Juttuja näytösten välillä.
Yli kolmenkymmenen vuoden hän oli jo ennättänyt, ja mitä hänestä oli
muuten tullut?
Lahjakas ja toivehikas, ei mitään muuta, ja se on surkuteltavata,
kun mies on jo neljännelläkymmenellä ja vielä sittenkin ainoastaan
toivehikas on.
Hän oli paljon matkustanut ja tietysti Italiassakin ollut. Kun
kirjailijaksi, "opetellaan" niin kuin käsityöläis-kielellä sanotaan,
niin täytyy aina Italiaan matkustaa.
Ja millä hän sitten oli nämä vuodet elänyt?
Niin, olihan hänellä se rahasumma, minkä huonekalujen huutokauppa oli
tuottanut; sitten hän lainasi vähän Norderudilaisilta, ja sitä paitsi
hän silloin tällöin kirjoitti jonkun pikku luonnoksen, matkamuistelman,
ulkomaankirjeen tahi muuta sellaista.
Sitä paitsi hän oli kirjoittanut erään pitemmänkin kertomuksen,
italialaisnovellin, sepustuksen _Roomasta_ ja _Monte Pinciosta,
Maccheronista_ ja _Fontana Trevistä, Lazzaroneista, Napolista,
Osteriasta, Vendettasta, Carissima miasta_ y.m. Sankarittaren nimi oli
_Giocama_, ja hänellä tietysti oli tulta sydämessä, hehkua silmissä ja
väkipuukko vyöllä.
Tämä oli ylimalkaan sanoen näppärä ja sievä tyttö, joka ei kenenkään
vahingoksi korttakaan ristiin pannut; mutta kumminkin hänen
kimppuunsa hyökkäsi koko joukko armottomia arvostelijoita, jotka
hänen italialaisen pukunsa riistivät ja häntä sekä asianomaista
kirjailijata arvoisissa aamu ja iltanumeroissa näytteillä pitivät sekä
muille samanmoisille varoitukseksi useitten palstojen mittaisissa
kirjallisuusarvosteluissaan häntä julkisesti ruoskivat.
Häntä olisi saattanut Johannaksi juuri yhtä hyvin kuin Giovannaksikin
nimittää; sillä eipä hän ollut mikään muu kuin tavallinen
halpa-arvoinen norjalainen tehtaantyttö, joka naamiaisia varten
hankitusta vaatevarastosta oli itselleen pitkäraitaisen hameen ja
italialaiselle välttämättömän päähineen vuokrannut. Hän oli mauton,
hengetön ja tuhma, eikä hänessä todellista mitään muuta ollut kuin tuo
liikatunteinen, kömpelö sukkeluus, j.n.e. aina loppumattomiin.
Niin, te hyvin tiedätte, miten herrat arvostelijat saattavat
turvattomaan kirjailija raukkaan iskeytyä. Ja he saattavat ollakin
kuinka kauhean hävyttömiä tahtovat vaan, sillä salanimisiä ja
loukkaamattomiapa he itse ovat.
Lorenz Falk oli jo kirjailijapalkkion taskuunsa pistänyt, eivätkä nämä
ilmoitukset hänen rauhaansa häirinneet.
Sillä olipa hän poissa näitä kotimaassa kestäviä jankutuksia
kuuntelemasta, ja kylläpä vielä hyväksymistäkin seuraisi. Hänellä oli
ainakin yksi ehto mainioksi norjalaiseksi kirjailijaksi tullakseen. Hän
oleksi myötäänsä ulkomailla.
Ei ole, nimittäin, ensinkään hienoa norjalaisen kirjailijan Norjassa
asua.
Hän oli päivänpaahteisen Italian jättänyt, oli läpi hupaisan Saksanmaan
kuljeksinut, jossa ihmiset seideleillä isoiksi imetetään ja iloisilta
näyttävät, ja nyt hän oli Tanskaan, kuninkaan omaan Kyöpenhaminaan
joutunut.
Nyt oli suuri juhla Larsenin huoneistossa S:t Annæ Pladsin
varrella; lausuntoa, kuvaelmia, musiikkia ja seuranäytelmä
armeliaisuustarkoitusta varten.
Pieni näyttämö oli salin toiseen päähän kyhätty, ja tämän alapuolella
oli piano.
Sali oli täynnä naisia komeissa tanssijaispuvuissaan, sillä lopuksi
oli tanssittava, ja ympärillä seinänvierillä seisoivat herrat
hännystakeissaan ja valkeissa kaulaliinoissaan, kokoon painettavat
hatut kainaloissaan.
Ensimmäisten tuolirivien äärimmäisillä sijoilla istui kaksi nuorta
naista, molemmat säteileviä kaunottaria. Toinen oli paroonitar Olga
Vildenberg, pitkä ja solakka, kutrit sysimustat ja á la Titus kammatut,
sekä kasvoissa puuteria paksulta. Hänen hameensa oli keltaista plyysiä
ja laahus samanväristä kirjosilkkiä, vuorina vaaleansinistä atlaskaa,
sekä töyhtö hiuksissa. Hänen ystävättärensä, Ellen von Feldau,
kenraalitar Feldaun tytär, oli hurmaavan kaunis vaaleaverinen impi
vaaleanpunaiseen silkkiin pukeuneena ja sammalruusuja rinnassaan.
Äiti, kenraalitar ylevä vanhanpuoleinen nainen, istui siinä
vieressä, ja tuonnempana parooni Vildenberg, vanha keikari, jolla
oli dannebroginauha napinreiässä, punaiset kasvot ja paksut, valkeat
viikset.
Hän oli nuoren vaimonsa, rikkaan tukkukauppiaan tyttären, rahain tähden
nainut, ja tämä taas oli hänet arvonimen vuoksi ottanut; tämä on vanha
historia, mutta aina se kuitenkin uutena pysyy.
Nämä molemmat nuoret naiset kiikaroitsivat ahkerasti nuorta herraa,
joka kuvastinseinän vieressä näyttämön lähellä seisoi.
Se oli Lorenz hyvin tunnetuine, ylevine, kalpeine kasvoineen, jotka
kentiesi olivat hiukkaista täyteläisemmiksi tulleet, samoin kuin
vaaleanpunervat viiksetkin vähäistä suuremmiksi, ja vielä hän oli
itselleen kasvattanut tumman leukaparrankin, joka Henrik neljännen
tapaan oli suipuksi keritty. Hänen pukunsa oli sangen huolellinen, niin
kuin ainakin: kameliakukka oli napinreiässä ja valkeat kädet ilman
hansikkaita viimeisen parisilaisen muodin mukaan.
"Totta tosiaankin hän on oikein sievä", kuiskasi neiti Ellen
paroonittarelle.
"Kyllä, ja niin huomiota herättävä. Näkee heti, ettei hän tanskalainen
ole".
"Uskallanko kysyä, kuka se onnellinen tahi onneton on, joka noin
ankaran naisten kiikaroiminen esineeksi on joutunut?" kysyi patooni ja
kumartui kenraalitarta kohden.
"Se on tuo nuori norjalainen tuolla":.
"Tänään näytettäviin kappaleen tekijä", lisäsi paroonitar.
"Vai niin, onko hän kirjailija ja norjalainen?"
"Voithan toki sen itsekin nähdä, ystäväni".
"Niinkö? Minun mielestäni ei hän juuri niistä kummaltakaan näytä".
"Eikö? Miltä hän sitten näyttää?"
"Kauniilta näyttää", jupisi neiti von Feldau.
"Minun mielestäni hän paremmin näyttää ranskalaiseen lähettiläskuntaan
kuuluvalta".
"Vallan paikalle osattu", lausui kenraalitar ja sovitteli tähystintä
silmäinsä eteen. "Paroonin lausunnot ovat aina niin sattuvia".
"Kyllä; tällä kerralla ei hän niin tuhmasti puhunutkaan. Kuules,
Mogens, sinun täytyy siitä huolta pitää, että hän meille esitellyksi
tulee".
"Jahkapa ensiksi nähdään, mikä menestys hänen kappaleellansakin on".
"Saman arvoista. Aina hän sentään kauniina pysyy. -- Ihailijaisi
joukossa, kultaseni".
"Sitä pahempi, ettei heissä ole ainoatakaan, josta vähääkään
välittäisin", jupisi paroonitar Olga.
"Ehkäpä tuo nuori norjalainen silmäisi edessä armon löytäisi", sanoi
parooni.
"Sitä toivokaamme!"
"Oikein, olisikin suloista, kun vaan _yksi_ olisi, jolle tarvitsisi
mustasukkainen olla", lisäsi parooni.
"Herranen aika, Mogens, sinähän minua aina mitättömänä lapsena pidät,
ja pitäisihän sen sinua ilahduttaa, kun tyttärelläsi monta ihailijaa
on".
"Mutta oletkos varma siitä, että hän heti paikalla sinun jalkaisi eteen
heittäytyy, Olga?" kysyi neiti von Feldau.
"Siunatkoon, Ellen, kuinka sinä saatat semmoisia puhua?" huudahti
kenraalitar ja veti valkean kasmirisaalinsa olkapäilleen.
"Paroonittarella on ihan vastustamaton lumousvoima. Nähdä hänet on sama
kuin rakastua häneen".
"Mutta miehenipä näkee minut joka päivä, mutta siitä on sentään jo
herran aikoja kulunut, kun hän minua ihaili".
"Mutta, Olga --"
"Vait, nyt tulee kuvaelma!"
"Katsokaapa neiti Brennemannia, eikö hän ole ihana kuin prinsessa?"
"Näyttää paremmin vaatetetulta karjapiialta", sanoi neiti von Feldau.
"Ja entäs polvistunut ritari", sanoi paroonitar, "ei hänen olisi
sentään sopinut trikoossa esiintyä!"
"Ei, oikein sanottu. Tuommoisena vääräsäärenä!"
"Vait, pikku Ellen; minun nuoruuteni aikoina eivät nuoret tytöt
semmoisia haastelleet", sanoi kenraalitar ja pudisti nuhdellen
hiusvaatetuksensa sinikiuhtavia töyhtöjä.
Kuvaelma oli mennyt.
"Kas nyt pyrkii eversti Brenneman norjalaisen luokse".
"Hän takistuu aina ulkomaalaisiin, mutta ei sittenkään saa ainoatakaan
noista pitkistä tyttäristään kaupaksi käymään".
"Hyi, pikku Ellen!"
"Tuo nuori mies on jo hyvin suosittu seurapiireissä", sanoi
kenraalitar. "Hän on ollut kahden ministerinkin luona".
"Ja useitten tukkukauppiaitten päivällisillä", lisäsi paroonitar.
"Se on kauheata, miten kaikki naiset häntä kiikaroivat", sanoi parooni.
"Tiettyä on, että hän on kappaleen tekijä".
"Hän sietää sitä vallan tyynenä", lausui paroonitar Olga. "Hän on
luultavasti jo tämmöiseen töllistelemiseen tottunut".
Samassa aukeni pieni ovi näyttämön vierestä, ja nainen tuli sieltä
esille, pakka nuotteja kainalossaan.
Hän katseli ympärilleen ja pysähtyi epätietoisena Lorenz Falkin viereen.
Hän lienee hyvinkin jo vähän yli kolmenkymmenen ikävuotensa ollut;
kasvot olivat hienot ja kalpeat, ja pari mustia silmiä vilkkui
kultajuottoisten nenälasien takana. Hänen mustille hiuksilleen,
jotka ohauksilta olivat hiukkasen harmaahtaviksi käyneet, oli
timanttipuuteria seulottu, ja merisinervästä atlaskasta ja
tulipunaisesta, kullalla kirjaillusta silkistä sommiteltu puku liittyi
hyvin hänen somamuotoiseen keskivartaloonsa ja lisäsi hänen etelämaista
kauneuttaan.
"Suvaitkaatte kysyäni, herra eversti Brennemann, kuulutteko
toimikuntaan?" kysyi hän.
"En, arvoisa rouva".
"Täytyy sanoani, että tämä on oivallisesti järjestetty! Vai
tahtonetteko, että minun on yksinäni pianon ääreen marssiminen, ja kuka
sitten nuottilehtiä kääntää?"
"Toivon kuitenkin voivani teille mainion kavalierin toimittaa", sanoi
eversti sievästi. "Suvaitkaa esitelläkseni: Näyteltävän kappaleen
tekijä herra Lorenz Falk -- rakastettava mukasoittajamme rouva Stein".
"Uskallanko saattajaksenne tarjoutua?" kysyi Falk hymyillen.
"Paljo kiitoksia", vastasi hän ja tarttui ujostelematta hänen käteensä.
Lorenz Falk vei hänet ensimmäisten istuinrivien ohitse pianon ääreen ja
istahti tuolille hänen taaksensa.
Yleisö vartosi jännittyneenä. Rouva Stein riisui hansikkaansa, avasi
nuottikirjansa ja soitti tottumuksensa mukaan mestarintapaisella
taidolla alkukappaleen.
Sitten esirippu nousi.