Taas pois.
Hän tapasi Falkestadin vaunut höyrylaivasta lähdettyänsä.
Hän ajoi tuon pienen kaupungin lävitse, jossa kaikki oli melkein
entisellään; pienet, vaaleiksi maalatut puurakennukset ja suuret
puutarhat katujen varsilla olivat vielä samanlaiset kuin ennenkin.
Siellä oli tohtori Londemanninkin entinen talo; mutta ei Gusta
nyt enää akkunassa istunut. Siihen oli uutta väkeä muuttanut.
Binbergiläisillä sitä vastaan oli kaikki entisellään. Molemmat neidet
istuivat muodinmukaisissa parisilaispuvuissaan akkunaruudun takana. He
kurkottelivat kaulojansa Lorenzin siitä ohitse ajaessa, nyykähyttelivät
päätään ylen ystävällisesti ja hymyilivät, niin että pari riviä uusia
tekohampaita selvästi näkyi.
Omituisia tunteita liikkui hänessä, kun hän lehtokujaa pitkin vanhaan
lapsuudenkotiinsa ajoi.
Niin kauniina ja upeana siinä näkyi tuo suuri, valkea päärakennus ja
soma listeaita puutarhan ympärillä sekä pitkä lippusalko, johon lippu
oli hänelle tervetuliaisiksi liehumaan hinattu.
Ole Daniel pitkine piippuineen seisoi ovella ja puristi sydämellisesti
hänen kättänsä, ja vierashuoneessa matami ja Anette ystävällisesti
häntä vastaan tulivat.
Lorenz katseli ympärilleen. Kaikki oli niin toisellaista. Kun hän avasi
"ison salin" oven, näkyi se olevan tyhjä. Norderudilaiset eivät olleet
huolineet sitä huonekaluilla varustaa. Heillä oli huoneita kylliksi
muutenkin.
"Sinun mielestäsi on kait täällä nyt kaikki kehnonlaista, kun olet
ranskalaiseen komeuteen tottunut", sanoi Norderudin matami: "mutta
saatpa sentään kokea täällä jonkun osan suveasi viihtyä. Sinun
tarvitsee levossa ja rauhassa vähän aikaa olla. Mihin sitte aijot
ryhtyä?"
"Minä aijon ulkomaille matkustaa".
"Sinuna minä suorittaisin tutkintoni. Ethän ole siihen vielä liian
vanha".
"Mutta minun kappaleeni ovat sangen suurta suosiota voittaneet, ja
sanomalehdet sanovat, että minulla on loistava tulevaisuus".
"Tulevaisuus on Jumalan kädessä. Mutta ei siitä sentään kannata tämän
enempää puhua, ei ainakaan tällä kerralla".
Kahvia juotuaan hän vähän käveli puutarhassa ja meni sireenimajaan. Ne
olivat jo suuriksi kasvaneet nuo pienet pensaat. Hän istahti penkille,
samalle penkille, jossa hän oli Gusta Londemannin kanssa istunut ja
hänen sinisen silkkihameensa hajuaineesta hurmaantunut. Siitä hän tuli
ajatelleeksi erästä toistakin silkkihametta, joka myöskin hajuainetta
tuoksui. Angélique. Tämän oli hän surunsa aikana jo melkein unhottanut
ja toivoi, että Angéliquekin puolestaan hänet unhottanut olisi.
Hän nousi ja astui etemmäksi.
Anette istui penkillä ja potki toisella jalallaan hiekkaa huviksensa,
juuri samalla tavalla kuin pienenä tyttönäkin ollessaan.
Hän katsahti ylöspäin ystävällisesti hymyillen ja punastui hieman, kun
Lorenz lähestyi.
Hän oli oikein kaunis. Surupuku soveltui hänelle mainiosti, ja sen
ohella hänen valkea ihonsa ja vaaleat hiuksensa huomattavimmin näkyivät.
Hän huokui terveyttä, eloa ja puhtautta; ainoastaan ilman kukkastuoksua
oli hänen ympärillään, eikä mitään hajuainetta; sillä se menee päähän.
"Oli hauskaa nähdä sinut jälleen täällä Falkestadissa", sanoi hän.
"Minä kävelen täällä ja elähdytän vanhoja muistoja, lapsuudenajan
suloisia muistoja. En minä silloin uneksinut näin köyhänä ja koditonna
täällä vanhalla sukutilallani kuljeksia saavani".
"Sinulla on sentään koti aina täällä meidän luonamme, Lorenz".
"Kyllä, ehkä nyt, mutta sittemmin --"
"Miksei sittemminkin?"
"Kun sinä naimisiin menet ja miehesi talon ottaa".
"En minä naimisiin menekään", vastasi hän lyhyesti.
"Niin kaikki nuoret immet sanovat".
"Etkö sitten usko, ettei minulla olisi jo monta kosijaa ollut?"
"En sitä epäilekään. Kyllä niitä on monta --"
"-- jotka mielellään ottaisivat tämmöisen kauniin talon, aijoit kait
sanoa".
"Ja kauniin immen kaupanpäällisiksi".
"Kiitoksia, en minä huoli kaupanpäällisinä mennä, ja sen vuoksi en
huoli naimisiinkaan mennä".
"Varropas vaan, kunnes omasi tulee".
"Omani ei varmaan milloinkaan tule", sanoi hän huoaten.
Norderudin matami seisoi heidän edessänsä.
"Mitä te täällä istutte ja tuumitte, lapset?"
"Lorenz puhuu, ettei hänellä enää kotia ole".
"Niin, minä olen taivaan lintu, jolla ei mitään paikkaa ole, mihin
päänsä kallistaisi".
"Etkös muista, mihin pääsi oli silloin kallistettuna, kun äitisi
kuolinvuoteen ääressä itkit?"
"Anetten rintaa vasten".
"Siellä tykkii sinulle aina uskollinen sydän".
"Sen tiedän. En milloinkaan unhota, miten hyvä sinä äiti raukalle olit
hänen viimeisinä päivinään", sanoi hän ja kääntyi Anetteen päin.
Anette nousi.
"Tässä paahtaa päivä niin kuumasti. Parasta on mennä huoneesen".
Äiti lähti mukaan. Lorenz jäi istumaan yksinänsä.
Huoneesensa päästyään Anette heittäytyi sohvaan ja peitti kasvonsa
käsillään.
"Älä itke, Anette,kaikki voi vielä hyväksi kääntyä".
"Mitä tarkoitat, äiti?"
"Etkös luule minun jo kauvan sitten huomanneeni, että sinä hänestä
pidät?"
"Kyllä, äiti, sitä kyllä luulen, ja niin olen tehnytkin siitä saakka,
kun vielä pieni tyttö olin; mutta ei hän ole milloinkaan minusta
välittänyt eikä nytkään minusta mitään piittaa".
"Ehkä aika vielä kerran hänen silmänsä avaa; antaa hänen vaan mennä
vielä matkoihinsa, antaa hänen vaan oikein tarpeeksensa siellä suuressa
avarassa maailmassa yltä ympäriinsä temmeltää, niin saat nähdä, että
hän on sangen iloinen, kun saapi kotiin tulla ja löytää Uskollisen
sydämen, jota vasten saa päänsä kallistaa".
"Jos hän matkustaa pois, niin ei hän milloinkaan takaisin palaja",
jupisi Anette.
"Me kumpikin rukoilemme Jumalalta hänelle onnellista tulevaisuutta",
sanoi Norderudin matami. "Herramme ohjaa kaikki parhain päin".
Päivät kuluivat edelleen siellä rauhallisessa ja yksinäisessä
Falkestadissa.
Aluksi tuntui Lorenzista suloiselta rauhassa olla; mutta vähitellen se
väsyttäväksi kävi, sillä täällä ei ollut ketään, johon liittyä voisi.
Ole Daniel oli hyvänsävyinen ja ystävällinen ihminen, mutta ei
ollenkaan henkevä eikä hupaisa; matamia hän oli aina sekä hieman
pelännyt että kunnioittanut ja samalla jonkunmoista vastenmielisyyttä
häntä kohtaan tuntenut, ja Anetteen hän kyllä mielellään olisi
liittynyt; mutta tämä oli aina sanaton ja ujo ja näytti häntä
karttelevan.
Lorenz istuskelikin sen tähden useimmin yksinänsä kohtalaisessa
huoneessaan, puisevilla koivuisilla huonekaluilla sisustetussa kylmässä
arkihuoneessa.
Syksy läheni. Illat tulivat pitkiksi ja pimeiksi, tuuli huojutteli
puita, sade pieksi akkunanruutuja, ja pieni lamppu valaisi huonetta.
Lorenz halusi takaisin suuriin kaupunkeihin, joissa kaasuvalo
silmiä huikaisee ja ihmisiä katukäytävillä virtailee; hän halusi
seurustelusaleihin, joita kynttiläkruunut, kukat ja matalat, hyllyvät
huonekalut somistavat.
Norderudin matami arvasi hänen ajatuksensa.
"Parasta on, että taas vähäksi aikaa pois matkustat", sanoi hän.
"Onhan sinulla itselläsikin vähän rahoja, ja jos enemmän tarvitset,
niin lopuksi autamme sinua. Sinä olet vallan pilattu lapsi, joka
et kylliksesi ole namusia saanut. Matkusta nyt ja syö niitä oikein
tarpeeksesi, niin saat nähdä, miten hyvältä maistuu kotiin päästä ja
syödä vähäsen kohtuullista talonpojan ruokaa".
Seuraavana päivänä Lorenz kokosi tavaransa matka-arkkuun ja
valmistautui matkaan.
Sitten hänen piti lähtemän.
Anette seisoi rapulla, ja puristi jäähyväisiksi hänen kättänsä.
"Hyvästi, Anette, ja kiitoksia kaikesta ystävyydestäsi! Jos minä kauvan
poissa viipyisin, niin kyllähän sinä pidät vähän huolta haudasta, niin
ettei se hoidotta jää. Sinä tosin et ole niin usein pääkaupungissa
sentään ollutkaan".
"Mutta nyt on minulla syytä sinne matkustaa. Ole siitä varma, että se
säännöllisesti hoidetuksi tulee".
"Silloinhan sinä joskus tulet minuakin ajatelleeksi. On hyvä. tietää,
etten ole kotimaassani kokonaan unhotettu".
"Minä pelkään, että sinä tulet harvemmin meitä ajatelleeksi", sanoi
Norderudin matami.
"Koti vetää aina jollakin tavalla puoleensa. Minä tunnen sen siltä
ajalta, minkä Ranskassa olin".
Hän nousi vaunuihin.
"Hyvästi!"
"Hyvästi, ja onnea matkalle'"
"Kiitoksin. Hyvästi, hyvästi!"
Alempana tiellä hän vielä kerran taaksepäin kääntyi ja hattuansa
heilutti.
Norderudin matami vastasi heilutukseen: mutta Anette piti nenäliinaa
silmäinsä edessä ja itki.
Hän peittyi tomupilveen heidän nähtävistään.
Nyt hän jälleen matkusti pois -- taas pois.