Timanttipuuteria silmään.
"Minun mielestäni on kaksi ensimmäistä näytöstä oivallista; mutta älkää
minun arvostelustani niin paljoa piitatko, sillä se on puolueellinen.
Tiedättehän, että minä olen teidän hartaimpia ihailijoitanne. Mutta
toimittakaa niin, että loppu pian valmistuu. Ajatelkaapas, nyt on puoli
vuotta siitä kulunut, kun armeliaisuusjuhlassa tutustuimme. Muistatteko
minun silloin sanoneeni, että teidän olisi suurempi teos valmistaminen?"
Rouva Stein istui nojatuolissa ja piteli käsikirjoitusta pitkissä
valkoisissa käsissään.
Lorenz oli kirjaillulle puhville häntä vastapäätä istahtanut.
Oltiin rouva Steinin vierassalissa, joka oli keimeä ja vallan
omituinen, niin kuin hän itsekin.
Keskellä lattiata oli piano suuren viuhkapalmun varjossa, kaikki
huonekalut vinossa ja kaikkialla huoneissa siellä täällä mataloita
tuolia, pieniä sammalvehreitä pöytiä, kaikellaisia pikku tavaroita täpö
täynnä, ja kirjailtuja puhveja pitkine sammalvehreine silkkihapsuiaeen.
Ovien ja akkunain verhot olivat persialaista mallia, seinillä
vihkottain viuhkoja ja riikinkukon sulkia, ja joka pöydällä kukkivia
kasveja, jotka huonetta paksulla hyvänhajuisella tuoksulla täyttivät.
Kaikki oli järjestetty miellyttävimpään epäjärjestykseen, ja
omistajatar soveltui mainion hyvin tämän haaveellisen ympäristönsä
keskukseksi, semmoisena kuin hän nytkin istui kultakirjaisine
tohveleineen, jotka pitkäkarvaiseen sammnalvehreään angoramattoon
hautautuneet olivat.
Jonkunlainen aamuhame pehmeätä vaatetta turkkilaiseen malliin,
purpuravärisine käännöksineen ja taskuineen, purpuravärisellä
pitkätupsuisella silkkinyörillä vyötäisille sidottuna, verhoili
löysillä poimuillaan hänen somamuotoista vartaloansa, ja lyhyiksi
leikatuissa hapsissa oli ruusunsolmi rääminkeltaisista pitseistä ja
purpurapunaisesta atlaskanauhasta.
"Ja jos sen nyt valmiiksi saisittekin, niin ette sitä voi ennen
esitetyksi saada kuin syksyllä vasta, Näytäntökautta on jo niin
pitkältä kulunut".
"Niin, lauvantaina on taas päivällisille meneminen -- oh, miten olen
näihin alinomaisiin päivällisiin väsynyt! -- mutta minä toivon myös,
että nämä ovat viimeiset tänä talvikautena".
"Kenen luokse?"
"Kenraalitar von Feldaun".
"Antaako hän päivälliset?"
"Kyllä, se tapahtuu tyttärensä kihlauksen johdosta", vastasi hän vähän
hämillään.
"Vai niin, onko Ellen Feldau kihloissa? Kenen kanssa?"
"Minun", vastasi hän ja kohotti päätänsä.
"Laskette leikkiä".
"Enpä laskekaan, totta puhun".
"Mutta vastahan olette häntä niin vähän aikaa tuntenut".
"Me olemme seurusteluissa usein toisiamme tavanneet".
"Ja rakastatteko häntä?"
"Totta kait. Onpa hän kaunis impi, ja vielä -- hän on rikas. Hän on
satatuhatta kruunua isältänsä perinyt".
"Ahaa, me katsomme etuamme vanhoilla päivillämme. No, se minua muuten
ilahduttaa, että te olette järkevämpi kuin olen luullutkaan. Ja mitä
paroonitar kihlauksesta sanoo?"
"Paroonitarko?"
"Niin, paroonitar Vildenberg, tietysti. Olettehan te koko talvikauden
hänen julkinen ihailijansa ollut".
"Paroonitar on kunnioitettava nainen. Hän on vaan nuori, iloinen ja
varomaton, niin kuin -- monet muutkin".
"Niin kuin esimerkiksi minä?"
"Miksei?"
"Kyllä niin, aivan oikein sanottu; minä olen hyvin varomattomasti
menetellyt, kun olen sillä tavalla yksinäni teidän seurassanne
konserteissa, à Portassa ynnä muualta kulkenut. Ihmiset ovat juorunneet
meidän kihloissa olevamme".
"Ovatpa he sanoneet meidän salanaimisissakin olevamme", lisäsi Lorenz;
"ja minä olen vastannut asian niin olevankin, mutta ensi viikolla
eriävämme."
"Niin", vastasi rouva Stein, keveästi huokaisten, "nytpä ensi viikolla
on meidän eriäminenkin. Sitten ne loppuvat nuo suloiset kahdenkeskiset
hetkemme".
"Niin, se on selvää".
Rouva Stein kohotti päätänsä ja katsoi Lorenz Falkia vasten kasvoja, ja
hänen silmänsä salamoivat kultapinsenetsien takaa.
"Minä melkein luulin, että te olitte minuun rakastunut".
"Siitähän me jo ensi kertaa tavatessamme sovimme, ettei siitä mitään
tulisi".
"Niin oikein, enkä minä saata mitään suloisempaa väliä ajatellakaan
kuin tämä intohimoista vapaa keskinäinen ystävyytemme, enkä sen tähden
ole siitä mitään piitannutkaan, vaikka kaikessa viattomuudessanne
paroonitartakin mielistellyt olette: mutta en voi, vilpittömästi
lausuen, siitä iloita, että nyt olette mennyt ja kihlat solminnut.
Nythän meidän keskinäinen välimme kokonaan purkautuu".
"Hankkikaa korvausta! Menkää ja tehkää järkiperäinen naimiskauppa
tekin!"
"Kenen luulette vanhasta harmaapäästä leskestä huolivan?"
"Tiedätte sangen hyvin, että nuo harmaat kähärät ohuuksillanne teille
erinomaisesti soveltuvat. Senpä tähden tuota timanttipuuteriannekin
noin suuressa määrässä hiuksiinne kylvätte, että vielä harmaammiksi
tulisivat". "Mutta ei sentään ole niin helppoa varakkaisin naimisiin
päästä".
"Näettehän sen minusta".
"Se onkin varsin toista teidän, joka olette nuori, lahjakas ja rikas".
"Rikasko? Kuka teille semmoista sanonut on?"
"Koko maailma sitä sanoo. Onhan teillä suuri maakartano siellä
Norjassa".
"On ollut, rouva kulta, on ollut".
"Mutta todistaahan koko teidän elintapanne varallisuutta. Te asutte
hienossa asuntolaitoksessa ja esiinnytte sanalla sanoen hienona
miehenä".
"Eihän siltä tarvitse niin rikas olla, kunhan vaan osaa asioistaan
huolta pitää. Sitä paitsi minulla on siellä kotona sukulaisia, jotka
tarpeen tullessa minua rahoilla auttavat".
Rouva Stein nousi ja antoi käsikirjoituksen hänelle takaisin. Sitten
hän kumartui häntä kohden, laski kätensä hänen olalleen, pudisti
kaunista päätänsä, niin että timantti puuteria alas varisi, ja
tarkasteli häntä vienosuruisilla silmäyksillä:
"Tämä oli siis jäähyväisvierailu. Sinäkin, poikaseni Brutus! Nyt olen
siis jälleen yksinäinen".
Lorenz Falk nousi puhvilta.
"Oh, kyllä te helposti uuden kavalierin teaatteriseuraksenne löydätte".
"Älkää nyt olko katkera! Tiedätte sangen hyvin paremmin ystävänäni kuin
kavalierinani olleenne, ja, enkös minä ole teille äidillinen ystävätär
ollut? Luulitteko, että olisitte teostanne niin pitkältä valmiiksi
saanut, jos en aina olisi teitä kirjoittamaan kehoitellut?"
"En, vallan oikein lausuttu, ja sen tähden aina olenkin teille
kiitollinen. Minä toivon, että vielä eteenkin päin voimme toisiamme
ystävinä kohdata".
"Kyllä voimme".
"Ja hyvästi nyt!" sanoi Lorenz ja puristi hänen kättänsä.
"Hyvästi, ja kiitoksia hyvästä kumppanuudesta!"
Lorenz riensi kiireesti ulos ja sitten rappuja alas.
Rouva Stein sulki oven hänen jälkeensä. Sitten hän meni pianon ääreen
ja jäi siihen ajatuksiinsa vaipuneena istumaan; kädet lepäsivät
soittimilla, mutta ei siltä soittoa kuulunut.
Falk meni kenraalittaren luokse.
Hänellä oli komea, vanhanaikuisilla huonekaluilla sisustettu asumus,
jonka seinillä perheen muotokuvat riippuivat.
Nyt olikin juuri vierailuaika. Kamarijunkkari Eisenfeldt istui
vierassalissa naisten seurassa.
Kenraalitar oli mustaan silkkiin, pukeutunut, Ellen tummaan kotipukuun.
Kun Falk astui huoneesen, meni Ellen häntä vastaan; kamarijunkkari
nousi myös ja puristi kumartuen hänen kättänsä.
"Suvaitkaa onnitellani! Se uutinen oli todellakin hämmästyttävä".
"Kihlakortit jaettiin vasta tänään".
"Muulloin ovat kihlaukset tavallisesti jo aikoja edeltäpäin arvatut",
sanoi kenraalitar.
"Niin, totta kyllä on herra Falkinkin jo arveltu kihloissa olevan,
mutta -- ei neiti von Feldaun kanssa".
"Eikö? Kenen kanssa sitten?" kysyi kenraalitar.
"Suoraan sanoen tuon kaunoisen lesken, rouva Steinin kanssa", sammalsi
kamarijunkkari.
"Me olemme ollut hyviä ystäviä, emme muuta mitään", vastasi Falk.
"Hän on omituinen nainen ja käytöstavaltaan jotenkin vapaa", sanoi
kenraalitar. "Luultavasti se on ihmisten juoruille aihetta antanut".
"Lorenz ja minä olemme jo kauvan toisestamme pitäneet. Minä miellyin
häneen jo ensimäisessä silmänräpäyksessä, kun hänet armeliaisuushuvissa
näin", sanoi Ellen säteilevin silmin. "Sitten olemme parooni
Vildenbergin luona niin usein toisemme nähneet. Hän teeskenteli
paroonittaren ihailija olevansa, sentähden vaan, että saisi minua
siellä kohdata".
Kamarijunkkari väänteli pienoisten viiksiensä päitä ivallisesti
hymyillen.
"Paroonnitar raukka!"
"Vai niin, herra vävyni; näyttääpä siltä kuin olisitte oikea don Juan",
sanoi kenraalitar ja uhkaili häntä sukkavartaallaan. "Niin, herra
nähköön, nuorukaisten täytyy hurjailla. Minun mieheni, kenraali, oli
myös nuoruudessaan ollut osallinen kaikenmoisissa kelpo kepposissa, ja
hänestä tuli sentään erinomainen aviomies".
"Ei paroonitar ole aina kylliksi varovainen", sanoi kamarijunkkari.
"Ja ihmisiä huvittaa niin mainiosti juosta ja juoruta ja perättömiä
laverrella", sanoi Falk.
"Sehän on naisten parhaimpia huvituksia", sammalsi kamarijunkkari
suopeasti.
"Eivätpä totta tosiaan herrat ole hituistakaan parempia", huudahti
neiti von Feldau.
"Äläpäs toki keskustelussa kiivastu!" varoitteli kenraalitar. "Täällä
on lämpöä muutenkin, Aurinko paahtaa vallan kauheasti".
"Niin, ja herra Falk istuu keskellä päivänpaistetta", lisäsi
kamarijunkkari. "Hänen oikea puolensa säkenöitsee juuri kuin olisi
priljantteja siihen seulottu".
Ellen meni sulhonsa eteen ja tarkasteli hänen takkiansa.
"Sehän on timanttipuuteria", sanoi hän.
"Olette, hyvä neiti, varmaankin päätänne herra Falkin olkaa vasten
nojannut", myhäili kamarijunkkari.
"En milloinkaan käytä tuota vanhanaikuista korutavaraa", jupisi Ellen,
ja veri alkoi hänen päähänsä kohota.
"Luultavasti minä olen sitä saanut jostakusta naisesta, joka
teaatterissa on vieressäni istunut", sanoi Falk, teeskennellen
levollinen olevansa.
"Kyllä kait, sitä saakin niin helposti", sanoi kamarijunkkari. "Rouva
Stein oli kerran minun pöytätoverinani, ja sitten oli hännystakkini
kuin kuuralla peitetty. Se nainen ei timanttipuuteriansa säästele".
Ellen puri huuliansa ja selaili joitakin muotilehtiä. Kenraalittaren
sukkavartaat liikkuivat muodon vuoksi vaan.
Kamarijunkkari nousi ja aikoi lähteä. "Kello on jo niin paljon, ja
minulla on vielä pari vierailua tehtävänä. Täytyy, paha kyllä, naisille
jäähyväiset lausuani".
"Hyvästi, hyvästi", sanoi kenraalitar. "Toivon ilokseni teidät täällä
lauvantaina näkeväni".
"Se on minulle suuri kunnia, rouva kenraalitar".
Falk saattoi häntä etehiseen. Ellen meni omaan pieneen kammioonsa.
Siellä hän seisoi akkunan ääressä kukkasryhmään päin kumartuneena ja
itki. Falk meni hänen luoksensa.
"Mikä sinua vaivaa, armahin Ellen?"
"Olen saanut timanttipuuteria silmääni", sanoi hän, "ja se kirveltää".
"Se poistuu parhaiten pienellä suudelmalla", vastasi Falk ja painoi
huulensa hänen ruusunpunervaan silmälautaansa.
"Lorenz, ethän sinä ketään muuta rakasta kuin minua?"
"Miten sinä voit noita kamarijunkkarin ilkeitä juoruja kuunnella?"
"Mutta, Lorenz, ethän sinä ole rouva Steinin luona ollut?"
"Jos on vieläkin timanttipuuteria silmässäsi, niin täytyy se sieltä
pois toimittaa", sanoi hän ja suuteli taas häntä.
Ellen kohotti nuoruutta kukkivat kasvonsa häntä kohden ja hymyili
kyyneleet silmissään.