettei häiritsisi yläkerran juhlatoimitusta — Antonin
leikellessä viipaleiksi mahtavaa kaakkua, järjestellessä tuoreita
kukkia hopeaisiin jälkiruokakulhoihin ja katsellessa pää kallellaan
aikaansaamaansa vaikutusta, pikkusormien harittaessa etäällä toisista
sormista...
Ei ole kestävä enää kauan, ennenkuin koko tämä ihanuus lähtee
vaeltamaan arkihuoneeseen ja salonkiin, herrasväen asetuttua istumaan.
Toivottavasti on kaikkea myös riittävästi, sillä suku on nyt koolla
oikein perusteellisesti, joskaan ei kaikkein laajimmassa muodossa,
sillä Överdieckien kautta ovat Kistenmakeritkin kaukaista sukua, näiden
kautta Möllendorpfit ja niin yhä edelleen. Olisi mahdotonta vetää
rajaa!... Mutta Överdieckeillä on edustajansa, vieläpä itse perheenpää,
yli kahdeksankymmenvuotias tohtori Kaspar Överdieck, nykyinen
pormestari.
Hän on saapunut vaunuilla ja noussut ylös portaita Thomaksen
tukemana kainalosauvaan nojaten. Hänen läsnäolonsa lisää tilaisuuden
juhlallisuutta... ja se onkin todella juhlallinen.
Sillä salissa, alttariksi muodostetun, kukilla koristetun pienen
pöydän ääressä, jonka takaa puhuu mustaan viittaan ja lumivalkoiseen,
kovetettuun, myllynkivenmuotoiseen kaulukseen puettu nuori pappi,
seisoo runsaasti kullalla kirjailtuun punaiseen pukuun puettu kookas,
mehevävartaloinen naishenkilö pidellen pulleilla käsivarsillaan
pienen pientä, pitseihin ja atlasnauhoihin kiedottua kääryä...
talon perillistä! Siinä on suvun toivo! Uusi Buddenbrook! Tietääkö
herrasväki, mitä se merkitsee?
Käsittääkö kukaan sitä hiljaista riemua, jolla sanoma, ensimmäisen,
aavistelevan, ennustavan sanan langettua asiasta, tuotiin
Breitestrasselta Mengstrasselle? Sitä äänetöntä ihastusta, jonka
valtaamana rouva Permaneder tämän sanoman kuultuaan syleili äitiään,
veljeään ja — varovammin — kälyään. Ja nyt on vihdoinkin, keväällä
vuonna kuusikymmentäyksi, perillinen talossa, ottamassa vastaan Pyhän
Kasteen sakramenttia, perillinen, johon jo niin kauan ovat monet
toiveet liittyneet, josta jo niin kauan on puhuttu, jota niin monet
vuodet on odotettu ja kaivattu, jota on rukoiltu Jumalalta ja jolla
on kiusattu tohtori Grabowia... siinä se nyt on melkein näkymättömän
pienenä.
Sen pikkuruiset kädet tapailevat imettäjän povella olevia kultanauhoja,
ja pieni pää, jota peittää sinisin nauhoin koristettu myssy, lepää
hiukan syrjittäin tyynyllä, kääntyneenä varsin epäkohteliaasti poispäin
pastorista sukua kohden, jota se katselee pikkuvanhoin, tarkastelevin
silmin. Noissa silmissä, joiden ripset ovat hyvin pitkät, on isän
silmien vaalea sini ja äidin silmien ruskeus muuttunut epämääräiseksi
kullanruskeaksi, joka vaihtelee valosta riippuen. Mutta sieramien
uurteet ovat syvät ja sinertävät. Tämä suo ennenaikaisen luonteikkuuden
piirteen noille kasvoille, joita tuskin voi vielä kasvoiksi kutsuakaan,
eikä kaunista niitä. Mutta suokoon Jumala, ettei se merkitsisi mitään
pahaa, sillä äidilläkin, joka on terve, on samanlaiset uurteet... Ja
pääasia on, että lapsi elää ja että se sen lisäksi on poika.
Se elää, mutta olisi voinut käydä toisinkin. Konsuli ei ole
ikinä unohtava tohtori Grabowin kädenpuristusta tämän palatessa
synnytystilaisuudesta ja sanoessa: »Voitte olla kiitollinen, rakas
ystävä, vähällä oli, ettei...» Konsuli ei uskaltanut kysyä, mikä
oli vähällä. Hän karkoitti kauhulla luotaan ajatuksen, että tälle
pikkuruikkuiselle olennolle, joka tuli maailmaan niin äänettömästi,
olisi voinut käydä kuten Antonien toiselle tyttärelle... Mutta sen hän
tietää, että sekä äiti että lapsi olivat kestäneet vaikean ottelun
neljä viikkoa sitten, ja hän kumartuu nyt hellästi ja onnellisen
näköisenä Gerdan puoleen, joka istuu nojatuolissa vanhan konsulittaren
vieressä, kiiltonahkakenkiin puetut jalat ristissä samettijakkaralla.
Gerda on vielä kovin kalpea! Ja oudon kaunis kalpeudessaan
kuparinruskeine tuuheine hiuksineen ja arvoituksellisine silmineen,
jotka katsovat pappiin hieman verhotun pilkallisina. Tämä on herra
Andreas Pringsheim, _pastor marianus_, joka on jo nuorella iällään
päässyt vanhan Köllingin äkillisen kuoleman jälkeen kaupungin
pääkirkkoherraksi. Hän on vienyt kätensä palavan innon vallassa
kohotetun leukansa alle. Hänellä on vaalea, pikkukiharainen tukka
ja luisevat, sileäksiajellut kasvot, joiden ilme vaihtelee hiukan
mahtipontisesti ankaran vakavuuden ja hehkuvan uskoninnon välillä.
Hän on kotoisin Frankiasta, jossa hän on muutaman vuoden paimentanut
pientä luterilaista seurakuntaa mustan katolilaisuuden keskellä,
ja hänen puhetapansa on muuttunut, hänen pyrkiessään oikeaan ja
voimakkaaseen lausuntaan, aivan omalaatuiseksi pitkine, suljettuine,
äkkiä korostettuine vokaaleineen ja hampaissa pyörivine r:ineen...
Hän ylistää nyt Herraa milloin hiljaisella, milloin kasvavalla tai
huutavalla äänellä, suvun keskellä. Siinä on rouva Permaneder, joka
salaa ilonsa ja ylpeytensä juhlalliseen arvokkuuteen; Erika Grünlich,
melkein viisitoistavuotias, terve nuori tyttö, jolla on isänsä
rusottava iho ja kaksinkerroin käännetty palmikko niskassa; Christian,
joka on tullut Hampurista aamulla ja nyt pyörittelee syvällä olevia
silmiään puolesta toiseen... Pastori Tiburtius vaimoineen, jotka eivät
ole pelänneet matkaa, vaan ovat tulleet Riiasta asti saadakseen olla
läsnä juhlassa: Sievert Tiburtius, joka on työntänyt pitkän ohuen
poskipartansa päät yli hartioiden ja jonka pienet, harmaat silmät
saattavat laajeta, pullistua, melkein pursua ulos arvaamattomalla
tavalla... ja Klara synkkine, vakavine, ankaroine silmineen; hän
pyyhkäisee silloin tällöin päätään, sillä sitä kivistää... He ovat
tuoneet Buddenbrookeille upean lahjan, suuren, takajaloillaan seisovan,
täytetyn ruskean karhun ammottavine kitoineen, jonka eräs pastorin
sukulainen on ampunut Sisä-Venäjällä ja joka nyt seisoo eteisessä
käyntikortti käpälien välissä.
Krögereillä on mukanaan Jürgeninsä, rostockilainen postivirkamies,
yksinkertaisesti puettu, hiljainen herra. Missä Jakob on, sen tietää
vain hänen äitinsä, syntyisin Överdieck, tuo heikkotahtoinen nainen,
joka myy salaa hopeakalunsa voidakseen lähettää rahaa perinnöttömäksi
julistetulle pojalleen... Buddenbrookin naiset ovat myös saapuvilla
erittäin iloisina perhetapahtumasta, joka ei kuitenkaan estä Pfiffiä
huomauttamasta, että lapsi on jokseenkin sairaloisen näköinen, johon
konsulittaren, syntyisin Stüwing, ynnä Friederiken ja Henrietten
on täytynyt yhtyä. Mutta harmaa, aina kärsivällinen ja nälkäinen
Klothilde-parka on liikutettu papin sanoista ja suklaan ja kaakun
toivosta... Sukuun kuulumattomia henkilöitä on läsnä Friedrich Wilhelm
Marcus ja Sesemi Weichbrodt.
Nyt kääntyy pappi kummien puoleen ja puhuu heille velvollisuuksista.
Toinen on Justus Kröger... vaikka konsuli Buddenbrook alussa aikoi
olla pyytämättä häntä. »Älkäämme vaatiko tuolta vanhalta mieheltä
mahdottomuuksia!» sanoi hän. »Hän saa kestää joka päivä hirveitä
kohtauksia rouvansa kanssa poikansa vuoksi, ja hänen pieni omaisuutensa
hupenee, ja hän alkaa huolien tähden jo laiminlyödä ulkoasunsa! Vai
mitä te ajattelette? Jos me pyydämme hänet kummiksi, lahjoittaa hän
lapselle raskaan kultaisen pöytäkaluston tahtomatta kuulla edes
kiitoksia!» Mutta Justus-setä oli loukkaantunut niin pahoin kuultuaan
kummiksi aiottavan Stephan Kistenmakeria, että hänet päätettiin pyytää
sittenkin. Eikä kultainen pikari, jonka hän toi lahjaksi, ollut kovin
painava, Thomas Buddenbrookin iloksi.
Entä toinen kummi? Se on tuo valkotukkainen, kunnianarvoisa vanha
herra, joka istuu talon mukavimmassa nojatuolissa sauvansa yli
kumartuneena, kaulassa korkea kaulaliina ja yllään pehmeä musta
takkinsa, jonka takataskusta aina näkyy punaisen nenäliinan nurkka,
pormestari tohtori Överdieck. Hänen läsnäolonsa on merkkitapaus,
suurenmoinen valtti! Monet ihmettelevät, miten se on saatu aikaan.
Hyvä Jumala, tuskinhan hän on sukuakaan! Buddenbrookit ovat varmaan
kiskoneet ukon hiuksista paikalle... Ja toden totta, on siinä
vehkeiltykin hiukan, käytetty pientä sotajuonta, jonka konsulitar on
punonut yksissä toimin m:me Permanederin kanssa. Ensi ilossaan, lapsen
ilmestyessä maailmaan ja sen sekä äidin päästyä vaarasta, oli konsuli
huudahtanut leikillä: »Se on poika, Tony! — sille pitää panna kummiksi
pormestari!» Mutta sisar alkoi tuumia asiaa vakavasti, jonka jälkeen
hän itsekin alkoi aprikoida sitä ja suostui yritykseen. Ja niin he
sitten turvautuivat Justus-setään, joka lähetti rouvansa tämän kälyn,
puutavarakauppias Överdieckin puolison luo, joka vuorostaan lähti
valmistamaan appiukkoansa, kunnes Thomas Buddenbrookin juhlallinen
käynti ratkaisi asian...
Ja nyt pirskoittaa pappi varovasti pari kolme tippaa edessään olevasta
hopeaisesta, sisäpuolelta kullatusta maljasta Buddenbrook-suvun
nuorimman jäsenen harvoille hiushaituville, imettäjän pitäessä koholla
myssyä, ja lausuu hitaasti ja painavasti: — Justus, Johan, Kaspar.
Sitten seuraa lyhyt rukous, jonka jälkeen sukulaiset kulkevat lapsen
ohi painaakseen onnittelusuudelman tuon hiljaisen, tyynen olennon
otsalle... Viimeisenä tulee Sesemi Weichbrodt, ja imettäjän täytyy
laskea lapsi alemmaksi. Mutta siitä hyvästä antaa Sesemi lapselle kaksi
napsahtavaa suudelmaa ja sanoo niiden välillä: »Hövä lapsi!»
Kolmen minuutin kuluttua on seura hajaantunut salonkiin ja
arkihuoneeseen, jossa nautitaan kantamalla tarjoiltuja herkkuja.
Pastori Pringsheim istuu myös toisten joukossa kaularöyhelöineen ja
pitkine papinkauhtanoineen, jonka alta hänen leveät, kiiltäviksi
harjatut kenkänsä pistävät esiin, maistelee kuuman suklaan pinnalla
kelluvaa kermavaahtoa ja juttelee kirkastuneen näköisenä kepeän
huolettomasti, mikä kuuluu oudolta hänen aikaisempaan puhetapaansa
verraten. Hänen jokaisesta eleestään kuvastuu: Katsokaa, osaan minä
olla tavallinen iloinen arki-ihminenkin, enkä ainoastaan pappi! Hän on
ovela, mukautuva mies. Vanhan konsulittaren kanssa hän puhuu hiukan
tekohurskaasti, Thomaksen ja Gerdan kanssa notkean maailmanmiehen
tavoin, rouva Permanederin kanssa sydämellisen leikillisesti... Väliin
hän ristii mietteissään kätensä, painaa päänsä taapäin, rypistää
kulmakarvansa ja antaa naaman venyä pitkäksi. Nauraessaan hän siemaisee
ilmaa hampaittensa läpi, josta syntyy pihisevä ääni.
Äkkiä syntyy eteisessä liikettä, kuuluu palvelijoiden naurua ja
ovelle ilmestyy outo onnittelija. Se on Grobleben, jonka laihan
nenän päässä aina riippuu pitkulainen pisara, joka ei milloinkaan
tipahda maahan. Grobleben on konsulin varastomiehiä, jolle hänen
isäntänsä sitäpaitsi on suonut kengänkiilloittajan toimen. Varhain
aamulla ilmestyy hän Breitestrasseile, noutaa ovelle asetetut kengät
ja puhdistaa ne alhaalla eteisessä. Mutta perhejuhlallisuuksiin hän
saapuu juhlapuvussa, tuo kukkia ja pitää itkuisella, hurskaalla äänellä
puheen, pisaran heiluessa nenän päässä, ja saa kolikon. Mutta sitä
varten hän ei ole pitänyt puhettaan!
Hän on vetänyt ylleen mustan takin — se on konsulin vanha takki — mutta
jalassa hänellä on rasvanahkasaappaat ja kaulassa sininen kudottu
kaulahuivi. Laihassa punaisessa kädessä hänellä on suuri kimppu
vaaleita, hiukan liiaksi auenneita ruusuja, joista lehdet jo osittain
varisevat lattialle. Hänen pienet, kipeännäköiset silmänsä katsovat
sameasti ympäri... Hän jää seisomaan ovelle, pitää kukkavihkoa edessään
ja alkaa heti puhua. Vanha konsulitar nyökkää hänelle vähänväliä
kehoittavasti ja auttaa häntä pienillä oikaisuilla; konsuli katselee
häntä toisen silmän yläpuolella olevat vaaleat kulmakarvat koholla, ja
muutamat suvun jäsenet, esimerkiksi rouva Permaneder, peittävät suunsa
nenäliinalla.
»Minä olen köyhä mies, hyvät herrasväet, mutta minulla on hellä sydän,
ja onnea ja iloa herralleni, kunsuli Buddenbrookille, joka on aina
tehnyt hyvää minulle, ja nyt minä olen tullut onnittelemaan herra
kunsulia ja rouva kunsulitarta ja koko korkeastikunnioitettua perhettä
kaikesta sydämestä, että lapsi menestyisi, sillä sen he ansaitsevat
Jumalan ja ihmisten edessä, sillä niin jaloa herraa ei ole monta ja
Jumala on palkitseva kaiken...»
»Oikein, Grobleben! Hyvin puhuttu! Paljon kiitoksia, Grobleben! Mitä te
aiotte noilla ruusuilla?»
Mutta Grobleben ei ole vielä päässyt loppuun asti, hän pinnistää
itkuisaa ääntään, niin että se kaikuu konsulin äänen yli.
»... ja Jumala on palkitseva kaiken, sanon minä, hänelle ja hänen
korkeastikunnioitetulle perheelleen, kun meidän kerran on seisottava
hänen istuimensa edessä, sillä kerran meidän kaikkien pitää mennä
hautaan, rikkaan ja köyhän, se on hänen pyhä tahtonsa ja päätöksensä,
ja yksi saa kalliin kiilloitetun arkun, vaan toinen vanhan puulaatikon,
mutta mullaksi meidän pitää kaikkien muuttuman, mullaksi meidän
pitää... mullaksi...!»
»Ei, Grobleben! Nyt meillä on ristiäiset, älkää te puhuko mullasta!...»
»Ja tässä olisi vähän kukkasia», lopettaa Grobleben.
»Suuret kiitokset, Grobleben! Se on vain aivan liikaa! Olette saanut
maksaa näistä paljon! Enkä minä ole pitkään aikaan kuullut tuollaista
puhetta!... Kas tässä! Viettäkää iloinen päivä!» Ja konsuli laskee
kätensä hänen olalleen antaessaan hänelle taalerin.
»Kuulkaahan, Grobleben!» sanoo vanha konsulitar. »Rakastatteko te myös
Vapahtajaanne?»
»Kaikesta sydämestä, rouva konsulitar, se on niin totta kuin...!»
Ja Grobleben saa häneltäkin taalerin ja vielä kolmannen madame
Permanederilta, jonka jälkeen hän vetäytyy takaisin jalkaa raapaisten
ja vie ajatuksissaan ruusut mukanaan mikäli niistä vielä kannattaa
puhua...
... Sitten nousee pormestari — konsuli saattaa hänet vaunuihin — ja se
on yleisen lähdön merkki, sillä Gerda Buddenbrook tarvitsee jo rauhaa.
Huoneisiin tulee hiljaisuus. Vanha konsulitar, Tony, Erika ja mamsseli
Jungmann ovat viimeiset.
»Niin, Ida», sanoo konsuli, »olen ajatellut ja äitini on samaa mieltä,
että kun te olette vaalinut kerran meitä kaikkia ja kun pikku Johann
tulee vähän suuremmaksi — nythän hänellä on vielä imettäjä ja sen
jälkeen hän tarvitsee jonkun aikaa lapsentytön, mutta sitten, — että te
muuttaisitte meille. Onko teillä mitään sitä vastaan?»
»Ei mitään, herra konsuli, jos rouva myös tahtoo...»
Gerdakin on tyytyväinen suunnitelmaan ja niin muuttuu esitys samalla
päätökseksi.
Mutta lähtiessä kääntyy rouva Permaneder vielä takaisin ovelta. Hän
menee veljensä luo, suutelee tätä molemmille poskille ja sanoo: »Tämä
on ollut ihana päivä, Tom, olen iloisempi kuin moneen vuoteen! Me
Buddenbrookit emme vielä vedä viimeistä virttä, jumalankiitos, turha
sitä on luulla! Nyt meillä on pikku Johann — et usko kuinka hauska on
taas kuulla tuota nimeä — ja minusta tuntuu kuin nyt alkaisi aivan uusi
aika!»