Kotinurkissa.
Laivareitti Kristianiaan tultaessa on kauneudestaan tunnettu, ja
kauniina näkyy kaupunkikin, tummannsinertävät tunturit takanaan
ja edustalla nuo monilukuiset kauniit saaret ynnä niille seulotut
haaveelliset huvilat, jotka tähän kaikkeen niin etelämaalaiselta
näyttävän leiman painavat.
Mutta sitä on mieluummin auringonpaisteessa katseltava.
Kun sumu paksuna ja raskaana verhoo kaupunkia ja kaikki on harmaata ja
märkää, kosteata ja kylmää, silloin se varsin toiselta näyttää, ja jos
vielä sen lisäksi katselija Lorenz Falkin tapaan on synkällä, harmaalla
tuulella, silloin tämä kaikki näyttää sangen synkältä ja kolkolta,
ja tämmöiseltä se kaupunki sittenkin näyttää, kun jo on maalle
astuttu, Ei kuulu katukaupustelijain iloisia huutoja niin kuin muissa
suurissa kaupungeissa, ja kaikki ihmiset näyttävät niin yksitotisilta,
niin hirveän yksitotisilta. He tervehtivät toisiansa juuri kuin
hautaajaisissa olisivat, ja puhuvat kadulla aina pidätetyllä äänellä.
Ranskalainen, joka Kristianiassa kävi, väitti vielä kaupungin
koirainkin niin yksivakaisia olleen, etteivät uskaltaneet avoimella
kadulla haukkuakaan, jotteivät olisi pahennusta herättäneet.
Lorenz tuli maalle ja kulki katua ylöspäin.
Pari tuttavaa tuli häntä vastaan. He mittailivat katseillaan häntä
kiireestä kantapäihin saakka ja nostivat vastenmielisesti hattuansa
sellaisella kasvojen sävyllä, ikään kuin olisivat siitä loukkaantuneita
olleet, että hän oli takaisin palannut.
Hän oli tavaransa laivaan jättänyt ja kuljeskeli nyt eteenpäin ilman
mitään päämäärää. Hän aikoi mennä johonkin ravintolaan majaa pitämään,
mihin sattuisi vaan.
Hän katseli ympärilleen joka suunnalle, ja yhtäkkiä hänen silmänsä
keksivät nimikilven, joka oli porttiin maalattu.
Siinä oli paksuilla mustilla kirjaimilla:
ROUVA FINNEN
Yksityisravintola ja vuokrakoti.
Se oli tietysti Gusta Londemann. Herranen aika, vai niin, vieläkö
hänellä nytkin asumavieraita oli! Lieneekö hän leskeksi jäänyt? Olisipa
sentään hauskaa nähdä, miten siellä eletään. Saattoipa hän yhtä hyvin
asua siellä kuin muuallakin. Pääsisipä silloin ainakin tuttavain
seuraan.
Hän astui portista sisään.
Ei siellä paikat juuri siistittä näyttäneet, ja rappukäytäväkin oli
pimeä ja likainen.
Nyt hän seisoi etehisen ovella ja soitti.
Laapottelevia askeleita kuului sisäpuolelta, ja niitä seurasi koko
joukko poljeksivia lasten jalkoja.
Lihava nainen, kähäräiset, punakeltaiset suortuvat otsalle kammattuina,
avasi oven. Hänen takanansa näkyi lauma punatukkaisia tyttöjä,
jokaisella siirapilla voideltu leipäpala kädessään.
"Saisiko täällä asuntoa?"
"Kyllä, vallan hyvin, sievästi kalustettu huone ja ravintoa ja hoitoa
joko osaksi tahi kokonaan, hyvää, voimakasta jokapäiväistä ruokaa ja
perheen seuraakin, jos halutaan. Lyhyeksi vai pitemmäksikö ajaksi?"
"En vielä tiedä oikein varmaan sanoa".
"Tehkää hyvin ja käykää saliin. Menkää kamariinne, pikku tytöt, älkääkä
siinä tiellä todistelko ja siirapillanne vierasta herraa tahratko!
Tehkää niin hyvin!"
Nainen avasi oven ja kehoitti häntä pimeään huonoilmaiseen ruokasaliin
astumaan.
"Tehkää niin hyvin ja istukaa!"
Hän katseli tätä pyylevätä naista, joka seisoi hänen edessään.
Hän oli tullut vähäistä kookkaammaksi sitten viime erän; mutta
nuo punertavat kasvot ja näppylät olivat melkein samallaiset kuin
ennenkin. Hän oli pukeutunut mustaan pitsitettyyn hameesen ja kaljuun
samettiliiviin, jossa oli löysä atlaskalisäsi etupuolella ja suuri
reikä kyynäspäässä. Pari lätsälleen poljettuja tohveleita ja virkattu
vaaleansinervä pitkä saali olivat hänen pukunsa täydennyksenä.
Lorenz astui pari askelta häntä kohden.
"Ettekö tunne minua, rouva Finne?"
Tämä tarttui häneen, veti lähemmäksi akkunaa ja löi sitten käsiänsä
yhteen.
"No, siunatkoon sentään, ettekös vaan olekin Lorenz Falk? Finne, Finne!"
Finne tuli saliin syöksyen ja näytti rähjäisissä harmaissa vaatteissaan
jotenkin rahjaantuneelta. Toisessa kädessään oli rikkinäinen tuolin
selkälauta ja toisessa katkennut jalka.
"Mitä nyt? Onko joku pennuista nenänsä menettänyt?"
Hän säpsähti takaperin Falkin huomatessaan.
"Anteeksi, en tiennyt täällä vieraita olevan".
"Etkö tunne häntä, Finne?"
Hän heitti tuolinjäännökset lattialle, riensi hänen luokseen ja syleili
häntä.
"Lorenz, vanha ystäväni, miten sinä voit?"
"Kiitoksia, enpä juuri mainiosti".
"Siis juuri kuin mekin, ystäväni, juuri kuin mekin. Sulaa kurjuutta!"
Hän potkasi tuolinpalaset tuonnemmaksi lattialle.
"Olin juuri puita hakkaamassa. Nykyään me poltamme vaan mahonkia
muitten polttopuiden puutteessa. Näinä viimeksi kuluneina päivinä
olemme vanhoilla tuoleilla ruokaa keittäneet, ensi viikolla aijon
Gustan pianolla lämmitellä. Ei se enää soitettavaksikaan kelpaa".
"Hyi, Finne, sinä aina niin hirveästi liiottelet ja pelkkiä
vastenmielisyyksiä juoruat", nuhteli rouva.
"Niin, oikein, Gusta, me annamme nyt surun lentää ja juomme
tervetuliaismaljat Lorenzin kanssa. Kuules, poikaseni, etköhän voisi
minulle olutpullon hintaa lainata? Ei minulla ole yhtään pieniä rahoja?"
"Kyllä, tee niin hyvin".
Falk antoi hänelle kruunun.
"Tuhat kiitosta. Niin, kun minä pullosta puhun, niin tietysti kahta
tarkoitan. Gusta juo mielellään lasin hänkin. Isabella, menepäs tuomaan
kaksi pulloa olutta isälle!"
Yksi punatukkaisista tytöistä tuli saliin.
"Tässä näet vanhimman tyttäreni. Minulla on kuusi tyttöä, ja kaikki
punatukkaisia ja rumia. Eikö se ole ihmeellistä, mitä? Minä olen totta
sanoen ollut kaunis mies, eikä Gustakaan nuoruutensa aikana niin
rumalta näyttänyt".
Rouva Finne heilahutti päätänsä ja loi Lorenziin kiekailevan silmäyksen.
"Niin Gusta, ei sinun sentään tarvitse siitä liian itserakkaaksi käydä.
En kuullut kenenkään muun sinua niin kauniina pitävän, kuin Lorenzin,
ja hänkin oli siihen aikaan vielä niin nuori, ettei asiata paremmin
ymmärtänyt".
Lorenz loi suuttuneena silmänsä maata kohden.
Samassa palasi lapsi olvineen, kaksi suurta, rumaa norjalaista
kokopulloa ilman nimilippua; ne hän laski ruokapöydälle, jolla vielä
äskeisen aterian ajalta likainen liina leivänmurujen peitossa virui.
Finne kaatoi, ja hän sekä rouva tyhjensivät lasinsa kumpainenkin.
Lorenz vaan kostutti huuliansa.
"Mutta ethän sinä juokaan?"
"Kiitoksia, minä juon olutta mieluummin aterian jälkeen".
"Niin, sinä oletkin aina tavoiltasi niin hieno ollut ja olet kait
ulkomailla vielä hienommaksi tullut. Pelkään, että sinun olosi täällä
luotinamme käypi kovin kehnoksi".
"Mutta, Finne sinä!"
"Siunatkoon sinua, Gusta; totta kait vanhaa ystävätä kohtaan täytyy
rehellinen olla! Näetkös, meillä on kolme täydessä hoidossa, kaksi
puotityttöä ja näivetystautia kituva ylioppilas. Näistä kolmesta
syntisestä elää koko perhe, kahdeksan henkeä, ja silloin tällöin vielä
piikakin, jos satumme niin onnellisia olemaan, että semmoista saamme
kahdeksan päivää pitää; pitempää aikaa eivät ne meillä milloinkaan
viivy".
"Mutta, Finne, sinähän peloitat herra Falkin samaa tietä talosta pois".
"Oli, enpä minä puolestani niin arka ole", sanoi Lorenz ja nousi. "Minä
menen ulos, tuotan palkkakantajalla tavarani tänne ja tulen hetkisen
kuluttua takaisin".
Epätietoisena hän otti rahakukkaronsa.
"Ehkä te haluatte vähän ennakolta", sanoi hän ja tarjosi Finnelle paria
kymmenen kruunun seteliä.
"Kyllä, kiitoksia, se on todellakin sangen tervetullutta".
"Hyvästi siksi aikaa!".
"Hyvästi, ja tervetuloa takaisin!" sanoi rouva.
"Saatte oikein hauskan huoneen --".
"Ja hyvää, voimakasta jokapäiväistä ruokaa sekä perheen seuraakin",
jätkytteli Finne, meni samassa ja täytti olutlasinsa, jolla aikaa pikku
Isabella myös Lorenzin lasista jäännöksen tyhjensi.
Gusta saattoi häntä etehiseen. Falk riensi kiireesti rappuja alas.
Hän päätti ensin hautausmaalle mennä.
Hän hengitti ikään kuin huokeammin sen porttien sisäpuolelle
päästyänsä. Siellä oli kaikki niin hiljaista ja kaunista. Hän
meni lehtokujaa ylöspäin ja antoi silmäyksiensä liidellä pitkin
haudoilta haudoille, jotka kaikki järjestään olivat hyvin laiteltuja
kukkakumpuja, rakkailla käsillä hoidettuja.
Vaikka jo olikin myöhäinen vuodenaika, loisteli täällä sentään
kaikkialla runsas kukkalaiho, ja metsän viiniköynnöksen lehdet
komeilivat pengermäin laiteilla veripunaisessa väriloistossaan.
Nyt piti hänen jo pian haudalle joutua; mutta: missä se nyt olikaan?
Oikein, tuolla; mutta sepä nyt oli vallan toisellaiseksi laiteltu.
Ympärillä oli kivikehys ja valettu ristikkoaitaus, ja keskellä korkea,
kiillotettu kivipatsas, jossa kullatuilla kirjaimilla loisti:
HANS FALK.
BEATE FALK,
syntyisin Christensen.
Ja alle olivat syntymä- ja kuolinpäivät ynnä vuodet merkityt. Kuhunkin
neljään nurkkaan oli korkearunkoinen ruusupuu istutettu, ja niiden
juurilla kukki punaisia, valkeita ja sinikiuhtavia astereita. Itseä
hautapatsasta ympäröivät kristtorni- ja georginiköynnökset, ja haudalla
oli pari kaunista kukkavihkoa.
Sehän oli kuin juhlaksi koristettu. Ja jopa hän muistikin, että juuri
äskettäin oli hänen äitinsä syntymäpäivä ollut, Olihan se patsaasenkin
merkittynä.
Eipä häntä siis oltu vallan unhotettu, äiti raukkaa. Rakkaat kädet,
naisen kädet varmaan, olivat haudan täksi juhlapäiväksi koristaneet.
Ei se voinut kukaan muu olla kuin Norderudin Anette, joka tätä oli
muistanut. Ja yhtäkkiä tämä hänen silmäinsä eteen selvisikin, tämä
nuori impi, vaaleaverisenä, lempeänä ja ystävällisenä. Hän oli koko
tämän kuvan siellä etelässä monien silkkilaahusten keskellä kadottanut.
Nyt hän oli jälleen hänet täällä hautausmaalla löytänyt.
Falk avasi ristikkoaitauksen portin ja istahti pienelle penkille, joka
oli haudan äärellä.
Tietysti ne olivat Norderudilaiset, jotka, tämän kauniin
muistomerkinkin olivat tähän hankkineet. Itse ei hän ollut mitään
tehnyt eikä voinutkaan mitään tehdä, ei mitään muuta kuin itkeä
rakkaitansa, jotka hänen hyväkseen siihen asti olivat työtä tehneet,
kunnes menehtyivät.
Hän painoi kasvonsa käsiään vasten ja nyyhkytti.
Hetken aikaa istuttuansa hän tunsi käden hiljaa olkapäätänsä
koskettavan. Hän kohotti päätänsä.
Rouva Verlund seisoi aitauksen ulkopuolella. Lorenz tunsi hänet
heti, vaikka hänen mustankiiltävät hiuksensa olivat vallan harmaiksi
muuttuneet; mutta hän oli sievä, ja pukunansa oli säällinen musta
villahame, eikä vanha silkkirääsy niin kuin ennen.
"Herranen aika, se oli Lorenz sittenkin! Minä olen usein teitä
muistellut, sillä minä poikkeen tähänkin joka kerta tuolla ylempänä
Ferdinandin luona käydessäni, ja _siellä_ minä joka päivä olen. Se on
ainoa ilo, mitä minulla on, kun saan hänen hautaansa katsella. Tuolla
hän lepää ylempänä kummulla, minun poikani, ja siellä on hänellä
kaikki niin hienoa. Siellä ylhäällä onkin hienoin osa; ja ne ovat
kaikki pelkkiä ylhäisiä, jotka siellä lepäävät; sillä siellä tulevat
haudat kaksihintaisiksi, koska ne siellä täytyy kallioon särkeä; mutta
siellä he sitten lepäävätkin niin kuivalla ja niin hyvin. Ja sitten
minä olen vielä niin kauniin semmoisen marmoriristinkin ostanut,
jossa on kyyhkynen päällä ja avoin kirja alla, johon hänen nimensä on
kullatuilla kirjaimilla piirretty. Mutta _kallis_ oli sekin".
"No, menette kait hyvin eteenpäin vaan, rouva Verlund?"
"Kyllä, Jumalan kiitos; pieni kauppani kannattaa oikein hyvin, enkä
minä nyt paljoa mitään tarvitsekaan, minä yksinäinen nainen. Siksipä
Ferdinand saakin niin hienosti levätä, ja siitä minä ylpeilen".
Eukko raukka, ei hänellä mitään muuta ollut, minkä hyväksi elää, kuin
poikansa, poika vielä nytkin, vaikka hän jo kuollutkin oli.
"Mutta teidän vanhemmillannekin on oikein kaunis hauta," jatkoi
rouva Verlund. "Se on neiti Norderud, joka sitä hoitaa. Minä näin
hänet täällä pari päivää sitten. Hän on oikein herttainen tyttö ja
erinomaisen nuorelta hän vielä näyttää, vaikka varmaan jo lähellä
kolmeakymmentä onkin. Niin, valkoveriset ihmiset pysyvät aina niin
kauniina. Tietysti te menette Falkestadiin sukulaisianne tervehtimään?"
"Kyllä niin olen aikonut".
"Asetutteko nyt jo lepoon tänne kotimaahanne Norjaan?"
"En tiedä sitä vielä".
"No niin, me tapaamme kyllä toisemme useamminkin. Teidän täytyy tulla
tänne ylös Ferdinandia tervehtimään. Siellä on hänellä _niin_ hienoa,
niin hienoa. Hyvästi siihen asti!"
Hän nyykäytti päätänsä, niin että paksut kultaiset korvakellukkaat
heilahtivat, ja mennä piipersi pois hautain välitse.
Lorenz nousi myös ja lähti alaspäin kaupungille.
Matkalla hän pistäysi Vindahlilaisia tervehtimään. He asuivat entisessä
paikassaan, ja heidän kodissaan oli kaikki siistiä ja säädyllistä.
Rouva Vindahl istui salissa neulomus polvillaan ja tutki rasvaista
lainakirjasto-romaaniansa, ja pikku Gaston, joka oli jo suureksi
pojaksi ylennyt, pinnisteli läksyjä päähänsä. Vindahl tuli nilkuttain
sivuhuoneesta ja puristi hänen kättänsä.
"Terve tultuasi takaisin! Oh, hoh, miten sinä olet vanhentunut, ja
näytät niin hivuneelta!"
"Niin, vuosien jäljet tuntuvat meissä kaikissa; vaikka ei samaa käy
sinun rouvastasi sanominen. Hän kukkii kuin ruusu".
"Imartelija!"
"Niin, Georgine on hyvin pysynyt voimissaan, ja hän on kelpo vaimo,
vaikka hän vielä nytkin romaanejansa tutkii. Niin, nythän sinä kait
piakkoin kirjoitat aika paksun sepustuksen, jota hän saattaa lukea?"
"Oh, minä tosiaankin olen jo kirjoitukseni kirjoittanut", vastasi
Lorenz synkästi.
"Oh, joutavia! Kuules, Georgine, tuopas lasi viiniä meille, niin saamme
jutella vähäsen; ja sinä Gaston, saat vähäksi aikaa kävelemään mennä".
He istuivat kauvan yhdessä, ja Lorenz kertoili vanhoille tuttavilleen
pimentyneet tulevaisuutensa toiveet.
Kuin Lorenz lähti ja he olivat häntä ulos saattaneet, sanoi Vindahl
vaimollensa:
"Tänä iltana minä kirjoitan Norderudin matamille, että hänen täytyy
tänne tulla. Hän on ainoa, joka nämä seikat selvittää saattaa.
Finneläisten luona ei hän saa asua. Finne saattaisi hänestä piankin
juoppolalluksen tehdä".
Kun Lorenz jälleen asuntoonsa palasi, avasi rouva Gusta oven.
Helteistä paistinkäryä oli etehinen täynnä, ja ruokasalin rakoselleen
olevasta ovesta hän näki Finnen ja lasten sekä asumavierasten
likaisella liinalla katetun pöydän ympärillä istuvan ja syövän
illallista, johon myöskin olutta ja viinaa kuului.
Ei Falk huolinut ollenkaan syödä, vaan meni suoraa päätä huoneesensa ja
sanoi väsynyt olevansa sekä haluavansa levolle mennä.
Hän lukitsi oven ja avasi matka-arkkunsa vähän vaatteita esille
ottaaksensa. Silloin hän sai käteensä äitinsä valokuvan veistoksilla
kaunistettuine kehyksineen. Se oli koko matkan hänen mukanansa ollut.
Hän asetti sen pöydälle eteensä ja tarkasteli sitä.
Ei katse ollut enää niin nuhteleva kuin ennen, surumielinen vaan.