Jäähyväiset.
Jo oli ilta ehtinyt, kun hän Klampenborgin ravintolaan palasi.
Ovenvartijalta hän kuuli ranskalaisen perheen jo takaisin
Kyöpenhaminaan lähteneen.
Hän meni kiireesti huoneesensa, pani kihlasormuksensa koteloon ja
lähetti sen palvelijalla kenraalittaren asuntoon.
Palattuansa kertoi tämä herrasväen parhaallaan tavaroita kokoon
säälineen. Piika oli sanonut kenraalittaren ja neiden Jyllantiin
matkustavan ja käyvän kenraalittaren sisarta tervehtimään, jolla siellä
oli maatila.
Hän antoi Falkille pienen mytyn ja meni.
Siinä oli Ellenin sormus ja muutamia kultakapineita, joita hän oli
Ellenille lahjoittanut.
Falk viskasi ne kaikki matka-arkkuunsa ja aikoi sinne tavaroitansa
latoa. Sitten hän soitti palvelijata, tilasi Iaskunsa seuraavaksi
aamuksi sekä heti lasin totia. Ruoka ei häntä maittanut.
Hän sytytti sikaarin, istui avoimen akkunan eteen ja katseli
salmelle, joka siellä peilikirkkaana ja tyynenä loisti; ja alhaalta
konserttisalista kuului heikkoja sävelkatkelmia hänen korviinsa.
Siis täytyi hänen taas täältä luopua ja kääntää selkänsä tälle
pienelle, ystävälliselle Tanskalle, jossa hän niin monta suloista
hetkeä oli viettänyt ja kauniimmat tulevaisuutensa unelmat uneksinut.
Nyt hänen taas oli tuonne kylmään, kolkkoon Norjaan palaaminen. Kyllä
hän oli aikonut siellä kotomaassaan pistäytyä; mutta ylisteltynä
kirjailijana ja rikkaana, onnellisena aviomiehenä rakastettavan vaimon
rinnalla hän silloin oli kulkevansa kuvitellut.
Nyt se oli kukistunut tuo kaunis unelmalinna, ja itse hän sureskellen
sen raunioilla istui.
Hän oli pohjoismainen perho raukka, joka oli etelään hämmentynyt
ja siellä kukkain tuoksussa hurmaantunut. Sitten hän oli johonkin
ylhäiseen saliin joutunut ja kynttilätä liian lähelle liehuellut. Eikä
hänellä siis enää muuta tehtävää ollut, kuin palaneine siipineen kotiin
laahustella ja pohjolan pitkään yöhön kuolla.
Niin, kotiin Norjaan hänen siis täytyi lähteä. Ei ollut muuta
valittavana, Kyöpenhaminassa ei hän jaksaisi olla, eikä ollut varoja
uudestaan eteläänkään päin matkustaa.
Sopisihan keskustella Norderudilaisten kanssa. Heidän täytyisi vielä
kerran häntä auttaa, se oli ainoa keino; ja jos eivät sitä tekisi, niin
saisi hän sinne kotiin kuolemaan jäädä.
Siellä Kristianian hautausmaalla oli hänelle tila vanhempainsa
rinnalla. Se oli ainoa maaturve, mitä hänen omaansa isänmaassa oli. Ei
siinä sitä paljoa ollut; mutta totta puhuen se se juuri olikin, mitä
hän tarvitsi.
Vihdoin hän meni levolle; mutta levottomana hän siinä itseänsä edes ja
takaisin viskoi eikä voinut nukkua.
Ajatukset pitivät häntä valveilla.
Höyrylaiva oli seuraavana päivänä lähtevä Norjaan.
Aamupäivällä hän ajoi Kyöpenhaminaan ja meni rouva Steinin luokse. Tämä
oli ainoa, jolle hän jäähyväiset tahtoi lausua.
Hän oli juuri äsken maalta kaupunkiin muuttanut ja otti vieraansa
vastaan sammalvehreässä vierassalissaan.
"Mutta herra nähköön, miltä te näytätte, mies! Mikä teitä vaivaa?
Ovathan kasvonne valkeat kuin juuri äsken puuteroidun Vildenbergin
paroonittaren!"
Falk istui ja kertoi hänelle kaikki. Hänen äänensä oli vakainen ja
matala, juuri kuin unissaan puhuvan.
"Ystävä raukka!" sanoi rouva Stein, kun Falk oli lopettanut. "Onpas
teille onnettomuuksia oikein satamalla tullut, enkä minäkään ole
teidän eroonne vallan syytön. Kyllä minä arvelin, että kamarijunkkari
salaisuudet kielittelisi".
"Ja sitten tuli vielä Pontjoien perhe lisäksi. Kaikki näyttivät ikään
kuin liittoon minua vastaan lyöttäytyneen".
"Ikävintä oli, ettei teoksestanne huolittu. Minä olin jo ennakolta
iloinnut, miten saisin parketilla istua ja tekijätä esille huutaa, ja
silloin olisin teille pitkillä ruusunsolmuisilla dannebroginauhoilla
varustetun laakeriseppeleen viskannut".
"Nyt ne ovat lakastuneet kaikki minun laakerini".
"Ne saattavat vielä uudelleen viheriöidä. Matkustakaa nyt kotiinne
Norjaan, levätkää tarpeeksenne, rauhoittakaa mielenne ja aloittakaa
sitten taas työnne. Ei kukaan tule runoilijaksi ilman taistelua".
"En ole milloinkaan taistellut. Minä olen koko ikäni ihmelapsi ollut,
jota yleisö ja sanomalehdet ovat hemmotelleet, niin kauvan kuin olen
kilttinä taiteenharrastelija-poikana pysynyt; mutta niin pian kuin
olen täysin varttuneeksi kirjailijaksi pyrkinyt ja suurempaa teosta
yrittänyt, silloin on minulle läimäyksiä jaettu ja häpeänurkassa
seisotettu. Mutta nyt olen pelkäksi taiteenharrastelijaksi jo liian
vanha. Minä tahdon toisella tiellä lahjojani koetella".
"Ehkä aijotte näyttelijäksi?"
"En, voinhan mieluummin morfinijuopoksi tahi juoppolallukseksi ruveta.
Ehkä voin sillä tiellä pitemmälle päästä".
"Hyi, ettekö häpeä tuollaisia puhua! Ja nyt, kun kotiinne Norjaan
matkustatte, en enää saata teitä silmälläkään pitää".
"Niin, jos olisin tänne Kyöpenhaminaan jäänyt, niin olisimmehan
saattaneet entisen ystävyysliittomme jälleen uudistaa".
"Teidän puoleltanne ei tosin mitään estettä olisi; mutta oletteko siitä
varma, että minä yhtä vapaa olisin?"
"Oletteko esteen saanut?"
"Saattaa niin olla".
"Ehkä olette minun neuvoani seurannut ja kihloihin mennyt?"
"Vallan niin".
"Onnittelen!"
"Kiitoksia!"
"Te kuulette kaikkea niin tyynenä tähän aikaan".
"Kyllä, minusta kaikki on niin runtelevan vähäpätöistä".
"Eikö teitä edes haluta kuulla, kuka tuo onneton on?"
"Oh, niin, miksei?"
"Hänen nimensä on Blistrup ja hän on tukkukauppias. Sangen kaunis,
pieni mies, valkoverinen ja sievistelty -- näköjään vallan kuin
kamarijunkkari Eisenfeldt -- ja hyvissä varoissa. Sitä paitsi hän
ihailee minua, ja se on enemmän kuin mitä te teette, ja väittää, ettei
hän saata ilman minua elää, ja sitä te voitte vallan hyvin, ja sen
tähden olen häntä armahtanut".
"Sen olette oikein tehnyt".
"Kyllä, ja se mielipide on minussa yhä paremmin vakautunut, ettei
turvattoman naisen ole hyvä yksinänsä vaeltaa --"
"-- à Portaan".
"Yksinänsä elämän lävitse vaeltaa, niin kauniisti minä ajattelin
sanoa, mutta te seoititte siihen tuota ravintola-jokapäiväisyyttänne.
Te olette runollisuudesta köyhin runoilija, mitä milloinkaan olen
tuntenut".
Falk nousi.
"Nyt on toki aika jäähyväiset lausua".
Rouva Stein ojensi hänelle kätensä.
"Niin, tämä on sitten kait peruuttamattomasti viimeinen kerta. Minä
olisin niin mieluisasti teitä höyrylaivaan saattanut ja kukkavihkonkin
antanut; mutta itse huomaatte, että kun ollaan kihloissa j.n.e."
"Kyllä, tietysti".
"Mutta vartokaapas vähäsen, kukka teidän täytyy kuitenkin jäähyväisiksi
saada".
Hän meni tuonnemmaksi ja leikkasi suuren ruusun.
"Kas tässä, ottakaapas tämä ja pankaa rintaanne! Kun se on lakastunut,
silloin olette kyllä jo minutkin unhottanut".
"Minä olen usein, hyvin usein teitä ajatteleva".
Hän työnsi häntä ovea kohden.
"Koettakaa nyt vaan mitä pikemmin täältä suoriutua, muuten pelkään
itkutuulelle tulevamme, molemmin".
Falk katsoi ovella mennessään vielä kerran taaksensa. Rouva Stein
veti kiihkeästi oviverhoja eteen. Hänen tummissa silmissään loisti
kyyneleitä, jotka kultapuitteisten nenäkakkulain takaa poskille
vierähtelivät.
Falk meni suoraan satamaa kohden.
Hän tahtoi ajoissa laivaan ehtiä, päästäksensä lähtiessään tuttavia
tapaamasta. Hänen tavaransa olivat jo aamulla sinne kannetut.
Rannemmalla, Amaliankadulla, hän kohtasi kamarijunkkari Eisenfeldtin ja
paroonitar Vildenbergin, jotka innokkaasti haastellen astuivat.
Kamarijunkkari tervehti tapansa mukaan, kohteliaimmasti hymyillen.
Paroonitar tuskin viitsi välinpitämättömästi hieman päätään nyykäyttää;
sillä niin hartaasti hän näytti keskusteluun kiintyneenä olevansa,
ettei edes huomiotansa Lorenziin luonut, vaikka tämä melkein hiipasi
hänen silkkiviittaansa ja tunsi ohitse mennessään hänen vaatteidensa
hajun tuoksuvan.
Paroonitar käytti aina heliotropia. Sen Falk viime talven ajalta muisti.
Hän kiirehti höyrylaivaan ja laskeutui siellä heti hyttiinsä.
Kun laiva lähti rannasta, nousi hän kannelle, seisoi peräpuolella ja
katseli lakeata, hedelmällistä Seelantia.
Siellä se oli Kyöpenhamina, iloinen, hupaisa Kyöpenhamina.
Marmorikirkon suuri kattokupu kuvautui pilvetöntä taivasta vastaan,
ja venäläisen kirkon kullatut pallot säteilivät auringon paisteessa.
Siellä näkyi pitkänä viivana Pitkälinja, jolla hän niin monta kertaa
oli huvikseen kävellyt, useimmiten naisten seurassa, ja tuonnempana,
samalla puolella, oli rannikko ynnä Skovshoved ja Taarbäkke, jossa
kalastajain majat ja uusimuotiset huvilat vehreiden pyökkipuiden
väliltä hymyillen pilkistelivät.
Höyrylaiva poistui poistumistaan.
Hyvästi, kaunis Kyöpenhamina!