Silkkilaahusten keskellä.
Esirippu laskeusi.
Sitten seurasi myrskyisiä suosion-osoituksia. Hyvää taiteellisuutta
tavoitteleva ilvenäytelmä, hyvät taiteenharrastelijat ja hyvin esitetty
yleisölle, joka myös joko enemmän tahi vähemmän oli tuolla onnettomalla
muotisairaudella, taiteenharrastelulla, saastutettu, -- olihan siis
luonnollista, että kappale miellytti.
Tekijätä huudettiin kovasti.
Lorenz Falk nousi paikaltansa rouva Steinin takaa, joka mukasäveleitä
kupletteihin soitti, ja kumarsi pari kertaa. Suurta iloa. Naiset
heiluttivat pitsitettyjä nenäliinojansa, ja pari innostuneinta heistä
repi rintakukkasensakin irralleen ja viskasi ne hänelle. Hän kumarsi
taaskin pari kertaa, sitten kun ensin oli kukat keräillyt, ja tarttui
sitten rouva Steinin käteen, hänet jälleen taiteilijain huoneesen
taluttaakseen.
Yleisö oli noussut. Oli lähdettävä alas ruokasaleihin siksi aikaa, kun
sali tanssia varten tyhjennettäisiin.
Falkin ja rouva Steinin täytyi tuokioksi pysähtyä. Edellisen ympärille
tunkeili tiheältä esittelyä haluavia.
Eversti Brennemann tuli parooni Vildenbergiä tutustamaan.
"Meidän naisissa hehkuu harras halu teidän tuttavuuteenne päästä!"
sanoi parooni kohteliaasti. "Toivon teidän ja rouva Steinin iloksemme
meidän seurassamme illallista nauttivan".
"Se on minulle suuri kunnia -- jos rouva Stein suvaitsee".
"Herra nähköön, totta kait. Se on onni, jota teiltä moni kadehtii,
herra Falk, vaikka minä pelkään, että se kuitenkin teille
onnettomuudeksi kääntyy".
"Rouva Stein on aina niin leikkisä", sanoi parooni hymyillen.
"En minä ymmärrä --"
"Paroonittaren kauneus on nuorille sydämille vaarallinen".
"Minäpä olenkin jo vanha", keskeytti Falk olkapäitään nytkäisten.
"Olkoon niin, jalo vanhus, mutta olkaa sentään varoillanne.
Paroonittarella on musta silmäpari --".
"Minä tiedän useampiakin vaarallisen mustia silmiä", puuttui paroonikin
puheesen, "kaksin kerroin vaarallisia, sillä ne ovat aina aseilla
varustetut -- nenäkakkuloilla".
"Tulkaa, lähtekäämme!" sanoi rouva Stein ja tarttui Falkin käteen. "Nyt
alkaa paroonikin vaaralliseksi käydä".
Hän vei Lorenzin parin salin lävitse.
"Kävelkäämme vähäsen huviksemme, ennen kuin ruokasaliin menemme", sanoi
rouva Stein. "Ylpeilen siitä, että saan yksin teitä viisi minuuttia
pitää. Sitten teidän ympärillenne kokoonnutaan kuin koiralauma
lihakokkareesta tappelemaan. Hoh hoh, kylläpä teille on suitsutettu!
Ettekö ole iloinen, häh?"
"Sanomattoman iloinen".
"Sanotte sitä niin nuivasti, No niin, olette tietysti tällaisiin
mielen-osoituksiin jo tottunut!"
"Kyllä, joka kerta, kun vaan taiteenharrastelijana esiinnyn. Mutta kun
jotakin säällistä tehdä yritän, ei se menesty".
"Mutta teidän _täytyy_ toimittaa suurempi teos, kuuletteko -- teidän,
joka niin lahjakas olette".
"Se on surkuteltavinta, mitä tässä maailmassa olla saattaa. Se
mielipide on minussa vakaantunut".
"Mutta entäs ilta, semmoinen kuin tämä? Saattaako mitään ihanampaa
ajatella?"
"Entäs yhden illan pannukakku? Saattaako mitään kauheampaa ajatella?"
"Ei teidän tarvitse milloinkaan sellaista kokea".
"Kuka tietää?" vastasi Lorenz ja nytkäytti olkapäitään.
"Tämäpä on todellakin hullunkurista", sanoi rouva Stein ja katsoi häntä
kasvoihin salamoivilla, mustilla silmillään kultalornettinsa takaa; "me
olemme näin vähän aikaa toisiamme tunteneet ja juttelemme sentään kuin
vanhat ystävät".
"Sen tekee molemminpuolinen myötätuntoisuus".
"Niin oikein; minä pidän teistä hyvin paljon".
"Te olette ylen ystävällinen".
"Kyllä, minä olen todellakin ylen ystävällinen, mutta ei siitä mitään
haittaa. Ette siitä sen keimeämmäksi tule kuin jo olette".
"Kiitoksia!"
"Niin, teille saatan vapaasti puhua, sillä ette ole näitä tavallisia
jokapäiväisiä ihmisiä. Tiedättekö, minkä tähden teistä niin paljon
pidän?"
"En".
"Juuri sen tähden, ettette ole minua ollenkaan miellytellä kokenut".
"Me olemme toisiamme vasta niin vähän aikaa tunteneetkin. Saatanhan
minä vielä --".
"Ei; jättäkää se tekemättä, niin olette oikein hyvä. Olen aina toivonut
saavani hyvän ystävän, jonka kanssa saattaisi niin jutella, ettei siltä
tarvitsisi toiseensa rakastuneena olla; sillä silloin todellakin ajan
mittaan tuohon rakastamiseen ikävystytään".
"Kyllä, herra nähköön", vastasi Lorenz asiasta vakaantuneena.
"Jos sen tiedätte, niin olemme samaa mieltä. Mutta minulle on, sitä
pahempi, pari kertaa sattunut, että olen tavannut ihmisen, josta olen
sangen paljon pitänyt -- ystävänä. Mutta silloin tämä onneton on tullut
ja rakastunut minuun".
"Ja sitten olette kihloihin menneet?"
"Niinpä niinkin, mitä muuta pitäisi turvattoman naisraukan teidän
luullaksenne tekemän? Sulhanen on nuorelle leskelle melkein välttämätön
omaisuus. Olenhan minä vielä vallan liiaksi iloluontoinen luostariin
mennäkseni. Minä tahdon vielä jonkun aikaa nuoruuttani nauttia, tahdon
huvitella, vieraisilla ja tanssihuveissa, teaattereissa ja konserteissa
käydä, mutta enhän saata yksinäni kulkea. Sen tähden on minun joko
istuminen kotona taikka täytyy hankkiani vartijatar, joku vanha
äkäsisuinen neiti taikka köyhänkopea rouva, eikä se todellakaan hauskaa
ole, eikä minulla semmoisiin varaakaan ole".
"Ei, ei, ja siinä tapauksessa käykin sekä suloisemmaksi että
halvemmaksi pitää sulhanen, joka mukana teaatterissa kulkee ja
pääsyliput maksaa --".
"-- Niin, ja illalliset myös. Oh, enpä tiedä mitään hauskempaa kuin
syödä illallista à Portassa, sitten kun kuninkaallisen teaatterin
näytäntö on päättynyt".
"Kuka tuo onnellinen nykyään on?"
"Tällä haavaa on paikka avoinna".
"Vai niin, kiitoksia; minä en ole sitä hakea aikonut".
"Ette suinkaan, siksi olette liian viisas, toivoakseni. Edellinen sai
eron puoli vuotta sitten".
"Olette kait usein kihloissa ollut?"
"Kahdesti vaan".
"Ja kauvanko olette leskenä ollut?"
"Viisi vuotta. Minä tein järkiperäisen naimiskaupan. Mieheni oli
vanha, närkäs ja luulevainen, niin ettei elämäni hänen eläessään
ensinkään hauskaa ollut, ja sen vuoksi minä mielelläni tahtoisin nyt
vapaana ollessani vähäsen hauskaakin pitää. Hän jätti jälkeensä pienen
pääoman, niin että sen nojalla säästäen voin toimeen tulla ja rakasta
musiikkiani harjoittaa. Sitä minä enin maailmassa rakastan. -- Mutta
täällähän me seisomme ja illallisen vallan unhotamme", huudahti rouva
Stein ja katsahti ympärilleen tyhjässä salissa. "Kaikki ihmiset ovat jo
alas aterioimaan menneet. Onneksi sentään parooni meille kyllä tilaa
säästää".
He olivat eräässä sivuhuoneessa seisoneet, Lorenz Falk kuvastimen
edessä olevalla pöydällä puoleksi istuen ja rouva Stein akkunan
puitteen nojalla suurta tulipunaista viuhkaansa heilutellen.
He menivät kiireesti rappuja ala.
Ruokasali oli täpö täynnä. Kauloja kurkoteltiin heitä kohden joka
pöydän äärestä, mistä he ohitse menivät.
Parooni istui ja viittoi salvetilla ja osoitti pöydän nojalle
kallistettua paria tuolia.
"Kas tänne, tätä tietä! Tepä olette itseänne odotella antaneet,
arvoisa herrasväki! Kananpojat jäähtyvät ja samppanja lämpenee, siitä
puhumattakaan, että naiset ovat odotuksesta kuolemaisillaan ja purkavat
vihaansa minua ja tätä kamarijunkkari raukkaa vastaan".
"Parooni on aina niin pisteliäs", sanoi kenraalitar ja pudisti päätänsä
lempeästi nuhdellen.
"Ja nyt heti tutustuksiin. Niin, rouva Stein tuntee koko seuran. Tämä
on illan ylistetty sankari, herra Falk -- minun vaimoni; kenraalitar
von Feldau, neiti Ellen von Feldau ja kamarijunkkari von Eisenfeldt".
Kamarijunkkari nousi ja kumarsi, hovihymy huulillaan.
Hän oli pieni, hento herra, hiukset hyvin käherretyt, ääni vaiveroinen
ja viikset hienot ja vaaleankellahtavat.
Lorenz Falk istui paroonittaren viereen; rouva Stein oli hänen toisella
puolellaan ja neiti von Feldau vastapäätä.
"Mitä pidätte, herra Falk, Kyöpenhaminasta?" kysyi paroonitar
keskustelun johdannoksi.
Se oli sama ainainen asia, jota häneltä jo niin monta kertaa ennenkin
oli kysytty.
"Lumoava," vastasi hän. "En tiedä ainoatakaan toista kaupunkia, jossa
paremmin viihtyisin. Ja erittäinkin seuraelämä täällä tuntuu minusta
niin miellyttävältä".
"Mutta olettehan siihen osaa ottaneet jo muuallakin ulkomailla
ollessanne?"
"En niin paljoa kuin täällä. Ehkä sentään Parisissa. Roomassa kävin
enimmäkseen museoissa ja taiteilijain työhuoneissa, ja Saksassa vietin
ylioppilaselämää olutkapakoissa".
"Ei se, minun luullakseni, teille soveltunut".
"Ei, minä viihdynkin paljoa paremmin esimerkiksi tässä valaistussa
salissa, jossa kukat tuoksuvat ja samppanja kuohuu, kauniit naiset
komeissa puvuissaan loistelevat sekä kaikkialta ympäriltäni tätä
vilkasta, hupaisata keskustelua kuulen. Voitteko, rouva Stein, ajatella
kauniimpaa musiikkia, kuin tämä rattoisa lasien, veitsien ja lautasten
kilinä".
"Minä pidän ehdottomasti sinfoniakonserttia parempana", sanoi hän
hymyillen.
"Molemmat ovat hyvät", sammalsi kamarijunkkari. "Minä puolestani
äänestäisin sinfoniakonserttia ensiksi ja sen loputtua
lautaskonserttia, hi, hi hi".
"Kamarijunkkari on aina niin mielevä", sanoi kenraalitar ja heilutteli
kohteliaasti sinikiuhtavia töyhtöjänsä.
Musiikkia oli jo alkanut ylhäältä kaikua, illallinen oli lopetettu ja
naiset parhaallaan kiskoivat pitkiä hansikoita käsiinsä.
Sitten he lähtivät parittain rappuja ylöspäin vaeltamaan.
Parooni talutti kenraalitarta; heidän jäljessään tuli Falk, paroonitar
toisessa ja rouva Stein toisessa kainalossaan, ja jonon loppupäänä
kulkivat kamarijunkkari ja neiti von Feldau.
Samppanja ja lämpö olivat Falkin päähän kiivenneet, niin ettei hän nyt
ollutkaan yhtä kalpea kuin tavallisesti.
Hän tunsi pehmeän käden puristusta kumpaankin kylkeensä ja astui
keskellä kahden mustan, salamoivan silmäparin kaksinkertaista tulta, ja
koko ilma hänen ympärillään tuoksui vienoa hajuainetta.
Naisten raskaat silkkilaahukset lakasivat matoilla peitetyitä rappuja
heidän jäljessään.
Ja sitten, kun hän tanssisaliin ennätti, niissä naiset parvittain
seisoivat, mitkä kauheat kasat laahuksia hänen ympärillään olikaan,
kokonaisia pieniä silkki- ja samettivuoria, jotka kaikilla
taivaankaaren väreillä loistivat!
Tuskin hän silkkilaahuksilta voi jalkojansa siirtää. Kunpa ei hän vaan
niihin kompastuisi!