Muukalainen Israelissa.
Seuraavana päivänä oli ennakolta maksetuilla rahoilla rouva Finnen
vuokrakodissa oikein juhlapäivällinen laitettu: lientä, paistia ja
putinkia; moista juhlallisuutta eivät asumavieraat vielä milloinkaan
ennen olleet nähneet.
Rouva Finnen vaatetus oli tavallistaan huolellisemmin suoritettu.
Otsasuortuvat olivat aamulla kuumalla kivikynällä käherretyt ja
kaljun samettiliivin kyynärpäässä ollut reikä kiinni parsittu. Kaikki
hänen punatukkaiset pikku tyttönsä istuivat puhtaiksi pestyinä pöydän
ääressä korjaillen sangen ahnaasti ruokaa puoleensa, ja molemmat
puotitytöt, jotka luulivat talossa syntymäpäivän olevan, istuivat
punehtuneina pyhähameissaan ja hyvän käytöstapansa osoitteeksi
pitelevät kahvelia harritettujen hyppöstensä nenissä. Ylioppilas, hyvin
kasvatettujen norjalaisten nuorukaisten perikuva, jotka kaikkia ihmisiä
verivihollisinaan kohtelevat, istui kalpeana ja äänetönnä sekä tunki
loukatun näköisenä tarumaisia osuuksia paistia ruumiisensa.
Finne, joka oli muutamia ryyppyjä ruoan lisäksi kallistanut, oli
juhlatuulella ja näytteli isännän osaa sangen loistavasti. Ensin hän
loistavalla puhetaidollaan esitti Lorenzin maljan, joka ei asianomaista
kunniavierasta sentään likipitäinkään miellyttänyt. Sitten hän kääntyi
toisen puotitytön puoleen.
"Neiti Olsen, eikö vielä vähäsen minun tähteni?"
Neiti Olsen ei, totta sanoen, voinut enempää syödä.
"Neiti Pedersen, suvaitsetteko ilokseni?"
Neiti Pedersen otti olutlasin harritettuihin hyppösiinsä, nyykkäsi
ujosti ja kastoi huulensa päitä olueen kuin kanarialintu, nyykkäsi
taaskin ujosti ja laski lasin pois.
"Nyt sinun täytyy maljasta kiittää, Lorenz", sanoi Finne.
"En koskaan pidä puheita muuten kuin ahtaimmassa tarpeessa", vastani
Falk; "ja minun mielestäni on jotenkin joutavata toiseksi ruveta
toisensa maljoja juoniaan, missä vaan parikin ihmistä koolla istuu".
"Siitä saapi koko seurustelu paljoa juhlallisemman muodon. Minä olin
ajatellut aamupäivällä sinun kunniaksesi runonkin kirjoittaa, mutta ei
henki ottanut minua innostuttaaksensa".
"Sepä todellakin oli onneksi", vastasi Lorenz.
"Finne on, näette, aina seuramies ollut", sanoi rouva Finne ja
tarkasteli häntä ylpeillen.
"Herra kandidaatti Klemmesen, suotteko minulle ilon juoda lasin
kunniaksenne?" sanoi Finne majesteetillisen vakavana.
Ylioppilas kohotti äkäisesti lasiansa, kolautti sitä lujasti pöytään,
nosti sitten nenänsä korkeudelle, nyykkäsi päätään niuhasti ja joi.
Sitten hän uudelleen haistoi lasia, nyykkäsi niuhasti, kolautti pöytään
ja laski vihdoin lasin siihen.
Kun tämä pitkällinen meno, joka on kohteliaisuuden korkein määrä,
oli päättynyt, alkoi herra Klemmesen jälleen oikein tukahduttavalla
vimmalla putinkia ahmia, eikä sitten silmäystään lautasesta kääntänyt,
ennen kuin aterian loppupuolella, jolloin hän kävi "vastavieraisille"
ja joi Finnen kunniaksi, oikein takitilaisesti kaikki äsken tehdyt
temput jäljitellen.
Nyt oli Finne tuntehikkaalle tuulelle tullut. Hän kohotti säröistä
olutlasiansa, ikään kuin se olisi pikari täynnänsä kuohuvata samppanjaa
ollut, ja otti esittääksensä vaimonsa maljan, rakkaan, uskollisen
vaimonsa, joka lempeänä ja ystävällisenä hänen rinnallansa elämän
taisteluissa oli seisonut, joka hänelle lauman armaita tyttösiä oli
lahjoittanut ja joka hyvänä enkelinä oli häntä tässä yksinkertaisessa,
mutta hauskassa kodissa suojellut.
Tässä hänen äänensä kyyneliin melkein tukahtui.
Rouva Gustakin oli kovin heltynyt ja pyyhki silmiään virkatun, pitkän
saalinsa hapsuilla, jolla aikaa hänen toivehikkaat tyttärensä käyttivät
yleistä hämmennystä hyväkseen ja naappasivat putingin jäännökset
hyppösiinsä ja pistivät suuhunsa.
Koko seurue nousi ja joi rouvan kunniaksi, paitsi herra Klemmesen,
joka äkäisenä kaappasi lasinsa ja poistui pöydän äärestä, Lorenz
luuli hänen loukkaantuneena aikovan tiehensä mennä; mutta silloin
hän keksi ylioppilaan marssivan ruokapöydän ympäritse rouva Finnen
luokse hänen lasiansa kilistämään, jonka jälkeen hän taasen
juhlallisen vakavana paikallensa samosi ja vaipui puhtaaksi kaavittua
päällisruokalautastansa tarkastelemaan.
Vihdoinkin noustiin aterialta. Puoti tytöt menivät puotiinsa ja herra
Klemmesen vetäytyi kammioonsa. "Minulla on oikein kelpo asumavieraita,
eikös niin?" sanoi Finne ja tarttui sydämellisesti Falkin käsivarteen.
"Molemmat naiset ovat herttaisia tyttöjä, ja ylioppilas on rakastettava
nuorukainen hänkin. Hän on vaan vähän hiljainen ja umpimielinen, ennen
kuin häntä tunteinaan oppii; mutta hän on olentotapansa puolesta
tavattoman hyvin kasvatettu ja sangen miellyttävä, sanalla sanoen
oikein kelpo norjalainen".
"Kieltämättä", myönsi Lorenz.
Finne longahti mielihyvillään sohvaan, ja heti sen jälkeen hän jo
kuorsasi kuin höyrykone.
Lorenz meni kammioonsa ja istui akkunan pieleen, josta hän
hajamielisenä alas kadulle tirkisteli, kunnes hämärtää alkoi.
Finne tuli sisään. Hän oli itsensä selväksi nukkunut, oli viluissaan ja
haukotteli.
"Sinun täytyy, poikaseni, minulle olutputelin hinta lainata; tuo
suolainen pesulatku, jota Gusta liemikeitokseksi nimittää, minua niin
vietävästi janottaa. Hänellä on rahat, mutta ei anna minulle äyriäkään;
menin sen tähden Klemmesenin luokse häneltä lainatakseni, mutta ei
hänellä raukalla tietysti ropoakaan minulle antaa ollut. Jos hänelle
olutta tarjoo, niin hän imee kuin juottovasikka, mutta ei itse tarjoo
mitään, ei sikunatippaakaan".
Kun hän oli rahat saanut, lähetettiin Isabella, niin kuin ennenkin,
isälle olutta tuomaan.
Itseänsä oluella vähän virkistettyään kävi Finne vilkkaammaksi ja
esitteli Lorenzille, että he tänä iltana Ylioppilas-yhdistykseen
menisivät.
"Nyt on Lokakuun toinen päivä, yhdistyksen perustuspäivä, miten hyvin
muistat. Siellä nautitaan kuutonen, esitetään näytelmä ja juodaan
punssia päälle. Kuutosesta emme huoli; en milloinkaan saata nauttia
illallista hyvän päivällisen syötyäni; mutta, hauskaa olisi nähdä,
miten ylioppilaat nyt näyttelevät".
Lorenz suostui ilomielin tähän ehdotukseen. Jo se ajatuskin häntä
kauhistutti, että hänen olisi pakko iltansa viettää Olsenin ja
Pedersenin neitien sekä tuon hyvin kasvatetun herra Klemmesenin
seurassa.
Finne näytti nyt sangen siistiltä kasvonsa pestyään ja päänsä
kammattuaan sekä puettuaan yllensä puhtaan paidan ja nukkavierut mustat
vaatteensa.
Varsin omituiset tunteet liikkuivat Lorenzissa hänen astuskellessaan
Ylioppilas-yhdistyksen huoneuksen leveitä kivirappusia ylöspäin. Näissä
saleissa hän oli ensimmäiset voittoriemunsa viettänyt, täältä hänen
iloisimmat nuoruutensa muistot johtuivat.
Etehiseen hän jo kuuli siellä salissa kuutospöytäin ääressä
laulettavan. Sitten seurasivat nuo välttämättömät eläköönhuudot ja nuo
välttämättömät kättenpaukutukset, juuri samoin kuin ennenkin.
He menivät erääsen lukukammioon odottelemaan, kunnes kuutonen päättyisi
ja sali ennätettäisiin näyttelemistä varten järjestää. Lorenz katseli
ympärilleen: vallan uppo outoja kasvoja. Entisinä aikoina hän joka
ainoan tunsi. Hänet valtasi semmoinen käsittämätön halu joku vanha
tuttava kohdata, saada oikein lämmin kädenpuristus ja sydämellinen
tervehdys; mutta ei kukaan hänestä välittänyt.
Nyt ovi aukeni. Joukko herroja hännystakeissaan ja valkeissa
kaulahuiveissaan tuli salista. Niin, siinäpä vihdoinkin oli vanha
ystävä, Henrik Meydling, ensimmäinen rakastajatar hänen ensimmäisessä
ylioppilas-ilveilyssään.
Lorenz riensi hänen luoksensa.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, vanha ystävä!"
"Hyvää iltaa", sanoi Meydling, ja hänen naamansa sävystä päättäen
tuntui Lorenz hänen mielestään vaan pari päivää poissa viipyneen.
"Oletkos jo palannut takaisin Norjaan?"
"Olen, miten näet, ja nyt olisi minusta hauskaa vanhoja ystäviäni
tervehtiä".
"Eipä täällä niitä enää monia jäljellä ole".
"Ei, silta näyttää. Sanos minulle, missä Bilskau, meidän vanha
ilveilijämme on?"
"Bilskau -- vai niin, hänkö? Hän on kait Heimdalissa".
"Heimdalissako: mikä se on?"
"Se on juoppojen parannuslaitos".
"Vai niin! Entäs Pedersen, pikku Pedersen, joka niin ujo oli?"
"Hän on Gaustadissa. Menetti järkensä uskonnollisissa mietiskelyissään".
"No, hepä ovat surullisen lopun kumpainenkin saaneet. Niin, he
olivatkin niin lahjakkaita molemmat; mutta et sinä ole semmoinen
koskaan ollut, Meydling".
"En, enkä minä sen tähden ole pitemmälle ennättänytkään kuin apurahain
nauttijaksi ja Ylioppilasyhdistyksen puheenjohtajaksi", vastasi
Meydling nuivasti. "Mutta ei minulla ole aikaa tässä enää seisoskella.
Hyvästi!"
"Tuhannesti anteeksi, että tässä olen sinua viivytellyt!" sanoi Falk.
Nyt alkoi keltanokkia saliin tulvata ja istumaan asettua. Pitkän
odotuksen ja pitkän soittokappaleen jäljestä, joka viimeksi mainittu
oli uudestaan soitettava, näytteleminen vihdoinkin alkoi.
Se sujui vilkkaasti ja hauskasti, vallan samoin kuin entisinäkin
aikoina, ja kappaleen tekijä, joka mukana näytteli ja näytteli
mainiosti, huudettiin esille -- vallan samoin kuin ennenkin.
Sitten seurasi punssipöytä, mutta ei samallainen kuin ennen. Toimikunta
sai virassaan vanhentuneen teekattilan, jossa oli lämmintä vettä, sekä
kaksi pulloa konjakkia totilaitoksia varten; soittajat ja näyttelijät
kutsuttiin toisen pöydän ääreen, ja yleisö osti seltterivettä ja totia
parilta pöppöpäiseltä poikanulikalta, jotka tarjousta hoitivat ja aina
jotakin semmoista antoivat, mitä ei tilattukaan oltu.
"Takapajulle jäävät vanhat jumalat", sanoi Finne, kun he puolen tiimaa
odoteltuaan vihdoinkin olivat vähän suun kostuketta saaneet. "Missä
on yhdistyksen pitkä pöytä juhlallisine punssimaljoineen, jonka
ympärillä istuttiin ja yhtä paljo päälleen kuin sisäänsäkin kaadeltiin?"
"Viinayhtiö on ne ylisille vienyt, ja yhdistys juo luvatonta totia.
Ensi vuonaa se pian aikaa luvattomasta anniskelusta oikeuteen
haastetaan ja pakotetaan marjamehuja ja kirsikkahilloa juhlissansa
tarjoomaan, juuri kuin lastenhuveissa nuorena ollessani. Me elämme
vapaassa maassa, sanon minä!"
Puheenjohtaja piti päivän kunniaksi puheen, saman minkä kuutosenkin
ääressä; ja sitten laulettiin juhlaruno, sama mikä kuutosenkin ääressä.
Sitten pidettiin puheita soittokunnalle ja näyttelijöille. Kaikki ne
Lorenz jo ulkoa osasi.
"Siinä menettelee puheenjohtaja säädyttömästi, kun ei edes parilla
sanalla sinua jälleen kotimaahasi tervetulleeksi toivota", sanoi Finne.
"Olethan sinä kumminkin tuommoinen yhdistyksen entinen kelpo jäsen".
"Ole rauhassa, Finne, minä mieluummin olen sitä kunniata vailla.
Näetkös, että minä olen muukalainen Israelissa".
Sitten juotiin kappaleen tekijän malja, ja loppumattoman riemun
vallitessa häntä kullatulla tuolilla kannettiin.
Falk meni kirjailijan luokse, joka oli nuori mies, kasvot kauniit ja
rehelliset.
"Suvaitkaa surkutellakseni teitä! Me olemme onnettomuuden osaveljiä
Minäkin olen, nähkääs, ylioppilaskirjailija ollut".
"Minulla on tietysti ilo tuntea herra Falk, kuulemaini mukaan? Kaikki
teidän näytelmäkappaleenne ovat arkistossamme tallella".
"Ovatko todellakin? Minä luulin ne jo aikoja sitten hylkypapereina
rakennusrahaston hyväksi myydyksi".
"Olette, herra Falk, ivallinen tapanne mukaan. No, mitä näytelmästä
pidätte?"
"Paljon -- sekä kappaleesta että näyttelemisestä. Mitä luette?"
"Minä olen suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon enkä aijo enää
lukujani jatkaa".
"Ette tietysti, siksi olette liian lahjakas".
"Kyllä niin, minua on neuvottu näyttelijäuralle antautumaan. Minkä
ammatin te puolestanne minulle soveliaimpana pidätte?"
"Niin, näyttelijöinä esiintyväin taiteenharrastelijain jäljestä en
ole minkään muun nähnyt myrskyilevämpiä suosionosoituksia yleisöltä
niittävän kuin säveleitä jätkyttelevien klownien hevosteaattereissa.
Jos te voisitte opetella päällänne seisomaan ja tyhjille pulloilla
kastrullien mukasoitolla _Carneval de Veniseä_ puhaltamaan, niin
luulisin sitä parhaimmin palkitsevaksi taiteenhaaraksi, minkä
harjoitukseen elämänne pyhittää saattaisitte".
Tulipunaiseksi vihastuneena nuori mies käänsi selkänsä hänelle.
"Tule, Finne, lähdetään pois!" sanoi Falk. "Minä olen tästä mokomasta
ilveilystä jo tarpeeni saanut. Nuori kirjailija loukkaantui ja luuli
minun häntä ivailla tahtovani; mutta muutaman vuoden kuluttua hän
sanani todeksi myöntää. Tämä ikuinen kykyjen liehakoiminen minua
ärsyttää. Täällä on aina joku uusi kirjava taiteentavoittelija-pallo
lahjoja täynnä, jonka nämä yhdistyspojat ensin korkealle ilmaan
viskaavat ja sitten antavat lokaan pudota".
Heidän kotiin palatessaan rouva Finne avasi oven ja vei riemuiten
Lorenzin ruokasaliin.
Keskellä lattiata seisoi mittava, karkealuinen olento.
Samassa tuokiossa Lorenz tunsi nämä teräväpiirteiset kasvot, ja niiden
keskellä Falkin suvun somapiirteisen suuren nenän.
Se oli Norderudin matami.
"Terve tultuasi jälleen vanhaan Norjaan, poikaseni", lausui hän ja
puristi lämpimästi hänen kättänsä, ja pari kyyneltä vierähti hänen
kurttuisille poskilleen. "Suopas itseäsi hieman katsellani!"
Hän piti hänen kättänsä omassaan ja veti häntä lähemmäksi kattolampun
kohdalle.
"No, vähäsen olet nokaltasi kalpeammaksi käynyt; mutta kyllä se siellä
raittiissa maalais-ilmassa sinusta parannetaan. Huomenna sinä tulet
minun kanssani Falkestadiin".
"Mutta, täti --"
"Ei mitään vastaväitteitä! Sinä tiedät, ettei semmoisista ole silloin
mitään hyötyä, kun minä ohjissa olen. Muistatko sitä kolmivaljakolla
ajamistasi? Silloin sinun sittenkin täytyi sitä tietä ajaa, mitä
Norderudin täti tahtoi, ja kotiin pääsit oikein säällisesti, vaikka et
isoa katua ajaa saanutkaan. Kas niin, mene levolle nyt! Huomenna saamme
puhua".
Norderudin matami laski vankan kätensä hänen olalleen ja työnsi hänet
salista etehiseen.