Pimeitä kesäpäiviä.
Vanhanaikaiset huonekalut olivat entisessä asennossaan ja
kynttiläkruunun särmiöt säteilivät ilta-auringon valossa niin kuin
ennenkin, mutta huone oli kuitenkin toisenmoisen asun saanut.
Sänky oli sinne nurkkaan muutettu, ja sali oli sairashuoneeksi
laitettu; sillä täällä oli niin hauskaa ja viivakasta.
Rouva Falkin hieno pää lepäsi tyynyillä. Silmät olivat ylen loistaviksi
muuttuneet ja kädet valkoisiksi, ylen valkoisiksi.
Tuonnempana akkunan ääressä istui nuori, kaunis impi kohtuullisessa,
mutta somassa tummassa puvussa. Kasvot olivat verevät ja kukoistavat,
ja paksut, vaaleat hiukset kiertelivät suurina lettinä hänen päänsä
ympärillä.
"Anette!"
"Niin, täti".
"Kait höyrylaiva nyt jo on satamaan tullut?"
"Eiköhän liene".
"Etkö näe häntä jo kadulla tulemassa?"
"En vielä!"
Rouva Falk henkäsi syvään ja lepäsi hetkisen puoleksi tunteetonna,
lakanan pitseillä leikitellen.
Anette kohensi hänen päänalaistansa, siveli hajuvedellä hänen otsaansa
ja meni taaskin akkunan luo.
"Nyt hän tulee, täti".
Verevämpi väri nousi sairaan poskille ja hänen sydämensä tykytti.
"Nosta -- nosta minut istumaan!"
Rouva Falk yritti vuoteessaan istua, mutta vaipui alas jälleen.
Tomine oli oven avannut. Lorenz heitti pois matkatamineitaan.
"Minä menen tuokioksi tänne toiseen huoneesen, täti. Parasta on, että
saatte jonkun aikaa kahden olla".
Hän meni.
Ovi avattiin, ja Lorenz astui huoneesen.
Kahden vehreänharmaan silmäparin katseet sulivat kyynelten lävitse
säteillen tuokioksi yhteen, ja samassa oli ikävöidyn pojan pää sairaan
päänalaiseen hautautuneena, ja tämän laiha, vapiseva käsi siveli hänen
tummia hiuksiansa.
Sitten hän vei kätensä hänen leukansa alle ja kohotti tulleen kasvoja
omiansa kohden.
"Anna katsoakseni sinua! Ei -- etpä ole Ferdinandin kaltainen --
Jumalan kiitos!"
"Äiti, äiti, älä minulle ole vihainen!"
"Vihainenko sinulle! Miksikä?"
"Sen tähden, että minä olin kylliksi sydämetön siellä tuhlaavaisesti
elääkseni, enkä ajatellut sinun täältä kotona sairaana olevasi ja työtä
tekeväsi".
"Nyt en minä enää jaksa. Nyt sinun täytyy itse työtä tehdä. Oletpa
kait jo sitä suurta kappalettasi kirjoittaa aloittanut? Ehkä se jo
valmiskin on? Oi, Lorenz, olisi niin hauskaa, jos sinä minun vielä
eläissäni jotakin ansaita voisit, niin että siitä varma olisin, ettei
sinun nyt tarvitse puutetta kärsiä, kun minä pois menen, sinun, joka
hemmottelulla niin pilattu olet. Olethan toki jotakin kirjoittanut?"
Pojan pää vaipui alaspäin. Ei hän saattanut nyt juuri hänen
kuolinvuoteensa ääressä hänelle valehdella.
"Lorenz?"
"Minä -- minä alotan -- nyt".
"Sitten en minä sitä valmiina näekään".
"Äiti, et sinä saa minua jättää. Nyt olisi meidän niin hyvä yhdessä
elää; minä rupean nyt ahkeraksi ja teen työtä meidän molempain
puolestamme. Sinä olet sitä jo kylliksi kauvan tehnyt".
"Olisipa kyllä hauskaa vielä vähän aikaa sinun kanssasi elää. Enkä minä
vielä niin vanhakaan ole. Mutta oi, tämä talvi on ollut niin pitkä
ja ikävä. Rouva Verlund ja minä olemme yhdessä iltasilla istuneet ja
itkeneet".
"Äiti raukka!"
"Nyt minä olen tyytyväinen, nyt sinä saatat minun luonani olla ja
silmäni sulkea, ja minulla on siis kaikin puolin hyvä olla. Makaanhan
minä täällä sohvassa kuin kuningatar, ja minua on erinomaisen hyvin
hoidettu. Norderudin täti on aina saapuvilla, kun vaan apua tarvitaan.
Anette matkusti tänne heti, kun minä sairastuin. Anette, etkös tahdo
tänne Lorenzia tervehtimään tulla?"
Hän tuli ja astui suoraan hänen eteensä sekä ojensi hänelle kätensä.
Lorenz tarkasteli häntä ihmetellen.
"Miten sinä olet muuttunut ja kauniiksi tullut Anette!"
"Niinpä olet sinäkin, Lorenz -- muuttunut".
"Hän on minulle kuin oma tytär ollut", sanoi rouva Falk ja loi
hellän katseen nuoreen impeen. "Hänen tultuansa on täällä meillä
päivänpaistetta ollut".
"Mutta nyt sinä olet väsynyt, täti; nyt sinun täytyy vähän levähtää.
Sinä olet ylen paljon puhunut".
"Kyllä, sinä sanot oikein".
Hän sulki silmänsä ja nukkui, onnellinen hymy vaaleilla huulillaan.
Anette siirtyi töinensä tuonnemmaksi akkunan eteen. Lorenz istahti
hänen viereensä ja katseli hänen käsiänsä, jotka niin ahkerasti
virkkauksessa liikkuivat.
Anette kohotti päätänsä, mutta loi silmänsä jälleen alaspäin ja
punastui.
"Sitten on jo paljo aikaa kulunut, kun viimeksi juttelimme. Silloin
sinä olit pieni tyttö --"
"Talonpoikaistyttö, joka ei prinsessan osia näytellä osannut".
"Ja nyt sinä olet täysikasvuinen, impi --"
"Joka ei osaa prinsessan osia näytellä hänkään. Siellä kaukana
Parisissa sinä kait olet todellisia prinsessoja nähnyt?"
"Olen, minä olen siellä tarpeekseni naisia nähnyt".
"Ja kauniita ja komeita?"
"Ylen kauniita ja komeita".
"Ylenkö?"
"Niin, naisten laita on samoin kuin kovin tuoksuvain loistokukkienkin.
Ne huumaavat aluksi, mutta sitten niihin ikävystytään, ja sitten saapi
niistä päänkivistystä."
"Nyt sinä tähtäilet niin korkealle, että minä tuskin sinua ymmärrän".
Rouva Falk avasi silmänsä.
"Hiljaa, me herätämme tädin!" sanoi Anette.
"Ei, jutelkaa vaan, lapset, minua ilahduttaa nähdä teitä niin yhdessä
istumassa".
Tomine avasi oven. Vieras herra halusi herra Falkia puhutella.
Lorenz meni omaan huoneesensa.
Se oli pieni, lihava herra, kasvot kalpeat ja parrattomat, niin kuin
useimmilla näyttelijöillä tapaa olla. Hänellä oli komea puku, vaaleat
hansikkaat ja korkea hattu.
"Minulla kait on kunnia herra kirjailija Falkia puhutella?" sanoi hän
köpenhaminalaisella murteellaan.
"Kyllä".
"Minun nimeni on Stegerup ja olen täällä oleksivan tanskalaisen
näyttelijäseuran johtaja. Minä mieluisasti tahtoisin teiltä pienen
ilvenäytelmän tilata, semmoisen oikein hauskan, pienen ilvenäytelmän.
johon kupletteja ja pukuja ja muuta semmoista kuuluisi, jonkunlaisen
naurukappaleen, niin, kyllä te ymmärrätte. Olettehan semmoisia
Parisissa paljon nähnyt?"
"Ylen paljon," jupisi Lorenz huoaten.
"Tahdotteko sellaisen ottaa kirjoittaaksenne?"
"Kyllä -- minä -- tahdon koettaa".
"Entäs palkkio? Mitä ajattelette vaatia?"
"Sen johtaja saapi itse määrätä".
"Mitä arvelette neljästäsadasta kruunusta?"
Neljäsataa kruunua, sepä oli jo koko sievä rikkaus!
"Kyllä, kiitoksia; kyllä minä siihen tyydyn".
"Mutta sen täytyy kahdeksan päivän kuluessa valmistua".
"Kyllä valmistuu", sanoi Lorenz reippaasti. Hänet oli vallannut
semmoinen erinomainen halu työtä tehdä, äidilleen iloa tuottaa --
viimeistä iloa.
Hän tuli saliin.
"Äiti, minä olen uutta työtä saanut. Minä ansaitsen neljäsataa kruunua
kahdeksassa päivässä".
"Jos semmoista riittää, niin pian voit miljoonain omistajaksi päästä",
sanoi äiti hymyillen.
Lorenz oli niin innokas. Hän neuloi vihon konseptipaperia yhteen, otti
uuden kynän ja alkoi luonnoksiaan tehdä.
Oli oikein ihmeellistä, miten työ sujui.
Aatteita ilmaantui, näytökset liittyivät toisiinsa, ja sukkeluuksia ja
sujuvia kupletteja oli siinä oikein satamalta vaan.
Sillä tavalla hän istui kaiket päivät tuonnempana nurkassa
kirjoituspöytänsä ääressä, äidin siinä vieressä vuoteessaan niin
tyytyväisenä levätessä; Anette istui virkkuineen entisellä paikallaan
akkunan edessä.
Kentiesi työ sen tähden niin keveästi sujui, kun kahden rakastavaisen
naisen silmäykset hänen kirjoittaessaan häntä hyväilivät.
Kappale oli valmistunut ja tilaajalle annettu. Se oli hyvä, oikein
hyvä, mutta -- se oli vaan ylioppilas-ilveilyä, ei mitään muuta, eikä
siinä hituistakaan edistyksen jälkiä havaittu.
Hän makasi illalla ja painot epätoivoisena polttavata päätään
päänalaiseen.
Eikö hän sitten milloinkaan pitemmälle pääsisi, vaan pitäisikö hänen
lahjakkaaksi tai teon tavoittelijaksi ikuisesti jäädä? Ja kumminkin hän
tunsi itsessään runoilijan hengen asustavan.
Mitäpä vielä sitten sen ilmoille viettelemiseksi vaadittaneekaan?