Koditon.
Rouva Falk oli onnellinen ja tyytyväinen, sillä olipa hänen poikansa
osoittanut rahoja kokoomaan kykenevänsä: mutta päivä päivältä hän kävi
yhä heikommaksi.
Vindahlilaiset kävivät, häntä usein katsomassa, ja rouva Verlund samoin.
Oli varhainen aamu.
Lorenz ja Anette, jotka yön olivat valvoneet, olivat tuokioksi
huoneisinsa lepäämään menneet. Norderudin matami, joka myös oli
sairasta katsomaan tullut, istui yksinänsä hänen luonaan.
"Ragnhild", sanoi rouva Falk, "nyt, minun pois mentyäni Lorenz jääpi
yksinäiseksi maailmaan. Älä sinä häntä turvattomaksi heitä. Hän
tarvitsee vähän tukea. Hän on niin heikko".
"Minä lupaan sinulle, että minä häntä silmällä pidän, missä ikään hän
kulkeekin, ja parhaimman kykyni mukaan häntä autan. Hän on veljeni
ainoa lapsi, ja minä toivon, ettei Falkien suku häneen sammu. Ehkä hän
vielä Falkestadin isännäksikin saattaa päästä. Hänessä on paljo hyvää.
Se vaan on hänen suurin vikansa, että hän on lahjakas".
"Miten sinä saatat semmoista lausua?"
"Tähän aikaan on niin muodin mukaista olla lahjakas. Lahjakkaana
oleminen on niin hienoa; mutta ne ovat harvat, joilla on todellisia
lahjoja. Kaikki nuoret herrat ovat leikin vuoksi kirjailijoita ja
taideniekkoja olevinansa, kunnes he itsekin uskovat älyniekoiksi
tulleensa, eivätkä he lopuksi kuitenkaan muuta ole kuin kohtalaisia, ja
kohtalainen taiteilija on surkuteltavin, mitä olla saattaa".
"Uskotko sinä siis, ettei hänestä iki päivinä mitään tule?" kysyi rouva
Falk vapisevalla äänellä.
"En minä sitä tiedä, aika on sen näyttävä ja ehkä piankin, ja
toivokaamme sitä molemmin; mutta yhden ammatin minä tiedän, mihin hän
kelpaa, eikä se hulluinta laatua olisikaan".
Hän kumartui kälyänsä kohden ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
Valoisa hymy levisi rouva Falkin kasvoille. Sitten hän lepäsi hetkisen
hiljaa ja hengitti raskaasti.
"Ragnhild, pane tyyny paremmin selkäni alle. Minua -- minua --
tukehduttaa".
Niin kummalliset väreet kävivät hänen suunsa ympärillä.
Norderudin matami sovitti tyynyn hänen allensa, meni sitten toiseen
huoneesen ja herätti Lorenzin.
"Jos haluat vielä kerran elämässä äitisi nähdä, niin tule saliin. Ei
hänellä enää pitkältä aikaa jäljellä ole".
Rouva Falk lepäsi hiljaisena, kädet ristiin puristettuina, ja näytti
nukkuvan.
Norderudin matami oli asettunut päänalaisen kohdalle, ja Lorenz istui
vuoteen ääressä. Anette seisoi hänen vieressään. Hän oli sattumalta
tullut kätensä Lorenzin kaulalle laskeneeksi, ja tämä nojasi päätään
hänen rintaansa vasten ja nyyhkytti.
"Älä itke, Lorenz! Minä olen niin väsynyt, että lepo tuntuu minulle
niin suloiselta, ja ovathan täti ja Anette sinun luonasi. He ovat niin
hyviä ja helläsydämisiä. Jumala teitä kaikkia siunatkoon!"
Sitten hän taas sulki silmänsä, pää vaipui alaspäin olkapäätä kohden,
ja hiljainen hengähdys tuli vaaleiden huulien välistä.
Lorenz lepäsi vieläkin Anetten rintaa vasten.
Norderudin matami hiipi hiljaa hänen luoksensa.
"Hänen taistelunsa on nyt loppunut".
"Kuollut -- oi, äiti, äiti!"
Hän heittäytyi vuoteelle ja tarttui kuolleen käteen. Se oli kylmä ja
kankea.
"Kas niin, mene nyt omaan huoneesesi ja lepää ja itke itkusi".
Täti talutti hänet sinne. Hän astui kuin unissaan ja vaipui tuolille.
Ei hän tiennyt, kuinka kauvan hän siinä oli istunut. Kaikki oli hänestä
kuin unta vaan.
Ovea koputettiin hiljaa. Vindahl astui huoneesen.
Pienen bergeniläisen silmissä kiilui kyyneleitä, kun hän entisen
oppilaansa luokse nilkutti ja antoi hänelle kirjeen, joka sisälsi
tekijäpalkkion teaatterin johtajalta.
Lorenz pisti koneentapaisesti sen taskuunsa.
"Kas niin, rupeapas nyt mieheksi jälleen, ystäväni, meillä on paljo
asioita huolehdittavana. Meidän täytyy saada lääkärintodistus,
ilmoittaa kuolemantapaus jako-oikeuteen, ja sitten on myöskin -- arkku
ostettava".
"Niin, onhan minulla rahoja tässä. Tulivatkin parhaasen aikaan".
He tulivat saliin ja astuivat vuoteen viereen.
Norderudin matami oli jo kälynsä puettanut.
Siinä hän lepäsi niin kauniina, rouva Falk, hienoine, kalpeine
kasvoineen ja melkein hymyhuulin. Hän oli puettu kirjailtuihin
morsiusvaatteisinsa ja piteli kukkavihkoa käsissään, mirtin-oksia oli
hänen päänsä ympärille asetettuina.
Rouva Vindahl seisoi salissa surupuvussaan ja itki. Hänen mukanansa oli
pikku Gaston, joka lujasti piteli äitinsä hameesta kiinni ja katseli
ympärilleen suurella, kummastelevalla silmäparillaan.
Tuolilla istui rouva Verlund pukeutuneena yhteen vanhoista
silkkihameistaan ja huojutteli päätään, niin että pitkät kultaiset
korvakellukkaat heiluivat.
"Herra nähköön, miksi en minä se ollut, joka täältä olisin saanut pois
lähteä?"
Lorenz seisoi tuokion ja katseli kuollutta.
Sitten hän otti hattunsa ja meni Vindahlin kanssa ensimmäisellä
kirjailijapalkkiollansa äidilleen ruumisarkkua ostamaan.
Se oli äidin palkkio siitä, että hän sillä tavalla poikansa eduksi oli
taistellut.
Hautaus oli tapahtunut, ja Norderudilaiset olivat kotiinsa matkustaneet.
Lorenzin piti jälkeenpäin lähtemän ja jonkun ajan Falkestadissa
viipymän. Hänen tarvitsi vähäsen levossa olla. Hän oli niin väsynyt ja
heikkohermoinen, että hän vapisi kuin vanhus.
Hän käveli ympäriinsä asunnossaan, jossa kaikki oli epäjärjestyksessä
ja akkunainverhotkin pois otetut. Muutamia huonekaluja olivat
Norderudilaiset ostaneet, loput piti huutokaupalla myytämän.
Tomine oli itkien hänen matka-arkkunsa valmiiksi täyttänyt. Nyt hän oli
valmis avaraan maailmaan matkustamaan.
Finne tuli hänelle jäähyväisiä sanomaan. Hän näytti vielä
renttumaisemmaksi tulleen, ja kasvonsakin olivat vallan
sinervänpunerviksi käyneet.
"Tai niin, poikaseni, nytkö sinä muutat pois?"
"Niin, nyt on koti hävinnyt".
"Minä mielelläni tarjoisin sinulle kodin luonamme, sillä onhan meillä
muitakin hoitolaisia; mutta sinunlaisellesi vanhalle ystävälle en saata
laitostamme esittää, Gusta käypi vuosi vuodelta yhä niuhemmaksi ja
lihavammaksi, vaikka me, hiisi vieköön, elämme sangen laihasti. Jos
minä itsekin vaan muuttaa voisin, niin maksaisinpa puolen kuukauden
vuokran ja lähtisin huomenispäivänä".
"Finne raukka!"
"Kyllä, sitä voisit kyllä kahdestikin sanoa. Entäs aina itse? Mihinkäs
sinä aijot siirtyä?"
"Huutokauppa tuottaa kyllä niin paljon, että saatan ulkomaan-matkan
tehdä. Minun täytyy täältä pois päästä ja uusia aatteita saada".
"Kyllä se on surkuteltavaa, kun täytyy aatteillaan elää. Se on melkein
yhtä epävarma elämänrata kuin minunkin, kun, näet, minun olisi
yksityisopetusta antaminen enkä ainoatakaan oppilasta saa. Mahtaa
tuntua helkatin raskaalta myydä kykyänsä viidenkymmenen kruunun mukaan
arkilta ja olla henkevänä viidessä näytöksessä saadakseen 10 prosenttia
tyhjän huoneen puhtaasta voitosta".
"Sinä lavertelet. Onhan kirjailijan elämänrata kaunis rata".
"Se on luistinrata. Toisinaan siinä sangen hyvin ja huokeasti mennään;
mutta toisinaan siinä helposti kuperkeikkakin tehdään".
Vindahl tuli kuulustamaan, tahtoisiko Lorenz heidän luonansa tämän
illan viettää.
Siellä olivat huoneet kohtuullisesti, mutta sangen kodikkaasti
sisustetut.
Rouva Vindahl kyllä vieläkin luki romaaneja, mutta hän hoiti myös
talouttaan, eikä hänellä enää nokiviiksiäkään nenänsä alla ollut. Ne
ainakin oli Finne hänellä poistumaan saanut.
Hän puuhaili siellä illallispöydän kattamisessa, ja sitten hän riisui
pikku Gastonin.
Tämä istui ristissäkäsin vuoteessaan ja rukoili selvällä äänellä:
"Jumala siunatkoon isää ja äitiä ja Lorenz Falkia, joka on äitinsä
menettänyt".
Lorenzin pää vaipui alaspäin. Semmoinen musertava tuska valtasi hänet.
Hän toivoi voivansa itkeä; mutta sitäpä hän ei voinut tehdä.
Juuri tässä hauskassa kodissa hän tunsi, minkä suuren tappion hän oli
kärsinyt.
Kyllä hän oli silloinkin surullinen ollut, kun isä kuoli; mutta tuo
kookas, kyyristynyt, miettivä mies oli aina etäämmällä hänestä ollut.
Äiti se oli, joka hellänä ja lempeänä aina oli hänen rinnallaan ollut
ja häntä kotona suojellut.
Ja nyt hän oli koditon.
Nyt ei hänellä enää ollut lämmintä, pientä kotia, johon olisi silloin
paeta saattanut, kun oli maailman myrskyissä harhailemiseen väsynyt.